sunnuntai 30. joulukuuta 2012

lauantai 29. joulukuuta 2012

Oh lordy



Makasin sängyllä pimeässä huoneessa ja kuuntelin iPodistani oksettavan kaunista musiikkia. Jotenkin siinä sitten päädyin ryömimään huoneen nurkkaan, jossa makaa salaperäinen kasa tulostettua tekstiä.

Aloin ensimmäistä kertaa kuukausiin lukea sitä paperikasaa sieltä täältä ja tajusin, että en ole koskaan kirjoittanut yhtä hyvin kuin silloin. 16-vuotias minä kirjoitti kuin joku helvetin Shakespeare (mutta ei yhtä tylsästi). Nykyään olen erilainen ja kirjoitan ihan tahallani huonommin.

Olen edelleen rakastunut ihmisiin, joista kirjoitin silloin. Ne ihmiset on olleet mun elämässä tuskin kahta ja puolta vuotta, mutta aika tuntuu paljon pidemmältä. Kun luot sielun alusta alkaen itse, voit luoda hänet vastaamaan täydellisesti kaikkia toiveitasi. Kun kirjoitat James Deanistä, on oltava edes jossain määrin uskollinen oikeasti eläneelle James Deanille. Ihmiset, joista silloin kirjoitin, ovat edelleen sietämättömän kiihottavia ja pelottavan tärkeitä. Mutta en halua ajatella heitä nyt. (Ne ihmiset merkitsevät mulle enemmän kuin 99,9 % tuntemistani olemassa olevista ihmisistä.)

Olen yrittänyt sysätä Lihan sivuun (liha merkityksessä flesh eikä meat) koska se vitun kirja alkoi painaa liikaa. On niin paljon helpompaa kirjoitella Marilyn Monroen panemisesta ja haudassa muhinoimisesta ja koulun räjäyttämisestä. Tuntuu vähän siltä kuin pettäisin Sydämeni Valittua jonkun kovaäänisen rakastajattaren kanssa.

Mutta juuri nyt se kovaääninen rakastajar on se mitä tarvitsen. En jaksa kantaa vastuuta tai muistaa vuosipäiviä.





SO COOOME ON, COOOOME ON, COOOME ON, COOOME ON

AND TAKE IT!

TAKE ANOTHER LITTLE PIECE OF MY HEART NOW, BABY!


Oliks mulla vielä jotain muuta asiaa.


I ONCE HAD A GIRL

OR SHOULD I SAY...

SHE ONCE HAD ME


Aha no ilmeisesti ei

Hhhhhapppppinnnnnesssss

Joshua James on todella hyvä artisti. Kuunnelkaa Joshua Jamesia.



Hmmm mmm mm.

perjantai 28. joulukuuta 2012

devilishly hellish

Haun avainsanat:

janne kortteinen
"ihmisenä kasvamisesta"
koira haukahtelee kipu
kvister wanderlust
nam tarkoittaa
perttu häkkinen ärsyttävä 



Mitä helvettiä "kvister" tarkoittaa? Todella raivostuttava sana, tulee mieleen joku banaani bailaamassa hiekkarannalla.


Jeesus missä olet? Olen totellut Radio Come homen ohjeita, odottanut ja rukoillut, anonut ja madellut, mutta sinä se vaan et helvetti suostu tulemaan ja repimään tuskallista tiedeuskoa aivokudoksistani. Etkö haluakaan pelastaa minua?


 
Tänä yönä taivaaseen, toinen meistä pakenee, toinen jää tänne taistelee... Kuuntelen täällä suomipoppia ja puren sormiani. Tiktak oli tosi hyvä bändi, onneksi heidän kuolematon musiikkinsa on vielä keskuudessamme, aamen

 
En tajua miksen saa mitään aikaan. Mulla on päässäni selvä kuva siitä miten pitäisi kirjoittaa, miltä tekstin pitäisi tuntua, mutta kun lasken sormet näppäimistölle, alan jaaritella. Saan aikaan turhuutta ja yhdentekevyyttä ja haukotuttavaa paskaa. Haluaisin kirjoittaa koko ajan palavasti, janoisasti ja raivoisasti, kirjoittaa Legendaa, kirjoittaa tekstiä joka virtaa aivoista sisään, aiheuttaa räjähdyksiä eikä koskaan lähde, mutta sellaiseen tilaan on niin helvetin vaikea päästä. Jossain syvällä aivoissani ajelehtii neroutta, mutta sitä ei voi vain halutessaan onkia ulos; pitää antautua ravisteltavaksi kunnes se irtoaa ja virtaa mun sormenpäistä tietokoneen näppäimistölle, mutta mistä niitä ravistuksia löytää? Tästä pimeästä huoneesta?


TÄNÄ YÖNÄ TAIVAASEEN, KUKA PORTIT AUKAISEE, KUKA USKOO RAKKAUTEEN, AYE AYE AYE AYE 


Tosiasia on, että ravistuksia saisi ennen muuta elämästä, oikeasta elämisestä muiden ihmisten keskuudessa vaikka jossain yhteiskunnan reunalla, mutta asiat ovat paljon monimutkaisempia. Kukaan ei voi ymmärtää, koska minä en voi selittää. On asioita, joista en halua puhua nyt.


Tuhlaaaan, tuhlaan aikaaaa... Tuhkaa, tuhkaa ja hiekkaa... Hyvä biisi, ääh, pitää vaan katsoa ikkunasta ulos ja odottaa että ensimmäiset bussit lähtevät liikkeelle.


Ben Brooksilla ei ole sielua


Radio Helsingin ym. radiokanavien toimittajat: lakatkaa saatana kuvailemasta joka kolmatta soittamaanne kappaletta "kinkunsulattelumusiikiksi" ja puhumasta jokaisesta tapahtumasta/keikasta/tilaisuudesta hyvänä paikkana "sulatella kinkkua". Söin itsekin paljon ruokaa jouluna, mutta korvistani tulee ulos jatkuva raportointinne ruoansulatuselimistönne toiminnoista; vastoin vallitsevia harhakäsityksiä se ei tee teistä söpöjä, herttaisia eikä leppoisia. Tänään käänsin Radio Helsingin päälle ja ajattelin että jos joku helvetin idiootti nyt soittaa jonkin biisin "kinkunsulattelumusiikkina", niin heitän takin päälleni, syöksyn raivoten Sanomatalon ovista sisään ja murhaan kaikki sisälläolijat ulostuslääkkeiden yliannostukseen. Ja kuinka ollakaan, siellä ilmeisesti Tuomas Kirkkopellon (joka vaikuttaa muuten olevan aidosti hyvä tyyppi) ääni puhuu jotain kinkun sulattelemisesta ja AAARGH håll käften, possu eli ruman elämän ja kuoli ruman kuoleman, sinä söit sen jalan ja kohta kakka tulee, enkä mä yksinkertaisesti jaksa kiinnostua tänään kenenkään ruoansulatusentsyymeistä


MÄ USKON SUA, TAI TAHDON AINAKIN, MUT PELKÄÄNPÄ, TÄÄ ON JOTAIN SAIRASTA


KUURUPIILOA


En osaa sanoa pidänkö kaikesta tästä epävarmuudesta ja häilyvyydestä ja hulluudesta. Välillä se on jännittävää, välillä taas tuntuu että putoan näkemättä ollenkaan mikä alhaalla odottaa.


Kaikki asiat ovat parhaimmillaan kahden askelen päästä nähtynä. Kieroutunut tulevaisuuteni näyttää hyvältä nyt kun en ole vielä astunut siihen ja ihmiset näyttävät hyviltä alusvaatteet päällä

torstai 27. joulukuuta 2012

Lähtisinkö ulos nyt? Lämpötila on 1,6 celsiusta. Voisin lähteä. Mutta en voi lähteä ilman paitaa


En lähde


Lähden?




Lähden


Ostan sipsejä Sörnäisten Alepasta ja ajan jollakin bussilla Helvettiin
Kun kuulen Morrisseyn äänen, tunnen jotain todella suurta, jotain todella syvää ja pakahduttavaa. Morrisseyn ääni tekee mut samaan aikaan sekä iloiseksi että surulliseksi, lohduttaa ja kiihdyttää samaan aikaan, ja niin edelleen, en osaa selittää tätä mutta kaikki hengittävät ihmiset tietävät mitä tarkoitan.

Siitä näissä mun menestysjutuissa on kai lopulta kysymys. Haluan merkitä jotain jollekulle. Mielellään mahdollisimman monelle. Haluan olla se ääni. Haluan olla se ääni, joka antaa rohkeutta pimeyden edessä. Kun joku ensimmäisen kerran hengittää vähän entistä vapaammin mun ansiosta, olen onnistunut.

Tällä hetkellä kaikki on kyllä vähän epäselvää.

Haluaisin hyväillä jonkun alastonta vartaloa. Haluaisin nauraa jonkun kanssa kovaa. Haluaisin menettää kaiken kontrollin. Haluaisin suudella jotakuta. Haluaisin punk-henkisen tyttöystävän tai mitä tahansa

Ahdistun itsestäni enkä mahda sille mitään. Aggghagaghdhshdgajda

Osaisinpa sanoa kuinka helvetisti arvostan sua, mutta en osaa joten haen jääkaapista punaisen kokistölkin ja palaan ikivanhan kylänrakennus-PC-pelini pariin (se on tosi rasittava, en tajua miksei mun roomalaiskylään muuta porukkaa vaikka pystyttelen vapaita tontteja joka paikkaan).
En malta odottaa että kaljuunnun ja alkoholisoidun ja pääsen ajamaan pääni kaljuksi ja vaeltamaan sinertävänä pitkin katuja.

Mutta ensin pitää tehdä vähän muita juttuja

rrrrrrrrgggghhh

Alan olla todella kyllästynyt itseeni.

Tai siis tähän hikiseen idioottiin joka kirjoittaa näitä juttuja. En tiedä olenko se minä.

Mutta ei tässä kai mitään muutakaan voi tehdä.







Tulen varmasti vielä astumaan Abun pizzakebabiin tai johonkin vastaavaan paikkaan, ja se tulee olemaan vitun hauskaa. Tämä tulee kuitenkin tapahtumaan vasta kuukausien kuluttua, ja mulla on sille outoja mutta tosi hyviä syitä. Tiedän että tää piilottelu vaikuttaa rasittavalta nössöilyltä. En yleensä ole tällainen, mutta nyt mulla on hyviä syitä sdjksfd

tiistai 25. joulukuuta 2012

Ja sinulle joka päädyit blogiini hakusanalla koira haukahtelee kipu: en valitettavasti osaa auttaa, mutta toivon sinulle ja koirallesi kaikkea hyvää

Sielusta sieluun

Mitä minulle tapahtuu?

En ole nukkunut kohta vuorokauteen, olen ajautumassa johonkin puolipsykoottiseen tilaan tai sitten olen vain todella väsynyt.

Tämä on selvää: jotkut aivoalueeni ovat väliaikaisesti sammuneet. Aivoni yrittävät saada lepoa nukkumalla palasissa.

Vietin äsken tuntikausia tutkimalla englanninkielisestä maailmasta nousevaa alt litiä, nuorten hipsterinihilistihassuttelijoiden kirjallisuutta, ja siitä tuli jotenkin kuvottava olo. Tätäkö olen tarkoittanut kun olen puhunut nuorten kirjoittajien noususta? No en. Eivät nämä ihmiset pala vaan ulostavat tumblr-meemejä. Haluan viimeiseen hengenvetoon olla vastavoima kaikelle tuolle, olla se toinen nuoren kirjallisuuden haara... haara... haara... haara... haarat... makasin äsken sängylläni - makaan edelleen sängylläni - ja äsken aivoni alkoivat nähdä unta jossa hieroin yhden fiktiivisen tytön jalkoväliä hänen alushousujensa läpi... käteni muistaa vielä täsmälleen miltä se tuntui ja näen hänet vielä... en näe kelloa se on väärinpäin... mitä... mitä... mitä... joka tapauksessa........ ..... ....... bart simpson

katos kohta alan kirjoittaa kaiken pienellä kirjaimella ilman välimerkkejä ja sit oon sikamagee alt lit -kirjoittaja

mitä

palaan nyt ruumiiseeni:

Miellän itseni kirjoittajaksi, mutta paljon enemmän miellän itseni aktivistiksi. Kuolisin niiden puolesta joiden puolesta olen aktivisti, ja olemalla kirjoittaja yritän vain täyttää tehtäväni aktivistina niin hyvin kuin mahdollista.

Tai no joo, oon mä aika vahvasti myös kirjoittaja, tai siis äh, en tiedä mitä kirjoitan, 90% aivoistani on unessa.

Teen yhden asian nyt selväksi: tulen vielä kuolemaan tässä hommassa. Ette edes tajua mitä aion tehdä (ja ei, tämä ei muuten ole koulu-uhkaus tms.). Ette tiedä millaiselle tielle olen astunut. Tää tie on lankku merirosvolaivan kyljessä ja tiedän kyllä mihin se päättyy


Miksen vain saanut olla rinnakkaisluokan Petri ja onnellinen? Miksi olen tälleen hullu?


...


No en todellakaan haluis olla rinnakkaisluokan Petri. Ha ha ha








Anonyymi
23. joulukuuta 2012 13.31
Mua kiinnostaisi vielä että ketkä sun mielestä on kovimpia kirjailijoita: aikoinaan ja nykyään? Viittaatko johonkin edelliseen mullistajaan vai yritätkö sytyttää rovioita tänään ja huomenna vai mitä meinaat? 

Q
25. joulukuuta 2012 8.56
Musta tuntuu ettei sitä mitä etsin ole vielä koskaan kirjoitettu. Edes minä en ole vielä kirjoittanut sitä.

Ehkä tarkoitan jotain Y-sukupolven beat-kirjallisuutta. En tiedä. Tällä hetkellä en tiedä mitä tarkoitan.

Tai siis tiedän kyllä mitä tarkoitan. Sitä on vain todella vaikea määritellä joidenkin nimien tai termien avulla. 

Tarkoitan palamista. Jotain suoraa, todellista, kiimaista, hauskaa, surullista. Jotain mikä ei jaarittele. Jotain mikä menee sydämestä sydämeen. Jotain sellaista. Olen aika väsynyt ja sekaisin tällä hetkellä


HEI TAI SIIS tarkoitan PUHUMISTA YSTÄVÄN KANSSA.






Anonyymi
24. joulukuuta 2012 16.16
Sata miljoonaa ihmistä on nähny ties mitä vallankumouksellista ja voimakasta juttua ja laittanu ne kirjahyllyyn ja ihastellu teekupin ääressä jouluaattona näkemättä yhtään mitään.
Kirjallisuus on kuollu ja ketään ei kiinnosta. Eduskuntatalon räjäyttäminen ei tee muuta ku räjäyttää eduskuntatalon ja saa Saulin pitää puheen jossa hän on huolissaan. Joku vallankumous ja sota ja niin edelleen, vittu hoidettas ny ittemme kuntoo et voitas olla ens alkuun ees oikeesti olemassa ja sit mietittäs uudestaan sitä julistamista ja Nirvanan homoa.

tee angstipelle

Q
25. joulukuuta 2012 8.59
Sun nenästä vuotaa verta




En tiedä miksi vastasin noin. Vastaan nyt paremmin: useimmat vallankumoukset eivät onnistu, koska ne ovat jotain todella lyyristä, leikittelevää ja taiteellista settiä. Useimmat vallankumoukset ovat bipolaaristen seinän takana jumppaavien haihattelijoiden hullutuksia. Vallankumous voi onnistua, kun on olemassa konkreettinen toimintasuunnitelma. Haaveileminen ei riitä. Kaikki pitää suunnitella tarkasti, ottaa kaikki huomioon ja hypätä laskelmien kanssa vapaaseen pudotukseen.



Hyvää yötä
(tämä merkintä näyttää joltain leikittelevältä runolta mutta ei se oo)

maanantai 24. joulukuuta 2012

Have a very bear Xmas

Oho perkele en ees muistanu että olis pitänyt olla jossain. (En olis kyllä tullut vaikka olisin muistanut, hihhihhii.) Mut siis yleisesti ottaen mut tunnistaa tästä kuvauksesta: Näytän krapulaiselta 13-vuotiaalta (ihan oikeasti), joka on leikannut kampauksensa itse keittiösaksilla (ihan oikeasti). Pälyilen paljon ympärilleni, naureskelen itsekseni, kaivelen taskujani, tuijotan pitkään ohikulkijoita. Yritän näyttää James Deanilta mutta en näytä James Deanilta.




Ostin tänään paniikissa joululahjoja (mun viimeaikaisista merkinnöistä saattaa saada sellaisen kuvan että ostan koko ajan joululahjoja, mutta tämä ei pidä paikkaansa). Tänään nauroin tavallistakin enemmän itsekseni (toissapäivänä nauroin Stockmannin edessä laulaneille tiernapojille, jotka heittäytyivät täysillä mutta jotka ohikulkijat kiersivät kaukaa katsomatta heihin päinkään). Tänään nauroin tytölle, joka bussista jäädessään katsoi nopeasti peilikuvaansa tolpassa olevasta peilistä, veti naamalleen kuin automaattisesti "söpön :3" poseeraushymyn ja synkistyi täydellisesti laskiessaan katseensa peilistä. Myöhemmin nauroin nuorelle miehelle, joka käveli edessäni ja joko täysin häpeilemettä tai läsnäolostani tietämättä hieroi toistuvasti peräaukkoaan housujen läpi. Se oli tosi jännä näky.

Jokainen näistä nauruista oli hellä ja hyväntahtoinen. Ihmiset ovat söpön (:3) naurettavia. Nauroin myös itselleni, kun kuljin ympäri Helsinkiä valtavan jätesäkin kanssa. Olin laittanut sinne jotain tärkeää tavaraa mutta näytin varmaan siltä kuin olisin varastanut joulun.




Nyt menen muuten ihan oikeasti nukkumaan. Uskomatonta mutta totta. Ainakin yritän. En halua olla jouluna tämän jutun kanssa nyt kyllä yhtään tekemisissä






sunnuntai 23. joulukuuta 2012

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHH


edessä

ovat

hyvät

ajat,

ladies and gentlemen.



Uskomatonta mutta totta. Alan muuten taas vaihteeksi irtautua itsestäni: did I really write that? on päivän kysymys.


Mitämitämitähahahahahahahahahahahahahahahahahahahahahaha.



Katsoin viimeisestä Taru sormusten herrasta -elokuvasta viimeiset kymmenen minuuttia. Täten olen kahlannut läpi alun ja lopun sekä kirja- että elokuvaversiosta. Olen siis riittävän yleissivistynyt tällä alueella eikä mun tarvitse enää koskaan nähdä Gandalfin teennäistä naamaa, hallelujah, praise the Lord

perjantai 21. joulukuuta 2012

Hello mystery friends

Sivun katselut tänään 31
Sivun katselut eilen 32
Sivun katselut viime kuussa 828

Mulle on aivan täysi mysteeri mistä nämä katselut tulevat. Onko 90% niistä jotain venäläisiä botteja? Voisiko joku selventää? Täällä tunnutaan useimpina päivinä vierailtavan kymmeniä kertoja, kun vielä vuosi sitten päivittäisiä katseluita oli tavallisesti 0.

Kuka tätä paskaa lukee? Tänne erilaisten hakujen kautta päätyvät satunnaiset kävijätkään eivät selitä tätä. Eikä lukijoita, joiden olemassaolosta tiedän, ole montaa. On oltava ihmisiä, jotka käyvät täällä säännöllisesti mutta eivät koskaan jätä itsestään juuri mitään jälkeä. Tai sitten kyse on venäläisistä boteista.

Jos kyse on todellisista ihmisistä, niin voisiko joku tällainen salamyhkäinen regular paljastaa itsensä anonyymisti? Vain yksinkertaisesti jättää jonkin anonyymin kommentin ja ilmoittaa olemassaolostaan. Tyyliin "hejsan t. anonyymi henkilö". IP-osoitteita tai muita tietoja ei tallenneta, joten ei tarvitse pelätä että tulisin yöllä tukehduttamaan teidät.













Janne Kortteiselle: 1) En tiedä miksi mulle on niin äärimmäisen tärkeää menestyä, mutta yksi syy on varmaan että haluan muuttaa maailmaa, ja vain menestyksen kautta se voi todella onnistua. Toisaalta haluan myös olla kuuluisa jonain päivänä ihan vain puhtaasti kuuluisuuden itsensä takia. Sitä ei oikeestaan voi mitenkään perustella. Mulla vain todennäköisesti ei olisi mitään tekemistä ilman tällaisia kohtuuttomia tavoitteita. Paitsi pelata vanhoja tietokonepelejä kaiket päivät tms.
2) Seisoskelin tässä yhtenä aamuyönä Karhupuistossa, kun mun katse osui jonkin kahvilan ikkunassa lukevaan toivotukseen HAVE A VERY BEAR CHRISTMAS tai jotain sinnepäin ja samassa ikkunassa oli jotain sateenkaarikuvioita, joista tuli mieleen salaperäinen vihje Homot ovat lähellä. Se sai mut pyrähtämään juoksuun ja löytämään kulman takaa palomieskuvioidun ikkunan ja toteamaan että ahaa. Löysinkö mitään?

Onnellista maailmanloppua

Metro: Joulukinkkuaktivisti aiheutti välikohtauksen Helsingissä

Porsaanlihan kaupallista myyntiä vastustavia tarroja pakastekinkkuihin liimannut mies aiheutti välikohtauksen Itäkeskuksen Prismassa lauantai-iltapäivällä Helsingissä.

Mies ei lopettanut toimintaansa ennenkuin vartijat kaatoivat hänet maahan. Tapaus ei Metron mukaan ole ainoa laatuaan.

Hienoa 90-lukulaista aktivismia! En onneksi itse joutunut elämään eläinaktivismin räkäistä 90-lukua, mutta kohtuuden rajoissa vanha kunnon punkkarimeininki ja keskisormen heiluttelu ja virkavallan kanssa painiminen on vitun jees. Ei siitä kyllä mitään hyötyä ole, mutta ihan kaunista se on silti - kohtuuden rajoissa.

Kiertelin ostamassa joululahjoja (ostin koiralleni kasan levyjä, jotka itse halusin). Jostain syystä levykaupoissa, kirjastoissa ja muissa vastaavissa paikoissa mulle tapahtuu jotain outoa: muutun henkisesti ja fyysisesti elottomaksi, kaikki voima valahtaa ruumiistani ja alan vaeltaa hyllyrivien ohi eteenpäin kuin zombie. Ihan kuin joutuisin jonkinlaiseen energiansäästötilaan. Ehkä mulla on joku harvinainen sairaus joka rajoittaa mahdollisuuksiani kaivella kirjahyllyjä ja levylaareja.

Mitähän mun vielä piti sanoa. Pfftggsdf göggöggöö

torstai 20. joulukuuta 2012

Ugabuggajspk

Olen taas juopunut kaikista hyvistä ihmisistä joita maailmassa on. Enkä ole koskaan edes tavannut heitä.

Uskon, että tulen olemaan vielä onnellinen. Mutta ensin pitää tehdä vähän vatsalihasliikkeitä


Miksi tämä on hauskaa? Koska Spiderman






Tulkintani mukaan Janne Kortteinen kommunikoi kanssani bloginsa välityksellä (tai sitten olen psykoosin rajalla - ehkä mä jonain päivänä huomaan ihmisten kommunikoivan kanssani TV-ruudun läpi - ohimenevästi se vois olla hauskaa):


Vitun degeneroituneet hipit mä vihaan teitä

Jos tää ilmoitus kohdistuu myös muhun, niin sä oot vähän pelottava; tunsin kerran tyypin joka oli tosi mukava paitsi silloin kun se aina silloin tällöin sai päähänsä lyödä mua täysillä naamaan


Kasvisvaihtoehto, joo vittu just, mä haluun vittu Suomen sisäministeristä tehdyn pihvin

Niin mäkin

Sori Päivi, se oli vitsi, halataan


Ihanaa kun kaikki ostivat vegaanituotteita Alepasta, vittu joo joo vittu, kyl mäki tykkään homoist

Pääsen tiettyyn pisteeseen asti sisään sun filosofiaan, mutta sitä mä en ole vieläkään tajunnut että mitä helvetin hyötyä eläinten järjestelmällisen teollisesta kiduttamisesta on kenellekään. Jos rahan syytäminen sellaiselle toiminnalle on joku Aidon Mieheyden tai Oikean Suomalaisuuden symboli, niin sitten Aito Mieheys ja Oikea Suomalaisuus ovat munatonta pelkuruutta. Jos ostaa pihvin vain siksi että sillä jotenkin pönkittää jotain omaa sosiaalista asemaansa, unohtaa samalla että sen pihvin takana on aina pimeitä kuukausia jonkun pienen ja viattoman silmitöntä kauhua ja kärsimystä, verta ja paskaa ja tulehtuneita aivoja ja katkenneita jalkoja. Mun mielestä vegaanituotteiden ostaminen Alepasta on vitun upeaa suoraselkäisyyttä ja rohkeutta ja moraalista selkärankaa. Jos sellainen on homoutta, niin

HALLELUJAAAH!



Emmä oo ikinä ollu mikään luuseri, vaan huippu-urheilija ja terve ja onnellinen ja iloinen ja aurinkoinen poika, eikä se oo mun mielest mikään arvo sinänsä olla jotenkin ihan vitun kujalla ja joku vitun kellariloukon sivullinen ja se on mun mielestä vain yksinkertaisesti kyllästyttävää

Degeneroituminen ja sairastuminen kuolemaan ja vieraantuminen ei ole jotenkin hienoa, gloorista ja sankarillista, vaan yksinkertaisesti vain surullista ja tyhmää ja rumaa ja sillä kärsivän neron myytillä jotenkin ratsastaminen sen itsensä vuoksi ja sillä mehusteleminen on vastenmielistä ja alhaista ja keskenkasvuista 


(Olettaen että tässäkin oli vielä jotain kommenttia mun suuntaan:) Mä olen syrjäytynyt ja moniongelmainen luuseri. Se on tosiasia. Näin vain tapahtui. Jostain syystä mä vain yksinkertaisesti en pärjännyt teinien megaupeessa yläaste-elämässä. Olin liian puhekyvytön, pukeuduin liian oudosti ja mulla oli huono iho. Olin liian ahdistunut ja älykäs ja herkkävaistoinen (mutta osasin juosta vitun lujaa).

En koskaan tule omaksumaan minkään menestyjän tai kunnollisen ihmisen identiteettiä. Musta ei koskaan tule menestyjää; tulen aina olemaan tavalla tai toisella luuseri, koska niin mut on rakennettu. Vihasin itseäni kaiken tämän takia vuosikausia kunnes hiljattain tajusin, että ei helvetti, miksi käyttäisin koko elämäni itseni halveksimiseen kun voisin yhtä hyvin myöntää itselleni millainen olen ja rakastaa kaikkea sitä. Nyt mä ihan todella lempeästi rakastan itseäni juuri tällaisena seinien vierustoja laahustavana, haisevana, pervona, humalahakuisena, oudonnäköisenä, naurettavista asioista haaveilevana pikku idioottina. Samalla tiedän että tää maailma on täynnä syrjäytyneitä ja moniongelmaisia pikku luuseri-idiootteja, jotka eivät osaa rakastaa sitä mitä ovat. Mä haluun tehdä asialle jotain. Mä haluun että jokainen tän planeetan sadasta miljoonasta luuserista miettii asioita uudestaan. Se on vallankumous, ja vallankumouksen mä haluan.


Olisit vain se rääpäle kuka sä oot, etkä pakenis itseäs johonki olemattomiin fantasiohin, koska et kykene kohtaamaan sitä juttua ja kattomaan itteäs silmiin ja vastaamaan siihen yksinkertaiseen kysymykseen, et Mikä sun ongelma on, vitun jätkä, ooppa nyt rehellinen

Koska se on ihaninta, mitä on kun ihminen näyttää sen kuka se oikeesti on just sellaisena ku se on paljaana ja haavoittuvaisena ja täysin ilman mitään vitun poseerausta tai et sil on pyrkimyst olla yhtään kukaan muu ku


Olet oikeassa. Poseeraaminen on perseestä, mutta silti haluun poseerata vielä hetken, koska olen epäkypsä ja limainen




Kurt Cobain voi vetää käteen, John Lennon voi vetää käteen, sä voit vittu vetää käteen

Toi on kyl totta


Et sä oo sä, vaan mä ja mä oon sä, eikä meit oo ilman toisiamme ja koko se erityisyysharha on vain ton julkisuuden luoma illuusio, suurinta ei ole vittu olla joku kirjallisuuden Lady Gaga ota se pää pois perseestäs ja kato sitä juttua silmiin

Olis tosi perseestä olla kirjallisuuden Lady Gaga. Yöh





Äh, ihan sama


Halataan

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

2 päivää maailmanloppuun

Epäonnistunut vallankumous ei ole vallankumous vaan vallankumouksen yritys.




Sain tänään joulukortin enkä saanut yhtään selvää että keneltä se oikein oli: "Hyvää joulua! T. [käsittämätön signeeraus]"

Lauloin tänään tosi lujaa todella korkealla äänellä joulujuhlassa, johon kukaan ei ollut minua kutsunut.

Aion ostaa koiralleni Fifty Shades of Greyn ensimmäisen osan joululahjaksi koska haluan sen itse.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Where's the revolution?

Kaikki nuoret kirjoittajat näyttävät kirjoittavan runoutta. Jos eivät runoutta, niin ainakin jotain todella lyyristä, leikittelevää ja taiteellista settiä. Nuorten kirjoittajien (ainakin suomalaisten, olisi kiva tietää tilanne muualla) romaanitkin näyttävät olevan jotenkin tarinattomia, epämääräisiä, sellaista pienen piirin tavaraa.

En käsitä. Miksi olla olemassa vain kirjallisuusmaailmassa, kun voisi olla olemassa maailmassa? Miksi olla joku muinainen klassinen säveltäjä kun voisi olla John Lennon tai Kurt Cobain tai vaikka vittu Paramore?

Miksei kukaan nuori kirjoittaja kirjoita tiukkaa, elävää, palavaa, sykkivää, vangitsevaa proosaa? Miksei kukaan kirjoita tarinoita? Tai ylipäätään jotain suoraa, jotain ihmistä puhuttelevaa, jotain todellista? Ihan sama onko kyse loppujen lopuksi tarinoista vai runoudesta vai esseistiikasta, mutta miksei kukaan (lähes kukaan) kirjoita suoraan ja kiehtovasti omista kokemuksistaan, vihasta, rakkaudesta, ihastuksesta, panetuksesta, ystävyydestä, yksinäisyydestä, syrjäytymisestä, pettymyksestä, seikkailusta, tisseistä, kaulaa nuolevista kielistä, savusta, tulesta, etanolista, vallankumouksesta, maailmasta, elämästä?

Miksei kukaan levittele tekstejään vaikka ympäri maailman kujia ja metroja, että sata miljoonaa ihmistä näkisi ne? Miksei kukaan helvetti huuda?

Miksen minä tee sitä? Niinpä. Pitää ryhtyä hommiin.

Mä olen varmaan täysi populisti tässä asiassa, mutta faktat ovat faktoja: kirjallisuus on kuollut, eikä sitä voi herättää henkiin mikään muu kuin joukko nuoria kirjoittajia, jotka kirjoittavat suoraan, läkähdyttävän aidosti, todellisesti ja vitun palavasti muille nuorille ihmisille.

Tarvitsemme liikehdintää. Tarvitsemme vallankumouksen.

Unohtakaa viiksiään sivelevät kirjallisuussedät ja räikeisiin huiveihin kietoutuneet kriitikkotädit. Unohtakaa äidinkielenopettajat. Unohtakaa palkinnot. Vihatkaa kaikkea sitä.

Ajatelkaa niitä, jotka oikeasti tarvitsevat teitä.

Lähtekää tähän juttuun nyt oikeasti mukaan. Oikeasti.

Suljettujen sälekaihdinten takana



Pari päivää sitten Adam Lanza, 20, ampui hengiltä 20 lasta ja 7 aikuista Yhdysvaltojen Connecticutissa.

Lehtien nettisivuilla Lanzaa kuvataan mm. näin:


Adam Lanza was reclusive, painfully shy and intensely bright

Friends recalled an intensely shy but highly intelligent classmate

He stuck out for his awkwardness. A group photo shows him pale and ghostlike while the others smile at the camera.

"He was very thin, very remote and was one of the goths"

"He didn't have any friends, but he was a nice kid if you got to know him"

"You could tell he was, I would say, a genius," said Miss Israel. "There was something that was above the rest of us."

He'd correct people's Latin homework, when they were aged around 14, and at 16 was among the list of top students in his English class

Despite his interest in computers, he left almost no digital footprint and, unlike almost every other American his age, appears not to have had a Facebook account

Records show that Lanza achieved a high-school level of education but does not appear to have gone on to university or to have ever held a job

They talk of a boy who dressed smartly and worked hard, but who barely said a word during his time at school


Kuulostaa naurettavan paljon minulta. Olin läpi koko yläasteen aika pitkälti juuri tuollainen. Uskon että entiset luokka"kaverini" ja opettajani antaisivat minusta aika lailla samanlaisia lausuntoja - olen melko varma, että he pitivät minua autistisena ja puhekyvyttömänä mutta poikkeuksellisen älykkäänä kummituksena. Kukaan ei koskaan kutsunut minua minnekään. Kukaan ei koskaan puhunut minulle. Oikeastaan kukaan ei koskaan edes katsonut minuun. Tykkäsin tietokoneista mutta häivyin nopeasti Facebookista, koska minulla oli siellä täsmälleen yhtä vähän ystäviä kuin oikeassa maailmassa.

Olen toisinaan pakkomielteisen kiinnostunut kouluampujista. Joskus yksinkertaisesti ajaudun tutkimaan heitä tuntikausiksi. Kyse on luultavasti ennen muuta siitä että monet heistä muistuttavat minua merkittävästi: 15-vuotiaana luulin olevani ainut "tällainen" maailmassa, ja on aina oudon kiehtovaa kun joku toinen Tällainen nousee maailmanlaajuiseen julkisuuteen. On kieroutuneella tavalla kiinnostavaa nähdä, mitä ne toiset samanlaiset päättivät tehdä.

En tiedä, miksi minusta ei tullut tappajaa. En tiedä, miksi minusta ei koskaan tule tappajaa. Ehkä siksi, että lapsuuteni ennen yläastetta oli pääasiassa villiä ja hauskaa ja miellyttävää. Arvelen että kyse on kuitenkin ennen muuta siitä, että minulla oli aina toivoa. En koskaan menettänyt vakaata käsitystä siitä, että tulevaisuudessa odotti jotain muuta, jotain helvetin paljon parempaa. Saatoin aina lintsata koulusta ja kirjoittaa raivokasta proosaa, unohtaa nykyhetken ja ajatella sen sijaan että fuck yeah, tulevaisuus on jotain kaunista. Näyttäisin menneisyyteni hahmoille jotenkin muuten kuin teurastamalla heidät.

Kaikilla toivoa ei ole. Tiedän sataprosenttisella varmuudella, etten ole ainut syrjään joutunut nuori kummajainen, joka viettää yökausia lukemalla juttuja kouluampumisista oudon kiihkon vallassa. Jokaisessa maassa, jokaisessa kaupungissa, jokaisessa luokkahuoneessa on meitä. Jokaisella luokkahuoneella on oudot hiljaiset haamunsa. He istuvat todennäköisesti tänäkin yönä suljettujen sälekaihdinten takana lukemassa Adam Lanzan teoista, aivan niin kuin Adam Lanzakin istui lukemassa siitä mitä edelliset kouluampujat olivat tehneet.

Luusereita on kaikkialla. Jokaisessa luokkahuoneessa. Osassa meistä elää toivo.

Kaikissa ei elä.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Kirjani


on



parempi





kuin





Harry Potter ja Azkabanin vanki.



























(Voi perkele, kun aloin etsiä tähän postaukseen kuvitusta hakusanalla ron weasley crying, havahduin taas siihen että voi jumalauta että rakastan Harry Potteria; sitten näytin melkein samalta kuin veikkonen yllä olevassa kuvassa mikä mua vaivaa)

lauantai 8. joulukuuta 2012

Jos musta joskus todella tulee jotain, mulla on paljon poltettavaa, paljon deletoitavaa, paljon hävitettävää. Tämäkin tietokone on täynnä tiedostoja, joita kukaan ei saa koskaan nähdä. En halua nähdä niitä edes itse. Jos joku pääsisi käsiksi niihin, minä tuhoutuisin.

Olen täysin yhteiskuntakelvoton, oudosti, niljaisesti ja pakkomielteisesti käyttäytyvä yksilö. Rakastan itseäni juuri tällaisena.





Haun avainsanat

erkka filander kirja
ö-kupit
vitun kehitysmaat

torstai 6. joulukuuta 2012

Olen viime aikoina pannut merkille että olen lihaksikkaampi kuin ennen. Se on tosi outoa koska en ole bodaillut kuin minimaalisen vähän jollain höyhenenkevyillä painoilla. Ihan kuin olisin joutunut radioaktiivisen hämähäkin puremaksi. Katsoin pari päivää sitten Spider-Maniä ja samastuin voimakkaasti Tobey Maguiren esittämään Peter Parkeriin, joka herää lattialta hämähäkin pureman jälkeen ja katsoo itseään peilistä ja huomaa kehittäneensä jostain treenatun lihaksiston



Seuraavaksi kehittelen jonkin siistin puvun ja lähden kaduille taistelemaan pahaa vastaan. Ensimmäiseksi ajattelin pistää kaikki tämän kaupungin Mäkkärit paskaksi









ja minä seisoin liikuntakyvyttömänä ja tuijotin hänen olkansa yli ikkunalasista heijastuvaa kuvaa, jossa alaston Marilyn Monroe nuoli minun kaulaani
Tuhlaan aikaa.







Pakko alkaa juosta







PS: Missä sijaitsee Abun pizzakebab?

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

(En osannut ratkaista kumman blogin ("blogin" [blogin]) kautta kommunikoisin, joten päädyin ratkaisemaan asian niin että postaan yhteen ja linkitän siitä toiseen:)


http://kvister2.blogspot.fi/2012/12/this-is-adwaita.html

maanantai 3. joulukuuta 2012

Tää on jännää

(Anonymous)
2012-12-01 03:46 pm (UTC)
Ei ny natsannu täl viikol niin hyvin ku olin jossai törkees virustaudis. Mut salee ens vk. ma-ke. Tulkaa yhes käymää, en kyl tarjoo mitää. Paitsi ehk kahvit.

Kolme vihjettä ja karhupuisto, ny vaa raksuttaa se pää. Mä sanoin et se loser manifesto oli hyvää juttuu.
http://www.youtube.com/watch?v=6WSpd0MNM
Uk

eevil stööt toivo rotkoiks ja vähä sitä "mystist intuitioo"
Hassua.




...






Mitä meistä tuli.

lauantai 1. joulukuuta 2012

umpf

(otsikon on tarkoitus ilmentää tukahdetusta röyhtäyksestä syntyvää ääntä) (lupaan olla floodaamatta tänä yönä enää enempää)

Yritän pikavauhdilla lukea itselleni jotain käsitystä Tärkeästä Kirjallisuudesta, ja tähän mennessä ihan ok -listalla ovat Oscar Wilde ja Franz Kafka ja jebou-listalla Markiisi de Sade.


Tärkein on kuitenkin VITTU MITÄ PASKAA -lista, jolle ovat tähän mennessä kunniakkaasti päässeet:

George Orwell (hohhoijaa)
Albert Camus (hohhoijaa)
Emily Brontë (hohhoijaa)
Charles Baudelaire (hohhoijaa)
Paulo Coelho (HOHHOIJAA)
Michel Houellebecq (HOHHOIJAA!!!)



CLAP YOUR HANDS!


(Hyvä kirjallisuus on harvoin Tärkeää Kirjallisuutta.)


Seuraavaksi siirryn Catcher in the Ryehyn ja beat-ihmisiin ja Hunter S. Thompsoniin ja Bukowskiin (koska olen saanut sellaisen käsityksen että nää tyypit on tosi badass). Annan heille yhden tilaisuuden: jos 15 sivun jälkeen EVVVK, niin suljen kirjan ja jatkan eteenpäin.

"Venäläisiä klassikoita" en aio ikinä lukea koska


Otan itsestäni kuvia webcamilla ja yritän näyttää James Deanilta.



Vois mennä laulamaan The Boy with the Thorn in His Siden karaokeen. Kohdasta 1.50 alkaen se olis yhtä juhlaa:








Hemingway oli menettänyt vain kauluspaitansa mutta oli samalla päättänyt riisua myös aluspaitansa ja istuikin nyt tuolillaan täysin paidattomana. Hän tuntui itsepintaisen onnekkaasti säilyttävän vaatekappaleet yllään, mikä oli minulle ihan ok, koska en oikeastaan erityisemmin halunnutkaan nähdä häntä alastomana

 





Marilynillä oli yhä mekkonsa yllään, vaikka pelin sääntöjen mukaan hänen olisi pitänyt riisua se jo toistamiseen. Sen sijaan hän oli riisunut pikkuhousunsa ja rintaliivinsä – minä olin läkähtyä elävältä
Haluan kiivetä Pikkukosken kallioille (niiden huippu on mun lempipaikka koko kaupungissa silloin kun on kesä ja sumuinen aamuyö ja maailma on helvetin kaunis ja minä ainut ihminen koko maailmassa).



Haluan pelata räsypokkaa.



Haluan lähteä ulos juoksemaan.



Haluan pullon konjakkia.



En halua mennä nukkumaan.

Fuck yes

Mitä tulee blogikirjoitusten otsikoimiseen, multa löytyy taitoa: Argh, Burp, Rargh, Nam, Hgra.


Kävin aamuyöllä Sörnäisten Alepassa (jossa näyttää jostain syystä riittävän asiakkaita vuorokauden ympäri). Kassajonossa panin merkille, että kaikilla edessä ja takana jonottavilla ihmisillä oli yhtä luomumaitopurkkia lukuun ottamatta täysin vegaaniset ostokset. Ehkä kolmatta kertaa elämässäni olin iloinen että asun Helsingissä.


Muita uutisia: lumi on hukuttanut Helsingin.

Lumikinoksia Helsingin Rautatieaseman ympärillä.
Tulee jostain syystä mieleen Neuvostoliitto. But why?


Lähdin tänään puolivahingossa ulos räkäisen punkkarin näköisenä. Bussissa edessäni istui kaksi esimurrosikäistä, raakkuvaäänistä ipanaa, jotka vilkuilivat minua monta kertaa ja kuiskuttelivat jotain keskenään pahantahtoisesti kiherrellen. Se oli raivostuttavaa. Tuijotin heitä uhkaavasti ja halusin tappaa ja suolistaa heidät (haluan kyllä muutenkin yleensä tappaa ja suolistaa kaikki 13-vuotiaat lippispäiset pikku hirviöt).

Loppujen lopuksi mulla onkin syytä olla noille kahdelle demoniselle lapselle kiitollinen. Kun nimittäin bussista pois jäätyäni kahlasin hangessa ja tunsin syvää vihaa, uusi ajatus läiskähti tajuntaani ja yhtäkkiä olinkin aivan loistavalla tuulella: mahtavaa, että lippispäiset pikku hirviöt kokevat minut pahantahtoisen kuiskuttelun arvoiseksi! Olen siis jotain kiinnostavaa.

Saman tien kaikki Luusereihin liittyvät ongelmat poistuivat täysin. Tiesin täsmälleen mitä mun oli tehtävä. Kotiin palattuani loin uuden Word-tiedoston helvetinmoisen kuolanauruerektioinspiraation vallassa ja aloin kirjoittaa Luusereita kokonaan alusta ja ei perkele.

Juuri näin halusin kirjoittaa. Juuri näin mun piti alusta alkaenkin kirjoittaa. Juuri tästä Luusereissa on kyse: jos haluat olla jotain tärkeää, jotain kunnioitettavaa, jotain hyvää ja kaunista, tulet varmasti saamaan tavalla tai toisella turpaasi. Jos haluat olla jotain tätä maailmaa kauniimpaa, se tulee varmasti tekemään kaikkensa talloakseen sinut matalaksi - on vain opittava hymyilemään silmä mustana.



Tällä hetkellä kyllä tuntuu että maailma on sekin ihan ok paikka. Tai ainakin tää huone ja kinokseen peittyvä autotie tuolla ikkunan ulkopuolella.

torstai 29. marraskuuta 2012

Gimme a wink, let me know you're alive



And they did.








Keksimäni tytöt ovat lähes kaikki epäinhimillisiä keijukaisia ja eteerisiä kukkaislapsia. Söpöä mutta ärsyttävää.

Rargh

Minulla on tappolista:

1. Moderni eläinteollisuus
2. Länsimainen "äidinkielen ja kirjallisuuden" opetus
3. Sukupuolirooliväkivalta
4. Jennifer Lopez






Muuta jännittävää:






Istuin terveyskeskuksessa ja tuijotin pahvilaatikkoa jonka kyljessä luki EREKTIOHÄIRIÖ - Vaikea myöntää, helppo hoitaa mutta joka oli täynnä oppaita hammaslangan käytöstä.

Seisoin bussipysäkillä ja spurgu sanoi että minusta ja siskostani tulee vielä pari.

Makasin lattialla ja tajusin pitäväni kristillisestä hiphopista vähän.







Sitten aihepiiriin Abun pizzakebab:

Tiedän kyllä että tää mun nössöily on typerää. Sitä paitsi tuntemattomaan hyppääminen on ehkä hienointa mitä voi tehdä. Mutta mulla on varteenotettavia syitä nössöilylle, ja siksi pidän siitä jonkin aikaa kiinni.

Mitä tää on muuten tarkoitti:

Seuraava johtolanka, Karhupuisto ma-ke klo 12-19, tiidi tiidi

Kävin kyyläämässä siellä mutten nähnyt muuta kuin nakkikioskia ohittavan mummon.








(Anonymous)
2012-11-26 11:36 pm (UTC)
Mun mielest se loser manifesto on hyvää juttuu.
 
Says who?


Kokoomuksen presidenttiehdokas Sauli Niinistö pitää Suomen päätymistä Natoon edelleen mahdollisena.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

jannekortteinen 25. marraskuuta 2012 13.31:
Älä turhaan poista : ) ja eiks just se koominen oo hyvä tai siis niin ja

Tulee esiin sympaattinen, ku muutenki

Tuu Abun pizzakebabiin, jos haluut tapaa Toivon ja voin pyytää sitä E:täkin, joka kutsui sut Janoiseen loheen

Se halus tapaa sut tai sillä oli sellainen intuitio, että se on jostain syystä tärkeää ja

Olis hauskaa muutenkin

Seuraava johtolanka, Karhupuisto ma-ke klo 12-19, tiidi tiidi

Wäu wäöu wäouuuu, Ankka-linna

SE VOI TAPAHTUA JO HUOMENNA

Illuusio on sanskriitiksi maya

माया

Salassa, hiljaisuudessa, poissa, tuossa, tässä, jossa

SE ON OLEVA

Unessa minä näin sinun kävelevän niin kuin lapsi elävän ja jokeltelevan se olit sinä

To the one that i now know most I will tell them of your aave niin kuin asia, jota ei koskaan ikinä ollut olemassakaan

Aaaa ooo aa a ooa ooo

Kuka on Janne Kortteinen? Kuka on Toivo Rotko? Kuka sinä olet?

SE, MIKÄ

Että sinä ollaan Hän

He olen piiloudumme sinuun

SE ON OLEVA

Näe


Et tiedäkään kuinka helvetisti haluaisin. Mutta tosiasia on että oon tällä hetkellä kaikin puolin raunioina. Oon miettinyt tätä paljon, ja tullut siihen tulokseen että en vain yksinkertaisesti kykene tekemään mitään hauskaa tai tärkeää just nyt. Olen täysin yhteiskunta- ja vuorovaikutuskelvoton ja näytän alkoholisoituneelta 13-vuotiaalta spurgupeikolta. En halua olla ihmisten kanssa tekemisissä. Oon liikkumassa parempaan suuntaan, eikä ole epäilystäkään ettenkö esim. vuoden kuluttua olisi vähemmän tällainen vitun nyhverö ja lähtis ilman mitään ongelmaa Abun pizzakebabiin. Yritän olla järkevä ja harkitsevainen ja seurata intuitiotani ja askjfkdf seli seli we'll see.

burp

Törmään yllättävän usein ihmisiin, joiden toivoisin olevan kavereitani.

Aina kun tulen löytäneeksi jonkun yliherkän, yliälykkään ja pikkuvanhan nuoren bloggaajan, sieluni lepää jonkin aikaa. En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat tuntea itsensä "ainutlaatuisiksi". Toivoisin, että kaikki ihmiset olisivat sellaisia kuin minä. Mitä enemmän tässä maailmassa on kaltaisiani räkänokkia, sitä vähemmän minua vituttaa.

Rehellisesti sanottuna nämä pikkuvanhat nuoret bloggaajat eroavat minusta kyllä lähes poikkeuksetta yhdellä ratkaisevalla tavalla: heidän kirjoituksensa ovat huomattavasti vakaampia, asiallisempia ja mukavampia kuin minun.

Mulle tuottaa vaikeuksia kirjoittaa yhtäkään bloggausta yhdestä ja samasta aiheesta. Yleensä kirjoitan juttuni tietynlaisessa maniassa, jossa tulen nopeassa tahdissa vuodattaneeksi ulos kaikki päässäni juoksevat sata miljoonaa ajatusta. Se on varmaan aika raivostuttavaa luettavaa. Olen täysin kykenemätön havainnoimaan jotain melkein-kiinnostavaa yhteiskunnallista tai arkielämän ilmiötä ja kirjoittamaan siitä asiallisesti erittelevän esseen. En vaan osaa.

Ehkä kyse on lopulta siitä, että mulla on nuorisorikollisen mielenlaatu. Kulturellit nuoret bloggaajat ovat yleensä lähimenneisyydessään olleet rauhallisia ja tottelevaisia lauhkeita koululaisia, mutta minä olin 67% peruskouluajastani sietämätön ja kovaääninen häiriköijä. Monista ala-asteaikaisista kavereistani tuli erilaisia häirikköjä ja laitosihmisiä. Ala-asteen jälkeen olisinkin varmaan voinut jatkaa kahteen suuntaan. Ensimmäinen vaihtoehto olisi ollut dokaaminen ja rötösteleminen ja riehuminen, mutta ajauduin valitettavasti toiseen vaihtoehtoon: musta tuli syrjäytynyt, yksinäinen ja aggressiivinen pikkuvanha äärimmäisyysihminen, joka haluaa aloittaa vallankumouksia.

Jos tää tie ei vie minnekään, voin aina tarttua pulloon ja teräaseisiin.

Oho, tää teksti uhkaa lipsua asialliseksi ja yksiaiheiseksi - korjaan tilanteen lopettamalla jutun mihinkään liittymättömään Hagridin kuvaan:

Viisi minuuttia sitten halusin kuolla. Ja kun haluan kuolla, haluan poikkeuksetta että koko ihmislaji kuolee.

En oikeastaan tiedä kuka Fiona Apple on - nähtävästi hän on joku muusikko - mutta päädyin äsken lukemaan kirjeen, jossa hän selitti keskeyttävänsä kiertueensa koska hänen vanha koiransa Janet on kuolemassa. Se oli kauneinta mitä olen koskaan ikinä mistään lukenut.

Sitten katsoin kommenttiketjua jutun alla. Kauniiden kommenttien seassa oli kommentteja tyyliin She's fucking nuts, it's a dog lol ja eat the damn thing.

En halua elää maailmassa, jossa nuo ihmiset elävät. En kestä olla täällä jos hekin ovat täällä. He ovat yksinkertaisesti, läpikotaisesti ja yksiselitteisesti pahoja ihmisiä. He eivät ole pahoja pelkästään passiivisesti - he myös vapaaehtoisesti haluavat tuottaa toisille kärsimystä ja ilmeisesti nauttivat siitä. Kuinka paljon heitä on? Ovathan he vähemmistö?

Koko tulevaisuus, kaikki mitä tulevaisuudessa tapahtuu, riippuu ihmisistä. Jos osan ihmiskunnasta muodostaa tuo hämärä joukko täydellisiä kusipäitä, miten mitään hyvää voi koskaan tapahtua? Miten mikään voi muuttua paremmaksi?

Voisin jäädä lojumaan tähän, toljottaa kattoon ja toivoa että ihminen kuolee sukupuuttoon. Voisin nousta tästä, etsiä isäni pistoolin ja häipyä maisemista.

Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Mahdollisia luonnonkatastrofeja odotellessa kannattaa vain pitää helvetin lujaa kiinni siitä tosiasiasta, että rumien kommenttien seassa on paljon myös kauniita, pahojen sielujen lomassa paljon myös hyviä.

Ja toivoa Fionalle ja Janetille kaikkea hyvää.



Erään kommentoijan nimeltä Jay H. sanoin:
Not a fan of her music, but I completely support her decision to be with her dog. I would do the same. And, to the idiots posting hateful things about this: thank you for reminding me why dogs are much better company than people.



(Päivitys: Tsekkasin saman kirjeen kommentteja Facebookissa. Kaunista, kaunista, kaunista. Pahat ihmiset ovat aina niitä kasvottomia pelkureita [mutta kaikki kasvottomat pelkurit eivät ole pahoja ihmisiä, eh eh]. Ei vituta enää.)

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kirjauduin tänne täynnä jotain sanottavaa vain tajutakseni, ettei mitään sanottavaa ole. Paitsi että elämä on kivaa. (En koskaan edes vilkaise tätä blogia jos mulla ei ole jotain räjäyttävää sanottavaa.)







Toivo Rotko on sun mutsis

This is pop

Vainajat on paras kirja johon olen koskaan laskenut katsettani. Ja minä olen kirjoittanut sen (tai siis osan siitä; se ei ole valmis).

Mulla on ollut epämääräinen ajatus, että luomani kirjallisuuden on oltava jotain todella, todella, todella tajunnanräjäyttävän hyvää ja musta tuntuu tällä hetkellä harvinaisen voimakkaasti, että tässä sitä nyt on.

Saatan olla ihan helvetin väärässä niin kuin Idolsin koelauluissa rääkyvät hölmöt. Mutta mutta mutta.........

...

Tää on oikeesti tosi kova juttu.

Luulisin.




Kun reilut kaksi vuorokautta sitten kävelin ympäri kaupunkia, tajusin yhtäkkiä yhdessä lauseessa melko tarkalleen mitä haluan tehdä: haluan olla kirjallisuudelle sitä mitä The Beatles oli musiikille. The Beatles ei ehkä varsinaisesti luonut ensimmäisenä popmusiikkia vai loiko? en tiedä, kuvitellaan hetki että loi ja nyt minä haluan luoda popkirjallisuuden. Haluan kirjoittaa kirjallisuutta, joka saa edeltävän kirjallisuuden näyttämään siltä miltä klassinen musiikki kuulostaa popmusiikkia vasten. Haluan kirjoittaa jotain uutta, eikä se tarkoita että "leikittelisin" kielellä ennennäkemättömällä tavalla tai että käyttäisin kerronnallisesti jotenkin radikaaleja keinoja. Kyse on kirjoittajasta, kirjoittajan asenteesta, siitä miten hän kokee itsensä artistina, hahmona ja ihmisenä, siitä miten hän on läsnä. Kyse on hyväntahtoisesta välinpitämättömyydestä kaikkea edeltänyttä kohtaan. Kyse on edeltäjien hylkäämisestä kuitenkin myöntäen, että ilman vanhaa uuttakaan ei ole. Kyse on inhimillisten tunteiden inhimillisestä palamisesta, kyse on palamisesta, tärkeistä asioista, kirjoittamisen arvoisista asioista: elämästä kuolemasta rakkaudesta seksistä ystävyydestä taistelusta väkivallasta hyvästä pahasta surusta ilosta pelosta toivosta kapinasta vallankumouksesta.


Katsotaan nyt miten tämä onnistuu. Olen hämärästi tietoinen koko jutun täysin överiksi menevästä ja törkeän kohtuuttomasta kunnianhimoisuudesta. Mutta en tiedä mitä muutakaan tekisin. Ilman näitä aikomuksia mulla ei olisi mitään tekemistä.


Kutsun kenet tahansa liittymään tähän vallankumoukseen. Jos haluat tulla mukaan, niin


ALOITA





HETI.

Crazy dudes and penniless heroes

Lähdin tässä vajaat pari vuorokautta sitten aamulla klo 5.30 kävelemään(/juoksemaan/ajelemaan joukkoliikenteellä) ympäri Helsinkiä. Kuuntelin koko ajelehtimisen ajan neljäätoista biisiä iPodini Äskettäin lisätyt -soittolistassa. Olin liikkeellä lopulta neljä tuntia ja harmaa aamu ehti madella taivaalle.

Olin oudon manian vallassa ja virnistelin vastaantulijoille. Ajatukset ja ideat juoksivat vapaasti ja monet niistä olivat helvetin hyviä, osa epämääräisempää ajatustrollausta tyyliin DON'T CALL ME JOBLESS, DON'T CALL ME UNEDUCATED, CALL ME FREE.

Tuntui siltä kuin olisin tullut kiertäneeksi koko Helsingin; ihan kuin olisin saapastellut vahingossa joka ikiseen paikkaan jolla on mulle tässä kaupungissa jotain merkitystä. Jossain vaiheessa ohitin Sibelius-monumentin ja laskeuduin jollekin kirkkaasti valaistulle rantatielle apokalyptisen taivaan alla, ja kun istuin siihen penkille tajusin yhtäkkiä että olin istunut täsmälleen samalla penkillä kesällä ja kirjoittanut mulle jaettuun Jeesus pelastaa -esitteeseen to do -listaa.

Istuin siinä ja tuijotin riehuvalle merelle, kun siitä käveli pari hyvin kasvatetun näköistä tyttöä ("hyvin kasvatetun näköistä", jotenkin outo ilmaus) ohi, ja ne vain vilkaisivat minua ja kohottelivat kulmakarvojaan, vaikka niiden olisi pitänyt nähdä että olin miltei täydellinen James Deanin kopio mutta vielä traagisempi ja synkempi ja leveäharteisempi.

Lähdin siis taas kilpakävelemään ympäri kaupunkia ja tunsin epämääräistä onni-raivo-raivo-onnea ja liikennevaloissa joku nuori kaveri vilkuili minua sivusilmällä ja hymyili itsekseen ja minä ajattelin "SINÄ TUNNISTIT MINUT. SINÄ OLET YKSI NIISTÄ JOTKA TEKEVÄT GOOGLEHAKUJA HAKUSANALLA ö-kupit" ja jatkoin matkaa ja hyppäsin arkiaamun täyttämään ratikkaan.

Kannatinlankavaurio myöhästyttää ratikoita Helsingin keskustassa

Ratikassa keskellä matalaa välitilaa istui isoleukainen melko siistin näköinen mies, jolla oli etiketitön pullo täynnä epämääräistä ruskeaa litkua ja joka jupisi amerikanenglantia matalalla vaikuttavalla äänellä kavereilleen: "Yeah man, I mean now we're just sitting here and it's like... yeah, that's right man, how's your wife by the way, I mean you told me..." Meni hetki ennen kuin tajusin, että hän oli ainoa joka näki kaverinsa; muille matkustajille hän oli vain itsekseen jupiseva sekopää.

Muut tilannetta sivusta seuranneet ihmiset vilkuilivat miestä pelokkaina ja/tai helpottuneina siitä, etteivät olleet hän, mutta minä tuijotin häntä koko ajan ja toivoin kuollakseni että hän sanoisi minulle jotain. Tiesin, että jos hän todella sanoisi minulle jotain, minulla olisi sosiaalinen vapaus heittäytyä täydeksi sekopääksi ja lähteä hänen kanssaan helvettiin(/Helvettiin).

Mutta hän ei vilkaissutkaan minuun vaan nousi ratikan pysähtyessä, asettui auki liukuneiden ovien väliin ja jätti hyvästit istumaan jääneille mielikuvitusystävilleen. Kun hän lähti jollekulle mukaan lähteneelle kaverilleen mutisten ja katosi näkyvistä, katseeni osui 55-vuotiaan pankkiirin näköiseen mieheen, joka oli tarkkaillut tilannetta käytävältä hieman ylempää - hänen naamallaan oli niin raivostuttava ylimielinen ja itsetyytyväinen ilme, että leikin hetken ajatuksella hänen murhaamisestaan.

Kohta jäin itsekin vittuuntuneena pois jossain ydinkeskustassa, ja keskellä tungosta tajusin pysähtyneeni vanhan romanikerjäläisnaisen viereen. Hän istui liikennetolpan vieressä maassa ja teki rukoilevia eleitä ohikulkijoiden suuntaan, ja minä ajattelin että vaatii helvetinmoista sisua istua tuolla tavalla keskellä jalkakäytävää ja alentaa itsensä toisten edessä täydellisesti. Kävelin muutaman metrin päähän, kaivelin taskujani, löysin 20 e jotka olin edellisenä iltana tiristänyt pankkitililtäni, käännyin takaisin ja ojensin setelin naiselle. Hän otti rahan vastaan, ja kun hän tajusi etten ollut antanut hänelle viisisenttistä hänen kasvoillaan häivähti jotenkin pökertynyt ilme. Minä nyökkäsin ja hymyilin ja tungin kädet takkini taskuihin ja jatkoin sanaakaan sanomatta matkaa ja näytin mentaalista keskisormea kaikille ohikulkijoille, ja kun vähän kauempana käänsin päätäni ja katsoin taakseni, näin naisen istuvan liikkumattomana paikoillaan ja tuijottavan minua ilmeettömänä.

Sitten ajelin rahattomana kotiin erääntyneellä bussilipulla ja makasin huoneeni lattialla ja söin sipsejä.