perjantai 29. elokuuta 2014

Viimeinen merkintä, ystävät



Minusta tuntuu etten ole koskaan vilpitön.

Silloinkin kun olen vilpitön, tiedän olevani vilpitön. Kaiken tiedostaminen tuntuu vilpilliseltä. En tiedä ovatko kaikki muutkin tällaisia vai onko minussa tällainen poikkeama. Se on kuin jokin sairaus. Olen huijari. Tämä on yksi asioita joita vihaan itsessäni. Vihaan itseäni usein valtavasti. Nyt ette taaskaan tiedä mistä puhun, mutta vasta viime aikoina olen tajunnut että minulla on monta samaa ongelmaa kuin parhaalla koskaan keksimälläni henkilöhahmolla. Ajattelen häntä joka päivä. Ehkä se johtuu siitä että työstän hänen kauttaan asioita joita en ole osannut muuten työstää. Voi luoja että rakastan häntä. Voi luoja että rakastan häntä. Tämä alkoi 30.10.2010 ja on jatkunut siitä lähtien joka päivä.

Älkää ottako vittuiluani tosissanne. Oikeasti haluaisin sanoa suuria asioita, mutten joko osaa tai uskalla, joten päädyn sanomaan rumia asioita. Arvostan valtavasti sitä että minä ja tekemiseni merkitsevät teille jotain. Siis minä! Teille! Se on hämmentävää, tänään kävelin ja ajattelin sitä. Puhun nyt totta, mutta tiedostan puhuvani totta, ja se tuntuu oudon väärältä.

Kertokaa aina kun menen mielestänne väärään suuntaan. Saatan olla eri mieltä, mutta teidän totuudellanne on silti merkitystä. Vähintään se on kiinnostavaa. Lopulta teen itse omat päätökseni, mutta kritisoikaa minua täysin vapaasti, juuri niillä sanoilla kuin haluatte. Minua saa vetää turpaan. Älkää pelätkö sen tuhoavan minua. Se puhdistaa sieluani ja selkeyttää näköni. Yritä lyödä minut maahan jos näet minun menevän väärään suuntaan. Käytä kaikki keinosi. Joko pelastat minut virheiltä tai testaat ja vahvistat visiotani. En voi olla hyötymättä siitä.

Yritän olla hyvä ihmisille. Yritän kohdella toisia hyvin. Se on vaikeampaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella, mutta minulla on koko elämä aikaa oppia paremmaksi.

Jos haluatte tavalla tai toisella jatkaa matkaa kanssani, teidän on hyväksyttävä tämä: tiedän mitä haluan tehdä, tiedän mitä aion tehdä ja minulla on oma visioni siitä kuinka se tehdään. Unelma ja kunnianhimo on jotain mitä en voi irrottaa itsestäni. Se ei ole mahdollista. Voin joko tehdä ylpeästi oman juttuni tai olla koko ajan pahoillani. Olen ollut pahoillani jo ihan tarpeeksi. En voi muuttua keneksikään toiseksi enkä halua tuntea jatkuvaa riittämättömyyttä siitä etten osaa olla kukaan muu.

Unelmoin mielestäni hyvistä asioista. Unelmoin hyvästä elämästä, jossa voin hyvin, jossa ihmiset ja koirat ympärilläni voivat hyvin ja jossa saan tehdä juuri sitä juttua mitä rakastan. Seesteistä seikkailua; joskus tuskallista, mutta aina jännittävää ja täyttymyksellistä. En ole siitä pahoillani. Håkan Hellström ei ole pahoillaan siitä että luo toivoa ja kauneutta. Nuoret, jotka kokevat toivoa ja kauneutta hänen keikoillaan, olisivat yksinäisempiä ilman häntä. (Anteeksi, katsoin äsken Håkan Hellström -dokumentin.) Aion opetella luomaan toivoa ja kauneutta. Aion tulla siinä niin hyväksi kuin vain ikinä voin olla. Toiset opettelevat soittamaan kitaraa.

Aivan ensimmäiseksi kirjoitan Harry Potterin. Voin sanoa että kirjani on viisi kertaa parempi kuin kuvittelette sen olevan. On tärisyttävää ja hauskaa ja ihanaa että kuvittelette se olevan huono. Ensin hieman loukkaannuin, mutta nyt voitte sanoa mitä tahansa; tiedän olevani oikeassa. Tämä ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Sen pitää olla kymmenen kertaa niin hyvä kuin se on nyt, ja ilman apuanne en olisi koskaan löytänyt taikaa ja energiaa tehdä niin.

Minun on kohdattava kirja jota kirjoitan. Rehellisesti ja silmästä silmään. Ei illuusioita, ei valheita, totuus. Sitten Miley Cyrus. Hän syöksyy purkupallolla sisään ja hajottaa kirjan palasiksi.

Suuren osan palasia siirrän kädelläni suoraan roskakoriin. Se tulee olemaan hikoiluttavaa, mutta se on pakko tehdä. (Jos pääsen vauhtiin, siitä voi tulla myös hyvin hyvin kivaa, samalla tavalla kuin lumiukkojen tuhoaminen on kivaa.) Siirrän roskikseen kaiken mitä en ole koskaan rakastanut ja joka ei ole rakkauteni arvoista.

Tiedän mitkä palaset toimivat. Tämän kirjan juoni toimii. Se on yllättävä, monimutkainen, mahtipontinen ja vähän ällö mutta silti hyvin simppeli. Yritin selviytyä elämästäni käyttämättä sanaa "simppeli", mutta täten olen epäonnistunut.

Henkilöt toimivat. Heitä pitää vain kirkastaa. Päähenkilö toimii. "Rebekka" toimii, ensimmäistä kertaa. Marilyn toimii. Houdini toimii. Jimmy Dean toimii. Jopa Hemingway toimii. Dali toimii. George Harrison pitää mäiskiä vähän eri muotoon. Muilla ei ole niin väliä, koska he kulkevat vain ohi.

Aa, aa, aa. Voitte olla rauhassa toista mieltä, mutta tiedän että tämän kirjan kieli toimii. Teen siitä tosin vielä parempaa, ja jos tämä energia kantaa, se tulee olemaan kuin lentämistä. Jos tämä ei Teidän mielestänne ole suomea, niin sitten se on jotakin muuta. Haistakaa vittu, sanon tämän kaikella rakkaudella, haistakaa vittu, rakastan teitä.

No niin. Hyvästi blogi. Joksikin aikaa. Jouluna tämä kirja on lähetetty eteenpäin, ja tällä kertaa tarkoitan tätä.

Blogi lähtee ("englannin"kieliseen blogiin saatan kyllä twiitata edelleen järjettömyyksiä), ja tilalle tulee seuraavia asioita:

- pieni mökki kaupungin ulkopuolella

- polkupyörä

- kaukoliikennebussit toisiin kaupunkeihin yöllä

Heippa, heippa, heippa! Aa aa aa, kiitos kiitos KIITOS

torstai 28. elokuuta 2014

Tapa rakkaimpasi

Äitini sanoi että näytän kalpealta ja levottomalta ja kysyi kauhuissaan olenko sotkeutunut huumeisiin. "En", sanoin.

Ajattelin laittaa tähän humoristisesti Rise like a phoenixin, mutta itse asiassa:



Jos hyvin käy, tämä on viimeinen merkintä tähän blogiin vähään aikaan.

Jaarittelen siis vuolaasti ja spontaanisti ja juuri niin epäselvästi kuin huvittaa, kuuntele jos kiinnostaa.

Olen ollut liian leipääntynyt kirjoittaja ja olen ollut liian leipääntynyt ihminen. Tarvitsen jonkun haastamaan sen mitä teen. Siis KAIKEN MITÄ TEEN. Olen monen enimmäkseen sietämättömän vuoden jäljiltä defenssimekanismeihin hautautunut pelokas kakara, jonka juttu ei lähde lentoon jos minua ei ensin istuteta alas ja selitetä kuinka asiat ja ihmiset toimivat.

Minun täytyy kadottaa itseni ennen kuin voin löytää itseni. Vakuuttua joko siitä että olin väärällä tai vaihtoehtoisesti siitä että olin oikealla tiellä. Kumpikaan näistä ei ole mahdollista jos joku ei ensin haasta minua.

On hauskaa ja vähän epätavallista, miten hyvin ihmiset ovat tajunneet tämän kohdallani. Sanon että lyökää minua ja ihmiset eivät epäröi sekuntiakaan totella pyyntöäni. Ei mitään "En halua nyt olla ilkeä mutta..." vaan suoraan isku päin naamaa. Se johtuu joko siitä että naamani on poikkeuksellisen ärsyttävä tai siitä että kunnioitatte minua jollakin tavalla. Pidätte minua totuutenne arvoisena. Se on suurta.

Jos jokin osa sinua ei uskoisi tähän juttuun, olisit häipynyt jo kauan sitten. Myönnä pois. Myönnä nyt. On jokin elementti, jonka vuoksi jäät.

Sen jälkeen kun astuin ovesta ulos elämäni perussävy on ollut sitä että maailma hakkaa minua avokämmenillä naamalle: vitun idiootti! vitun idiootti! vitun idiootti! vitun idiootti! vitun idiootti! Minut on hajotettu siististi ja järjestelmällisesti, ja otan kaiken tyynesti ja helpottuneena vastaan. "Et voi tehdä noin, puhut oikealle olemassa olevalle ihmiselle ja me emme toimi tuolla tavalla." Kuuntelen hämmentyneenä, ajattelen asiaa ja opin. Opin nopeasti.

Kritiikkiä on syytä prosessoida, koska se nousee yleensä jostakin, sille on yleensä syy. Toivoisin että vastapalvelukseksi tajuaisitte että kaiken tämän paskan alla on potentiaalisesti jotain ihan kaunista. Lue blogini alusta loppuun ja sen on pakko välittyä. Vietin kevään 2012 pelastellen kastematoja jalkakäytäviltä sateen jälkeen. Jos mikään pyrkimys parempaan ei välity, niin todella, lakkaa tuhlaamasta aikaasi minuun, mulla on tästä eteenpäin muuta tekemistä kun todistella tätä koko ajan.

"Haistakaa kaikki vittu" ja niin edelleen. Tiedän että toimintani vaikuttaa siltä kuin kerjäisin verta nenästäni. Niin kerjään. Sama juttu uudessa sosiaalisessa elämässäni. Otan riskejä, provosoin ihmisiä ja kokeilen jäätä eri kohdista. Pudottuani nousen takaisin jäälle ja jatkan. Jatkan niin kauan että märät vaatteet painavat päällä niin paljon että hengissä selviytyäkseen on lähdettävä pois ja vaihdettava ne toisiin.

Tämä on oudosti sanottu 20-vuotiaalta kädelliseltä, mutta olen leipääntynyt. Tiedän saavuttaneeni tähänastisen huippuni silloin kun olin 16. Silloin olin vielä maailmassa, enkä varsinaisesti suunnitellut mitään, aloin vain kirjoittaa ja sitten kirjoitin ja vasta myöhemmin tajusin mitä olin tehnyt.

Tiedän että tulen saavuttamaan vielä korkeampia huippuja ja osaan jopa ennustaa niistä jotakin, mutta juuri nyt kirjoittamiseni on ollut aivan liian pitkään muistelua siitä, kuinka silloin kun olin 16 osasin oksentaa tarinoita ja ihmisiä ja historioita. Sen jälkeen kaikesta on tullut tietoisempaa ja raskaampaa, ja hullun ja hihittelevän ja vapaan luomistilan saavuttaminen vaatii työtä ja mahdollisesti kaukoliikennebussin ja silti jotain puuttuu.

Tapa jolla kirjoitin kun olin 16 oli varmaa, kirkasta ja hengästynyttä luomista. Se oli The Smiths, Johnny Marr vain soittamassa spontaaneja melodioita nuoruutensa voimalla ja Morrissey laulamassa niiden päälle sen mikä oli totta ja kaunista. Sen jälkeen painuin eräänlaiseen visiottomaan suvantoon.

En ole koskaan pelannut elämänkokemuksella, terveellä järjellä ja käytännön viisaudella vaan kaikella mikä tulee sitä ennen. Kovin moni muu pelaa juuri noilla. Ja missä he ovat?

Seuraavaksi sanon jotain, joka kuulostaa taas provokaatiolta. Tällä kertaa en provosoi, tämä vain on tässä olennaista ja se on sanottava jos haluan olla rehellinen. Mielestäni olen teille rehellisyyden velkaa. No niin: tiedän olevani helvetin älykäs ihminen. Voi jumalauta että tuo kuulostaa väärältä, mutta ääh, älykkyys on joukko synnynnäisiä ominaisuuksia samalla tavalla kuin kulmakarvojen väri tai nenän muoto tai taipumus ylipainoon tai musikaaliseen lahjakkuuteen. Se ei ole valinta tai saavutus. Se vain on. Minulla on aivot, jotka prosessoivat, yhdistelevät, luovat ja ratkaisevat asioita tehokkaammin kuin aivot yleensä. (Tämä pätee moniin teistäkin. Ihmiset eivät yleensä sano tätä ääneen.) Se oli selvää joka ikinen päivä lapsuudessani, ja se on ollut selvää melkein kaikessa mitä olen tehnyt sen jälkeen, paitsi aivan viime aikoina tietysti (heh). Osaan hämätä ihmisiä sillä, sillä älykkyydellä voi myös teeskennellä emotionaalista kypsyyttä tai paneutunutta suhdetta eri aiheisiin tai muita asioita joilla ei ole asian kanssa juuri mitään tekemistä.

Joka tapauksessa tiedän että minulla on aivot, joilla voi saada aikaan suuria asioita. Tämä on oikeastaan kaikki mitä minulla on. Ja tiedän täsmälleen mitä haluan ja aion tehdä elämässä. En tiedä mitä kutsumus on tai mistä helvetistä se tulee, mutta sanoin asian about 4-vuotiaana vanhemmilleni: "Minusta tulee kuuluinen kirjailija." (Kyllä, puhuin 7-vuotiaaksi asti outoa kirjakieltä. En kyllä osannut sanoa r-kirjainta.)

Kirjoittajana kaikki riippuu siitä mihin käytän aivojani. Voin käyttää niitä luomiseen, ja ehkä olette joskus nähneet minun tekevän niin ja tiedätte mitä tarkoitan. Mutta voin käyttää niitä myös siihen että tiedostan joka hetki, kokonaisvaltaisesti, yksityiskohtaisesti ja ylitse hyökyvästi mitä olen tekemässä ja mitä yritän milläkin asialla sanoa ja minne haluan tällä kaikella päästä. Voin analysoida, suunnitella ja purkaa asiat hyvin pitkälle.

Todellisuudessa sellainen pitää lopettaa. Se estää sinua luomasta oikeasti. Nuo kaksi tapaa käyttää aivoja ovat lähes vastakohtia eivätkä ne voi tapahtua samaan aikaan. Valitset jomman kumman. Toisen on pakko väistyä, ja tiedät kyllä kumpi se on. Taiteilijoille se on helpompaa kuin matikkanörteille, ja valitettavasti olen lähempänä matikkanörttiä.

Leipääntyminen on sitä kun kirjoittamisesi on osa masennustasi eikä se valo, joka pilkahtaa aina salakavalasti kaikkein toivottomimman hetken ytimessä ja kertoo että kannattaa jatkaa elämistä.

Tämä aavekirja oli pitkään leipääntyneintä mitä olen koskaan kirjoittanut. En saanut siitä mitään. Visioni oli siinä mitä olin menneisyydessä kirjoittanut, ja siinä mitä tulisin tulevaisuudessa kirjoittamaan, ja tämä kirja tuntui ontolta hötöltä jonka hoitaisin vain alta pois päästäkseni kirjoittamaan oikeasti. Se oli lannistavaa ja vaivuin takaisin masennukseen, ja katso!, juuri se oli se asia jonka olin tarvinnut. Tajusin että tälläkin kirjalla voisin työstää jotakin, sanoa asioita, voimauttaa itseni valon puolelle.

Tässä fakta: en ole mahdollisesti koskaan ollut yhtä innoissani tämän kirjan kirjoittamisesta kuin nyt. Tämä kuulostaa varmasti hulluudelta tai persoonallisuushäiriöltä, mutta tästä puuttui tietty vanha tuli, jonkinlainen raivo, ja se oli pakko löytää. Ihmiset ovat olleet yes maneja aivan liikaa, mikä on ollut omituista, koska olen aina identifioitunut ihmiseksi jota ihmisten kuuluisi inhota ja arvostella säännöllisesti. Jos ihmiset uskovat minuun sinisilmäisesti, en saa mitään kiinnostavaa aikaan, olen huomannut sen lähes kaikessa mitä teen.

Olette nyt pommittaneet minua tavalla, jonka vuoksi olen joutunut kyseenalaistamaan kaiken. Olen käynyt päässäni läpi kaiken, ja omien spontaanien reaktioideni (tietty lämmin luottamus vs. facepalm) perusteella olen tajunnut minkä tiedän toimivan ja mitkä elementit ovat säilyneet kirjassa vain siksi etten ole uskaltanut poistaa niitä. Nyt ne lähtevät helvettiin. En puolustele niitä enää. Laitan tilalle sen minkä olen elänyt maailmassa.

Tietty varmuus. Voi vittu, visio visiottomimmassa kirjassani, lopultakin. Voisin melkein itkeä.

Totuus on terveellisintä mitä minun kaltaiselleni kirjoittajalle tai ihmiselle voi tapahtua. Minua saa aina haukkua, jos on jokin pointti, illuusioni saa ja pitää aina murskata, koska aion tehdä suuria asioita enkä voi tehdä niitä jos en operoi tosimaailmassa vaan harhakuvissa.

Yksi ongelma: En yleensä uskalla poistaa kirjoittamaani tekstiä silloin kun se ei toimi, koska tarraudun siihen mahdollisuuteen että ehkä se sittenkin toimii. Nyt olen päässyt siitä painosta. Suunnitelmani on ollut poistaa tästä kirjasta lopuksi vähintään kolmasosa tekstiä, ja ilman tätä kokeilua en yksinkertaisesti olisi kyennyt siihen. Tästä lähtee ihan valtavasti paskaa pois.

Toinen ongelma: On hidasta kirjoittaa ilman kirkasta visiota. Nyt uskon tietäväni mitä aion tehdä. Suhteeni tämän kirjan kirjoittamiseen saattaa muuttua olennaisesti. Saatan viimein päästä eteenpäin, ja haluan päästä eteenpäin, koska en halua olla enää tässä.

En ajattele tämän olevan huono kirja. Koska se ei ole. Mutta näen tiettyjä ongelmia. Olisi suuri virhe hylätä jotain tällaista. Tämän kirjan luuranko on sitä mitä sen kuuluukin olla. Sen ympärillä vain on liikaa aivan vääränlaista lihaa. En aio tappaa rakkaimpiani, mutta aion tappaa paljon sellaista mitä en ole koskaan hetkeäkään rakastanut. Kiitos ettette Te pelänneet pysäyttää ja tappaa minua

Jokin epävarma paino on poistunut harteiltani. Aion kirjoittaa tämän tarinan nyt, saatana. Se voi olla kuin lentämistä. Se tulee viemään paljon aikaani. Eri tavalla kuin ennen. Jossain kaukana kaupungin ulkopuolella on eräänlainen vanha pieni mökki, joka kuului kai isäni entiselle vaimolle tai jotain. Aion viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Siellä ei ole internet-yhteyttä, ja puhelimeni on mitä on, joten saatan alkaa kadota säännöllisin väliajoin. Katoamisten välillä istun mielelläni ja juon kanssanne vaikka kaljaa tai teetä tai viskiä tai pillimehua ja kuuntelen mitä haluatte sanoa. Aivan mistä tahansa. Olen tässä viime aikoina huomannut miten paljon kuunteleminen antaa. Hetken aikaa halusin vain puhua, koska se tuntui niin jännittävältä.

Yksi juttu kiinnostaa, rakkaat kommentoijat: joillakuilla teistä on visionne.

Veivätkö ne teidät sinne minne halusitte? (Vai oletteko vielä matkalla?) En voi arvailla mitään, koska en tiedä minne halusitte.

Minulla on visio. Emme vielä tiedä miten se toimii kun se osuu maailmaa vasten, mutta aion hioa sen niin kirkkaaksi kuin mahdollista. Jos ymmärrät blogistani jotakin, tulet lopulta ymmärtämään myös sen mitä teen seuraavaksi. Minä olen sydän joka sykkii tiettyjä asioita.

Visio. Visio. Voi vittu helvetti saatana, musta tuntuu että mulla on visio ja viimeinkin tiedän mistä pitää vetää että tämä lähtee liikkeelle.

Huonosti rakennettu kone, jota pitää potkia kunnolla silläkin uhalla että se hajoaa jalkojen juureen.

Aion kirjoittaa nämä tarinat, mutta eri tavalla kuin olin ajatellut.

Myös sen viimeisen.

Ennen muuta sen viimeisen.

Ette tiedä kuinka paljon olette auttaneet minua. Kuulemiin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Haistakaa kaikki vittu

Anteeksi otsikko, mutta join eilen kaljaa, luin kommenttejanne hassuilla äänillä ja lupasin nimetä tämän kirjoituksen haistakaa kaikki vituksi.

Todellisuudessa otsikko ei tarkoita mitään (vaikka itse kunkin pitäisi kyllä tasaisin väliajoin haistaa vittu). Eilen noustuani taas yksin bussiin havahduin yhtäkkiä kirkkaassa välähdyksessä siihen, että 1) minulla on ystäviä ja että 2) ihmiset välittävät siitä mitä teen, ja se oli niin hämmentävää että minun oli ajeltava lentokentälle, istuttava alas ja ajateltava, enkä siltikään pystynyt oikein ajattelemaan siitä mitään järkevää. (Bussimatka lentokentältä takaisin keskustaan maksaa 6 euroa. Vanhempani eivät varsinaisesti ole varakkaita ihmisiä, joten kohta pitää ehkä lakata elämästä tätä espoolaisen perijättären elämää heidän kustannuksellaan.)

Minulle on käynyt vähän samalla tavalla kuin kirjani päähenkilölle. Tiesin aina että tämä tapahtuisi, en vain tiennyt että milloin. James Deanin naama merkitsee koko ajan vähemmän. Näistä ihmisistä tulee hiljalleen ruumiita. Jokin elävämpi on vain kävellyt vastaan.

Ei hätää, kyllä se vielä jotain merkitsee.

Olen eilen ja tänään ollut koko ajan hauskassa, levottomassa tilassa. Olen voinut vain istuskella ympäriinsä ja sivellä partaani. Tänään kävin parturissa ensimmäistä kertaa kahteensataan tuhanteen vuoteen, ja mukava nainen leikkasi minulle Justin Bieberin kampauksen, mikä on totta kai järkyttävää muttei juuri kiinnittänyt huomiotani.

Onhan tämä hurjaa. Kommenttienne lukeminen on loputtoman kiehtovaa, ainakin niiden jotka sanovat jotakin, en oikeastaan tiedä mikä maailmassa voisi olla kiehtovampaa. Jatkakaa. Kiitos siitä että tekemisilläni on teille näin paljon väliä.

Aion nyt kertoa siitä mitä kirjoitan, siitä mitä olen kirjoittanut ja siitä mitä aion tulevaisuudessa kirjoittaa. Olen kirjoittanut suunnitelmistani ennenkin, mutta haluan nyt kirjoittaa, en tiedä, kaiken. Jos sinua ei kiinnosta lukea kaikkea siitä mitä kirjoitan, voit skipata tämän ja kuunnella vaikka tämän biisin:


Tai älä, se ei ole kovin hyvä.

Okei. Ensinnäkin. Minulla on suunnitelma. Se on rakentunut melko yksityiskohtaiseksi neljän vuoden kuluessa ja toimin sen mukaan ja uskon siihen miltei sataprosenttisesti. Olen valmis tekemään siihen muutoksia, mutta tarvitsen tarpeeksi vakuuttavan syyn.

Sitten tämä kirja. Vaikuttaa siltä että kirjani rakenne tai juoni ei välity antamistani otteista. Jos ne eivät välity, mikään ei välity.

Ehkä palaset eivät tee kokonaisuudelle oikeutta. Itse en osaa katsoa irrallisia palasia irrallisina palasina, koska tunnen kokonaisuuden. Palaute palasistakin on silti mielenkiintoista. Ajattelen palautetta ja sitten ajattelen kirjaa jonka olen kirjoittanut, ja tunnen hauskaa luottamusta. Tässä on kokonaisuus, jonka halusin luoda. Saatte nähdä kokonaisuuden vielä ja kenties saatte nähdä minun tekevän sillä suuria asioita. Palaute antaa silti uudenlaista voimaa ja selkeyttä siihen mitä teen, ja lupaan miettiä kaikkea tätä lisää.

Toistaiseksi olette moittineet joko a) asioita, joista olen tietoinen ja jotka olen valinnut siksi että ne palvelevat tarkoitusta, tai b) asioita, joita en näe kirjani kokonaisuudessa. Esimerkiksi leffatrailerikieli on tietoinen valinta ja tuntuu minusta tässä tapauksessa erittäin hyvältä. Hahmojen yksiulotteisuus sen sijaan on jotain, mikä ei vain voi pitää paikkaansa tässä kirjassa. Jos sellainen välittyy katkelmista, niin katkelmat voivat haistaa paskan, ne eivät ole mitään.

Sanoisin että luottakaa minuun.

Haluan sanoa kaksi asiaa. Numeroin ne näin: 1 ja 2.

Ensimmäinen asia:

1. TÄMÄ ON HARRY POTTER.

Tämä kirja ei ole enempää kuin Harry Potter, ja Harry Potter on mielestäni ihan helvetin paljon.

Aion näillä näkymin kirjoittaa viisi kirjaa. Ne ovat kaikki hyvin erilaisia keskenään.

Olen melko varma että olen jo kirjoittanut parhaan kirjani. Se on kirja, jonka kirjoitin ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Sen nimi on Liha. Aloitin sen kirjoittamisen 16-vuotiaana ja tiedän että se on paras juttu mitä olen koskaan kirjoittanut. Sitä kirjoittaessani tiesin koko ajan että se toimi täydellisesti. En epäröinyt missään, kirjoitin vain, ja päädyin luomaan ihmisiä joita ajattelen vielä nykyään joka päivä vaikka siirsin kirjan syrjään jo yli kaksi vuotta sitten.

Lihassa on yksi koukuttava juttu, ja se on ihmiset. Mielestäni he ovat ihan oksettavan hyviä henkilöhahmoja. Heidän historiansa ja traumansa ja salaiset päämääränsä, se että he törmäävät toisiinsa, se miten he vuorovaikuttavat keskenään on pornoa. Ajattelen niitä henkilöitä joka helvetin päivä. Ihan siksi, että se tuntuu aivoissa niin hyvältä. Rakastan heitä. Tulen hetkeksi aikaa onnelliseksi. Se on psykologisesti huumaavaa, ainakin minulle, mutta kenties olen kummallinen.

Lihassa on kuitenkin myös jotain muuta. Kaikkien kirjojeni "rakenne" on erikoinen, ja Liha on siitä erikoinen että se ei ole vain jännittävää psykologista pornoa tai nyrjähtänyt trilleri, vaan myös haudanvakava yhteiskunnallinen kannanotto. Se on kirja eläimistä, lihasta ja keinolihasta, ja tiedän että tämä kuulostaa järjettömältä. Mielestäni järjettömyys toimii tässä tapauksessa. Se on uskomaton kirja, piste, enkä ikinä enää tule kirjoittamaan niin hyvin, toinen piste.

Ihmisten pitäisi käyttää 16-vuotiaita aivoja tällaiseen.

Joka tapauksessa viimeistään pari vuotta sitten siirsin Lihan sivuun. Voin niin huonosti ja kirjan kirjoittaminen alkoi yhtäkkiä käydä psyykkisesti niin voimille, että oli PAKKO lopettaa ja kirjoittaa jotain muuta. Tuntui oikealta alkaa kirjoittaa yksinäisyydestä(ni), koska se oli alue jonka tunsin kaikkein parhaiten.

Jos maailma olisi ihmeellinen paikka, mitä voisi tapahtua?
Miten voisin päästä ulos täältä? Kuka voisi vetää minut elämään? Aloin kirjoittaa ihmisistä, joilla oli sillä hetkellä minulle jotain merkitystä.

Huomasin että he olivat enimmäkseen kuolleita.

Aloin kirjoittaa toisin kuin olin aikaisemmin kirjoittanut. Halusin luoda jotain nopeaa ja kevyesti liikkuvaa. Lyhyitä lauseita, nopeasti etenevää toimintaa, näennäisesti yksinkertainen juoni, romanttisia maisemia, isoja merkityksellisiä hetkiä.

Tajusin että tästä tulee eräänlainen Harry Potter. (Mitäköhän Harry Potterista muuten saisi irti jos siitä irrottaisi katkelmia sieltä täältä?)

Ajattelin, että jos saisin tämän toimimaan, voisin uida tällä ihmisten liiveihin. Sitten kun ovi olisi auki, voisin liukua sisään ja tehdä jotain paljon omituisempaa ja ihmiset kuuntelisivat. Pitäisin ensimmäisen temppuni yksinkertaisena.

Halusin pitää kielen niin yksinkertaisena ja tiiviinä kuin mahdollista. Se tavoite on pitänyt. Olen ylipäätään aina pitänyt kirkkaasta, asiallisesta kielestä, joka pelaa asioilla eikä sanoilla. Siinä on tietty Oscar Wilde -elementti*, paitsi että ei kuitenkaan. Olen kiinnostunut asioista, tarinoista, ihmisistä. Kielen tehtävä on välittää nämä asiat. Kielen asiakeskeisyys on tärkeää. Ei muiden tekstissä, mutta omassani aina. Täydestä kaaoksestakin voi kertoa täsmällisesti ja selkeästi. Pyörittelen sanoja vain kännissä, silloin vaihdan ihmisten etu- ja sukunimien alkukirjainten paikkoja keskenään.

*Woskar Ilde -elementti

Toinen juttu on että tunnen luontaista vetoa vanhahtavaan, epäluontevaan, vähän idioottimaiseen kieleen. Se on ilmeisesti estetiikkaani, vähän niin kuin Aki Kaurismäellä on oma nolo estetiikkansa. Saan suurta mielihyvää siitä kun kirjoitan ihmisten keskusteluja sillä tavalla. Kuin ihmiset puhuisivat amerikkalaisen elokuvan trailerissa, aivan. Se voi tuntua aluksi omituiselta, mutta veikkaan että se alkaa toimia muillekin kun siihen pääsee sisään. Sillä voi sanoa isoja asioita. Kaikille hahmoille se ei tietenkään toimi, varsinkin jos he ovat nuoria ja elossa, heistä kirjoitan eri tavalla, mutta Harry Houdini kartanon katolla keskellä yötä on tässä mielessä varmaan kiihottavinta mitä tiedän.

Tiedän että kukaan ei tee tällaista Suomessa. En olekaan erityisen kiinnostunut suomesta tai Suomesta. Mielestäni se on vain yksi alue planeetalla. Kaikkialla on ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi nuoria tai yksinäisiä tai muuten sekaisin. Haluan löytää ihmiset, joille voin potentiaalisesti antaa jotain, ja vain pieni osa heistä asuu samassa maassa kanssani. Jos joku olisi antanut minulle kirjani ensimmäiset 50 sivua kun olin 16, olisin mahdollisesti oksentanut suurista tunteista.

En edes halua sijoittua "suomalaisen kirjallisuuden" kentällä mitenkään, koska taidan vihata sitä enkä tunne sitä läheiseksi. Kirjoitan tietysti suomeksi, koska en ole natiivi englanninpuhuja. Se ei ole ongelma, Stieg Larsson kirjoitti ruotsiksi ja Lisbeth Salander vei hänet maailmalle. Tarvitaan yksikin elementti joka todella palaa, ja Larssonin tapauksessa se oli Lisbeth.

Lisbeth Salander. Tunsin tällaisen ^ tyypin lapsena, hän oli kuin vihainen traaginen Peppi. Hän oli jossain vaiheessa parhaita ystäviäni ja joutui 13-vuotiaana hunningolle enkä tiedä missä hän on nykyään. Hän vaikuttaa edelleen kaikkeen.

Joka tapauksessa "suomalainen kirjallisuus" on lähes(!) poikkeuksetta kammottavaa. Tämä on minun kokemukseni. En vain tunne suomalaista kirjallisuutta henkisesti omakseni. Se on yleensä joko a) kansallista identiteettiä ironisesti luotaavaa puisevaa hassuttelua, b) jonkin historiallisen aikakauden riipaisevia (nais)kohtaloita, c) arkirealistisia tarinoita keski-ikäisistä ihmisistä tekemässä keski-ikäisiä asioita, d) kokeellista sanojen pyörittelyä, jota kukaan ei lue. Nämä eivät useimmissa tapauksissa kiinnosta minua, eikä juuri kukaan olekaan näistä kiinnostunut. Niistä puuttuu Tarina, ja vaikka niillä on toisinaan sielu, se on hyvin epäkiinnostava ja epäseksikäs sielu. Kukaan ei ole päässyt näillä näiden rajojen ulkopuolelle. Sofi Oksanen melkein, mutta häntä lukevat lähinnä ihmiset joille en kirjoita. a, b, c ja d eivät ole varsinaisesti toimineet maailmassa. Kirjallisuusmaailma ja maailma voisivat kohdata, mutta eivät kohtaa.

Suomalainen kirjallisuus. Todella hauskaa.

Arvostan taitavaa arkirealismia usein (silloin kun se ei ole tylsää), mutta mielestäni olisi väärin kirjoittaa täysin arjesta vieraantuneesta ihmisestä ja kuuluisista kummituksista realistisesti. Tämä on iso maaginen road-tarina täysin yliluonnollisista asioista. Stadin slangi tai jokin muu ei toimisi. Tosin tätä lausetta kirjoittaessani saan tietyn ajatuksen, miten kirjan kieltä voisi kehittää. Ajattelen asiaa ja jos tässä on oikeasti ongelma, teen sille jotain.

Joka tapauksessa. Joka tapauksessa. Harry Potterini kanssa tuli nopeasti ongelmia. En ensinnäkään tajunnut, mikä pointti tällä tarinalla on. Mikä on se syvempi, aidompi asia jota yritän sanoa tällä? Kirjoitin pojasta, joka on niin vieraantunut omasta paikastaan ja ajastaan, että hänelle merkitystä on vain kuolleilla tähdillä. Sitten hän ilmeisesti mokaa oman itsemurhansa ja päätyy lähtemään matkalle, jolla todella tapaa ihmiset jotka on kuvitellut ystävikseen. Jännittävää. Mitä helvettiä yritän sanoa tällä?

Toinen ongelma oli kuolleista, oikeasti olemassa olleista ihmisistä kirjoittaminen. Kuinka heistä pitäisi kirjoittaa? Kuinka uskollinen pitää olla sille mitä he ovat oikeasti olleet? Onko kuolema muuttanut heitä? Päädyin luomaan jonkinlaisia seisahtuneita, elottomia kuvia siitä mitä nämä ihmiset olivat silloin kun he elivät. Nyt tiedän että tämä oli oikea valinta.

Olen yleensä ollut parhaimmillani kokonaisten ihmisten keksimisessä alusta loppuun. Olemassa olleista ihmisistä kirjoittaminen olikin vain hetken hauskaa ja muuttui sitten todella puuduttavaksi. Ja tarinasta puuttui edelleen pointti.

Lisäksi tarina oli liian kevyt. Olin kuvitellut ottavani lomaa ja kirjoittavani elämäni helpoimman kirjan, mutta turns out että tämän kirjoittaminen olikin noin 72 000 kertaa raskaampaa kuin Lihan, joka oli noin 72 000 kertaa raskaampi tarina.

Jos ei ole mitään pointtia eikä asiaa, tarina on pelkkää paperia. (Se on muun muassa Miki Liukkosen merkittävin ongelma. Että ei ole mitään asiaa. Mikä vittu tämä Miki Liukkonen -juttu muuten on? Miksi se seuraa minua? Jos joku vielä kerran puhuu Miki Liukkosesta yhteydessäni, niin alan läpsiä ihmisiä inhottavasti kasvoille tai raapia teitä kuin kissa. Milloin ikinä olen tehnyt, sanonut tai kirjoittanut mitään Miki Liukkosta muistuttavaa? Minun kirjoissani ihmiset oikeasti tuntevat ja ajattelevat asioista jotakin. Ja mikä Rimbaud? Miksi helvetissä olisin Rimbaud*? Miksi olisin jotain muuta kuin minä? Tässä olen minä. Take it or leave it.)

*Tiedän kyllä olevani just tällanen söpö pikkunen.

Tarvittiin pointti. Sitten löysin pointin. Jos halusin saada tämän toimimaan, tarvittiin hahmo, jonka voisin luoda kokonaan alusta loppuun.

Päähenkilö alkaa kutsua häntä mielessään "Rebekaksi".

Ei, vastoin eräitä harhautuneita käsityksiä Rebekka ei ole manic pixie dream girl. Ensimmäinen versio hänestä oli vähän sinnepäin, mutta lopullinen versio on kaikkea muuta kuin maaninen ja hänellä on aivan liikaa tehtävää, historiaa ja sanottavaa jotta hän voisi toimia tarinassa jonkinlaisena yksiulotteisena runopojan runkkausmateriaalina #hyi. Veikkaan että aika harva kirjoittaja tarinankerronnan historiassa on ollut yhtä tietoinen näistä vanhoista sudenkuopista. Ja ei, naispuoliset henkilöhahmot kirjassa eivät puhu keskenään vain miehistä. Saatte aliarvioida minua, paskiaiset, mutta älkää aliarvioiko Rebekkaa.

Kun tarinassa oli tällainen pelaaja, myös kuolleet kuuluisuudet muuttuivat joksikin muuksi kuin pelkiksi epämääräisiksi varjokuviksi joskus eläneistä ihmisistä. He saivat merkityksen. Sitten he alkoivat saada enenevissä määrin demonisia piirteitä. Tarinan mennessä eteenpäin heistä tulee ruumiita. Tuon saa ottaa konkreettisesti.

Ovatko aaveet pelkkiä riutuneita demoneita? Onko heillä muuta mahdollisuutta kuin yrittää pelastaa itsensä?

Onko joissakuissa heistä niin paljon ihmistä jäljellä, että he kykenevät valitsemaan toisin? Voivatko kuolleet olla ystäviäsi oikeasti? Marilyn on kiva nyt, mutta kuinka kauan? Houdini on kiva nyt, mutta kuinka kauan? Tässä heistä tulee psykologisesti kiinnostavia yksilöitä, joista on hauska kirjoittaa. He lakkaavat olemasta varjokuvia.

Ja mitä Tommi lopulta tekee täällä? Kuka on "Rebekka"? Miksi hän on täällä? Mikä heitä vaivaa? Onko tulevaisuutta olemassa?

..................................................................................


Asia 2:

2. KIRJAN ALKU ON JOTAIN MUUTA KUIN LOPUT KIRJASTA.

Huomaan että tämä on johtanut tiettyihin Väärinkäsityksiin.

Toistaiseksi vain yksi asia (siis mikiliukkosjutun lisäksi) on ärsyttänyt minua saamissani kommenteissa. On tietysti irrationaalista ärsyyntyä tästä, koska toimitte sen informaation varassa minkä olen teille antanut, mutta liian moni on nyt syyttänyt minua kielellisestä "kikkailusta".

Okei. En ole varmaan koskaan kirjoittanut mitään yhtä vähän kikkailevaa kuin tämä kirja. Olen kirjoittanut sen kuin Harry Potterin, asia edellä, ei mitään ylimääräistä. Kieli on pelkkä väline, jolla asiat laitetaan eteenpäin.

Poikkeuksen tekee alku. Otteet siitä näyttävät "kikkailulta" ja on siis luontevaa olettaa lopunkin kirjasta olevan "kikkailua". Let me explain:

Kirja alkaa päähenkilön viimeisellä päivällä elämää, jota hän on siihen asti elänyt.

Se kestää lähemmäs 40 sivua. Aivan. Viimeistään nyt painoitte naamanne käsiinne, mutta kyseessä on tekstillisesti merkityksellisin osuus tätä kirjaa. Se saattaa olla tämän kirjan suurin vahvuus tai tämän kirjan suurin heikkous, mutta se ei voi olla mitään näiden väliltä, ja tulette vielä jonain päivänä arvioimaan tämän itse.

Kirjan ensimmäiset 40 sivua on kirjoitettu kuin jonkinlainen maaninen essee, jonka voisin hyvänä päivänä hyvin huonon päivän jälkeen vuodattaa tänne. Itse asiassa se sisältää useita otteita, jotka olen oikeasti kirjoittanut tähän blogiin. Ehkä se näyttää kikkailulta, mutta todellisuudessa se on spontaani oksennus, jonka kirjoitin keväällä 2013 kun voin todella huonosti enkä jaksanut kirjoittaa asioista joita ei ole olemassa.

Se luo pohjan, jota vasten kaikella myöhemmin tapahtuvalla on jokin merkitys. Käytännöllisesti katsoen siinä tuhotaan ja haukutaan kaikki ja tarjotaan jotain parempaa tilalle. Se alustaa paitsi tämän kirjan myös kaiken mikä tulee tämän jälkeen. Saatte vielä nähdä. Se on oikein voimauttavaa. Kuulostaa aivan hullulta, mutta tulkitse se hyväksi merkiksi.

Sitten Tommi hyppää sillalta ja Harry Potter alkaa. Siitä lähtien kaikki on toimintaa.

Omasta mielestäni tämä on aivan nerokasta. Mutta minä olenkin typerä pentu. Mutta ymmärrä tämä: vielä en halua olla mitään muuta, mikään muu olento ei voisi kirjoittaa tätä kirjaa.

..................................................................................


Kirjoitin eräälle assistenteistani äsken näin:

En tiedä. Olen vähän onnellinen tällä hetkellä.

Olen varmaan hullu, mutta käyn kirjaani läpi ja uskon siihen enemmän kuin ikinä.

Voi vittu. Ehkä olen niitä, joiden pitää vain pitää kiinni intuitiostaan ja jotka lopulta jäävät ainoina myrskyn jälkeen pinnalle.

Se nähdään. Jatkakaa tykitystä. Haluan kuulla kaiken. Haluan teidän totuutenne. Minun totuuteni on vasta yksi totuus. Yrittäkää asettaa minut paikalleni. Haastakaa minut ja katsotaan syntyykö jotain hienoa.

Olen valmis puolustamaan tätä kirjaa kaikilta sen toistaiseksi kokemilta hyökkäyksiltä. Tämä ei tarkoita ettenkö kuuntelisi. Voin itse asiassa lyödä vetoa. Katsotaan sitten kuka oli oikeassa.

Tiedän tiedän tiedän, ettei katkelmien perusteella voi sanoa juuri mitään eikä kommentoida kokonaisuutta, mutta jos voitte niiden perusteella jatkaa arvailua siitä missä menen väärään suuntaan ja tarjota minulle oman käsityksenne oikeasta suunnasta, let me know. Olen enemmän kuin kiinnostunut. Olen valmis kaikkeen. Minua saa ja pitää läpsiä lujaa poskille jos heittelen kaljaa ihmisten päälle tai kirjoitan järjetöntä kirjaa.



Niin ja tässä kirjat tämänhetkisen suunnitelman mukaisessa järjestyksessä:

1. "Post Mortem" / "Elossa"
Harry Potter, jolla testaan miten kirjallisuusmaailma ja maailma toimivat. Tällä kokeilen uida ihmisten liiveihin, mutta pääsen niihin kyllä muutenkin, koska olen pieni ja notkea. On vielä varaa kokeilla ja epäonnistua ja se kaikki on minulle ennestään mieluista puuhaa.

2. "Liha"
Suurinta mitä olen kirjoittanut. Jos tämä ei toimi kenellekään muulle samalla tavalla kuin se toimii minulle, minulla ja maailmalla ei ole enää mitään yhteistä ja ryhdyn alkoholistiksi. Tai ryhtyisin jos alkoholi olisi riittävän hyvää.

3. "Folie à deux"
Samantyylistä psykologista pornoa kuin edellinen, mutta maanista. Ainoa kirja, josta yhteiskunnallinen taso on kokonaan poissa. Sijoittuu aikaan about 15 vuotta ennen Lihan tapahtumia. Aah. Pervo Sherlock Holmes -tarina häpeästä. Luultavasti hauskin näistä kirjoittaa. (Näin unta jossa joku kommentoi katkelmiani Wikipedian "homoseksuaalisuus"-artikkelilla. Kun kysyin miten se liittyi mihinkään, hän vastasi salaperäisesti "Tiedät kyllä".)

4. "Luuserit"
Kirjoitettu täysin eri tyylillä kuin aikaisemmat. Tämän tunnistaa minun kirjakseni teemojen ja kätketyn Harry Potter -viban takia, mutta kielen ja tyylin puolesta tämä on jotain muuta. Viimeinen vuosi eräällä yläasteella. Olet yksin ja tiedät että täällä voit vain hävitä, mutta sitten löydät jonkun, jonka kanssa voit voittaa vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Hahmottelin tämän perusteellisesti kesällä 2012 ja se oli oikeastaan ainut asia jonka takia jaksoin pysyä hengissä.

5. Olli Brander.

Mitä helvettiä, kuinka pitkä juttu tästä tuli? Palataan asiaan!

maanantai 25. elokuuta 2014

Okei! Syteen tai saveen saatana

Teenkö tämän oikeasti? Okei.

Alla otteita kirjasta jota kirjoitan. Olen luvannut tehdä tämän jo hyvin, hyvin monta kertaa. Olen pyytänyt Teitä jo ainakin kahdesti antamaan sattumanvaraisia sivunumeroita, joiden kohdalta haluatte nähdä katkelmia.

Kirjan nimi oli pitkään Post mortem. Mutta sen nimi taitaa sittenkin olla Elossa. Olli Brander: Elossa. Alla on siitä katkelmia. No niin. Tässä ne ovat. Nämä sivunumerot minulle heititte. Oma syynne. Nyt se tapahtuu. Tämä on suuri hetki. Syyttäkää itseänne. Dramaattista musiikkia.

Dramaattista musiikkia? Joo, kuuntele dramaattista musiikkia! Valitse jotain hyvää musiikkia ja kuuntele sitä samalla kun luet näitä. Kokeile tehdä niin, se tekee hyvää.

Selitän tästä ensin jotain. (Voit toki skipata tämän osuuden.) Oli ensinnäkin kiinnostavaa juosta kirja pikavauhtia läpi ja irrotella siitä kappaleita sieltä täältä. Huomaan että kirjassa on outo rakenne. Tämä kirja on jotain ihan muuta kuin se kirja jota lähdin syksyllä 2012 kirjoittamaan.

Silloin aloin kirjoittaa kreisiä juttua masentuneesta maailmaa ja ihmisiä vihaavasta pojasta, joka epäonnistuu itsemurhassaan ja saa sitten kuolleelta isoisältään tekstiviestin, jossa tämä kutsuu hänet Barentsinmeren rannalle. Hän lähtee matkalle pohjoiseen Suomen halki ja alkaa tavata rakastamiaan/vihaamiaan kuolleita kuuluisuuksia ja kokee näiden kanssa hulluja asioita. Se oli lähtöasetelma, mutta tästä tuli vahingossa tarina kahdesta nuoresta ihmisestä, joilla on mahdollisuus elää.

En tiedä. En osaa sanoa, kuinka hyvin mikään välittyy tässä. Kun lähes 400-sivuisesta kirjasta irrottaa tällaisia pikku palasia epätasaisin väliajoin, flow tietysti särkyy. Ette tiedä mihin nämä hetket liittyvät. Mikä niiden tehtävä on. Mitä tapahtui ennen niitä ja mitä tapahtuu niiden jälkeen. Kirjassani on tietty flow.

Otteet kirjan alkupäästä eivät näytä otteilta "romaanista". Tiedän. Näiden otteiden perusteella vaikuttaa myös siltä kuin kuolleet henkilöt vaihtuisivat suunnilleen joka sivulla. Todellisuudessa tietyt henkilöt tulevat mukaan jo alkupuolella ja kulkevat mukana tarinan loppuun asti.

Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut joko hyvin hauskaa tai täyttä kidutusta. Hyvin pitkään tämä oli vain ja ainoastaan täyttä kidutusta. Tähän piti löytää tietty pervo Harry Potter -viba. Tämä on ollut yllättäen paljon, paljon vaikeampaa kuin muiden kirjojeni kirjoittaminen. Tämän kirjan on kirjoittanut ihminen, joka on ollut samalla oikeasti pihalla ja vihainen ja surullinen.

Vasta nyt olen saanut homman toimimaan. Vasta nyt. Siihen tarvittiin se että astuin ulos ja aloin elää. Osasin ennenkin kirjoittaa ihmisistä jotka ovat olleet sata vuotta kuolleita, mutta luullakseni vasta nyt osaan kirjoittaa tytöstä joka elää. Hyvin omituista. Olen kirjoittanut tätä kirjaa monta monta MONTA kertaa uudestaan ja vasta tällä kerralla se alkaa oikeasti näyttää joltain.

Uskon tähän nyt. Vasta nyt uskon tähän oikeasti. Tämä ei ole huono kirja. Uskon tähän jo itse. Siksi saatte olla pitämättä siitä. Love it or hate it.

Haluan tietää mitä oikeasti ajattelet, aina. Minut saa murskata, aina.

Annoitte monta! sivunumeroa, joten jos tästä haluaa oikeasti sanoa jotain, sille täytyy varmaankin omistaa hetki aikaa. Kiitos jos omistat hetken elämääsi minulle.

Kaikessa rauhassa. (Nämä voi kyllä juosta nopeasti läpikin ja kertoa välittömät vaikutelmat. Ihan miten haluat.)

----- Turha esipuhe loppuu tähän. -----

Oletko valmis?

Ei helvetti.

Ei helvetti.

Ei helvetti!

Otteita valitsemiltanne sivuilta:




SIVU 1: Jos olet päättänyt tappaa itsesi keskiyön jälkeen, voit viettää viimeisen päiväsi esimerkiksi näin:

##################
SIVU 4: Aloittaisin viemällä heidät ikkunan luo ja osoittamalla sormeni kohti taivasta: ”Kuuntele. Olet tällä hetkellä mukana kierroksella ympäri aurinkoa. Matka ei ole ilmainen, mutta olet päässyt mukaan, joten nosta hetkeksi katseesi iPhonestasi ja tunne liike.”

##################

SIVU 15: Ylitän hiljaisen suojatien. Punainen valo palaa, mutta who cares. Vastaan kävelee vielä pari urheiluhullua. He tuijottavat minua ja kun olemme ohittaneet toisemme, kuulen heidän pärskähtävän oudosti. Käännän päätäni ja kohtaan toisen kiiluvat silmät. Hän kääntää katseensa ja jatkaa matkaa, minä käännän katseeni ja jatkan matkaa.

Ei se mitään. Se kuuluu asiaan. Kaikkia ihmisiä, joita koskaan olen ihaillut tai kunnioittanut, yhdistää se, että aikanaan heille naurettiin siksi että he tekivät mitä heidän oli tehtävä. Sanoivat mitä heidän oli sanottava. Rakastivat sitä jota rakastivat, taistelivat taistelut jotka oli pakko taistella. Näyttivät siltä keitä olivat.

##################

SIVU 17: Itseään ei voi pakottaa onnelliseksi. Olisipa mukava jos voisi. Maailmassa on nimittäin niin paljon kauneutta. Suru ja pelko on jonkinlainen verho minun ja kaiken kauneuden välissä. Kuin et koskaan olisi oikeasti paikalla: kävelet jonakin aamuna keskellä päihdyttävää vihreää kesää ja katselet ympärillesi ja ajattelet että voi kunpa voisin oikeasti olla täällä.

Toivon ylläpitäminen on rankkaa kokopäivätyötä. Ehkä pitäisi vain luopua yrityksestä kokonaan, upota synkkään epätoivoon ja antaa itsensä yllättyä hyvyydestä, joka kenties lopulta kävelisi vastaan. Mutta en tiedä osaanko luopua yrityksestä. Mieluummin kuolen.

Nostan Metron viereiseltä istuimelta ja katson etusivua.

Tuijotan Isac Elliotin kasvoja. Hän on 13-vuotias ja suloinen teinitähti ja tuijotan hänen kasvojaan ja ajattelen että kohta sinä olet kuollut. Kohta sinä olet 83-vuotias eikä ainutkaan lapsi enää tiedä kuka sinä joskus olit. Ja sitten sinä olet kuollut, ikuisesti.

##################

SIVU 27: Suljen silmäni ja nojaan hetken tuuleen. Tihkusade kiitää tuulessa vaakasuoraan mereltä päin ja lyö päin naamaani. There is a light that never goes out on viimeinen laulu jonka koskaan tulen kuulemaan.

Avaan silmäni ja näen horisontissa suuren risteilyaluksen. Se on kirkkaasti loistavien ikkunoiden täplittämä. Keitä siellä on? Keitä he ovat? Keitä he oikeasti ovat? Voisiko joku heistä pelastaa minut?

##################

SIVU 36: ”Sitä kutsutaan toivoksi.”

Hätkähdin ja käännyin katsomaan taakseni. Vanha sänkinen spurgu tuijotti penkiltä takaisin. Hänen kädessään oli kaljapullo ja likainen iho oli arpien peitossa ja hän näytti tutulta, mutta en osannut yhdistää naamaa mihinkään, koska olin vain helvetin hämmentynyt. KUULIKO HÄN AJATUKSENI??????? Olinko puhunut ääneen? Mitä juuri äsken oli tapahtunut?

##################

SIVU 45: Jeanne d’Arc oli ollut tärähtänyt ranskalainen teinityttö, joka oli elänyt 1400-luvulla ja alkanut kuulla ääniä Taivaasta.

##################

SIVU 54: Nainen käänsi taksin isommalle tielle.

”Oletko menossa keskustan suuntaan?” hän kysyi pehmeällä, hiljaisella äänellä ja katulamppujen oranssi valo juoksi hänen rattia puristavien käsiensä yli.

Nyökkäsin. Sitten tajusin ettei hän ollut nähnyt nyökkäystäni ja sanoin:

”Kyllä.”

”Mikä sinun nimesi on?”

Olin hetken hiljaa. Miksi hän halusi tietää nimeni?

”Rentoudu!” nainen sanoi katse yhä tiessä ja ojensi kätensä koskettaakseen lyhyesti olkapäätäni. ”En aio raiskata sinua!”

”Tommi.” Hymyilin ahdistuneena. ”Minun nimeni on Tommi.”

Nainen hymähti hiljaa.

”Tommi”, hän sanoi, ”sinun ei pitäisi koskaan aliarvioida muukalaisten ystävällisyyttä. Luota vähän enemmän.”

Tuijotin hänen huppuun kätkettyä profiiliaan. Olin kuullut hänen äänensä aikaisemminkin.

"En luota keneenkään", sanoin.


##################

SIVU 69: ”Helsinki”, hän totesi ja oli sitten jonkin aikaa hiljaa. Hänen äänessään oli outo sointi, kuin hänen äänensä olisi ollut fyysisesti vanhempi kuin hän itse. ”Tunnen yhden suomalaisen. Tai tunsin joskus kauan sitten. En osaa sanoa kuinka kauan siitä on. Hänen nimensä oli Maila Nurmi.”

”Maila Nurmi”, minä toistin.

James Dean nyökkäsi laimeasti.

”Hän oli Hollywoodin kuuluisin vampyyri. Vampira. Valvoin monta yötä hänen kanssaan. Me vain juttelimme.”

##################

SIVU 84: Erään oven jälkeen vastaan tuli yllättäen muutama alas laskeva porras, ja tein lyhyen ilmalennon ennen kuin rämähdin alemmas junan käytävän lattialle. Löin pääni seinään, ja jäin tähtiä silmissäni kontalleni ennen kuin tunsin jonkun tarraavan minua takkini selkämyksestä.

Käsi nosti minua ylöspäin, ja käännyin pökerryksissä katsomaan sen omistajaa vain nähdäkseni, ettei minua nähtävästi pidellyt kukaan – en nähnyt takanani ketään.

Katsoin sivulleni ja näin käytävän seinällä varjon joka oli kiinnittynyt minun varjooni. Mikä hyvänsä minuun oli tarttunut, se oli näkymätön mutta heitti varjon seinälle.

##################

SIVU 94: ”No niin, Tommi”, hän sanoi sitten ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti kävelemään hitaasti kohti leiskuvaa takkaa eikä vieläkään katsonut minua.

”Yritätkö iskeä minua?” kuulin kysyväni.

Miksi vitussa sanoin niin? Olin aina ollut mestarillisen hyvä antamaan huonoja ensivaikutelmia ja pilaamaan kaiken hyvien ensivaikutelmien jälkeen.

Hemingway ei reagoinut kysymykseeni. Takan saavutettuaan hän pysähtyi ja kääntyi. Hän seisoi tulen edessä kuin höyryävä varjo ja tuijotti minua hämärän läpi.

”Kysymys kuuluu”, hän sanoi, ”mitä Jumalan nimessä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?”

Istuin nojatuolissani ja vastasin sanattomana hänen tuijotukseensa.

##################

SIVU 101: ”Iltaa”, Harry Houdini huikkasi. ”Saanko kysyä kuka olette?”

En sanonut mitään. Seisoin varjoissa ja toivoin ettei hän erottanut kasvojani. Ehkä jos en liikkuisi vähään aikaan, hän antaisi lopulta olla ja kääntyisi taas pois.

”Haluaisitteko tulla lähemmäksi?” Harry Houdini tiedusteli ystävälliseen sävyyn.

”Tönäisette minut reunan yli”, minä sanoin.

”Höpsis”, Harry Houdini sanoi.

”Sinä – te olette kuollut”, minä sanoin.

”Vai niin?” Harry Houdini sanoi kohteliaan uteliaana.

Hengitin hitaasti sisään ja ulos.

##################

SIVU 102: Pidin kiinni savupiipusta ja yksinäinen tuulenpuuska sai minut kiristämään otettani.

Houdini kääntyi ja hymyili.

”Älä pelkää”, hän sanoi. ”Et tule putoamaan.”

”En minä putoamista pelkää”, sanoin, ”vaan sinua.”

”Ymmärrän kyllä”, Houdini sanoi. ”Kukapa ei?”

Hän nosti katseensa taas taivaaseen muttei kääntynyt pois. Tuijotin hetken hänen kuun valaisemaa profiiliaan ja katsoin sitten sinne minne hän katsoi.

Kesti hetken ennen kuin varmistuin siitä etten nähnyt harhoja: tähtien edessä ilmassa jossain talon yläpuolella lenteli omituisia hopeisia välähdyksiä. Ne ikään kuin uivat yläpuolellamme, siellä täällä, välähtelivät näkyviin ja katosivat näkyvistä, kuin kalat avaruudessa.

”Mitä nuo ovat?” kysyin.

”En ole varma”, Harry Houdini sanoi. ”Haluatko nähdä jotain jännittävää?”

”Mitä?”

Houdini heilautti kättään kutsuen minut lähemmäs.

##################

SIVU 122: George Harrison ei ollut syyttä saanut nimeä the Quiet Beatle. Hän ei puhunut mitään vaan ajoi vain ajatuksiinsa vaipuneena eteenpäin – välillä hän hyräili jotain itsekseen, hyräili jotain yksitoikkoista ääntä joka kuulosti melkein mantralta, mutta enimmäkseen hän oli hiljaa, niin hiljaa, että melkein säikähdin kun hän lopulta rikkoi hiljaisuuden:

”Särkeekö pahasti?”

Meni hetki ennen kuin sain suuni auki – kuivunut veri oli liimannut huuleni yhteen:

”Ei”, valehtelin.

##################

SIVU 168: Olimme eri luokilla mutta samalla luokka-asteella ja hän oli tyhmin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Hän oli täysi idiootti, siinä mittakaavassa että jouduin joskus haukkomaan henkeäni kun hän puhui.

##################

SIVU 171: ”Mikä hätänä?” kysyin hymyillen. ”Minähän haluan vain leikkiä.”

Puhalsin taas. Ja taas. Ja taas. Puhalsin vielä kerran. Sitten tajusin että joku seisoi ovensuussa ja katseli minua.

Hätkähdin ja katsoin oven suuntaan. Tyttö oli huoneessa. Hän seisoi oven vieressä. Rebekka seisoi oven vieressä. Hänen kädessään oli höyryävä kulho. Hän nojasi ovenpieleen ja katsoi minua vakavana.

”Mitä sinä teet?”

En osannut vastata, sillä en tiennyt mitä tein.

##################

SIVU 194: ”En minä haluaisi olla paha. Mutta…”

Hän vaikeni ja laski katseensa.

Kun lause ei jatkunut, minun oli lopulta sanottava jotain:

”Se, joka haluaa olla hyvä, on hyvä.” Otin taas askelen lähemmäs. ”Etkö sinä näe sitä? Oikeasti pahat ihmiset eivät edes halua olla hyviä, koska he eivät näe mitä hyötyä myötätunnosta ja rohkeudesta olisi heille.”

Rebekka sulki silmänsä ja hymyili. En oikein saanut selvää hänen hymystään.

Miksi se näytti niin surulliselta?

Miksi hän näytti niin helvetin surulliselta?

”Sinä”, minä jatkoin, ”olen pahoillani, mutta sinä olet vilpittömin ja jännittävin ja kaunein ja elävin ihminen jonka minä olen tavannut pitkään aikaan. Mahdollisesti koskaan.”

”Lopeta.” Rebekka painoi toisen kätensä silmilleen. Sitten hän laski kätensä silmiltään ja katsoi minua näyttäen siltä kuin olisin sanonut jotain väärin – mitä hittoa – en osannut arvioida oliko hän vihainen vai surullinen: ”Lopeta. Tuo on oksettavaa. Sinä et tiedä minusta mitään. Älä vedä mitään johtopäätöksiä. Sinä et tiedä minun elämästäni mitään.”

##################

SIVU 209: Rebekka vilkaisi epätoivoisesti ympärilleen.

”Mutta kuka sen on laittanut soimaan?” hän kysyi. ”Eikö täällä ole ketään – voi vittu eikö täällä –”

Hän nojasi kätensä soittopöytään. Sitten hän painui pöytää vasten hitaasti kuin olisi saanut äänettömän sydänkohtauksen. Kuin joku olisi juuri ampunut äänettömän luodin hänen kylkeensä. Kuin hän olisi äänettömästi alkanut kuolla.

Astuin askelen lähemmäs:

”Mitä nyt?”

Rebekka ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat hämärässä ja hän oli puristanut silmänsä kiinni kivusta.

Hän ei itkenyt, sitä se ei ollut. Se oli yksinkertaisesti kipua.

Jeff Buckleyn kitaran viimeiset soinnut värähtelivät ilmaan. Astuin toisen askelen lähemmäs. Epäröin hetken ennen kuin tartuin Rebekkaa varovasti olkapäästä.

”Mitä nyt?” toistin. Hänen takkinsa kangas vasten kättäni. ”Oletko kunnossa? Meidän on päästävä pois täältä.”

##################

SIVU 221: ”Niin.” Hänen silmänsä tuijottivat sumeina edessä olevaa autotietä. ”Nukuin ehkä 10 minuuttia. Mihin meillä on kiire?”

”En tiedä. Tai siis Salvador Dali vain tuli repimään minut sängystä. Eikö hän herättänyt sinua? Ihan helvetin outoa. Hän ei halua että sinä tulet mukaan.”

Rebekka rypisti kulmiaan. Hän piti katseensa autotiessä, mutta hänen silmänsä terästyivät hieman:

”Miksei?”

”En tiedä. Muistatko kun Michael Jackson kiljui että ’pysy kaukana tuosta tytöstä’?”

”Joo”, Rebekka pärskähti ja pyyhki peukalollaan silmäänsä. ”Se oli tosi outoa.”

##################

SIVU 246: Minä olisin mennyt vasemmalle, koska tuntui että kaupunki ja maailma oli siinä suunnassa, mutta paskat siitä, paskat kaikesta, lähdin hänen peräänsä. Kysymättä enempää kysymyksiä vaikka olin täysin varma siitä että hän oli valehdellut.

Olimme ehtineet ottaa kymmenen askelta, kun tajusin seisovani ystävällisesti hymyilevän naisen edessä ja säpsähdin tietysti kauhusta. Mistä hän oli tullut?! Puun takaa? Tien laidassa olevat puut olivat liian ohuita. Hän oli vain ilmiintynyt.

Naisen kasvot olivat ystävällisimmät kasvot jotka olin eläissäni nähnyt.

Nainen ei katsonut minua. Hän katsoi Rebekkaa ja näytti epäröivän hetken ennen kuin ojensi tälle kätensä ja hymyili ystävällisesti ja sanoi:

”Anteeksi karu herätys. Nimeni on Amelia Earhart. Olen lentäjänne tänään.”

##################

303: Kenties tämä oli älykästä psykologista peliä, jota en vain ymmärtänyt; olihan hän nero shakissa. Tai kenties hänellä oli vain ollut aikaa ajatella. Tätä en joka tapauksessa ollut odottanut. Olisin odottanut pikemminkin maanista yksinpuhelua juutalaisten salaliitosta. Kuka olisi osannut arvata, että Bobby Fischer paljastuisi ihmisystävällisemmäksi ihmiseksi kuin minä?

Harry Houdini oli kai ollut oikeassa. Minun olisi pitänyt kadottaa itseni. Jonkun olisi pitänyt rikkoa tylsä suojamuurini ja typerät defenssimekanismini ja lyödä minua muutaman kerran kunnolla kasvoille.

Sitten yhtäkkiä:

Hämärä.

”Helkkari”, Billy the Kid kommentoi hiljaa. Hän lojui tuolissaan kädet pään takana ja katsoi lumoutuneena ulos.

Minäkin katsoin ulos.

Taivas oli yhtäkkiä pimennyt. Kuin sähköinen, tummansininen pimeys olisi vain kirjaimellisesti pudonnut joen ylle. Olimme hupun alla. Tuuli oli voimistunut ja joen vesi juoksi yhtäkkiä valtavalla vauhdilla eteenpäin.

Oli tulossa myrsky.

”No niin”, sanoi Thomas Edison. Hän oli pysähtynyt pöytämme viereen höyryävä kahvikuppi kädessään. Pöydällä palavan kynttilän valo tanssi hänen kasvoillaan. ”Ne ovat lähellä.”

Hän sanoi sen äänellä, joka kuulosti siltä kuin koko maailma olisi ollut loppumassa.

##################

323: Marilyn nauroi heleästi.

”Voi Tommi!” hän huudahti. ”Voi –”

Hän pysähtyi kesken lauseen. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Mitä tapahtui jossakin maailmassa, joka oli näkymätön minulle muttei hänelle?

”Tommi”, hän sanoi sitten. ”Tommi. Tommi –”

Sitten hän vain painoi itsensä syliini. Halasin häntä. Tunsin kuinka hänen ruumiinsa vapisi.

”Auta minua”, hän kuiskasi.

”Miten?” minä sanoin ja tunsin voimatonta epätoivoa. Katselin kalpeaa varastohuonetta hänen olkapäänsä yli. ”Miten?” kuiskasin tuskaisesti. ”Miksi sinä tapoit itsesi?” Maailma hotellin ulkopuolella kuulosti siltä kuin se olisi ollut repeämässä irti. ”En voi auttaa sinua.” Ehkä varaston ulkopuolella ei olisi enää mitään kun astuisimme ulos. ”En voi auttaa sinua. Olen pahoillani.”

Irrottauduin hänen otteestaan ja hapuilin oven auki takanani.

Astuin taaksepäin.

”Minun on pakko löytää hänet”, sanoin. ”Olen pahoillani.”

Käännyin juoksuun ja viimeisessä välähdyksessä ehdin nähdä Marilyn Monroen ilmeettömät sairaat kasvot varaston kelmeässä valossa, jonne jätin hänet kuin hautaan.

##################

336: Katsoin Rebekkaa. Hän katsoi minua. Tunsin oudon sykähdyksen sisälläni, kun käsitin että me olimme tässä kahdestaan: että hän oli ainut ihminen maailmassa, johon luotin täydestä sydämestäni, ja että minä olin samaa hänelle.

Voi helvetin helvetin helvetti. En todellakaan tiedä mitä tähän voi sanoa. Kukaan muu kuin minä ei ole koskaan aikaisemmin lukenut näitä lauseita. Mutta ilmeisesti ne ovat olemassa. Nyt ne ovat olemassa.

Mutta yritä sanoa jotain. Ajattele vaikka että olet ensimmäinen ihminen joka saa kommentoida Harry Potteria ja viisasten kiveä. Yritä sanoa jotain. Yritä sanoa jotain.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Valintoja.

Ihmiset ovat antaneet minulle jo monta toista (ja kolmatta ja neljättä) mahdollisuutta. En oikein tiedä miksi, mutta kiitos, antakaa vielä pari.

Lyhyissä rakkauspuuskissa pyytelen ihmisiä Facebookissa kavereikseni ja sitten peruuttelen pyyntöni heti, kun tajuan että Facebookissa olemiseni on kuolettavan tylsää seurattavaa enkä yksinkertaisesti jaksa rasittaa ihmisiä sillä. #verkostoituminen

En ymmärrä tätä Cheek-juttua yhtään. Missaan pointin jotenkin. Onko suuri yleisöryntäys Cheekin keikoille tavallaan joku ironinen vitsi? Vai onko hänellä oikeasti näin paljon faneja? Mutta miksi?

Eilen puin Morrisseyn vanhan paidan päälleni ja Antti Nylén otti minusta kuvan. Se kohtaaminen tuntui hyvältä, koska tajusin olevani se henkilö joka olin ennen kuin kukaan oli tavannut minut. Hetken aikaa kaikki monimutkainen uusi paino oli poissa harteiltani ja olin se huomaamaton henkilö joka olin hyvin pitkään. Se taidan olla minä. Tietysti olen muuttunut, se kuuluu asiaan, mutta ydin on yhä sama. Entinen minä on paljon miellyttävämpi ja rauhallisempi henkilö kuin tämä itseriittoinen, itseinhoinen kärsijä jota olen pintapuolisesti ollut viime aikoina.

"Tavallaan tunnen sinut", sanoin Antti Nylénille, kun kuvien ottamisen jälkeen seisoin märällä kadulla, "vaikket sinä tunne minua." "Ymmärrän", Antti Nylén hymyili, ja sitten lähdin pois. Se oli kaikki hyvin herkkää ja kaunista, vaikkei juuri mitään tapahtunut ja vaikkei juuri mitään sanottu.

Olen päättänyt päästää irti yhdestä jutusta. Se on tehnyt liian monta tilannetta vaikeaksi liian monelle ihmiselle. Se on tehnyt elämän liian vaikeaksi minulle, ja se on jo VALMIIKSI liian vaikeaa. Se on antanut liian monelle ihmissuhteelle lievästi demonisia piirteitä. Aion päästää tästä jutusta irti. Jatkan matkaa, löydän jotain mahdollista.

Kesä on kuolemaisillaan. Syksy ja kevät ovat ehkä ominta aluettani. Nyt tulee syksy ja muistan taas hyvin tarkasti kaikki aikaisemmat syksyt. Ehkä se osaltaan selittää sen, miksi reagoin nuoriin ja iloisiin ihmisiin niin huonosti pari päivää sitten. Vanha identiteettini käski vastustamaan tätä kaikkea. Iloa. Nuoruutta. #heh

Voi vittu mitä paskaa!

Kaikilla on kipua, kaikilla on kriisinsä, mutta sitten on sellaisia ihmisiä kuin minä, jotka jäävät vellomaan siihen kaikkeen ja korottavat kaiken potenssiin 5. Sitten syntyy sellaisia tilanteita kuin minun.

Kipua ei voi lopettaa, kriisistä ei voi tietoisesti luopua, mutta vellominen on oma valintani. Lopetan sen nyt.

Tämä merkintä on viimeinen laatuaan. Aion kokeilla sellaista juttua kuin "elämä". Aion suhtautua kaikkeen tapahtuvaan avoimesti ja vastata siihen elämällä. En kyseenalaista enää kaikkea mitä tapahtuu, en kysele koko ajan syvällisiä kysymyksiä. Jatkan vain matkaa ja katson mitä tapahtuu.

Jos onnistun, tämä on viimeinen angstimerkintä vähään aikaan.

Seuraava merkintä on jo jotain aivan muuta.

lauantai 23. elokuuta 2014

Lisää tekstiä, jota ei pitäisi julkaista

Marian sanoin: :):):):):):):):)

Taas yksi päivä elämää. Minulla on tietty lista asioita jotka haluaisin sanoa ihmisille, mutten tiedä haluavatko ihmiset kuulla kaikkia asioita jotka haluaisin sanoa heille. Teille.

Minulla ei ole muuta kuin hyvin raskasta sanottavaa teille. Jos sanon mitä oikeasti ajattelen sinusta, sinusta, sinusta tai sinusta, teidän on pakko pysähtyä. En usko, että asioita jotka haluaisin sanoa voi vain siirtää sitten sivuun. Kun ne on sanottu, asiat ovat ikuisesti hieman toisin. Asiat jotka haluan sanoa eivät ole negatiivisia, mutta ne ovat enimmäkseen kiusallisia, koska ihmiset eivät kai(?) yleensä sano tällaisia asioita toisilleen.

Känni-Olli on selvästi hyvin eri henkilö kuin minä. Känni-Ollilla on useita hyödyllisiä kykyjä: kyky puhua mistä tahansa, kyky kiinnostua asioista joilla ei ole mitään merkitystä, kyky nauraa vaikkei ole hauskaa, kyky olla nuori, kyky olla iloinen, ilmeisesti kyky olla joskus epämääräisellä tavalla hurmaava.

Entä minä sitten? Tänään ymmärsin jotain lievästi musertavaa. Olisi siis pitänyt lähteä kotiin, istua sohvalle, juoda teetä ja katsoa Frasieria, mutta sen sijaan lähdin pahaenteisessä laskuhumalassa enimmäkseen tuntemattomien ihmisten matkaan ja koin pitkästä, pitkästä aikaa yksinäisyyttä, jollaista koin viimeksi ennen kuin karkasin koulusta. Sellaista yksinäisyyttä jota koet välitunnilla kun katselet ympärillesi ja tajuat että tällä käytävällä on kaksi maailmaa ja muut ovat siinä toisessa.

Yksinäisyys on pahinta silloin kun ympärilläsi on muita ihmisiä eivätkä he ole yksin. Don't get me wrong, kaikki nämä ovat hyödyllisiä kokemuksia. On hyvä muistaa kuka on. Kuka on ollut. Kuka on. Eikö totta? Eikö totta?

Olen kai jotain aika raskasta. Siis silloin kun en ole umpikännissä. (Ja silloinkin usein!) Kun olen minä, olen jotain aika raskasta.

Kysyn 2 sekuntia aikaisemmin tapaamiltani ihmisiltä tällaisia kysymyksiä: Kuka oikeasti olet? Oletko omasta mielestäsi kiinnostava ihminen? Missä olet kymmenen vuoden kuluttua? Onko sinulla intohimoa? Oletko onnellinen? Tunnetko itsesi yksinäiseksi? Sori, mutta en ole välttämättä kiinnostunut muusta. Haluan vain totuuden tällaisista asioista. En kai osaa hengata.

Yksi asia on muuttunut aivan hiljattain: en ole enää pahoillani siitä että olen minä. Pyytelen koko ajan anteeksi, mutta oikeasti en ole pahoillani. Tässä on minä, take it or leave it. Minun ei ole pakko olla elämässäsi, mutta jos haluat pitää minut täällä, varaudu menemään syvemmälle kuin haluaisit.

Tänä yönä istuin iloisten ja mukavien ihmisten asunnon lattialla keskellä paljon minua iloisempia, mukavampia ja toimintakykyisempiä ihmisiä. He olivat ystävällisiä ja hyviä, mutta minä olin tilassa jossa ei varmaan pitäisi olla ihmisten keskuudessa. Laskuhumalan ja kaiken muun melodramaattisen takia en jaksanut esittää mitään, yhtään mitään, minkä takia vaikutin varmaankin juuri niin ankealta ihmiseltä kuin olenkin. Varmasti ihastuttavaa! En jaksanut tehdä mitään, paitsi että laitoin akvaariosta spontaanisti valot pois kun kävi sääliksi kaloja jotka uivat valossa keskellä yötä ja lähetin tekstiviestin "Saanko tulla sun eteiseen itkemään?" #rock'n'roll

Yritin selittää märällä nurmikolla jotain. Jotain tärkeää. Tämä on yksi asioista jotka haluaisin sanoa. Äh. Minulla on oudon suuri tarve ymmärtää, mutten ymmärrä. Enkä aina osaa ilmaista että välitän.

Olen ihan oikeasti rasittava ihminen, mutten välttämättä jaksaisi olla mitään muuta.

Olen matkalla pois täältä. Jos haluatte tulla mukaan, tulkaa ihmeessä. Pidän teistä. Mutta olen matkalla pois täältä.

torstai 21. elokuuta 2014

Laastareiden pitäminen naamassa ei tee iholle hyvää. #kauneusvinkki

Juhlallinen bussiajelu siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen (koska sade, elämä ja muut sellaiset asiat) ja korvautui taas yhdellä illalla järjettömän kalliin baarin nurkassa. Lopulta oli ihan hyvä näin. Kiitos Akseli ja Mikke, oli upeat bileet. #lol #angst #kovameininki

Sitten baari sulkeutui ja ajelin taas lentokentälle ja söin sämpylän ja nukahdin. #rock'n'roll

Vaikuttaa siltä että kaikki lähtevät pois. #havainto

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ilmoitusasiaa

Ilmoitusasiaa:

1) Vaikuttaa siltä että muistan puutarhabileistä ihan huolestuttavan vähän. Muistikuvani tapaamistani ihmisistä ovat lähinnä mukavia lämpimiä varjoja. Jonkinlaista ystävällistä mössöä. En ilmeisesti muista kunnolla mistä olen jutellut, enkä välttämättä muista mistä juttelin kenenkin kanssa. Jos siis törmäätte minuun enkä muista mistään mitään, älkää ottako sitä henkilökohtaisesti. It's not you, it's me. Tämä oli sanottava.

2) Jatkuva hymy naamallani ei ole iloinen hymy vaan ahdistunut hymy.

Huh. Taakka on nyt poissa harteiltani. On aika ajella busseilla kaatosateessa.

Mietin vain että tätäkö elämä on. Jos tätä on elämä, niin elämä on jotakin hyvin jännittävää. Voi Luoja. Luoja.

Well morning comes and you're still with her

Toistuva kuvio:

Ihmiset kertovat lukeneensa blogiani ja vihanneensa minua. Ja myöhemmin antaneensa toisen tilaisuuden, jostain syystä!, tavanneensa minut sitten ja tajunneensa etten olekaan niin perseestä kuin blogin perusteella voisi olettaa.

Tänään, tai siis eilen, tai en tiedä, puhuin jotain ihmeellistä siansaksaa koko illan. En vain löytänyt oikeita sanoja. Se oli omituista.

Ps. Osaan itkeä muidenkin onnen takia.

Jos en lokakuun viimeisenä päivänä ole saanut kirjaani valmiiksi, hylkään kaiken ja ryhdyn pyromaaniksi.

Ajankohtainen biisi, tai ainakin kuuntelen sitä koko ajan, koko ajan. Jos sinulla on 3 minuuttia ja 24 sekuntia:



En edes muistanut Morrisseynkin leikkineen laastareilla. Varmaan kopioin sen häneltä (enkä Nellyltä). Pitäisi varmaan lopettaa, mutten jaksa.

Alat olla liian lähellä, liian lähellä

maanantai 18. elokuuta 2014

"Hei kuule"

Teinikännipelleilyni on ilmeisesti psyykkinen ilmiö. Eilen join kuusi kaljaa ja halusin olla asiallinen, joten olinkin enimmäkseen asiallinen. Joskus haluan olla hyvä sielu ja sitten olenkin hyvä sielu.

Eilinen päivä oli hullu. Viime yö oli hullu. Tämä aamu oli hullu. Katson vierestä kun kauniita asioita tapahtuu.

Tänään eräs nimeltä mainitsematon henkilö yritti selittää minulle jotain nimeltä mainitsematonta, sekavaa ja kaunista liittyen asioihin joita on tapahtunut. Hän käski kuuntelemaan erään nimeltä mainitsemattoman kappaleen, jotta ymmärtäisin. Etsin kappaleen YouTubesta, laitoin sen soimaan, luin sanoja samaan aikaan ja itkin.

En tiedä. Tämän takia kannattaa olla elossa.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Sinä! Niin, sinä. Tule ajelemaan busseilla kanssamme torstaina



1) Ensin tämä:

Äsken tapahtui jotain hyvin omituista. Olin etsimässä jotain ja hiivin sen takia vanhempieni pimeän makuuhuoneen oven ohi. Kuulin heidän keskustelevan jostakin, vaikka heidän olisi luullut nukkuvan. Pysähdyin ja astuin lähemmäs ja jäin kuuntelemaan.

He keskustelivat minusta! Mitä! Se oli uskomatonta. Olisin voinut oksentaa kiihtymyksestä. Näinkö vanhempani keskustelevat minusta, kun en ole paikalla? En oikein tiedä kuinka paljon olen kertonut heille yksityiskohtia elämästä jota nyt elän, mutta he tiesivät minusta hätkähdyttävän paljon.

He kehuivat ihmisiä jotka olen tavannut. Se oli todella outoa. Joka tapauksessa heillä on käsitys, että ihmiset ympärilläni välittävät minusta, tiedostavat lapsellisuuteni ja vievät minua hyvään suuntaan. He ajattelevat että olette minulle hyvää seuraa. Lisäksi he kuvittelevat, että lähden kenties opiskelemaan nyt kun moni ihminen elämässäni lähtee opiskelemaan.

Voi luoja, tuossa asiassa he eivät tunne minua ollenkaan. Minulle on aivan yhdentekevää menevätkö kaikki ympärilläni opiskelemaan vai meneekö kukaan. Itselläni on muut suunnitelmat, ne ovat totta ja vahvoja eivätkä ne tule muuttumaan. Teen unelmistani totta, ja siinä on kaikki, eikä mitään muuta polkua ole. (Kyse on varmaankin toiveajattelusta; he haluavat että teen jotain turvallista. Näytän heille vielä. He haluavat minulle hyvää, ja annan heille jotain parempaa.)

Kun he alkoivat puhua siitä kuinka rakastunut olen, painoin naamani käsiini. Mistä he sen ovat keksineet? Se oli epätodellista. Seisoin parin metrin päässä pimeydessä ja kuuntelin keskustelua minusta. Tältä tuntuu Harrysta näkymättömyysviitan alla!!!!!!!!!!!!!!! Anteeksi huutomerkit, taas.

Joka tapauksessa, se oli käsittämätöntä. Halusin ottaa kantaa kaikkeen mitä he sanoivat, koska he olivat ymmärtäneet lukuisia yksityiskohtia väärin, mutten voinut, ja sitten menin pois. Olen hyvin kiihtynyt tällä hetkellä. Kuinka jännittävää.



2) Sitten varsinainen asia:

Suunnitelmani on ilmeisesti täyttää 20 vuotta torstaina 21. päivä. Se on suunnitelmani, ja näyttää siltä että aion pitää siitä kiinni.

Olen keskustellut asiasta parin vaarattoman sarjamurhaajan kanssa, ja heidänkin mielestään olisi hyvä idea että juhlistaisimme tätä dramaattista faktaa AJELEMALLA BUSSEILLA YÖLLÄ. Tähän tarvitaan vain Helsingissä toimiva bussikortti tai hieman taskurahaa. Nämä tulevat olemaan pääkaupunkiseudun kuumimmat bileet. Hallitsematon, riehaantunut humalatila saavutetaan häikäisevillä öisillä maisemilla. (Toki saa tuoda myös eväitä. Voisin järjestää evästarjoilun niin kuin koulun luokkaretkille: Trip-mehu, banaani ja vegaaninen juustosämpylä. Kyllä, vegaanista juustoa on olemassa. Se ei yleensä ole kovin hyvää, mutta siinä on potentiaalia.)

En tiedä. Minun puolestani kuka tahansa saa tulla mukaan, jos huvittaa. Riippumatta siitä olemmeko jo tavanneet vai emme. Vähän samaan tyyliin kuin sateinen Paloheinä pari kuukautta sitten: jos kaipaat tällaista omituista inhimillistä kontaktia omituisten tuntemattomien sielujen kanssa, tule. Sinun ei tarvitse olla täysjärkisen, älykkään tai sujuvan oloinen. Nolous ja outous on hyvä. Voit olla täysin mykkä, jos huvittaa. Jos haluat tulla, tule ihmeessä. Olet tervetullut.

No niin. Sana on nyt maailmassa. Hyvin mahdollisesti paikalle tulee 2,5 ihmistä ja bileet ovat hurjat. Pienellä porukalla asiat ovat usein hurjempia kuin suurella. Mutta olen valmis myös sellaiseen yllättävään tilanteeseen, että paikalle saapuukin kolmetuhatta hanipupua. En tiedä mikä hanipupu on, mutta olisi kieltämättä jännittävää nähdä niitä kolmetuhatta samassa bussissa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Kauko Röyhkästä, rikoksesta, ihmisten halaamisesta

"Pikku G puhuu vähän mutta asiaa" on hauskin lause jonka tiedän. Joku YouTube-kommentoija oli joskus kommentoinut niin johonkin Pikku G:n vanhaan musiikkivideoon, ja jostain syystä meinaan tukehtua nauruun joskus kun ajattelen sitä. Se on niin melodramaattisen vakava, kunnioittava ja älytön ja sisältää käsitteen 'Pikku G'.



Olette kaikki niin kiinnostavia ja hienoja ihmisiä. En tiedä kuinka olette päätyneet elämääni. Mutta kiitos siitä että olette siinä. Aika näyttää miten meille käy.

Ihmiset ovat moittineet minua paljon viime aikoina. Siitä on tullut useiden keskustelujen perussävy. Käyttäydyn ilmeisesti huonosti ja herätän mm. "levottomuutta" ja "myötähäpeää". Älkää huoliko. Opin tällä tavalla. Se voi näyttää hullulta, mutta siinä on tietty punainen lanka. Lopulta tiedän mitä teen. Kaikki tämä on osa kehitystä, jossa minusta tulee minä.

Itsensä pitää kadottaa, jotta voisi löytää itsensä. Sanotaanko raamatussa näin, vai keksinkö tämän itse? Se lukee ainakin kirjassani. Joka tapauksessa se on tosiasia.

Jos joku tulkitsee käytökseni "Dikki Hiiren" käytökseksi, niin kyse on siitä että kokeilen uusia asioita. Kokeilen olla hetken aikaa siinä asennossa. En ole jotenkin katastrofaalisesti liukumassa ihmiseksi, jollainen en ikinä haluaisi olla. Voiko sellaista edes tapahtua? Antakaa tälle aikaa. Elämäni toistuva kaava on, että ihmiset luulevat etten pärjää, ja sitten pärjään. Olen salaa kärryillä. Putoan aina jaloilleni. Näette vielä, ystävät.

...

Yksi mukava juttu tässä tilanteessa on, että voin tehdä asioita joita en vielä 3 kuukautta sitten olisi koskaan tehnyt. Koska kukaan ei varsinaisesti odota minulta mitään. Voin olla mitä tahansa. Kuka tahansa, hetken aikaa.

Esimerkkejä:

Olen alkanut halailla ihmisiä! Tapaan ihmisiä ja eroamisen hetkellä kysyn että halataanko. Ihmiset eivät yleensä aavista ettei se ole minulle "normaalia käytöstä", ja olen salakavala ja käyttäydyn kuin asiassa ei olisi mitään outoa. Älkää nyt säikähtäkö, mutta minulle kaikki se on hurjaa. Suorastaan huumaavaa joskus. Rakastan sitä. Jatketaan.

Niin, ja olen nyt Turussa. Siskoni kysyi aamupäivällä haluanko lähteä Turkuun ihan muuten vaan, ja sitten lähdimme Turkuun.

Olen tehnyt omituisia asioita täällä.

Esimerkkejä:

Iltapäivällä päädyin istumaan yksin Kirjakahvilan nurkkaan. Join kaljaa [En muuten juo kaljaa jotenkin koko ajan. Aion mahdollisesti ottaa täyden tauon Kaljasta tässä lähiaikoina.] ja kävin Marian kanssa loputonta ja päämäärätöntä tekstiviestikeskustelua. [En tiedä haluaako Maria olla toistuva henkilöhahmo Trolli Branderin seikkailuissa. Onko se sulle ookoo?]

No niin. Istuin siis yksin nurkassa ja join kaljaa, kun havaitsin Kauko Röyhkän saapuneen paikalle.

En tiedä mitä Kauko Röyhkä teki siellä. Hauskaa että hänkin on keksinyt itselleen urpon nimen. Kului jonkin aikaa, ja sitten menin Kauko Röyhkän luo.

Lolli Brander: "Anteeksi tämä häiritseminen, mutta ystäväni Maria on suuri fanisi ja hänelle olisi tärkeää että voisin sanoa puhuneeni sinulle."

Kauko Röyhkä: "No puhutaan! Pälä pälä pälä! [räiskyvää naurua]"

Lolli: "Ei mulla ollut muuta asiaa. Kiitos ettet murhannut minua."

Kauko: "En minä ketään murhaa!"

Sitten uin pois kuin meduusa. En oikein tiedä miksi tein tämän. Varmaan vain siksi että se oli mahdollista. Oli mahdollista tehdä tämä, joten tein tämän.

Elämäntapanolous!

Tein myös rikoksen tänään.

Se ei ollut mitään vakavaa, mutta kuitenkin sen verran vakavaa, että siitä voisi joutua Vaikeuksiin. En yleensä tee rikoksia, mutta en suhtaudu niihin hysteerisesti ja pikkutarkasti. Toivoisin, että ihmiset ajattelisivat omilla aivoillaan enemmän, sen sijaan että kuvittelevat että joku 30-luvulla ummehtuneessa neuvotteluhuoneessa omien hölmöyksiensä ja intressiensä pohjalta säädöksiä kirjoitellut apinajengi piti hallussaan Ikiaikaista Totuutta. Niin kauan kuin ketään ei vahingoiteta, rikos ei ole vakava. Ja jos rikoksella voi pelastaa jonkun, rikos on joskus suorastaan välttämätön.

Vastoin yleisiä harhaluuloja ihmiset eivät ole jotain kontrollittomia sekopäitä, jotka omia aivojaan käyttäessään syöksyvät sekasortoon ja hulluuteen. Useimmilla ihmisillä on terve ajattelukyky ja terve oikeudentunto. Jos he luottaisivat niihin enemmän, maailma olisi jo paljon parempi paikka.

Tässä tapauksessa tiesin täysin miksi toimin niin kuin toimin. Oli tehtävä valinta. Oli joko A) mentävä sääntöjen mukaan mutta omaa myötä- ja oikeudentuntoaan vastaan tai B) toimittava sen mukaan minkä sydämessään tiesi olevan oikein.

Mietin hetken uskaltaisinko toimia oikein. Kyse oli vain siitä, uskaltaisinko ottaa riskin. On aina, aina, aina helppoa ja turvallista mennä sääntöjen mukaan. "Bonnie and Clyde", totesin siskolleni ennen kuin hän poistui paikalta ja jäin sitten miettimään tilannetta sydän hakaten. Hieman myöhemmin juoksin hämärillä kaduilla niin nopeasti kuin pystyin. En tiedä olenko koskaan ennen juossut sillä tavalla karkuun, mutta se tuntui tässä tapauksessa hyvältä ja on hyvä että sitäkin tuli kokeiltua.

Keskiyöllä Kirjakahvilassa näytettiin tällainen kauhuelokuva vuodelta 1932. Uhkaavaa.

Minun pitää nukkua.

Muuten:

En voi olla ikuisesti 19. Täytyy täyttää 20 joskus. Ajattelin tehdä niin viikon kuluttua. Taisin sanoa Rotalle, että voisin juhlia tätä ajelemalla busseilla ja juomalla teetä tai jotain. Haluaako joku (esim. kuka tahansa) osallistua tähän kreisibailaamiseen?

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Lopulta kyse on siitä, että olen joutunut tilanteeseen jossa minun on löydettävä itseni taas. Kun olet pitkään yksin, voit rakentaa tietyn käsityksen itsestäsi. Se voi olla vahva, mutta sitten astut ulos ja kohtaat ihmisiä ja vasta suhteessa heihin voit oikeasti tietää kuka olet.

Nyt kysymys onkin, päätänkö olla joku idioottimainen Dikki Hiiri tai Suuri Yksinäinen vai jotain syvempää ja parempaa. Aivan. Älkää huoliko. Tiedän kyllä kuka olen, ja se ei ole Dikki Hiiri eikä välttämättä Suuri Yksinäinenkään. Jos urpoilen nyt, se ei ole mikään pysyvä tilanne vaan seikkailua. Pitää seikkailla hetki. Antakaa minulle aikaa.

Yritän vähentää tätä bloggausta vähän ja kirjoittaa kirjaa vähän nopeammin.

Kulmakarvani kuulemma tärisevät aina kun puhun jostakin jännittävästä. Kiehtovaa. En tiennyt tätä. Opin koko ajan lisää.

Hei! Nyt ukkostaa!

Äh, tarkoitan sittenkin kaikkea mitä sanoin. En väitä että se olisi järkevää tai rationaalista. Se on nimenomaan järjetöntä tunnetta. Tältä minusta juuri nyt tuntuu.

Yhteydenotot potentiaalisilta rikoskumppaneilta edelleen tervetulleita.

tiistai 12. elokuuta 2014

How I roll

"Yritän selittää että mitä tässä tapahtuu" --> Kirjoitan elämäni käsittämättömimmän blogimerkinnän.

Blogin perussävy aikaisemmin: Olen niin hyvä. En tule ihmisten kanssa toimeen, koska olen niin hyvä. Mikä suuri yksinäisyys. On vaikeaa olla näin hyvä näin huonossa maailmassa.
--> Astun ovesta ulos ja tapaan ihmisiä.
--> Blogin perussävy nyt: Olen niin perseestä. En tule ihmisten kanssa toimeen, koska he ovat niin hyviä. Mikä suuri yksinäisyys. Anteeksi, anteeksi, anteeksi kaikesta.

Paras palvelus jonka voitte tehdä minulle on että sivuutatte angstaukseni täysin. Se nyt vain on jotain, mikä minun on käytävä läpi. Kyllä tämä tästä. Olette kivoja.

Yritän selittää että mitä tässä tapahtuu

Mitä voin sanoa tuohon? Aavistat kuitenkin totuuden. Haluatko että sanon sen tässä nyt ja teen tästä vaikeaa?

Minun kanssani kaikki on vaikeaa.

Minun kanssani kaikki on vaikeaa.

Kuka vittu on Olli Brander? Hänen kanssaan kaikki on vaikeaa.

MITÄ? Tämä kappale on YouTubessa!!!!:


Olen etsinyt sitä sieltä varmaan tuhat miljoonaa kertaa (en kirjaimellisesti). Enkä ole löytänyt. Okei. Nyt se on siinä. Kuuntele se. Se on yksi kauneimmista kappaleista maailmassani. En ole varma miksi.

Kävin Rotan kanssa melko spontaanisti Malmin hautausmaalla. Sormeni haisevat yhä nurmikolta, jota revin maasta hautojen välistä. En tiedä miksi tein niin. Pidättäkää minut.

Sitten ajelin kolme tuntia öisillä busseilla. Ajattelin elämääni ja kaikkea mitä tapahtuu ja kaikkia jotka tapahtuvat. Jos pitäisi kuvailla tilaa, jossa olen nyt, niin se on sellaista tyyntä melankoliaa, jota ihmiset varmaankin kokevat ennen itsemurhaa. En aio tehdä itsemurhaa, mutta aion tehdä jotain vastaavaa. Koko elämäni tulee olemaan kuin itsemurha. Tiedän että tämä kuulostaa huolestuttavalta.

Keskiyön jälkeen makasin bussipysäkin penkillä jollakin autiolla asuinkadulla. Ilma oli lämmintä ja katselin sadetta, joka putosi pimeältä taivaalta. Katulamput hehkuivat uskomattoman värisinä. iPodissani alkoi soida Bob Marleyn "No Woman No Cry" ja yhtäkkiä tajusin kuinka typerä tilanne se oli ja aloin nauraa itsekseni. Nauran paljon itsekseni.

Olen koko ajan surullinen.
En tiedä haluatko tietää miksi, mutta jos haluat, niin lue eteenpäin.

Tähän on useita syitä.

Yritän selittää kaikkea tätä vähän.

Ensimmäinen ongelma on "Olli Brander".
Tämä liittyy tulevaisuuteeni. Minulla on elämässäni ainoastaan yksi vaihtoehto ja se on yrittää onnistua siinä, minkä aion tehdä. Koko Olli Brander -juttu on jotain, mikä minun on vain tehtävä. En tiedä kutsutaanko tällaista "kutsumukseksi" vai miksi, mutta tiedän täsmälleen mitä minun on tehtävä. Olen tiennyt sen aina. En. voisi. tehdä. mitään. muuta.

Uuvuttavin osa tulevaisuuttani liittyy eläinoikeusliikkeeseen. Eläinten oikeuksista on pakko tehdä mainstreamia ja sitten todellisuutta. (Se on välttämätöntä. Näin paljon tarpeetonta kärsimystä ja väkivaltaa ei vain voi hyväksyä.) Uskon tietäväni miten se temppu tehdään, joten minulla on velvollisuus osallistua sen tekemiseen. Tämä osa on uuvuttava siksi, etten suhtaudu siihen varsinaisesti "intohimoisesti". Se on vain jotain, mikä on pakko tehdä, vaikka se on raskasta ja liian suurta ja masentavaa. Jos olen tässä oikeassa ja todella tiedän miten se tehdään (psykologia + informaatio + teknologia), niin ehkä minut muistetaan tästä asiasta, vaikken varsinaisesti haluaisi tulla muistetuksi jostain näin isosta. Ihan sama muistetaanko minut tästä, tämä on tehtävä eikä minun takiani.

Se ei ole intohimoni. Intohimoni on muualla. Intohimoni on tarinoiden kertomisessa. Ihmisistä kertomisessa. Haluan kirjoittaa ihmeellisiä tarinoita ihmeellisistä ihmisistä ja tehdä tälläkin alueella jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä koskaan tehnyt. Tavallaan yksi tarinoista on oma elämäni, koska se on omituinen ja lopulta aika jännittävä.

Janne ja muut, ymmärrän hyvin mitä tarkoitatte ja olen samaa mieltä siitä, että ihmisen arvo ei riipu jostain "kuuluisuudesta" tai "julkisuudesta" tai muusta paskasta. Se ei ole minulle se pointti. En tee tätä siksi, että saisin kuvan naamastani jonnekin. Kuva naamastani jossakin olisi kyllä jännittävää, mutta samalla tavalla jännittävää kuin moni muukin asia mitä elämässäni nyt tapahtuu.

Ennen kaikkea kyse on siitä, että haluan tavoittaa ihmisiä. Jokainen ihminen, joka saa jotakin jostakin mitä olen kirjoittanut, on valtava asia. Haluan että niitä ihmisiä on mahdollisimman monta. Haluan, että heitä on mieluummin miljoona kuin sata, koska jokaisella ihmisellä lisää on merkitystä. Voin oikeasti vaikuttaa siihen, miten joku jossakin sietää omaa elämäänsä. Voin antaa jollekulle toivoa. Voin olla totta jollekulle.

En olisi ihmisenä arvoton vaikka epäonnistuisin tässä. Mutta jos en yrittäisi koko ajan onnistua tässä, olemassaoloni tuntuisi kyllä pysähtyneeltä. Laimealta. Tämä on unelmani. Se on aina ollut. Jos en liiku sitä kohti, elämästäni puuttuu jokin tärkeä liike. Hengitys. Se vain puuttuu. Unelmat ovat sellaisia, jostain syystä.

Tiedän että tämä on mitä minun pitää tehdä. Tiedän että tämä on mitä haluan tehdä. Mutta siitä huolimatta tämä on raskasta ja kuormittavaa. (Toteuttamisvaiheessa olevat unelmat ovat raskaita ja kuormittavia.) Haluan tehdä niin suuria (suuruudenhulluja) asioita, että siitä tulee tavallaan tunne kuin olisin Harry Potter joka ymmärtää että hänen tehtävänsä on koko ajan ollut kuolla.

Sitä tunnetta on helppo paeta vapauttavaan sekoiluun.

_______________

Tästä pääsemmekin toiseen ongelmaan, joka on Olli.

Yksityisenä henkilönä olen oikeasti, oikeasti, oikeasti pihalla.

Tässä on useita tekijöitä. Tärkein tekijä on menneisyyteni. Vietin monta psykososiaalisesti ratkaisevaa vuotta sosiaalisesti niin eristyksissä, että nyt kun tämä blogi on taianomaisesti tuonut elämääni ihmisiä, huomaan olevani jotenkin rampa. Esimerkki: olen nyt useaan otteeseen saanut kuulla, että puhun ihmisille järjestelmällisesti epämukavista ja sopimattomista asioista. Vaikuttaa siltä että ne asiat, joita pidän muissa ihmisissä hurmaavina/kiehtovina, ovat asioita joista he eivät halua puhua kanssani jatkuvasti ja neuroottisen perusteellisesti! Olen hämmentynyt! Olen silti kiitollinen siitä että huomautatte kun toimin ääliömäisesti. En haluaisikaan ystäviä, jotka antaisivat minun urpoilla koko ajan tai kohdella heitä huonosti. Olkaa minulle aina suoria. Olkaa minulle niin suoria, että pelkäätte olevanne ilkeitä. Tarvitsen sitä ja arvostan sitä. Haluan ymmärtää. Haluan oppia.

Olen jonkinlainen koominen hirviö. Loukkaan ihmisiä jatkuvasti. En halua tehdä niin.

Toinen tekijä on tulevaisuuteni. En oikein käsitä tätä, mutta tuntuu että se sulkee minut jotenkin ulkopuolelle. Olen alkanut samastua pervosti Jeremy Wittiin. Ette tiedä kuka J.W. on, mutta ellen kuole ennenaikaisesti, saatte vielä tietää, ja hän saattaa olla yksi niitä asioita jotka tekevät unelmani realisoitumisesta mahdollista.

Joka tapauksessa elämääni on hiipinyt sellainen kummallinen tuntu, että kaikki ympärilläni elävät elämäänsä ja jatkavat elämäänsä ja minä vain istun tässä ja katselen vierestä. Istun tässä hullujen suunnitelmieni kanssa jotenkin oudosti tuomittuna kuolemaani asti eikä kukaan voi koskaan päästä minua oikeasti lähelle, koska minussa vain on jokin sellainen elementti joka tekee Suurista Suunnitelmista mahdollisia ja läheisistä ihmissuhteista hyvin vaikeita.

Olen 1870-luvun kengänkiillottajapoika, joka on ihan hauska mutta jota ei ole ollut olemassa pitkään aikaan. Olen tähti pimeällä viileällä ankeasti kauniilla syystaivaalla, mutta en mitään mitä voisit oikeasti koskettaa. En käsitä että mitä vittua oikein puhun nyt. Minusta on varmaan tulossa salaa runoilija tai jotain.

Ennen kevättä olin yksin. Sitten tuli kevät ja elämääni ilmestyi ihmisiä. Ilmestyin ihmisten elämiin. Nämä ihmiset elämässäni ovat yksinkertaisesti uskomattomia, liian hyvää ollakseen totta, mutta yksi vaikea juttu tässä tilanteessa on: ihmisillä on jo elämänsä.

Ihmisillä on jo elämänsä. Ystävänsä. Menneisyytensä ja tulevaisuutensa, muistonsa ja tunnesiteensä, enkä minä yksinkertaisesti voisikaan olla mitään muuta kuin joku tyyppi, joka ilmestyi elämäsi laitamille vasta juuri äsken. En voi olla mitään enempää. Mitään syvempää.

Mutta tarvitsen jotain enemmän. Jotain syvemmin. Koska hyvät naiset ja herrat, minulla ei ole ennestään mitään. Tämä on varmaan kryptisin ja epäselvin teksti minkä olen tänne koskaan kirjoittanut, mutta ajatukseni ovat tässä asiassa kryptisiä ja epäselviä, joten:

Tarvitsen kai jonkun, joka on yhtä tyhjän päällä kuin minä. Yhtä hajalla ja vapaa. Jonkun, jonka kanssa intohimo ja hulluus on välittömästi mahdollista. Tarvitsen kai rikoskumppanin. Folie à deux. Tarvitsen jotakin lyömään minua naamalle niin lujaa, että pääsen tästä oudosta lasittuneesta melankoliasta. Tajuatko mitä tarkoitan? Oletko se sinä? Se voisit olla sinä. Ehkä se olet sinä. Ehkä nouset kanssani junaan. Lähdetään vain jonnekin, eletään niin hetken aikaa ja palataan sitten takaisin. Tarvitsen jotain tällaista, ja jos sinä tarvitset jotain tällaista, yksinkertaisesti puhu minulle. kvister@hotmail.com

No niin, olipa taas omituista. Mutta arvelisin että tarkoitan sitä.

Äh. En tiedä. En ymmärrä. Ehkä pitäisi vain hengittää välillä eikä tehdä kaikesta niin vaikeaa. Jos olisin kärsivällinen ja osaisin antaa asioille aikaa, elämästäni poistuisi heti monta ongelmaa. Mutten osaa antaa aikaa, koska minulla ei ole aikaa annettavana. Minulla on vain tämä. Minulla on vain minä.

Tajuaakohan kukaan mitä olen nyt kirjoittanut tähän? Tämä on todella hämärää. Kello on 6.06 aamulla. Menen nukkumaan nyt.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Edit

Olen jatkanut nukkumista. Olen nyt melko depressiivinen. Oikeastaan maniani oli aika suuresti surun ja itseinhon poissa pitämistä. Pitää nousta täältä. En halua olla "maaninen" enkä "depressiivinen", haluan olla minä.

En ymmärrä ihmisiä. En vain yksinkertaisesti ymmärrä ihmisiä. En osaa tätä. Olisinpa syvästi kiinnostunut koneista, mutta en ole. Olen syvästi kiinnostunut ihmisistä, enkä ymmärrä heistä mitään. En ymmärrä itseäni enkä muita. Voin oppia kai vain vähitellen olemalla maailmassa.

Jos käyttäydyn joskus tavalla, jota ette ymmärrä, excuse me ja ajatelkaa että mulla on oikeasti ollut aika vaikeaa ja omituista. Anna minulle aikaa.

Niin ja katsoin surullisen elokuvan. En tiedä oliko se niin surullinen siksi, että se on surullinen vai siksi että minä olen surullinen, mutta haluaisin että olisi joku, jonka luokse voisin vain mennä ja istua sohvalla ja itkeä.

Niin ja! Näin unta jossa olin yhden teistä kanssa Heurekassa. En kerro kenen, koska en halua tehdä ketään epämukavaksi (enempää). Kävimme Body Worlds -näyttelyssä ja se oli inhottavaa.

Huomenna yritän jatkaa elämistä.

Jos haluan ostaa shortsit, niin sitten ostan shortsit eikä kukaan voi estää minua.

Torstai on nyt loppuun käsitelty.

Vittu päästään tästä nyt eteenpäin. Kaikki on hyvin. Jos ei ole, niin tulee olemaan.

En tee näitä merkintöjä enempää. Ihan turhuutta. Paska on paskaa, se tapahtui, tulevaisuudessa olen parempi.

Yhden illan mulkkuuden voi korvata elämällä elämän, jossa pyrkii hyvään ja kauniiseen.

Väsyttää

Viisaat ihmiset eivät ole kusipäitä.

Älykkäät ihmiset voivat olla kusipäitä ja usein ovatkin, mutta viisas ihminen ja kusipää ovat toistensa vastakohtia.

lauantai 9. elokuuta 2014

Sanoin kuulemma että "Olen kiinnostavampi kuin kukaan tässä huoneessa"

MIKSEI KUKAAN VETÄNYT MINUA TURPAAN?

Tänään

Tänään söin vadelmia ja näin pihalla kanin.

Yksi lukijoistani on kadonnut. Ymmärrän hyvin.

En ole varma olenko vain nähnyt unta, mutta musta tuntuu että olen haukkunut ihmisiä viime aikoina ilmaisulla "vitun homo". Sellainen ei ole kivaa käytöstä, monessakaan mielessä.

Pitäisi lähteä saareen ja kirjoittaa. On hyvin outoa, että myös sekoiluni aikana tulin kirjoittaneeksi kirjaa. Vieläpä hyvin. Mutta haluan kirjoittaa nopeammin, koska en jaksa enää odottaa että saan sen valmiiksi. Haluan että se on valmis ja maailmassa.