torstai 28. helmikuuta 2013

Rebekka

Tekee aina mieli pyytää kaikenlaista aktivismia anteeksi. Tunnen itseni kivuksi perseessä aina kun teen jotain oikein.

Laakso on maailman parhaita bändejä. Taidan joskus laittaa niitä biisejä YouTubeen että voin linkata niitä tähän. MY GODS. Tehkää mitä tahansa että pääsisitte käsiksi kappaleeseen My Gods.


Toukokuu 2012:





Kello on 5.55 aamulla.


Mitä jos nyt vain ottaisin iPodin ja rahaa ja lähtisin ovesta ulos ja kävelisin bussipysäkille? Ajaisin bussilla Steissille ja nousisin ensimmäiseen lähtevään kaukojunaan. Mikään ei estä.


Ouluun esim. ja sieltä jotenkin eteenpäin?


Helsinki → Oulu

Meno torstai 28.02.2013



Lähtö Tulo Vaihtoja Kesto
06:06 Pendolino › Pendolino 12:30 1 06:24

06:30 Pendolino 12:30 - 06:00

07:30 InterCity 14:08 - 06:38




No mikä ettei. ("Mikä ettei" kuulostaa ärsyttävältä.) Barentsinmeri?


Saa tulla mukaan jos huvittaa. Tavataan Rautatieaseman portailla kymmentä yli 7. Ja jos satut tietämään Marilyn Monroen puhelinnumeron, niin kutsu hänetkin mukaan ja sitten lähdetään aavejunalla taivaaseen

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tästä on taas viime aikoina tullut todella masentava blogi.

Jos ei jaksa tätä, kannattaa siirtyä kivempaan paikkaan. Suunnittelen kyllä kirjoittavani sinnekin masentavia juttuja lähitulevaisuudessa. That's how I like it, depressing

Tyttö nimeltä Jella

Jella ja väsyneet silmät.

Väsyttää ja vituttaa.

Tämän vuorokauden annos alamäkeä alkoi kun lojuin vaihteeksi sohvalla ja TV:ssä alkoivat sattumalta MTV3:n uutiset. Tuijotin ne uutiset läpi. Sitten koitti loppukevennys.

Loppukevennyksessä kerrottiin mairella äänellä "Jauhialan navetassa Pielavedellä asustelevasta superlehmästä". Lypsytilan omistajat olivat laittaneet pöydän koreaksi ja juhlivat "ennätyslehmänsä" "huikeaa suoritusta". Lehmän nimeksi oli annettu Jella. Kyseinen lehmä oli lypsänyt jo 200 000 tölkillisen verran maitoa. "Vieläkin heruu 25 litraa päivässä!" Myöhemmin tilan isäntä, nimeltään ilmeisesti Heikki Laukkanen, kertoi, että palkinnoksi tästä poikkeusominaisuudestaan Jella saa viettää vanhat päivänsä navetassa. Hän ei sano tosiasiaa ääneen, mutta mitä hän tarkoittaa on siis: sitten kun Jella on lypsetty loppuun, sitä ei lähetetä teurastamoon niin kuin on tapana.

En ymmärrä, miten nautatilalliset pystyvät siihen mitä he tekevät. Monessa paikassa lehmille annetaan jonkin perinteen mukaisesti nimet ja sitten niitä hyväksikäytetään vuositolkulla. Hyväksikäyttö on hyväksikäyttöä, mutta silti: nämä ihmiset ovat jokapäiväisessä yhteydessä hallien eläimiin. Heidän on pakko edes jossain vaiheessa, edes vahingossa tulla ajatelleeksi, että hmm, nämähän itse asiassa ovat tuntevia olentoja. Erillisiä luonteita. Pelkoa ja tuskaa aistivia yksilöitä.

Ja sitten nämä samat ihmiset taluttavat nämä samat eläimet täysin kylmäverisesti teurastamon rekkoihin. Nähtyään niiden kasvavan metallihäkkyröiden keskellä. Katseltuaan vuosikausia niiden silmiä. Vai katsovatko he niitä koskaan silmiin? Jos he todella katsoisivat lehmien silmiin kunnolla, pysähtyisivät ja katsoisivat kunnolla edes kerran, tekisivätkö he sitä mitä he tekevät? Heidän toimintansa on järjestelmällistä psykopatiaa, mutta he tuskin ovat psykopaatteja. Heidän työnsä vain vaatii todella kokonaisvaltaista itsen etäännyttämistä siitä mitä edessä tapahtuu. Niin vaati myös SS-miehen, joka komensi lapset kaasukammioihin. Ei SS-mieskään ollut paha. Hän vain oli ihminen ja tällaisia me valitettavasti olemme.

Okei, eli Laukkaset säästävät Jellan teurastamolta. Osoitus armosta? No ei oikeastaan; todellisuudessa tämä tarkoittaa, että Jella tulee elämään loppuelämänsä jokseenkin samoin kuin aina ennenkin. Suurimman osan vuotta se seisoo parsinavetassa betonilattialla paikoillaan kaula metalliristikkoon kytkettynä. Kesäaikaan se pääsee vähän ulos liikkumaan, mutta suurimman osan vuotta se vain seisoo ja möllöttää ja on rikki ja surullinen ja sekaisin.

Yksi muutos kuitenkin oikeasti seuraa maidontuotannon tyrehtymisestä (käytännössä siis vaihdevuosista): sitten kun Jella ei enää kykene lisääntymään, sitä ei enää raiskata. Ajatus, että lehmä tuottaisi maitoa vuoden ympäri ilman mitään biologista syytä, on yhtä älytön kuin ajatus, että ihmisnaaraan tisseistä tihkuisi aina maitoa. Tisseistä tihkuu maitoa vain silloin kun naaras on juuri saanut poikasia; neste on tarkoitettu poikasen ruokkimiseen.

Se, että Jella on lypsänyt 200 000 tölkillistä maitoa, tarkoittaa käytönnössä sitä että se on "siemennetty" useita kertoja eli pakotettu raskaaksi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Sitten se on ollut raskaana niin kuin muutkin äidit, ja sitten se on synnyttänyt niin kuin muutkin äidit.

Niin kuin muillekin äideille, syntynyt poikanen on joka kerta ollut Jellalle tärkeintä maailmassa. About tunnin kuluttua synnytyksestä vasikka on kuitenkin otettu pois ja viety omaan vankilaansa ja sen lyhyt, lopulta teurastamoon päättyvä elämä on käynnistynyt. Jella puolestaan on menettänyt sen minkä kaikki sen luontaiset vaistot tietävät tärkeimmäksi mitä on: oman lapsensa. Oman vastasyntyneen lapsensa. Todennäköisesti Jella on tehnyt niin kuin monet muut äitilehmät: ammunut karsinassaan päiväkausia ja kutsunut kadonnutta poikastaan.

Mutta ei, poikasta ei tuoda takaisin, koska sittenhän Jellan rinnoista yhä tihkuva äidinmaito menisi hukkaan! Se maito pitää nimittäin jostain täysin käsittämättömästä syystä antaa kaupungeissa asuville karvattomille apinoille, joilla ei ole sille minkäänlaista biologista tarvetta, mutta jotka laittavat sitä laseihin ja kaatavat ruoansulatukseensa. Aikuiset kädelliset juovat naudanpoikasen ruokkimiseen tarkoitettua nisäeritettä. Näin se vaan menee ja Jella seisoo huolesta sekaisin ja huutaa poikastaan ja eurot kasaantuvat Laukkasten ja Valion pankkitileille. "Puhdasta suomalaista maitoa".


Eli käytännössä Jellan elämäkerta on siis tämä:

Aikoinaan joku nautanaaras on laitettu raskaaksi. Yhdeksän kuukauden kuluttua kyseinen nautanaaras on synnyttänyt tyttöpoikasen, jolle on myöhemmin annettu nimeksi Jella. Synnytyksen jälkeen Jella on rahdattu pois ja laitettu kasvamaan yksin paskan ja metallin keskelle. Se ei ole koskaan päässyt kokemaan äidin hoivaavaa kieltä, villejä leikkejä toisten vasikoiden kanssa eikä ylipäätään mitään mikä naudan lapsuuteen luonnostaan kuuluu. Jella tietää vain ahtaan tilan ja kamalan olon ja oudon ikävän; koko sen elämä on alusta loppuun niin helvetin perseestä, ettei hyvinvoivan mielenterveyden kehittymiselle anneta sen enempää tilaa kuin jalkojen oikaisemiselle.

Kun Jella on alkanut saavuttaa esimurrosikää, se on raiskattu ensimmäisen kerran. Yhdeksän kuukauden kuluttua esimurrosikäinen Jella on synnyttänyt ensimmäisen poikasensa. Poikanen on otettu pois aivan niin kuin Jellakin otettiin omalta äidiltään, ja sitten ihmiset ovat survoneet Jellan nuorista rinnoista kaiken niistä erittyvän äidinmaidon. Sitten sama on toistunut kovalla tahdilla uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja niin edelleen. Jossain vaiheessa Jellaa sörkkivät ihmiset ovat huomanneet, että Jellan elimistö tuottaa epätavallisen paljon nisänestettä. Siitäpä on riemu revennyt: tästä elukasta saadaankin kunnon rahat! Ja sitten Jellaa on siemennetty ja lypsetty, siemennetty ja lypsetty, siemennetty ja lypsetty, ja tämä toiminta lopetetaan vasta sitten kun Jellan heikosta ruumiista ei ole enää mitään jäljellä. Lopulta Jella on siemennetty ja lypsetty kuiviin, ja huraa, palkinnoksi se saa seistä viimeiset vuotensa betonipohjaisessa karsinassaan ja tuijottaa verestävin silmin seinää.

Mutta eihän tässä ole mitään ongelmaa. Tämähän on juhlan aihe! Jella on nimittäin ennätyslehmä, superlehmä, poikkeuksellisen kova maidontuottaja! 200 000 tölkkiä maitoa! ONNEA JELLA! SINÄ! OLET! VOITTAJA! 

Harmi vain ettei Jellalla ole aavistustakaan omasta poikkeuksellisuudestaan. Se tietää vain oman rajatun todellisuutensa. Ja se todellisuus on hävyttömän ruma.




Tämä on väärin ja luonnotonta ja perseestä. En lepää ennen kuin näen maailman, jossa yksikään lehmä ei joudu elämään sellaista elämää kuin Jella Jauhialan navetassa.

He nimesivät sinut Jellaksi. Tiedän, että sinua väsyttää. Minuakin väsyttää ihan jumalattomasti.

Jella, et kuule tätä, ja vaikka kuulisit, et todennäköisesti ymmärtäisi mitään, mutta: minä en ikinä unohda sinua, en ikinä unohda sitä minkä he tekivät sinulle. Jos tapaisin sinut, silittäisin otsaasi, hoivaisin ja rakastaisin sinua hetken niin kuin sinun äitisi olisi sinua rakastanut. Kertoisin aikovani tehdä kaikkeni ettei tällaista tapahdu enää koskaan, missään, milloinkaan. Sinua se ei tietenkään enää pelastaisi, mutta kertoisin silti, että olen valmis kuolemaan ettei enää kukaan, koskaan, milloinkaan pääsisi tekemään rahaa niin kuin sinulla on tehty.

Sinä et tajuaisi mitään hölinöistäni, nuuskisit vain naamani ja miettisit aionko antaa ruokaa. Mutta ehkä aavistaisit jotain, ehkä ymmärtäisit jotain. Ehkä aavistaisit, että jossain kaiken pimeyden ulkopuolella on myös vähän valoa. Se valo on minussa ja sinussa ja ehkä jopa niissä jotka sinut hajottivat.

Tämä on sinulle Jella.
Olen niin helvetin, helvetin pahoillani.


Jella-lehmä
Jella

lauantai 23. helmikuuta 2013

Yöllä radiosta



En ymmärrä miten kukaan voi kirjoittaa Bloggeriin ylipäätään mitään ilman alustavaa HTML-osaamista. Nää kuvat ja fontit menee aina ihan perseelleen ja hyppii ympäriinsä ja 60 % ajasta menee noiden paskaongelmien jäljittämiseen.



Anonyymi 22. helmikuuta 2013 11.28
Sieg hail. Sun blogi on ihan älytön ja sen lukemisen saattaa lopettaa viikoiksi ku tulee pelkkää Ron Weasleytä ja paskanjauhantaa, mut tässä oli nyt oikeesti jotain. Helvetillisesti kärsivät tehotuotantoeläimet on tietty vaan yksi ilmenemismuoto samasta ongelmasta, (=yleinen välinpitämättömyys sitä kohtaan, että eläminen ylipäätään edellyttää väkivaltaa, eikä nyt pelkästään siinä mielessä, että me rikkaat länkkärit riistetään jtn kehitysmaalaisia about kaikella mitä tehdään, vaan myös siinä, että kaikkein cityhippihumanistis-eettisinkin elämäntapa sulkee asioita ulkopuolelleen ja on siten metafyysisellä tasolla väärin kuten kaikki muukin ilmentynyt - vrt. "hyvä ihminen ei synny tähän maailmaan" - mille ei vaan voi mitään ja mikä pitää tiedostaa ja kohdata myötätunnolla, mitä jengi taas ei turhan usein tuu tehneeksi ku on liian kiire piereskellä ja vetää hookoon sinistä) ja vaikka oonkin vege, en suhtaudu ASIAAN SINÄNSÄ kovin vakavasti, koska pidän kasvissyöntiä pelkkänä statementina tai "symbolina", jota VOI sanoa täysin abstraktiksi, idelalistiseksi ja käytännön kannalta merkityksettömäksi; mutta juttu oli siis siinä, että tän merkinnän myötä mä alan vihdoin uskoa, ettei toi sun tehotuotantohuutelu ole mikään läppä, vaan (kenties?) että sä projisoit siihen koko yksinäisyytesi ja luuseriuden tunteesi ja ylipäätään sen saman ongelman, joka on kaikilla ja joka ainoana tekee ihmisistä ihmisiä. Vai kuinka?

Suo anteeksi tää epäselvyys ja keep on rocking.

t. joku random tyyppi



Guten tag. Hieno kommentti. Parhaita kommentteja ovat kommentit jotka tuntuvat joltain.

Mulle moderni lihateollisuus on oikeastaan samaa pahuutta kuin se että hintelältä nörtiltä vedetään housut alas koko luokan edessä. Oli kyse sitten vasikoiden paiskomisesta ahtaisiin rekkoihin tai nörden potkimisesta tai lasten pakottamisesta töihin kenkätehtaisiin tai pudonneen linnunpoikasen tallomisesta, kyse on lopulta aina samoista psykologisista mekanismeista. Ihmisjoukko on aina samanlainen. Aina on niitä jotka heittäytyvät julmuuteen ja hyötyvät ja nauttivat siitä. Ja aina enemmistö on niitä jotka katselevat sivusta eivätkä tee mitään. Enemmistö on aina pelkureita, jotka piiloutuvat kasvottoman massan suomaan turvaan; kukaan ei kuitenkaan kysele, miksi ostit broilerinsuikaleita tai mikset estänyt kiusaajia, kun kaikki muutkin käänsivät katseensa pois.

Kasvissyönnissä on kyse samasta asiasta kuin siinä että menee maahan potkitun nörtin luo, nostaa tämän ylös ja näyttää potkijoille keskisormea. Kyse on rohkeudesta ja rohkeus on nimenomaan statement. Kiusaaminen tuskin lakkaa ja tehotuottajat jatkavat tehotuotantoaan, mutta jos sitä statementia ei tehdä, ei mitään toivoa ole.

Potkitun puolustaminen on ennen muuta rohkaiseva katse potkittujen suuntaan, merkki siitä että tässä maailmassa jylläävät myös muut kuin pimeät voimat. (Jostain syystä niillä muilla voimilla on kyky voittaa aina lopuksi. Niin mä ainakin haluan uskoa. Ehkä pimeimmissäkin sieluissa on aina vähän valoa. Haluaako sikafarmari oikeasti olla sikafarmari? Haluaako koulukiusaaja olla koulukiusaaja? Hekin ovat vain omaan helvettiinsä ajautuneita ihmisiä.)

Loppujen lopuksi asia on hyvin yksinkertainen. Pitää vain päättää haluaako olla Voldemort, ihminen joka palvoo häntä tai ihminen joka ei uskalla sanoa hänen nimeään vai haluaako olla Harry Potter. Tai Ron Weasley. Tai Luna Lovekiva. En tajua ihmisiä jotka eivät epätoivoisesti halua olla valon puolella.

En osaa analysoida motiivejani tämän tarkemmin. Jossain vaiheessa vain aloin tajuta, että asiat ovat helvetin pahasti pielessä, ja sitten tein tietoisen päätöksen tehdä parhaani asioiden muuttamiseksi. Siitä eteenpäin moraali on primitiivistä. Ei vaadi ponnistelua tietää mikä on oikein. Kuolisin silppuriin heitettävien kananpoikien puolesta.

Kaikki muu minussa saattaa olla pelleilyä, mutta tämä ei ole.

torstai 21. helmikuuta 2013

ZZZZZZTTTTTTTTTTTTTTTZZZZZZZTZTZTZZZZZZZT

Alan inhota tätä juttua. Tuntuu ettei mulla ole mitään hallintaa tästä. Kirjoitan asioita joita en haluaisi kirjoittaa ja jätän kirjoittamatta asioita jotka pitäisi kirjoittaa. Tiedän aika hyvin mitä pitäisi tehdä. Mutta aina jokin estää. Nykyään. Nää tekstit täällä tuntuu joltain höyryävältä läjältä toistuvia oksennuksia.

Miksi kaikki on niin sekavaa? Miksi kaikki ovat niin hulluja? Haluan lähteä tästä elämäntilanteesta. Mietin yhä enemmän jonkinlaista pakosuunnitelmaa. Ei ole hyvä elää elämää jossa ei tapahdu juuri mitään. Ei ole hyvä elää elämää jossa ei koskaan pääse kunnolla sukeltamaan valoon eikä pimeään. Mun elämä on 50 shades of grey.

Mietin, että voisi lakata elämästä niin paljon aivoilla ja elää enemmän lihaksilla. Tarvitsen sellaisia arkisia iloja kuin "Jes, työpäivä on ohi". Voisin mennä vaikkapa jonnekin lapioimaan paskaa. Voiko jossain lapioida paskaa? Varmaan. Ehkä jossain sikafarmilla. Ehkä se ei oo mun juttu. Voisin alkaa siivota wc-pönttöjä.




Tekisi mieli heittää rinkka selkään ja lähteä vaan kulkemaan jonnekin. Aion tehdäkin niin lähiaikoina. Pitää alkaa elää.

Olen ihan helvetin kyllästynyt vainajajuttuun. Miksi aloin kirjoittaa sitä? Ongelma on ennen muuta siinä, että siinä ei ole tarpeeksi tulta, tarpeeksi kipua. Siinä on liikaa kyse absurdista outoilusta, joka on mun juttu vain vahingossa. Sitä paitsi siitä puuttuu mysteerihenkilö jota kohtaan voisin tuntea 100-prosenttisesti vilpitöntä ja kiusaannuttavaa himoa.

Kaksi vuotta on kulunut liian nopeasti. Kaksi vuotta sitten kaikki oli vielä toisin. Maailma näytti ja tuntui ja tuoksui täysin erilaiselta. Kirjoitin kirjaa, jonka ajattelin muuttavan maailman. Tunsin vilpitöntä ja kiusaannuttavaa himoa. Kun istuin busseissa, katselin ohi kiitävää kaupunkia aina innostuneena, täynnä toivoa ja odotusta. Nyt kaupunki herättää aivan liian usein ahdistusta. Haluan lisää innostuksen hetkiä. Haluan lisää toivoa ja odotusta. HALUAN VANHAN MIELENI TAKAISIN!!!!!!!! HALUAN VANHAN MAAILMAN TAKAISIN. Ehkä pilasin kaiken itse kun heittäydyin tällä tavalla syrjäytyneeksi.



Jeremy Witt. Oskar Blom. Katri. Matias Sulka. Rakastan noita outonimisiä ihmisiä yhtä paljon kuin äitiäni. Kun kirjoitin heistä, mulla oli kipua ja maailmantuskaa mutten ollut ahdistunut, koska ratkaisut olivat helppoja. Piti vain kirjoittaa, joten kirjoitin. Piti vain harhailla, joten harhailin. Piti vain kuunnella musiikkia, joten kuuntelin musiikkia. Kaikessa oli järkeä ja olin 16.

...................... .......... ...

Nyt en ole kirjoittanut noista ihmisistä pitkään aikaan. Se juttu paisui liikaa, ja samalla minusta tuli liian ahdistunut enkä voinut enää käsitellä niin isoja asioita. Päätin siirtää koko asiaa vuosilla myöhemmäksi. Älyllisellä tasolla tiedän että päätös oli oikea, mutta silti noiden ihmisten ajatteleminen saa sydämen pistelemään aina huonosta omastatunnosta ja menetyksen tunteesta ja himosta ja kiireestä.

Äh, ei kaikkea ole pilattu. Joskus, useinkin, pääsen sisälle siihen vanhaan kunnon innostukseen. Jotkut bussit ovat toivon busseja. Eniten toivoa saan kun ajattelen Luuserikirjaa. Tunnen ne ihmiset jo, vaikka olen kirjoittanut heistä vasta alustavasti. He ovat tällä hetkellä parhaita kavereitani. Siitä tulee kovinta ikinä, koskaan, milloinkaan. Sen on oltava kiihkeää, palavaa, tykitystä. Mutta ensin on hoidettava tämä vainajahomma kunnialla loppuun kun nyt kerran menin aloittamaan. Sekin on melko loistava mutta palo pitää löytää. En voi vain kolauttaa tätä projektia laiskasti lapiolla päähän ja heittää sitten kuoppaan. Pitää löytää murhanhimo ja viha ja rakkaus ja kipu ja valo.

Jotkut bussit ovat toivon busseja, mutta toiset ovat epätoivon busseja. Silloin vain istuu ja tuijottaa ikkunasta ulos ja vatsaan ja sieluun sattuu ja toivoo vain että jokin muuttuisi, että pääsisi pakoon ja helvetin nopeasti. Silloin toivoisi että joku vain istahtaisi yhtäkkiä viereen ja hymyilisi ja kysyisi että mennäänkö Paloheinän kukkulalle.

Jos joskus tajuatte matkustavanne samassa bussissa mun kanssa, tulkaa ja vetäkää mua turpaan ja pelastakaa mut.



Pakko päästä pakoon... Tykkään katsella kuvia tunneleista ja moottoriteistä. Pakko lähteä jonnekin.





Yritä tuntea tää sama. Siellä on kokonainen maailma odottamassa. Toistaiseksi maailma on siellä. Toistaiseksi tämä pala historiaa on olemassa. Jossakin piileskelee ihmisiä, jotka muuttavat minun elämäni. Haluan löytää etsimäni sielun etsimättä. Ehkä törmään häneen yöllä jollain abujalaisella lämpimällä sivukujalla tai moottoritiellä Alaskassa tai kanadalaisella kukkulalla tai sinihohtoisessa kahvilassa yöllä Hongkongissa. Näin muuten unta jossa laskeuduin lentokoneella keskelle New Yorkia.



ABUJA - NIGERIAN PÄÄKAUPUNKI ^.



Vuosi 2010 näytti elämässäni tuolta ^. Se oli kaunis vuosi.

HALUAN KIRJOITTAA JOTAIN AJATONTA. AJATONTA. AJATONTA. TULTA. HALUAN KIRJOITTAA TULTA. 99,9 % kirjallisuudesta on kaikkea muuta kuin tulta. Vihaan lähes kaikkia nykyisiä kirjailijoita ja juttuja joita he kirjoittavat. He ovat tukehduttavan tylsiä ihmisiä, enkä tajua miksi. MIKSI he kirjoittavat tylsää paskaa? Eivätkö he OSAA muuta? Keski-ikäisiä keskiluokkaisia ihmisiä pitäisi kieltää kirjoittamasta, jos he eivät osaa kirjoittaa muuta kuin mielensäpahoittajia ja hitaita kertomuksia saarella asuvista ukoista ja esseitä urheilukulttuurista ja kertomuksia mahahaavaisista konstaapeleista ja väsyneistä yksinhuoltajista.

Valtava enemmistö ihmisistä on valtavan tylsiä. Kai se pätee kirjoittajienkin kohdalla. Kiinnostavuus on jostain syystä äärimmäisen harvinainen ominaisuus, paljon harvinaisempi kuin vihreät silmät.

Jos et ole jotain uutta, anna olla.
Jos et ole jotain palavaa, anna olla.
Jos et ole seikkailu, anna olla.
Jos olet jotain puuduttavaa, anna olla.
Jos olet jotain joka on jo nähty, anna olla. Pyydän.

Haluan olla kiinnostava päälaesta jalkapohjiin asti. Haluan että jokainen hiuskarvanikin on kiinnostava, ja varjoni, ja happi ympärilläni. Haluan olla jotain uutta. Haluan olla jotain uutta. Yritän olla jotain uutta.

Parasta on, jos kirjoittajan teksti on hälyttävän kiinnostavaa ja kirjoittaja itsekin on hälyttävän kiinnostava. Kirjoittaja ja teksti ovat samaa asiaa, niitä ei pidä irrottaa toisistaan. Tekstin on oltava yhtä kuin kirjoittajansa, hänen vertaan................. jne.

Ehkä voisin nyt yrittää kirjoittaakin jotain sellaista. bbbbbbbbbbbbbbbvbbvbvbkkkkkkkkdddddddoooo.

Aika juoksee liian nopeasti, kun kaikki päivät ovat samanlaisia. Täytyy alkaa seikkailla. Täytyy tulla itsekin seikkailuksi.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Human contact

Eilen oli epätavallisen hyvä päivä. Kun sen lopuksi istuin bussissa nro x ja katselin ohi vilistävää öistä Helsinkiä, alkoi tulla jo vähän epäluuloinen fiilis: Miksi tänään on ollut näin mukavaa? Miksei mua vituta? Onko tässä joku koira haudattuna?


Istuin siis lähes tyhjässä bussissa, toiseksi viimeisellä penkkirivillä, oikeanpuoleisella ikkunapaikalla, oli yö. Jossain vaiheessa kyytiin nousi joukko riehakkaassa hiprakassa olevia suunnilleen ikäisiäni ihmisiä. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa muistaakseni. He etenivät bussin tilavalle takapenkille. Siinä vaiheessa mulle oli jo alkanut kehittyä epämääräinen fyysinen pahoinvointi, jonka arvelin johtuvan likaisilla sormilla suuhun tunkemistani popkorneista.

Jonkin aikaa kului ja mä istuin paikallani pahoinvoivan apaattisena ja hiprakkaiset ihmiset metelöivät jotain, kun yhtäkkiä aloin erottaa kovaa kannanottoa: "Joo noi on vitun ärsyttäviä! 'Sertifioitua kärsimystä'? Vittu mitä se muka tarkottaa?" En saanut selvää vastauksista, mutta sama ääni (joka kuului hämärän muistikuvani mukaan harmaaseen kangastakkiin pukeutuneelle pojalle [saatan muistaa yksityiskohdat väärin, mutta vitut siitä]) jatkoi: "Siis vittu mä syön lihaa! Mun mielestä on epärehellistä kieltää itseltään lihaa, se on luonnollista...!" Taas epäselviä vastauksia, joiden joukosta erottui jonkun tytön ääni: "Mä en oo koskaan nähnyt kenenkään laittavan noita tarroja minnekään. Kuka noit oikein laittaa?"

Tuijotin ikkunasta ulos ja tunsin valtavan vitutuksen ja surun ja epätoivon asettuvan joka helvetin soluun mun ruumiissa. Se siitä. Tämä päivä ei voinut loppua hyvin. Kaikki päättyy aina pohjalle. Helvetin kovaääninen idiootti, miksi, miksi, MIKSI painat minut alas?

Muistin että mun farkkujen taskussa oli pari tuollaista pahamaineista aktivistitarraa (oon pari kertaa osunut Oikeutta eläimille -yhdistyksen infokojuille ja pihistänyt aina vähän niitä tarroja). Kaivoin esiin tarran, jossa on kuva siasta porsitushäkissä. Jotakuinkin tämä kuva itse asiassa, päällä teksti Millä oikeudella? ja linkki Sikatehtaat-sivustolle:

 

Kangastakkityyppi aloitti juuri juttua siitä, miten kadulla lähestyville feissareille tulee vittuilla, kun mä otin sikatarrasta suojapaperit pois, asetin sen ikkunaan vähän yläpuolelleni ja aloin hieroa (tai, no, hakata) sitä nyrkillä ikkunaan. Takapenkiltä kuului jotain epäselvää puhetta. Erotin kysymyksen: "Millä oikeudella? Mitä se niinku tarkoittaa?"

Kangastakkityyppi jatkoi feissariläppäänsä. Siinä vaiheessa en jaksanut kuunnella. Käännyin katsomaan suoraan takapenkille. Kangastakkityyppi istui jonkin matkan päässä suoraan mun takana. Silmäilin hetken niitä ihmisiä ja pysäytin katseeni sitten kangastakkityyppiin. Tämä keskeytti juttunsa, nojautui vähän lähemmäs, nojasi leukansa kämmeneensä ja vastasi tuijotukseeni vittumaisesti hymyillen. Tuijotuskilpailu kesti jonkin aikaa. Sen aikana näytin tältä, mutta 70 % epätoivoisemmalta ja varmaankin rumemmalta:


Ajattelin että tässä sitä nyt tehdään teoriasta käytäntöä. Olen kirjoitellut paljon rohkeudesta ja vastarinnasta ja viisaudesta ja sellaisista jutuista, mutta nyt tuntui että tuijotan viimeinkin todellisuutta silmiin. Mun päässä pyöri ainakin kaksi ajatusta, joista olen joskus kirjoitellut: 1) "Tämä sukupolvi ei usko moraaliin, myötätuntoon, jumaliin eikä oikeastaan mihinkään. Jos he vain saavat tilaisuuden, he loukkaavat kaikkein pyhintäsi." 2) "Jos kohtaat idiootin, älä vastaa hänelle vihalla. Näytä hänelle suru, jonka hänen toimintansa aiheuttaa. Näytä hänelle kipu, koska vain kipu voi tehdä idiooteista ihmisiä."

Niin tein. Yritin saada tuijotukseeni kaiken surun, epätoivon ja väsymyksen, jonka katseeseeni vastaava ihminen ja kaikki muut kamalat, väkivaltaiset asiat tässä maailmassa saavat minussa aikaan. Yritin viestittää: "Häpeä nyt vähän. Tässä maailmassa on helvetin paljon rumaa. Jotkut, esimerkiksi minä, ovat liiskaantua kaiken sen ruman alle. Häpeä nyt vähän. Älä ole vitun idiootti, ole vittu ihminen."

Tuijotuskilpailu päättyi siihen että käänsin katseeni sivuttain pois. Nyökkäilin hitaasti itsekseni, viestinä suunnilleen: "Okei. Selvä. Sä oot päättänyt talloa mun mielialan asfaltille. Okei. Miten vaan. Anna palaa."

Käänsin vielä katseeni takapenkkiporukan suuntaan ja katseeni osui kauniiseen vaaleaan tyttöön, joka istui heti kangastakkityypin vieressä. Tyttö teki sellaisen tietynlaisen ilmeen, en oikein osaa selittää sitä... Jännitti tavallaan huuliaan lyhyesti myötätunnon merkiksi ja katsoi suoraan silmiin.

Se hetki on ehkä selkein muistikuva koko epäselvästä tapahtumasarjasta. Tuntui todella oudolta, että joku tuntematon ilmensi minua kohtaan vilpittömän tuntuista myötätuntoa. Se oli helvetin outoa, melkein kiusallista oikeastaan. Ihan kuin joku olisi halannut yhtäkkiä pitkän verisen pahoinpitelyn jälkeen. Käännyin katsomaan taas ikkunasta ulos. Sikatarra loisti silmieni edessä ja istuin vaan ja nojasin veltosti penkkiin. Suljin silmäni ja hengitin hitaasti ja vaivalloisesti sisään ja ulos. Teki mieli oksentaa.

Bussi jatkoi hurisevaa etenemistään, takapenkki-ihmiset alkoivat taas puhua jotain epäselvää aiheena ilmeisesti jotkin bileet, ja mä istuin paikallani ja tunsin muodottoman surun, hämmennyksen, pahoinvoinnin ja ennen muuta väsymyksen asettuvan kaikkialle sieluun ja ruumiiseen. Pitkästä aikaa tunsin kyyneleitä mun silmissä. Bussi heilahteli eteenpäin ja minä istuin paikallani ja näytin tältä:


Mietin, että harvoinpa joutuu näin outoihin ja epätodellisiin tilanteisiin. Pohdin miltä oikein vaikutin takapenkki-ihmisten silmissä. Todennäköisesti hullulta. Mahdollisesti hallusinaatiolta. Tavallaan tunsin itseni jonkinlaiseksi performanssitaiteilijaksi. The Artist is present. Mulle tuottaa suuria vaikeuksia näyttää minkäänlaista tunnetta yhtään kenellekään (mikä on suurimpia syitä sille miksei mulla ole ollut sosiaalista elämää kuuteen vuoteen) ja nyt olin näyttänyt kaikkein syvimpiä, raaimpia, väkivaltaisimpia tunteitani ihmiselle jota saatoin hyvällä syyllä pitää huomattavan epämiellyttävänä.

Kun bussi saavutti mun pysäkin, pyyhkäisin silmiäni, vedin happea keuhkoihin ja nousin. Kävelin käytävällä taaksepäin ja pysähdyin bussin taaimmaisen oven eteen metrin päähän takapenkkiporukasta. Ennen kuin astuin ulos otin taskustani viimeisen jäljellä olevan sikatarran ja tyrkkäsin sen keskimmäisenä istuvan kiharatukkaisen pojan syliin. Tämä näytti hämmentyneeltä. Sitten nostin toisen käteni rauhanomaiseen, tuskaiseen tervehdykseen ja astelin ulos bussista jonkinlaisena traagisena teini-ikäisenä Jeesuksena.

Kun kävelin lumisia jalkakäytäviä pitkin kotiin, pystyin tuskin hengittämään. Kotona istuin lattialle ja vapisin ja kyyneleet valuivat poskille ja mietin että mikä helvetti mua vaivaa. Tunsin samaan aikaan ylpeyttä ja häpeää. Jonkin ajan kuluttua puhuin siskolleni; tämä oli nimittäin eräästä nimeltä mainitsemattomasta syystä ollut samassa bussissa, istunut takaosassa jonkin matkan päässä, ja kuullut ohimennen takapenkki-ihmisten puheista yksityiskohtia joita en ollut erottanut (siskoni ei ollut kiinnittänyt tapahtumiin erityisemmin huomiota mutta oli kuunnellut silti toisella korvalla). Kiharatukkainen poika, jolle olin lopuksi tyrkännyt sikatarran, oli kuulemma sanonut jotain tällaista: "Mun mielestä on epärehellistä syödä lihaa, jos ei pysty katsomaan noita tarroja" ja käyttänyt sitten vielä termiä "tehotuotanto".

Ajattelin että helvetti, ehkä arvioin tilanteen väärin. Ehkä arvioin koko maailman väärin. Ehkä maailmassa onkin toivoa. Siinä vaiheessa kangastakkityyppi ei enää häirinnyt mua. Enemmän mietin, olinko jotenkin ylireagoinut.



Myöhemmin nukuin yön sohvalla ja näin surrealistista, loputonta unta, jossa olin syventynyt niin intensiivisesti Peppi Pitkätossu -lastenkirjoihin että olin MUUTTUNUT Peppi Pitkätossuksi. Olin unessa noin 8-vuotias Peppi Pitkätossu ja ajelin parhaan tyttökaverini kanssa vaaleanpunaisilla pyörillä keskellä kesäistä maaseutua. Ihmettelimme ääneen, miten nyt helmikuussa näytti niin kesäiseltä. Jouduimme kaikenlaisiin ongelmiin, ja lopulta brasilialaiset slummilapset nimesivät minut Jacobiksi, joka tarkoitti portugaliksi "idioottia".

Heräsin todella aikaisin aamulla, ja nyt koko päivää on leimannut todella raskas tunne rintakehässä. Peppi Pitkätossu -unen tunnelma leijuu koko ajan ympärillä ja öisen bussin tapahtumat kiertävät päässä kehää.

Ehkä ylireagoin. Ehkä en. En tiedä. Joka tapauksessa ainakin tiedän nyt että pystyn julmuutta kohdatessani nousemaan vastaan ja toimimaan suurin piirtein periaatteideni mukaisesti. Jos tästä ei muuta iloa saa revittyä, niin ainakin minä sain harjoitusta ja takapenkki-ihmiset uuden hämärän kokemuksen.

Ja mikäli joskus näette tämän, te ihmiset: se olin siis minä. Ja kyllä, olen hullu. Kiharatukkainen poika, kiitos viisaista sanoistasi. Kangastakkityyppi, silmäsi olivat älykkäämmät kuin puheesi. Ja vaalea tyttö, ei millään pahalla mutta olet kaunein tyttö jonka olen eläissäni nähnyt.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Mä käyn nyt läpi sitä ihmislapsen kehitysvaihetta, jossa herttainen lapsi muuttuu rajojaan kokeilevaksi kovikseksi ja kiroilee koko ajan. Yleensä se vaihe tulee 11-13-vuotiaana. Mä taidan olla vähän myöhässä, vittu.

Vitut otsikoista

Heräsin eilen hyvissä ajoin kello 12 ehtiäkseni ajoissa vanhan kouluni pihalle. Ilmeisesti myöhästyin. Ei abirekkoja missään, pelkkiä karkkipapereita maassa eikä ketään lähistöllä. Menin sisään koulurakennukseen. Vahtimestari katsoi epäluuloisesti, kun lähdin juoksemaan portaita ylös. Kiipesin kerroksesta seuraavaan ja luin seinillä olevia ilmoituksia ja kurkin sisään luokkiin. Kaikkialla aavemaisen tyhjää.

Sitten häivyin ja lähdin vaan kävelemään jonnekin. Päädyin ajelemaan bussilla Hakaniemeen. Sieltä ajoin 66A:n päätepysäkille Paloheinän mäen juurelle. Menin sisään johonkin kahvilaan. Siellä istui hiihtämästä tulleita mummoja ja pappoja ja pari kiinalaista turistia. Tiskin takana seisoi nuori nyrpeä nainen. Katsoin valikoimaa:
Berliininmunkki
- maidoton
- laktoositon
2,20 e
Ajattelin että good enough, ostin berliininmunkin ja istuin tyhjään pöytään. Söin berliininmunkkia ja kuuntelin kun mummot ja papat puhuivat jotain. Kiinalaiset turistit eivät puhuneet mitään. Nuori nyrpeä nainen käveli edestakaisin tiskin takana. Oven ulkopuolella oli joukko jotain ulkoliikuntapäivää viettäviä koululaisia. Ne heittelivät lumipalloja kahvilan ovea kohti. Halusin lähteä, mutten tiennyt kannattiko. Ajattelin että jos joku heittää mua lumipallolla, niin syön kaikki ne kakarat.
Kakarat lopettivat ja lähdin ulos ja kävelin jonnekin.



Tänään katselin ikkunasta kun keski-ikäiset naiset sauvakävelivät talon ohi ja mietin että ehkä kannattaisi vaan pitää turpa kiinni. En yhtään pidä siitä mitä viimeksi kirjoittelin. Olin vilpitön, mutta en tiedä onko se tämän jutun tarkoitus. Tavallaan tuntuu että tämä "blogi" pitäisi omistaa sille mitä osaan parhaiten eli pelleilylle.

Makasin sohvalla ja tungin pääni t-paitani sisään. Siellä tuoksui kylpylältä, jossa kävin joskus 9-vuotiaana. Ajattelin että voisin jäädä sinne. Jäin t-paidan sisään.

En tiedä vihaanko ihmisiä. Miellyttäviäkin ihmisiä on niin paljon. Eilen katselin kun nuori äiti hyppyytti lastaan jalkojensa päällä. Hänen silmissään oli jotain todellista. Jotain pyhää. Katsoin muualle kun en viitsinyt alkaa kyynelehtiä.
Ehkäpä toistaiseksi mulle riittää että kohtelet eläimiä ja pieniä lapsia kauniisti kun kohtaat niitä. En tiedä osaanko tehdä itse niin, mutta ainakin teoriassa kannatan sellaista.

Koko kasvissyöntijuttukin on niin hankala. Oikeastaan tärkeintä ei ole kasvissyönti, vaan se että myönnät että nykytilanteessa on jotain helvetin pahasti pielessä. Ongelmat alkavat siitä kun alat höpöttää "kasvien tunteista" sen sijaan että myöntäisit vastuusi. Jos kaikki kieltäytyvät tiedostamasta tilannetta ja käyttäytyvät kuin ääliöt ja pelkurit, kukaan ei koskaan korjaa asioita. Mulle riittää ihan hyvin, että teet niin kuin Anna Abreu ja myönnät että vaikka et ole kasvissyöjä, niin teoriassa pitäisi. Sekin on vastuun ottamista. Tykkään Anna Abreusta.

Hhghghh. Millä perusteella oikeasti pidän joistakin ihmisistä? En tiedä. Eilenkin bussipysäkin ohi kulki oudosti äännellen eräs paikallinen hullu. Niin kauan kuin muistan, hän on kulkenut kaupunginosan katuja pitkässä takissaan ja tehnyt outoja ääniä. Kerrotaan, että sudet kasvattivat hänet metsässä. Eilen katsoin hänen jälkeensä ja ajattelin Ota minut mukaan. Myöhemmin bussissa oli neljä hyvin pukeutunutta nuorta intialaista naista. He lähtivät bussista etuoven kautta, koska he olivat turisteja. Katsoin heidänkin peräänsä ja ajattelin: Oletteko hinduja? Mitä teette täällä? Haluatteko ottaa minut mukaan?

..............
..............................
................
..

Loppujen lopuksi en osaa olla oksentamatta epämiellyttäviäkin juttuja näihin tekstikenttiin. On tosiasia, että jotkut päivistäni ovat lyhyitä kausia helvetissä. En voi luvata, ettenkö kirjoittaisi jotain myös niinä päivinä. Jälki saattaa olla ihan perseestä, mutta ne päivät ovat muutenkin ihan perseestä. Silloin en voi muuta kuin takoa näppäimistöä ja toivottaa lukijalle tervetuloa helvettiin





Olen katsonut niin paljon Simpsoneita että olen kiintynyt niihin hahmoihin jo enemmän kuin perheeseeni (ainakin melkein). Vaikeuksia kyllä tuottaa edelleen Bart Simpson, kun se on sellainen saatanan sosiopaatti ja hahmona oudon yksiulotteinen. Tykkään Moesta.
En tiedä vihaanko Pauliina Siniaueria enää. Ehkä sekin on ihan ookoo. En tiedä, kaikki on sekavaa.

torstai 14. helmikuuta 2013

Elämä on pitkä kuolemantuomio

Looginen otsikko olisi ollut "Tappavaa vitutusta II". Mutta ajattelin tuon ajatuksen eilen kun katsoin dokumenttia Freddie Mercurystä. Komeaa. Aion käyttää tuota vielä.

Tänään Helsingin keskustassa tuntui olevan liikkeellä pelkästään epämiellyttäviä ihmisiä (minä mahdollisesti mukaan lukien). Joka paikassa näkyi mekastavia ilkeiden sosiaalisten ihmisten joukkioita. Yhdessä vaiheessa ohi meni tyttö turkistakissa. En tiennyt että sellaisia tyttöjä on vielä Suomessa. Ehkä se oli venäläinen. Joka tapauksessa kaikki ihmiset vaikuttivat vastenmielisiltä. Halusin vain vetää jotakuta turpaan. Halusin että joku vetäisi mua turpaan.

Eräs syistä sille miksen mene armeijaan on se etten voi sietää useimpia ihmisiä. Väkivalta-aspekti kyllä houkuttaa. Olisipa olemassa joku misantrooppien intti, jonne hullut suljettaisiin hakkaamaan toisiaan hengiltä. Olisi ihana saada turpaan oikein kunnolla. Haluaisin katsoa mukiloitua naamaani peilistä ja hymyillä. Nyt vain vituttaa.



Lukioni loppuisi huomenna. Miltei 12 vuotta ummehtuneita luokkahuoneita, hikoiluttavia ruokavälitunteja, idiootteja viereisissä pulpeteissa, loisteputkilamppuja. Ohi kaikki. Ei koulua enää koskaan. Lähtisin lukion pihalta rekan kyydissä ja ajattelisin, että hell yeah, ei enää ikinä tarvitse nähdä näitä muita ihmisiä jotka heiluvat tällä rekanlavalla. Tai sitten skippaisin koko rekka-ajelut, ottaisin jalat alleni ja juoksisin kaupungin katuja euforisena kunnes kyllästyisin ja ajelisin bussilla kotiin. Tiedän että tekisin niin. Jotenkin niin. Joka tapauksessa olisin ihan vitun onnellinen.

Vuosi 2010 oli tähänastisen elämäni paras vuosi. Yläaste loppui. Olin jo ehtinyt ajatella ettei se loppuisi ikinä. En tule koskaan osaamaan selittää kenellekään maailmoja jotka elin sinä keväänä. Ajelehdin silloin paljon. 6.4.2010: Palasin siskoni kanssa elokuvista, mutta pysähdyinkin kotiovella ja käännyin. Kävelin hiljaiselle asuinkadulle. Katsoin horisonttiin; oli jo pimeää, mutta taivaanrajassa näkyi jotain outoa. Tajusin että voin kävellä minne tahansa. Lähdin kävelemään. Kävelin kilometrejä. Vaivuin nirvanaan. Kävelin takaisin öisiä katuja. Kotona istuin pöydän ääressä ja TV:ssä Harry Potter taisteli ankeuttajia vastaan öisen lammen äärellä. Piti lukea uskonnonkokeeseen mutta kerrankin jätin sen myöhemmäksi. Aivojeni läpi juoksi tarha-aikojen kesäisiä soppapäiviä puistossa, tulevaisuuden kesien mäkiä jotka kiipeäisin, aurinkoisia koulupäiviä ekalla luokalla, euforiaa, eurofiaa, loreeneuforiaa

Äh, ei tuo kuvaus kerro siitä vielä mitään. Ei sitä pysty ilmaisemaan sanoin. Eikä kuvin. Ei mitenkään. Se piti elää.

Se oli ensimmäinen kerta kun ajelehdin. Siitä lähtien ajelehdin jatkuvasti. Sinä keväänä kävelin perjantai-iltaisin iPodini kanssa matkoja, löysin paikkoja, elin tunnelmia joita en ikinä unohda. Silloin tiesin että jumalauta minä voitan vielä. Luulin tosin että voittaisin nopeammin. Olin juuri kirjoittanut viimeisen lauseen ensimmäiseen kirjaani. Se oli onnea. Luulin valloittavani maailman jo seuraavana vuonna. Olin yksinkertaisempi. Olin tyhmempi. Olin onnellisempi. Uskoin ihmeisiin kuin lapsi. (Nykyään uskon ihmeisiin kuin hullu.)

Joka tapauksessa se aika oli siis onnea. En viitsi selittää miksi, mutta kuuntelin silloin maanisesti satoja kertoja TÄTÄ. Vuosi 2010 on tässä:


Tällä kertaa ei tule tilaisuuksia euforiseen ajelehtimiseen. Tällä kertaa en voi kävellä koulun portaita viimeistä kertaa ja ajetella MINÄ VOITIN TEIDÄT, koska ei ole mitään koulua mistä lähtisin. Ehkä luovutin liian aikaisin. Pläh, paskat. Huomenna laitan hupun päähän ja aurinkolasit silmille ja menen rekvisiittasätkää poltellen katsomaan kun abit lähtevät rekalla vanhan kouluni pihalta. Ehkä saan karkkia.

Voisin kulkea rekan perässä pitkin autotietä ja poimia kaikki karkit matkan varrelta. Tönisin kaikki viattomat lapset pois tieltäni. Tai sitten voisin mennä kaljalle.

Tänään (tai eilen, emt, joka tapauksessa nyt tässä illalla) menin yhteen alkoholipaikkaan sisään. Join siellä kaljaa. Join yhden tuopin ja selailin jotain vanhaa Imagea. Siellä oli kolumni 18-vuotiaasta brittiartistista Jake Buggista. Kolumnisti kysyi suunnilleen näin: "Voiko kukaan alle 20-vuotias muka kirjoittaa vakuuttavasti kappaletta nimeltä The Ballad of Mr Jones?" Ajattelin että haistakaa vittu. Tietäisittepä mitä minä olen kirjoittanut.

Yksi ongelmistani on kiistämätön lapsinerouteni. Tajusin olevani useimpia aikuisia älykkäämpi joskus 12-vuotiaana. Se oli kauheaa. Masennuin pahasti. (Aloin ajatella presidenttejä istumassa paskalla. Eivät ne olleet muuta kuin tyhmiä karvattomia apinoita.) 16-vuotiaana kirjoitin kirjaa nimeltä Liha ja kehittelin sitä varten filosofisia ideoita, jotka jotkut keski-ikäiset filosofinerot olivat tietämättäni päkertäneet vaivalloisesti joskus 1700-luvulla. En ollut koskaan kuullutkaan heistä. Filosofian ykköskurssiltakin olin lähinnä lintsannut. Keksin mm. utilitarismin ja kehittelin sitä pätevämmäksi. Olin matemaattis-filosofinen aknenaamainen nero.

Voisin kirjoittaa paljon parempia juttuja kuin nyt kirjoitan. Riehakas tunnustus: en ole kirjoittanut vainajakirjaani viime aikoina juuri yhtään. Enkä kyllä paljon mitään muutakaan. Olen jumissa eri suuntien välissä.

Halusin kirjoittaa kuolleesta Marilyn Monroesta koska ajattelin että se olisi helppoa ja kivutonta. Niin se onkin. Juuri siinähän se ongelma onkin. Helppo ja kivuton ei ole erityisen inspiroivaa. Mun ajatukset liikkuu koko ajan luuserikirjassa. Se tulee olemaan minun vallankumoukseni. Aion sylkeä siihen kaiken vihan ja katkeruuten, kaiken sen kaipuun, toivon ja epätoivon jota tunsin kolme vuotta erään lähiön yläasteella.

Tiedän että vainajakirja on hyvä. En vain jaksa ajatella sitä nyt. Vittu että olen hukassa. En tiedä mitä pitäisi tehdä.


Vaatimattomin terveisin,
Mona Lisa.

Näin läheltä katsottuna olen vähän ylipainoinen.

Tappavaa vitutusta I

Joskus on päiviä, jolloin kuljet pitkin kaupungin katuja ja katselet vastaantulijoita, tai istut bussissa ja katselet ikkunasta ulos, ja tajuat:

En kuulu tänne. Vihaan kaikkia näitä ihmisiä sydämeni pohjasta. En jaksa olla olemassa jos heidän on oltava olemassa samaan aikaan. Haluan että he kuolevat hitaasti ja kivuliaasti. Jos he eivät kuole, minun on häivyttävä, koska en jaksa hengittää samaa ilmaa näiden sieluttomien ääliöiden kanssa enää yhtään vitun hetkeä.

Tänään oli sellainen päivä. (Olisi aika yllättävää sanoa tässä vaiheessa: "Tänään ei ollut sellainen päivä.") Piti kerrankin mennä kaupunkiin tekemään yksi asia, joten istuin bussiin. Taivas oli kuolleella tavalla harmaa. Istuin jälleen näkövammaisten paikalle (muualla ei ollut tilaa) ja katsoin miltei räpyttämättä ohi vilistäviä katuja ja niillä liikkuvia ihmisiä ja tunsin olevani helvetissä.

Yleensä sitä suojelee itseään todellisuudelta. Pitää päänsä kiireisenä tissien ja pop-musiikin parissa. Mutta joskus ei vain jaksa, ja silloin kaikki pahimmat pelkosi, kaikki raivosi, kaikki surusi ja epätoivosi iskee sulta ilmat pihalle. Tänään bussissa laskeskelin kaikenlaista. Laskeskelen yleensä jotain koko ajan. Tänään mietin ensin sitä, miksi ihmiset riehaantuivat kun naudanlihaksi luultu liha olikin hevosenlihaa. Entä jos kulttuurissamme olisikin tapana syödä hevoskudosta ja jättää naudat rauhaan? "Ai onko tämä lehmää? Häpeä, senkin barbaari! Lehmät ovat kauniita eläimiä! Niillä on kipuaisti!"

Joka tapauksessa aloin tätä kautta laskeskella kuinka suuri lihateollisuuden uhriluku on vuorokaudessa. Vuodessa se on tällä hetkellä noin 60 miljardia. Vuosittainen määrä kasvaa koko ajan, mutta jos tämä sama tahti jatkuisi 20 vuotta, uhriluku olisi näiltä kahdelta vuosikymmeneltä jo 1200 miljardia eli 1,2 biljoonaa. Oletin nyt kuitenkin varmuuden vuoksi alakanttiin että vuosittainen luku olisi n. 55 miljardia ja jaoin sen 365:llä. Sain tuloksen.

Joka päivä salaperäisissä, kameroilta kielletyissä, ympäri maailmaa kätketyissä laitoksissa kuolee liukuhihnoilla reilusti yli 150 000 000 eläintä. (Näitä laitoksia kutsutaan yleensä "teurastamoiksi".) 150 miljoonaa. Joka päivä. Suurin osa näistä on valtaviksi lihaskasoiksi kasvatettuja kivulloisia poikasia. Lapsia. Mikä on sian ja pikkulapsen moraalinen ero? Mikä vittu se on? Ei mikään. Kastraatio ilman puudutusta sattuu kumpaankin ihan yhtä paljon. Pelko ja hätä on kummallekin ihan samanlaista.

Vittu en jaksa elää. Vittu en vain yksinkertaisesti jaksa elää. En vain jaksa. Liian raskasta. Yksikin pieni rääkätty sielu on liikaa. Voi jumalauta, ne ovat kaikki samanlaisia kuin minun pieni koirani. Miten jaksan edes katsoa koiraani ilman että romahdan? Vitun vittu en jaksa tätä. Maailma on vitun painajaista.

Äh. Tämä menee ohi. Tämä menee ohi. Olen kotikutoisella tavalla maanisdepressiivinen. Kohta pilven takaa pilkistää taas aurinko.

Joka tapauksessa tämän takia mua vituttaa aina kun ihmiset kauhistelevat holokaustia. "Tuossa ihmiskunnan historian pahimmassa joukkosurmassa kuoli yli 10 miljoonaa ihmistä." Kyllä. Luvun osalta totta. Mutta lihateollisuus tehtailee samanmoisen rikoksen puolessatoista tunnissa. 15 holokaustia joka. vitun. päivä. Holokaustien sarjatulta. Holokausti siihen, holokausti tuohon. Hällä väliä. Menen kolmeksi tunniksi kylpyyn - kaksi holokaustia. Katson Schindlerin listan - sen loputtua pyyhkäisen silmäkulmia, venyttelen ja katson kelloa: kappas, siinähän vierähtikin jo pari holokaustia!

Vielä enemmän vituttaa kun kansa kauhistelee jotain joukkoampumisia. Se tuntuu niin helvetin tekopyhältä. Välitättekö te muka oikeasti? 20 ihmistä, kärpäsen paskaa.

Ajattelenko oikeasti näin? En tiedä. Ehkä nyt. Mutta en aina. Aina en ole ihmisvihaaja. Eivät ihmiset ole pahoja. He välittävät oikeasti. He itkevät oikeasti. He haluavat oikeasti auttaa. Heidän huolensa ja kauhunsa ei ole teeskenneltyä. Heillä vain ei ole paskankaan vertaa aavistusta, keille he antavat rahojaan joka päivä supermarketissa.

Koska sehän on niin kaunista. Sehän on niin normaalia. Sehän on niin saamarin helppoa. Ainahan niin on tehty! Se on niin kotoisaa. Pakkaukset ovat niin nättejä. "Kotimaista", lukee paketissa. Tulee isoäitikin mieleen.

60 miljardia. 1,2 biljoonaa. 150 miljoonaa. Kasvissyönti on protesti muttei realistinen ratkaisu. Lihaan liittyy niin paljon uskonnollisen irrationaalisia mielleyhtymiä (kotimaista! tervettä! luonnollista! miehekästä! kotoista! normaalia! tulee äiti mieleen!), että on tärähtänyttä edes kuvitella että jokainen maailman idiootti alkaisi syödä seitankebabia. (Seitankebab näyttää ja maistuu 98-prosenttisesti kebabilta, mutta kun se ei oo sama asia.)

Eläinten puolustajistakin liian suuri osa on puolihulluja. Isommassa maailmassa PETA riehuu alasti ympäri mediaa ja valaisee kansaa sellaisilla informatiivisilla lauseilla kuin "Being vegan is sexy". Mitä vittua? Ei mua kiinnosta, onko alastomana vegaanina hilluminen seksikästä. Ketä tuollainen hetkauttaa yhtään? Ryhdyin kasvissyöjäksi, koska näin liikaa. Vitun idiootit. Teidän pitää näyttää liikaa todellisuutta eikä perseitänne.

PETAlaiset haluavat hyvää, mutta he tuntuvat elävän jossain muovisten yksisarvisten purukumimaailmassa. Heistä on tullut ratkaisun sijaan yksi helvetin iso ongelma.

60 miljardia. 1,2 biljoonaa. 150 miljoonaa. Yritän luottaa labralihaan. Toivon että sen kehittäminen tapahtuu mahdollisimman nopeasti, että se on mahdollisimman kelvollista ja käytännöllistä, että sen yleistyminen sujuu mahdollisimman vaivattomasti. Ja kun se yleistyy, sitä pitää osata tuottaa ihan vitusti. Olen valmis kuolemaan labralihan puolesta. Ottakaa musta ne lihassolut testeihinne. Tehkää niistä kunnon meheviä pihvejä. Syökää minut. Tiedätte syövänne onnellisen eläimen lihaa.

Kesti helvetin kauan ennen kuin ihmiset oppivat, että toisia ihmisiä ei saa kiduttaa ja esineellistää vain koska heillä on eri värinen iho. Siinäpä vasta oli älyllinen ponnistus. En tiedä milloin kaikkein suurin älyllinen ponnistus tehdään. En tiedä milloin ihmiset tajuavat ettei toisia saa kiduttaa ja esineellistää vain siksi että he ovat tyhmempiä ja luustoltaan eri näköisiä.

Joskus se askel otetaan. Joskus se on pakko ottaa. Mitä ihmiset silloin sanovat esi-isiensä tekemisistä? Mitä he kehtaavat sanoa? Puhuvatko he isovanhemmistaan ollenkaan? Pyytävätkö he anteeksi? Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus kirjoitettiin jo. Milloin kirjoitetaan elämän arvon yleismaailmallinen julistus? Jos 10 miljoonaa juutalaisvainojen uhria saa ihmiset huutamaan kauhusta, mitä he ajattelevat kymmenestä biljoonasta? Muistaako kukaan sadan vuoden kuluttua holokaustia? Onko se vain yksi yksityiskohta siinä historian verisessä koneistossa, jota nyt kutsutaan "lihateollisuudeksi"?

10 biljoonaa on paha luku jo sinänsä. Mutta kun kyse vieläpä on lapsista. Ihan kirjaimellisesti siinä mielessä, että suurin osa tuotantoeläimistä on kuollessaankin todella nuoria, usein hädintuskin murrosiässä. Ja lisäksi siinä mielessä, että suuri osa ihmisistä mieltää lapset ja suurisilmäiset elukat jo nykyään samaan porukkaan. (Hehän ovat samaa porukkaa.)

Kymmenen biljoonaa lasta; miten helvetissä kukaan kehtaa kutsua itseään ihmiseksi sitten kun tajuaa mitä me teimme?

En tiedä. Mutta tänään kävelin Helsingin katuja, eivätkä ihmiset näyttäneet muilta kuin tyhjäsilmäisiltä, kuolaavilta, kovaäänisiltä kädellishirviöiltä. Jokin tässä evoluutioketjussa meni vikaan.


Rehellinen työmies.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Kakkavallankumous on nyt sitten täällä

EDIT 13.2. Kirjoitin "Kakka ei luonnollista" vaikka tarkoitin "Kakka on luonnollista". Toivottavasti todellinen kantani tuli nyt kuitenkin selväksi: kakka on luonnollista.


Jossain kyltissä luki "Kasvitieteellinen puutarha". Luin Kuvitteellinen puutarha. Joitain päiviä sitten luin "Kiinan kommunistisen puolueen" Kiinan kummitusten puolueeksi. Kuvitteellinen puutarha. Kiinan Kummitusten Puolue. Kuulostaa niin jylhältä että noita on pakko käyttää jossain. (Jos joku haluaa käyttää niitä, niin ottakaa vaan, mulla on jo liikaa ideoita.)

Kaunistan tätä merkintää vähän hienolla biisillä (ignore the annoying accent):


Muistutan Josiah Lemingiä ulkoisesti jonkin verran. Mutta näytän pahemmalta ja vihaisemmalta ja mulla on hienompi nenä.


Ja sitten asiaan:

Tänään tapahtui kummia. Ajelin hyväntuulisena bussi numero 68:ssa näkövammaisten paikalla (en kyllä valitettavasti ole näkövammainen). Jossain Arabian rajalla bussi pysähtyi liikennevaloihin. Tuijotin hajamielisenä jalkakäytävälle jonnekin autotien toiselle puolelle, kun yhtäkkiä tajusin että katseeni tarkennuspisteessä oli ihmisen paljas perse. Voiko tämä olla totta? Tapahtuuko tämä oikeasti? En nähnyt ihmisestä juuri muuta kuin selän ja perseen. Tämä ihminen oli laskenut rennosti housunsa ja nyt hän kumartui hieman eteenpäin, pyllisti vähän ja sitten jalkakäytävälle putoili vaikuttavassa kaaressa valtavia paskaLOHKAREITA. Sitä tavaraa tuli epäinhimilliset määrät ihan ilman ponnistelua. Paska vain putosi valtavina ruskeina lohkareina ja laskeutui kasaksi jalkakäytävälle. Tuijotin järkyttyneenä. Se näytti hevosen lannalta. Suolensa tyhjennettyään henkilö veti takaa ruskeat alushousunsa ylös ja sitten nuhjuiset verkkarit, vilkaisi liikenteen suuntaan ja lähti sitten köpöttelemään rauhallisesti eteenpäin kangaskassi kädessä. Kyseessä oli joku viiskuuskymppinen pultsari, jolla oli harmaa villi parta. Millainen hänen psyykensä oikein oli?

Bussi jatkoi matkaa ja olin niin järkyttynyt että ajelinkin seuraavaksi saman tien kotiin. Todellisuuskäsitykseni oli särjetty. Käännyin katsomaan muita bussin matkustajia, mutta he vain puhuivat keskenään jotain normaalia ja käyttäytyivät kuin kaikki olisi niin kuin ennen. Ainoastaan pari penkkiriviä taaempana istuva romaninainen näytti samalla tavalla järkyttyneeltä kuin minä. Meillä on nyt yhteinen trauma.

Kokemus oli pysäyttävä. Siitäkin huolimatta ottaisin tuon onnettoman spurgun mieluummin parhaaksi ystäväkseni kuin Wille Rydmanin.


No voi helvetti nyt toi kuva rumentaa koko merkinnän.



Saikohan kakkamies innoitusta Ylioppilaslehden toimittajilta? Kaksi nuorta naistoimittajaa matkusti bussilla Turkuun ja paskoi housuun. Asiasta nousi Valtava Kohu ja Pöyristys ja pikku artikkelia pidettiin suorastaan Länsimaisen Moraalin Viimeisenä Lepopaikkana, mutta mä olen vilpittömästi sitä mieltä että helvetin mahtava tempaus. Ensinnäkin a) kakka ei oo niin vakava asia, b) jos jokin yksittäinen palanen kakkajournalismia ei miellytä sinua, sinun ei ole mikään pakko syventyä siihen, c) mielenrauhan menettäminen kakan ja hölmön journalismin takia on itsekin hölmöyttä ja jos todella sekoat tuollaisten asioiden takia, teet sen tahallasi purkaaksesi jotain omia henkilökohtaisia ongelmiasi, d) musta on erittäin ookoo että nuoret sivistyneet ihmiset käyttäytyvät nuoresti, villisti ja sivistymättömästi; sehän on usein koko jutun pointti, e) kakka on luonnollista, vieraantuneet huumorintajuttomat punastelijat.

Kakasta pöyristyminen on ymmärrettävää vain kun se lentää aivan yllättäen silmiesi eteen, mutta jos todella itse ahmit läpi artikkelin housuun kakkaamisesta ja sitten teeskentelet järkyttynyttä, niin vittu sähän olet kaksoismoralistinen kakkafetisisti. Niin kuin kaikki muutkin ihmiset. Myönnä se senkin hienosteleva pelkuri.




(PS: Kun selostin siskolleni bussista näkemiäni asioita, hän painoi kasvonsa käsiinsä ja sanoi täristen että koko ajan häntä pommitetaan kakkauutisilla ja maailmanloppu on tulossa ja että miksei häntä jätetä rauhaan.)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ps. Sanna-Raipe Helminen putosi Putouksesta? Ja se Jussi Vatasen murhaavan tylsä "uh ihhanaa" -jaaritus jäi sinne? Oletteko saatana tosissanne?

The songs are important

Kävin käyttämässä koiraa ulkona. Odottelin kun koira nuuski jotain lumikasaa, kun yhtäkkiä tajusin että joku tuijotti mua viereisestä kerrostalosta. Katsoin epämääräistä hahmoa, joka oli vetänyt ikkunaverhon sivuun ja toljotti minua pilkkopimeästä asunnosta. Luulisin että se oli mies. Kun tämä hahmo huomasi katseeni, hän vilahti nopeasti pois näkyvistä ja verho heilahti paikoilleen. Aloin taas tuijottaa hajamielisesti jonnekin horisonttiin. Vilkaisin vielä ikkunaan päin, ja siellähän se tyyppi oli taas. Ja taas hän katosi heti kun katseeni osui häneen.

Mistä oli kyse? Outoa. Näytinkö jotenkin vaaralliselta? Näytinkö skinheadilta? Jännittävää. Toivottavasti jutussa tapahtuu vielä juonenkäänteitä. Toivottavasti hän heittää jotain päälleni seuraavalla kerralla. Tiedän ainakin, että yksi vihamieheni asuu siinä talossa. Kerran se huusi minulle ja uhkasi soittaa poliisit kun kävelin koiran kanssa kerrostalojen isoilla pihoilla. Hän suuttui vielä hurjemmin kun aloin esittää pikkuvanhoja psykologisia teorioita hänen raivokkaan käytöksensä todellisista syistä.




Kuuntelen tätä kappaletta nyt kymmenettä kertaa putkeen. Josiah Leming on jonkinlainen nero ja luultavasti suurin muusikko jonka tiedän. Ihmisenä se ei oo kummoinen. Kirjoitan tästä aiheesta joskus, ellei Jumala ota minua huomaansa ennen kuin ehdin..........

...mitä? Uskoisinpa Jumalaan. Osaisinpa nauraa sosiaalista tekonaurua. Uskaltaisinpa lohduttaa ihmisiä. Olisi elämä helpompaa.

Vanhempani olettavat jostain syystä, että olen aikeissa ryhtyä alkoholistiksi. Että olen aikeissa etsiytyä hullujen seuraan ja ryhtyä itsekin hulluksi. Mitä sitten? Sehän on väistämätöntä. Epähullut ihmiset ovat inhottavia.

Multa kyllä puuttuu ryyppyputkigeeni. Jos olen juonut itseni huonoon kuntoon jonain iltana, ajatuskin alkoholiin koskemisesta tuntuu seuraavina päivinä mahdottomalta. Koskea alkoholia = to touch alcohol ...mitä?



Tykkään katsella kuvia Helsinki Poetry Connectionin open mic -tapahtumista. Parasta on se kun suurimmalle osalle esiintyjistä ei merkitä mitään nimeä. He vain ryömivät esiin jostain ja heidät valokuvataan lukemassa runoja pikku muistivihoistaan ja sitten he ryömivät takaisin. Tykkään myös etsiä Facebookista kaikenlaisia nuoria eläinaktivisteja ja hulluja ja nördejä ja kunnianhimoisia viulistilupauksia. Mistä he oikein tulevat? Mistä minä tulen? Me kasvetaan keskellä hiphop-lippikset päässä räkiviä mopoilla päristeleviä idiootteja ja ilkeitä nättejä tyttöjä ja ilkeitä nättejä poikia ja hiuslakalta löyhkääviä käytäviä ja Petri Nygårdia ja jääkiekkomailoja ja ihmisarvon imaisevia katseita. Me istutaan yksin portaille ja lasketaan sormemme vahingossa sylkeen, jonka hiphop-lippispäät ovat portaille äsken sylkäisseet, ja sitten me kävellään koulun portaat alas viimeisen kerran ja aletaan kirjoittaa runoutta ja ryömiä aitojen alitse yöaikaan ja puhua vallankumouksista ja rakkaudesta.

Mistä me tullaan? Tai siis älytön kysymys. Mähän vastasin siihen juuri.

torstai 7. helmikuuta 2013

ynh ynh

Unohdin mainita edellisessä ininäpostauksessa, että vitutti myös kun Radio Comehomen raikkaat kristityt nuoret vähättelivät Justin Bieberin uskoa. "Ehkä se Bieberkin joskus oikeasti tulee uskoon." Miksi Justin Bieberin usko olisi vähemmän validia kuin teidän?!

?!?!??!!

(En ole oikeasti näin vihainen.)




Eksyin eilen jonnekin Ruoholahteen tai jotain. Menin sisään R-kioskiin ja ostin tikkarin ensimmäistä kertaa varmaan 10 vuoteen. Ajoin jollain ratikalla jonnekin ja jäin pois jossakin ja päädyin jonnekin Kallioon. Siellä sitten laitoin sen tikkarin suuhun ja ajattelin että tässä on nyt tilaisuus näyttää söpöstelevältä lolitalta (tai ainakin saada söpöstelevät lolitat kirjoittamaan illalla päiväkirjoihinsa "kawaii!"). Joka tapauksessa siis laitoin sen tikkarin suuhun (se oli oranssinkeltainen ja maku oli Cherry). Se maistui ihan paskalta (ei kirjaimellisesti). Sitä paitsi yhtään söpöstelevää lolitaa ei ollut näköpiirissä, vaan sen sijaan sain soimaavia katseita mummoilta ("Tuskin täyttänyt edes kolmeakaantoista ja jo kulkee tupakka huulessa!"). Ajattelin että kas kas, tässä onkin sitten tilaisuus näyttää kovikselta. Sitten polttelin jonkin aikaa sitä paskanmakuista Cherry-tikkaria coolin välinpitämätön ilme kasvoillani, kunnes heitin sen roskiin koska se oli niin pahaaaaaaaaa

aaaaaaaaaaaaa

aaaaaaaaaaaaaaaaa......

aaaaaaaaaaa........................


Rakkaudella,
Robin P.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ja kyllä mua vitutti

Paskat siitä nahan paksuuntumisesta. En ole haavoittumaton. Sattuu edelleen. Tämä päivä oli taas ihan perseestä (tai eilinen päivä, en ole ihan selvillä että miten niitä lasketaan).

Vitutti heti kun heräsin ja muistelin ensi töikseni edellisiltana lukaisemaani uutista Suomalaiset suhtautuvat kasvisruokavalioon nihkeästi tai jotain. Lakatkaa leikkimästä psykopaatteja, vittupäät. Olette typeriä, mutta ette ole pahoja, joten lakatkaa suhtautumasta hyviin asioihin nihkeästi ja tuntekaa jotain oikeasti ja hymyilkää ja lähtekää ulos leikkimään lasten ja porsaiden kanssa ja oivaltakaa jotain.

Vitutti kun olin nousemaisillani ja äitini kertoi olevansa "äitini" ja "syvästi huolestunut". Vitutti edelleen kun nousin sängystä ja etenin muihin huoneisiin, joissa oli epämääräisesti tyytymättömiä ihmisiä. Vitutti kun istuin sohvalle ja TV:ssä pyöri tallenteelta Putous. Jussi Vatasen tappavan epähauska hahmo virnuili siellä ja yleisö nauroi aivottomasti. Mielestäni kaikki Jussi Vatasen hahmot ovat kuivan ja mielikuvituksettoman mukahuumorin ruumiillistumia. "Siitähän mulle maksetaan." Hehheh. Hänen jutuilleen nauraa päkerretään niin kuin niille nauraa päkerrettiin varmaan koulussakin, vaikka koulussakaan hän ei ollut hauska, mutta hän oli suosittu ja hyvännäköinen ja hierarkian huipulla ja siksi kaikkien velvollisuus oli nauraa hänen heitoilleen. (Jos olisin rationaalinen, myöntäisin ettei erilaisen huumorintajun omistaminen ole mikään rikos ja että makuasioista ei voi kiistellä ja että olen oikeasti vaan jollain tiedostamattomalla tavalla kateellinen Jussi Vataselle jne., mutta onneksi kello on 2.50 aamuyöllä eikä minun tarvitse olla rationaalinen.)

Vitutti kun vilkaisin toimittaja Lari Malmbergin artikkelia hänen kuukaudestaan muslimina. Katseeni osui kohtaan jossa hän kertoi "himoitsevansa lihaa" jouduttuaan syömään "mauttomia kasvisruokia" eli toisin sanoen "epäruokaa". Jos vedät porkkanaraastetta ja odotat jotain aistillista ilotulitusta, niin turhaan odotat. Mene vaikka Vegemestaan jumalauta ja tilaa seitan kebab ja iloitse ja kasva ihmisenä ja lakkaa inisemästä.

Vitutti kun näin ikkunasta jonkun esimurrosikäisen lippispään, joka raahasi jääkiekkomailaa ja käveli eteenpäin coolisti huojuen kuin Oikea Hoppari ja syljeskeli maahan ja esitti olevansa jotain mitä ei ollut. Vitutti kun näin jälleen TV:ssä yhden sieluttoman kerubin jonka kanssa kävin samaa koulua. Vitutti kun katsoin kolme minuuttia American Idolia ja siinä tuomarit eivät muka kerta kaikkiaan "pystyneet pitämään pokkaansa!!!1" kun joku tyttö lauloi heille. Niin varmaan. Muka spontaani lynkkaushihittely on teidän hyvin tiedostettu tehtävänne ja antaa orgastisen vallantunteen. Siitähän teille maksetaan.

Vitutti kun katsoin Ruotsin Melodifestivalenia ja muoviset amerikkalaisia esittävät party animal -muotipellet bailasivat taas laskelmoituina Eric Saadeina. Vitutti kun aivottoman machokulttuurin ainut vaihtoehto vaikuttaa olevan aivoton höttöparatiisi. Vitutti kun Anna Järvinen putosi heti koska hänellä on sielu. Vitutti kun kuuntelin kristillistä nuorten radio-ohjelmaa ja nuori mies kertoi narisevalla äänellä: "Punkhan on vaan sellasta sekasortoa, et riehutaan vaan niinku huvin vuoksi" tms. Vitutti kun toinen puhuja totesi että "eihän kukaan mitään Marlon Brandoja tai James Deaneja enää muista". Deipark on siitä erikoinen kristillinen nuorten radio-ohjelma, että siinä ei juuri koskaan puhuta mitään Jumalasta vaan enimmäkseen jostain unentulkintaopuksista ja hauskoista tv-ohjelmista.

Myöhemmin yhdyin jälleen lennokkaaseen loppurukoukseen eräässä toisessa kristillisessä nuorten radio-ohjelmassa. Yhdyn niihin aina, ristin kädet ja toistan juontajien sanat: "Jeesus. Tuu mun sydämeen. Pelasta mut. Mä haluun Taivaaseen. Mä en halua Helvettiin. Jeesus, todista mulle että sä olet olemassa. Jeesus, tuu mun sydämeen." Alkoi vituttaa koko touhu. Alkoi vituttaa koko Jeesus. Jos et halua että joudun Helvettiin, niin miksi et viimeinkin syrjäyttäisi läpikotaisin tieteellistä kivuliasta maailmankuvaani ja tekisi elämästäni helpompaa? Mikset tule sydämeeni? Missä on armosi? Mitä vielä oikein haluat? Vittupää.

Sitten vitutti kun katsoin dokumentin nimeltä Arvo, joka kertoi kuolemansairaasta pojasta ja hänen äidistään. Vakavasti sairas lapsi ei saanut kunnollista hoitoa eikä apua eikä ketään näyttänyt erityisemmin kiinnostavan. Pienet niljaiset paskiaiset kiusasivat häntä koulussa. Hänen käsittämättömän vahva äitinsä totesi törmänneensä "välinpitämättömyyden muuriin". Niinpä. Siitähän tässä kaikessa on kysymys.

Välinpitämättömyyden muurin takia suomalaiset suhtautuvan kasvissyöntiin nihkeästi, American Idolin koelaulut keräävät miljoonayleisöjä ja Lari Malmberg inisee. Välinpitämättömyyden muuri on syyllinen orjuuteen, holokaustiin, lihateollisuuteen, turkistarhauksen laillisuuteen, Särkänniemen delfinaarioon, Jennifer Lopezin suursuosioon ja siihen miksi jotkut lapset kiusataan hengiltä ennen kuin he ehtivät edes kasvaa aikuisiksi.

Yhteiskunta on aina kiusaajien yhteiskunta. Kiusaajat määräävät koulussa ja he määräävät aikuisuudessa. Lait ovat heidän puolellaan. Säännöt ovat heidän puolellaan. Heistä tulee ulkomaankauppaministereitä. Suurin osa ihmisistä ei ole aktiivisia kiusaajia, mutta he pelkäävät ja palvovat kiusaajia kuin jumalaa ja niin heistä tulee välinpitämättömyyden muuri. Ja sitä välinpitämättömyyden muuria ei muuten murreta. Jos yrität, ole valmis saamaan naurua ja sylkeä naamallesi, moraalihomon leima ja nyrkki leukaluuhun. Täällä leikitään yhteisellä sopimuksella psykopatiaa.

Yritä olla oma omituinen itsesi koulussa ja kiusaajat tekevät parhaansa raadellakseen sinut kuoliaaksi. Puolusta kiusattua, niin sinustakin tulee kiusattu. Kerro opettajalle kiusaajista. Sinut ja muut potkitut opastetaan vaihtamaan koulua, niin että kiusaajat saavat jatkaa rauhassa pyhää tehtäväänsä (opettajakin peläten fanittaa heitä salaa). Yritä mennä kuvaamaan tehosikaloita yöaikaan ja vie kuvat julkisuuteen. Sikaloiden olosuhteet pysyvät täsmälleen samoina eivätkä sikafarmarit saa pienintäkään sakkoa - heidän toimintansahan on nimenomaan laillista - mutta sinut heitetään vankilaan lapsenraiskaajien sekaan. Oikeus on tapahtunut! Huraa.

Joka tapauksessa on varmaankin tullut selväksi että mua vitutti. Arvo-dokumentin katsottuani asetuin sanomalehden ääreen ja aloin etsiä mahdollisimman nuorena kuolleiden kuolinilmoituksia. Halusin lukea koskettavia muistorunonpätkiä ja valuttaa vitutukseni kyynelten mukana ulos. Ei siitä tullut mitään. Menin kolmeksi tunniksi kylpyammeeseen lillumaan Henry Charles Bukowskin kanssa. Meillä oli taas tosi kivaa. Tämä Bukowski-juttu on yllättävä käänne elämässäni.

Olin jo alkanut ajatella ettei ns. Tärkeä Kirjallisuus voi koskettaa minua. Kahlasin järjestelmällisesti läpi olennaisina pidettyjä kirjallisuuden klassikoita ja muita Tärkeitä Kirjoja ja tein arvioita: Paskaa. Paskaa. Semipaskaa. Paskaa. Albert Camus'n Sivullinen oli vetelää kärsimystä. George Orwellin Animal Farmia puisevampaa sontaa on vaikea löytää. Kaikkein suurinta tuskaa oli Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla. Voi helvetti!!!!!!! Komea nimi lupasi hyvää, mutta ei. Lukukokemusta leimasi puuduttava tunne että olin huomattavasti kirjoittajan älykkyystason yläpuolella. Tai ehkä Coelho vain olettaa lukijoidensa olevan kömpelömielisiä ääliöitä. En tiedä.

Joka tapauksessa tartuin Bukowskin Ham on Ryehyn (Siinä sivussa in Finnish) ja valmistauduin jo ajattelemaan: Semipaskaa. Mutta sitten jotain tapahtui. Tämä ei ollutkaan paskaa. Tällä olikin jotain syvällistä tehtävää sieluni, aivojeni ja sydämeni kanssa. Olin ällikällä lyöty. (Mikä on ällikkä?) Luin vaan eteenpäin ja ajattelin että niinpä helvetti, noinhan se on, tuolta se tuntuu, tämä on totta, tämä on taikaa, uh mitä sanoja, uuuuh. Olin löytänyt jonkin uuden palan itseäni. (Tämä palan löytäminen tapahtui pari viikkoa sitten, joten mitään ei tietenkään ole vielä lyöty lukkoon.)

Olin aina tuntenut että Morrissey olin minä mutta että jotain puuttui. Ja tässä se nyt on. Minä = Morrissey + Lisa Simpson + Albert Einstein + Charles Bukowski. Ainakin toistaiseksi. Kun kirjan päähenkilö eli Bukowski itse kuvasi, kuinka löysi puoli kirjastoa läpi kahlattuaan puuduttavien tylsien kirjojen jälkeen "vihdoin tulta", sanoin ääneen: "Niinpä." Tämä ei ollutkaan mitään ns. Tärkeää Kirjallisuutta, vaan ihan oikeasti jotain tärkeää. En tiedä miksi juuri tämä toimii minulle, mutta koska se nyt kuitenkin toimii, siinä on pakko olla jotain. Sen aina tietää kun on jotain.

...

No johan helpotti. Nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Muuten tää merkintä ei lopu koskaan.

lauantai 2. helmikuuta 2013

lukuja

Hojjojjojjojoo?


Gugguggu gugguguu
  1 (9%)
Hejjejjee
  1 (9%)
Nynnynnyn-nynnynnyy
  1 (9%)
Vittu mitä paksaa
  1 (9%)
Geggeggöögädelöö
  1 (9%)
Se on paskaa eikä paksaa
  1 (9%)
Ron Weasley.
  11 (100%)
Sömenö läistäilee höitsestä
  1 (9%)
Apua auttakaa
  1 (9%)

Ääniä tähän mennessä: 11
Kysely päättynyt




Jos esiintyisin Putouksessa, sketsihahmoni nimi olisi Rönäld Weasley.



Haun avaisanat


erkka filander 4
robert meriruoho 2
"sinä olet homo" 1
dolores pimento 1
huuhtelin annoin anaalia terapeutille 1
janne kortteinen 1
kvister2 blogspot fi 1
liitutaulua raavitaan 1
miki liukkonen 1
raisa reikänaama 1 
ö kupin tissit 1


Ö-kupin tissit alkaa olla jo klassikko. Milloin muuten olen ikinä kirjoittanut "sinä olet homo"? Ja mitä hakusanalla "huuhtelin annoin anaalia terapeutille" on tarkoitus löytää? Kiehtovaa