keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kohti menestystä vaikka painaa

Luin edellisen merkinnän ja melkein itkin naurusta Cheek-lainaukselle.

Sanon liikaa jebou. En toistaiseksi tunne ketään muuta joka sanoisi jebou.

Kyky kertoa tarinoita on hyödyksi kirjailijana, mutta henkilökohtaiseen elämään se vaikuttaa lähinnä ärsyttävänä melodramaattisuutena. Jos asiat eivät ole vaikeita, niin sitten löydän keinon tehdä niistä vaikeita.

Ja nyt tajuan sen


Selailin Imagen suurta kirjanumeroa ja ajattelin, että hohhoijaa, en tiedä miksi minun pitäisi olla kiinnostunut lähes kenestäkään näistä tyypeistä tai heidän maailmastaan. Miksi kukaan olisi kiinnostunut siitä. Eihän kukaan edes ole. Ei. Kukaan. Ole. Minä aion tehdä jotain ihan muuta.

Miksi kaikki on nyt Regina Spektor? Hyvä kysymys, herra Watson. En minä vaan tiedä.

Ailahtelen toivosta epätoivoon ja takaisin ja se on varmaan todella ärsyttävää. Tätä on jatkunut nyt jo aika pitkään. En tee sitä mitenkään tahallani, joten ei ole oikein pointtia pyytää anteeksi.

Olen kyllä pahoillani siitä, jos epätasapainoisuuteni vaikuttaa muihin. En tiedä voisiko käytökseni satuttaa jotakuta. En tosiaan tiedä. Pidän teistä. En halua menettää teitä. En ole ollut lainkaan ihanteideni mukainen. Erään suuren ajattelijan sanoin:

Aina jossitella voi / mut ylpeys minut tähän toi / joku mennyt mun mieltä vaivaa / ois pitäny tehdä meille aikaa / kohti menestystä vaikka painaa / pitäis nainen ykköseks laittaa aina / ja nyt tajuan sen / unohdin olla parempi mies

Menen huomenna terapiaan. Siellä pitäisi osata puhua ongelmistaan suoraan, konkreettisesti, runoilematta ja kiertelemättä. Se tulee olemaan kiinnostavaa, koska en ole tottunut siihen. En puhu ongelmistani kenellekään, valitan vain epäselvästi ja jätän ihmiset ihmettelemään että mikä vittu minua vaivaa. Joskus vielä jaksan ja viitsin olla kirkkaampi ja lukija/kuulijaystävällisempi teillekin, mutta nyt voisin tiivistää asian niin, että mm. pääsisin mielelläni eroon siitä syövyttävästä, kaiken nielevästä kokemuksesta että olen vähemmän kuin ihminen.

En ole lopulta edes varma siitä vihaavatko ihmiset minua, mutta se on sentään varmaa että kukaan ei vihaa minua niin paljon kuin minä itse. Hyvä kun kerrankin on jostain varmuutta!

En ole kunnossa, mutta ööh, sellaista se on. Olen katsellut ympärilleni ja tajunnut, että ihmisillä todella on kyky selviytyä aivan hirvittävistä asioista. Joku menettää koko perheensä brutaalissa onnettomuudessa ja sen sijaan että hajoaisi surusta atomeiksi, hän jatkaa eteenpäin. En tiedä kuinka monen ihmisen elämässä on valtava tragedia, mutta varmaan aika monen, ehkä kaikkien. Ennemmin tai myöhemmin elämä pudottaa itse kunkin lentokoneesta pimeään kylmään mereen. Toisille se tapahtuu ennemmin, toisille myöhemmin, jotkut jaksavat uida rantaan, toiset eivät, round, round, the rhythm of life goes round.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Ei sillä väliä, mää en usko kumpaankaan


Bussissa lähelleni istui joukko noin 10-vuotiaita tyttöjä, jotka haisivat todella pahalta. He haisivat niin läpitunkevasti, pistävästi ja väkivaltaisesti joltain imelältä vispipuurolta, että jouduin pidättelemään henkeäni. Sitten ajattelin kuinka kirjoittaisin nämä lauseet blogiini ja pärskähdin niin että he katsoivat minua säikkyinä villieläiminä. Kannattaa kuunnella tuo biisi. Oikeasti, KUUNTELE, kuuntele se, sen melodia on vieläpä(!) parempaa kuin Jeesus.

"Hyvyydestä" kiisteleminen tuntuu jälkeenpäin aivan typerältä. Ei jaksa. Kaikki me olemme kuitenkin ihan ok ihmisiä.

Olin siskoni kanssa Sörnäisissä illalla bussipysäkillä, kun Tupu, Hupu ja Lupu osuivat yllättäen paikalle. Se oli todella outoa. Tajusin miten kauas toisistaan olen erottanut vanhan kotielämäni ja tämän uuden Ankkalinna-elämäni, ja olin jotenkin niin hämmentynyt siitä tilanteesta, että kun Lupu tarjosi falafeleja osasin vain katsoa niitä ilmeettömänä ja sanoa: "Ei, ei. Ne ovat inhottavia."

Bussissa katselin tyttöä, joka oli humalassa. Hän oli yksin ja matkalla pois jostakin. Hän oli velton ja lämpimän näköinen ja puhui puhelimeen sellaisia juttuja että "Mä en oo silleen BÖöörgh, mä oon silleen haaaah..." Kaikki lähistöllä istuneet ihmiset hihittelivät heltyneinä. Jotkut ihmiset muuttuvat humalassa ihastuttaviksi ja pehmeiksi. Haluaisin olla yksi heistä. Valitettavasti olen kuullut, että humalainen persoonani on sietämättömimpiä ja itseensä käpertyneimpiä ja noloimpia ihmisiä joita moni on ikinä tavannut.

On ihmisiä, jotka ovat tavanneet minut jo monta kertaa mutta eivät koskaan muuten kuin silloin kun olen umpikännissä ja kauhea. En haluaisi olla niin paljon humalassa, mutta olen huomannut että en. pysty. kommunikoimaan. jos en ensin juo jotain. Se on väärin ja huolestuttavaa, mutta ilman alkoholia olen vain yksinkertaisesti liian hermostunut. Saavun paikalle ja istun täysin hiljaa niin kauan että olen juonut tarpeeksi kaljaa voidakseni alkaa puhua. Sitä ennen ihmiset puhuvat minulle, mutten pysty vastaamaan kunnolla vaan hieron vain naamaani ja pudistelen päätäni.

Aaa! Kauheaa! Kaikki ei ole kunnossa. Tänä yönä saavuin monta tuntia myöhässä boolibileisiin, ja yritin puhua mutta päädyin vain pyyhkimään kyyneleitä likaisiin käsiini.

Olen kuullut, että alkoholi saa ihmiset muuttumaan rehellisiksi ja avoimiksi. Olemaan Omia Itsejään. Kertomaan asiat niin kuin ne ovat. Minulle se ei (YLEENSÄ) toimi niin. Alkoholi pikemminkin antaa minulle rohkeutta valehdella ja keksiä juttuja omasta päästäni. Olen paljon aidompi kun en juo. Humalassa alan tavallaan lasketella suustani mitä hullua sattuu ihan vain nähdäkseni, miten ihmiset reagoivat siihen. En oikein tiedä mitä se on.

En tiedä miksi ihmiset vihaavat minua. En tiedä miksi käyn niin paljon ihmisten hermoille. Yritän oikeasti parhaani, mutta en vain osaa. Yritän koko ajan muuttua tuhanteen eri suuntaan, mutta en pysty muuttumaan tästä miksikään vaikka todella, todella, todella yritän, koko ajan, joka hetki. En pysty poistamaan itsestäni niitä elementtejä, jotka tekevät minusta "vaikean".

En jostain syystä loukkaannu helposti, ja ehkä ihmiset siksi kertovat minulle niin suoraan etteivät voi sietää minua. Se ei loukkaa minua (koska pikemminkin olisi outoa jos ihmiset tykkäisivät minusta), mutta se aiheuttaa stressiä, koska se tuntuu kehotukselta toimenpiteisiin. Yleensä sävy on nimenomaan "En tiedä miksi vihaan sinua, mutta vihaan sinua"; käytännössä tämä tarkoittaa siis, että joudun itse keksimään miksi vihaat minua, ja tämä taas tarkoittaa että joudun yhä uudestaan vähän kuin virustentorjuntaohjelma käymään läpi kaikki henkiset, fyysiset ja sosiaaliset ominaisuuteni jäljittääkseni sen osan, joka toimii väärin.

(Onko ärsyttävää lukea kun kirjoitan itsestäni? Deal with it. Blogin osoitteessa lukee "ollibrander". Tämän tehtävä on olla Olli Branderin julkinen päiväkirja, joten yritä kestää, senkin hirviö.)

Sietämättömyyteni ydin on varmaan tietyssä (itse aiheutetussa?) Asperger-piirteisyydessä, joka ilmenee lähinnä tahdittomuutena. (En Osaa Käyttäytyä!!!1) Koska en itse loukkaannu kovin helposti, en jaksa ottaa huomioon sitä että jotkut ihmiset loukkaantuvat hyvin helposti ja vaativat todella hellävaraista ja tahdikasta käsittelyä kuin höyhenet. Ei saa kysellä tuolla tavalla. Ei saa jankata. Nyt pitää kysellä ja olla kiinnostunut. Keskustelujen ainut tarkoitus ei ole antaa ja vastaanottaa informaatiota. Sanojaan pitäisi alituisesti varoa. Pitäisi tietää milloin saa puhua ja milloin ei saa puhua. Pitäisi tietää milloin totuus on liikaa ja milloin se on hyväksi. Pitäisi lukea ihmisten ajatukset ja aistia se minkä he jättävät sanomatta. Pitäisi olla tietoinen tilanteiden nyansseista ja pohjavireistä.

Joskus olenkin tietoinen tilanteiden nyansseista ja pohjavireistä, mutta en vain jaksa, jaksa, JAKSA välittää niistä, koska se tuntuu niin uuvuttavalta ja turhalta. Otan mieluummin kiinnostavan, hiukan hankalan tilanteen kuin tylsän, helpon, sääntöjen mukaisen haukottelutilanteen. Haluaisin että ihmiset olisivat keskimäärin seikkailunhaluisempia ja omituisempia ja uhkarohkeampia ja itsepintaisempia. Olen todella huono taiteilija ja melko huono ihminen.

Se sentään on mennyt oikein, että en oikeastaan koskaan loukkaa ihmisiä tietoisesti. En koe mitään tarvetta satuttaa ketään sanoillani. Haluan nostaa toiset sanoillani ylös, en painaa heitä alas. Vaikka en itse loukkaannu helposti (<-- kuinka monta kertaa aion sanoa tämän?), en ole mitenkään haavoittumaton. Jos jokin satuttaa minua, niin ihmisten taipumus jatkuvasti huomautella ja muistutella heikkouksistani ja puutteistani ihmisenä.

Tai siis, se on niin tarpeetonta ja epäreilua. "Hähä, olet epäonnistunut." En tiedä mikä pointti siinä on. Luuletko etten ole itse tietoinen siitä kuinka epäonnistunut olen? Tietysti olen siitä tietoinen! Koko ajan. Kuvitteletko tekeväsi jonkinlaisen palveluksen muistuttamalla minua siitä että sain huonot kortit? Elän niiden korttien kanssa koko ajan. Anna minun unohtaa ne hetkeksi. Ole kiltti.

En kamppaa sinua epävarmuuksillasi, miksi teet sen minulle.

Vihatuksi on sentään parempi tulla kuin säälityksi. Viha on tavallaan imartelevaa, se tarkoittaa että ihminen pitää sinua vertaisenaan. Toista sääliessään ihminen pitää itseään tätä parempana. Otan mieluummin vihan kuin säälin. Sitten kun tämä kallistuu lopullisesti säälin puolelle, lähden pois enkä tule takaisin enää koskaan.

Aina voi tehdä joukkoitsemurhan.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Mmmm

Kirkkaudessa ei ole kyse älykkyydestä vaan huomaavaisuudesta.

Pitäisi osata laskeutua korkealentoisten ajatuskulkujensa päältä, kohdata ihminen jolle puhuu ja havaita puhuvansa sanoilla joita hän ei ymmärrä. Hänen ei tarvitse ymmärtää. Hän ei ole sinä. 

Kaiken tietämisen ja ymmärtämisen arvoisen voi selittää ihmiselle, joka ei ole opiskellut asiaa kymmentä vuotta ja nähnyt totuudesta psykoottisia näkyjä. Jos olet ymmärtänyt lukemasi, voit aina kaivaa asian ytimen esiin. Totuus taas on aina totuus ja osoitettavissa myös todellisuudesta.

Haluan olla tyhmä, hidas lapsi ja jatkaa kysymistä. "Ei nyt", saa aina sanoa.

Aion kirjoittaa ihan uuden kirjan ihan toisenlaisista aaveista.

torstai 23. lokakuuta 2014

Hyvyys

Olen viime päivinä katsonut Twilight-elokuvia. (Siksi olen kysynyt kaikilta: "Oletko Team Jacob vai Team Edward?") Niissä on monta juttua aivan pielessä, mutta tietty taso tuntuu tutulta ja ymmärrän sitä, ja tämä on tosi hyvä biisi.


Twilight on parempi kuin moni huomattavasti korkeakulttuurisempi asia. Olen tajunnut olevani aika populisti. En jaksa väheksyä ihmisiä. Se, että miljoonat ihmiset pitävät tästä, kertoo että tässä on jotain yleisinhimillistä ja sydäntä koskettavaa. Ja Paramore on niitä juttuja, jotka tuntuvat läheisiltä ihan siksi että ne olivat pinnalla kun olin 13-v.

Minut heitettiin ulos Pub Magneetista. Siis ihan konkreettisesti heitettiin. Baarimikon otteessa oli todellista raivoa. Hän kantoi minut portaat alas. Hän oli oikeasti ärtynyt. En ole varma että miksi. Olin kai liian unelias. Ja vaikutin hiukan pahoinvoivalta. En muista! En tiedä! Ärsytän ihmisiä enkä mahda sille mitään. En yleensä satuta ketään. (Halusin olla tosi humalassa, ja sitten olin. En ole pitkään aikaan ollut yhtä sekaisin. Sanoin varmaan tosi tyhmiä juttuja.)

Nousin bussiin. Se meni lentokentälle. Okei, menen taas lentokentälle, ajattelin ja vaivuin katselemaan ohi juoksevaa öistä maisemaa. Jostain syystä jossain keskellä tyhjintä Vantaata kuski sai päähänsä PYSÄHTYÄ ja alkaa tentata minulta onko bussikorttini "seutu" vai Helsingin sisäinen. "Mitärgh?" sanoin. Se oli aivan älytöntä. Kävi ilmi että bussikorttini on Helsingin sisäinen. Kuskin silmissä oli outoa sadistista nautintoa, kun hän hääti minut bussista ulos jollekin pimeälle aamuöiselle teollisuusalueelle. ("Sinä valehtelit, sinä valehtelit!") En tiedä tajusiko hän, että minulla ei olisi mitään keinoa päästä sieltä pois. Hän tiesi, että olin vailla käteistä ja että korttini oli Helsingin sisäinen.

Siellä oli tappavan kylmä. Siis kirjaimellisesti. Noin voisi kuolla ja se olisi helppoa. Kävelin epätoivoisesti ympäriinsä ja yritin kutsua taksia. "Emme voi tulla, jos et tiedä bussipysäkin virallista osoitetta", sanoi nuori nainen puhelimessa. "On varmaan tosi ikävää olla siellä töissä", sanoin.

Lopulta eräs nuori pyörällä liikkunut nainen, eräs parrakas jäbä ja hänen ystävänsä pelastivat minut. He ottivat sen asiakseen. Se oli kaunista ja ihanaa. Parrakas jäbä maksoi matkani ja antoi minulle kaulahuivin ja purkin proteiinijogurttia. Hän sanoi että Magneetti on hieno paikka. (Kai mut muuten päästetään sinne vielä sisään?) Minä yritin ilmaista kuinka kiitollinen olin heidän inhimillisyydestään.

Näin pääsemmekin aiheeseen, josta olen pakkomielteisesti ja sekavasti keskustellut viikon tai pari suunnilleen kaikkien kanssa jotka ovat jaksaneet vaivautua: hyvyys. Kirjoittelen siitä nyt tähänkin, niin ehkä sitten voin siirtyä eteenpäin ja keksiä jonkin uuden aiheen, esim. rakkauden tai kuoleman tai sienestyksen.

Olen huomannut, että ihmisillä on moninaisia ja todella monimutkaisia käsityksiä hyvyydestä. Minulle hyvyys on yksinkertaista ja hyvin konkreettista. En koe mitään tarvetta tehdä siitä monimutkaista. En vain jaksa!

Olen varma, että auttajilleni tuli hyvä olo siitä että he auttoivat minua. Eräiden näkökantojen mukaan se tarkoittaa, että heidän hyvyytensä on valheellista. Olisi rehellisempää vaikka sylkeä naamalleni ja haukkua minua vitun neekeriksi, koska siitä ei kenties tulisi itselle hyvä olo. Kaikkein rehellisintä olisi tietysti olla tekemättä yhtään mitään.

Olen huomannut, että lähes aina kun teen jotain hyvää, tarjoudun esimerkiksi auttamaan toista, joku kysyy mitkä ovat "intressini" tai mitä oikein "yritän" tai "tavoittelen". Ehkä olen vain jotenkin hämärän oloinen tyyppi, tai sitten ihmiset ovat oudon vieraantuneita sellaisista asioista kuin myötätunto. Se, että joku voisi välittää oikeasti, on jotenkin vieras ajatus.

Minulle tällainen on uutta. Luotan ihmisiin. Luotan ihmisiin, koska tiedän itse välittäväni oikeasti ja oletan että useimmissa tapauksissa muut ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. En usko olevani mikään luonnonoikku.

Toisten auttamisesta tulee usein hyvä olo, ja niin se saakin olla. Se on voima, joka ajaa miltei kaikkia hyviä asioita tässä maailmassa: että ihmisistä tuntuu hyvältä olla hyviä. Kaikkeen hyvyyteen tämä ei toisaalta päde. En esimerkiksi muista, että eläinaktivismini olisi tähän mennessä tuonut elämääni mielihyvän tai täyttymyksen kokemuksia. En saa siitä mitään. Se on toistaiseksi niin epäsuosittu ja niin marginaalinen arvo, että en koe kenenkään kiittävän minua siitä. Se on uuvuttavaa ja masentavaa juttelemista ylivoimaiselle, vihaiselle, pilkalliselle muurille. En kuitenkaan voisi lakata harrastamasta sitä, koska ajatus siitä mitä eläimille tehdään tuntuu vain niin vitun pahalta. Paha olo ajaa etsimään ratkaisuja. Jotain kauheaa tapahtuu, ja haluan että se loppuu.

Minulle oli ihan hirviömäisen vaikea ymmärtää että mistä ihmiset puhuivat, kun he puhuivat siitä kuinka paha juttu voi olla että ihminen yrittää olla "hyvä ihminen". Olin ihan pihalla. Kysyin monta kertaa enkä vain kerta kaikkiaan saanut kiinni siitä, mitä sillä tarkoitettiin. Ihmiset olisivat yhtä hyvin voineet puhua vaikka islantia, en tajunnut mitään. Kysyin selvennystä niin monta kertaa, että siitä tuli kanssaihmisille oikeasti ärsyttävää, ja senkin jälkeen kysyin vielä neljäkymmentä kertaa. Lopulta tajusin, että kyse on "hyvyydestä" jonkinlaisena normiin ja malliin vastaamisena ja pisteiden keräämisenä; siitä kuinka "hyvyys" voi siis oikeastaan olla ihan mitä tahansa, koska normi voi olla ihan mitä tahansa.

Tämän ymmärtäminen vei niin paljon aikaa, koska tuollainen on minulle luontaisesti vierasta. En vain yksinkertaisesti ole koskaan oikein kokenut painetta olla "hyvä ihminen" Jumalan tai valtion tai jonkin epämääräisen ihmisjoukon silmissä. Minulle on ollut itselleni aivan päivänselvää, mikä on oikein, sitä ei ole tarvinnut kysyä muilta. Olen tiennyt sen itse ja päätellyt sen omalla järjellä ja sydämellä. Ala-asteella olin hirveä huligaani, mutta puolustin kiusattuja lapsia järjestelmällisesti. Säännöt itsessään ovat merkityksettömiä, koska sen mikä on tärkeää tietää kuitenkin itse.

Jos hyvyys käsitetään rooliksi, jonka ihminen ottaa ollakseen oikeaoppinen ja hyväksytty kansalainen, hyvyydestä tosiaan tulee monimutkainen käsite. Mutta minun sanakirjassani oikeaoppinen kansalaisuus ja hyvyys ovat ihan eri asioita. Pyrkimys olla oikeaoppinen ei liity hyvyyteen vaan sellaisiin asioihin kuin normaalius tai coolius. Hyvyys on tervettä myötätuntoa, enimmäkseen automaattista, itsestä lähtöisin, helppoa. Sitä että tuntuu pahalta nähdä kun mummoa potkitaan ja tulee tarve auttaa. (Siis mummoa, ei potkimisessa.)

Ärsyttävintä on kun ihmiset tekevät hyvyydestä niin monimutkaisen kysymyksen, että menettävät kosketuksen ihan normaaliin ihmisyyteen. Että näet kun mummoa potkitaan, muttet tee mitään, koska "Moraali on loppujen lopuksi subjektiivista eikä mikään lopulta ole sen enemmän väärin kuin mikään muukaan" / "En minä voi tuomita, kun en minä itsekään ole mikään täydellinen ihminen" / "Filosofi x sanoi y" / "En edes voi tietää onko ketään muita kuin minä todella olemassa" / "No ei se maailmaa pelasta, jos mä autan yhtä akkaa." Lopeta!


Tässä ei ole kyse sinusta ja sinun syvällisistä oivalluksistasi vaan tuosta mummosta joka itkee lätäkössä! Älä monimutkaista yksinkertaista asiaa ja ole kunnolla! Nyt loppuu se angstiteineily heti paikalla!

Yritys olla hyvä ei vaadi minua mitenkään tukahduttamaan itseäni. Sielussani ei tunnu olevan jonkinlaista raivoisaa murhaajaraiskaajahirviötä, jota kaiken aikaa väkinäisesti hillitsen. Olen aika yksitasoinen ja tylsä ihminen.

Ihmiselämällä tuskin on ennalta määrättyä tarkoitusta, mutta jos tarkoituksen haluaa, niin pyrkimys oppia näkemään toisissa itsensä ja olemaan heille hyvä on aika jees. Siinä ei tarvitse olla lainkaan pikkutarkka tai täydellinen, kukaan ei voisi ikinä olla, kunhan jaksaa yrittää. Ja mitä mitättömämmästä asiasta on kyse, sitä sallitumpaa on vaikka ihan viihteen vuoksi olla omien ihanteidensa vastainen.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Kyllä kyllä kyllä ei ei ei

Tämä blogi oli joskus erilainen. Itse asiassa tämän ydin oli syksystä 2011 viime kevääseen asti se, että kirjasin ajatuksiani ja kokemuksiani hyvin yksinäisestä paikasta elämässä. Se oli tavallaan jännittävää.

Nyt sitä ydintä ei enää ole, enkä tiedä olenko vielä löytänyt uutta tilalle. Ehkä tämä on nyt tylsää. Tällä hetkellä tämä on jonkinlaisia kommunikaatioyrityksiä elämäni ihmisten kanssa. En usko että tämä pysähtyy siihen räpellykseen, mitä se nyt on. En usko että elämäni pysähtyy siihen räpellykseen, mitä se nyt on. En ole enää tarinan ainut henkilöhahmo ja se on iso muutos. Se on hämmentävää, mutta luojan kiitos se tapahtui.

Kokemus yksinäisyydestä on toisaalta jotain, mitä on vaikea menettää. Haluan uskoa, että siitä voi päästä eroon. Se vain vie aikaa. Joskus ei ole suurempaa yksinäisyyttä kuin olla yksin ihmisten keskellä. Toisen päästäminen lähelle vaatii yllättävän suurta rohkeutta. On helpompi vetäytyä, on helpompi väistellä, on helpompi pelleillä. Tietty yksinäisyys on isäni puolella sukua jonkinlainen sukuvika ja näytän perineen siltä puolelta useita ikäviä ominaisuuksia. Aion tapella tätä vastaan.

Olen miettinyt ärsyttävyyttä. Se on kiinnostava ilmiö ja jonkun pitäisi tutkia sitä tieteellisesti: miksi jotkut ihmiset koetaan ärsyttäviksi? Mikä luo sen kokemuksen aivoissa? Minä olen aina ollut ärsyttävä. En tiedä mikä siinä on, mutta ihmiset ovat aina sanoneet minua ärsyttäväksi (opettajat, muut lapset, kaikki) ja olen aina pitänyt sitä ominaisuutenani.

En usko, että se liittyy vain siihen että minulla on ärsyttävä naama. Tietyt ominaisuudet tekevät ihmisistä ärsyttäviä. Arvelen että sellaisia on ainakin tilaa vievä ego. Se ei tarkoita itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä vaan sitä, että sinulla on tietty taipumus soida vähän eri taajuudelta kuin muut ja se jotenkin kutittaa ihmisten aivoja. Myös draaman taju ja itsen pitäminen tärkeänä on ärsyttävää. Jari Sarasvuo masentuu vähän ja makaa pari kuukautta sohvalla juomassa kaljaa. Sitten hän julkaisee melodramaattisen videon jossa istuu alasti saunan lauteella, tuijottaa vakavana kameraan ja kertoo olleensa "kadotuksessa". Voi vittu.

Tähän liittyy myös se, että ihmisten on kuulemma vaikea myötäelää minua. En jotenkin tunnu ihmiseltä vaan jotenkin etäiseltä ja laskelmoidulta. "Unohdan usein että säkin olet vain ihminen" on jotain minkä olen kuullut nyt eri variaatioina jo hyvin monta kertaa. En tiedä. En tajua. Ehkä se voisi auttaa jos lakkaisin katsomasta tätä elämää etäältä jonkinlaisena Tarinana ja uskaltaisin mennä kunnolla mukaan. Emt. En ole etäinen ja laskelmoiva, olen vain epävarma ja peloissani.

Aion etsiä ja löytää veljeni.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kvister elää jo omaa elämäänsä

There are more than enough / to fight and oppose / Why waste good time / fighting the people you like / who will fall defending your name / Oh, don't feel so ashamed / to have friends.

Jepulis-jee. Vasta viime aikoina olen alkanut kuunnella oikeasti mitä lauluissa lauletaan.

"On pakko olla yksin", sanoin ja lähdin kurpitsabileisiin. Aivan. En usko että pakeneminen ja eristäytyminen olisi oikea ratkaisu. En voi tehdä sitä taas.

Olisi aivan typerää toimintaa häipyä joukostanne, hirviöt. Ette ole aina mukavia, ette aina ymmärrä minua, en aina ymmärrä teitä, joskus teette minut hermostuneeksi, mutta tehän olette silti aivan ensiluokkaisia ihmisiä. Kukaan ei voi pidellä kynttilää teille. En tiedä kuinka pääsin tällaiseen mukaan. Olisi idioottimaista hypätä laidan yli ja kadota takaisin pimeään.

Tästä blogista on tullut eräänlainen avoin kirje ihmisille elämässäni. Se tuntuu juuri nyt oikealta. Jos jollekulle tulee ulkopuolinen olo, niin ole hyvä ja astu osaksi elämääni. Olet tervetullut ja haluan oikeasti tuntea sinut, nyt kun kerran olet siellä. (t. Jarisi)

Katso tämä!:


Tuo kissa on niin söpö että pääni hajoaa. Se näyttää mielestäni ihan Harriet Wheeleriltä.

Urbaanin sanakirjan määritelmä sanalle 'nysvätä':

Hoitaa liian hitaasti ja vaikeasti jotain yksinkertaista pikkuasiaa maksimaalisella etanamaisuudella ja ärsyttävyydellä.
- Nyt loppu se nysvääminen alkuunsa!

Voisitteko lopettaa nysväämisen ja ryhtyä toimintaan? Nyt loppu se nysvääminen alkuunsa! Vähän intohimoa tuohon siveelliseen pelleilyyn! Tuota ei jaksa katsella Erkkikään! Haluan dramatiikkaa, seksiä ja räjähdyksiä!

Minulla on raivostuttavia ongelmia, joiden syvyydestä minun on selvästi toistaiseksi mahdoton puhua, mutta se on varmaan aika tavallista. Eivät ihmiset yleensäkään puhu siitä mikä on kaikkein vaikeinta ja kipeintä. Tämä tarina on hullu, mutta aion laittaa pääni kestämään. Ajattelin olla yksi niistä jotka selviytyvät.

Olen tuntenut nyt pari päivää tietynlaista erikoista voimaa. En osaa täysin selittää sitä, mutta se tiivistyy siihen ajatukseen, että voin olla onnellinen tässä elämässä vaikka olen ruma, ärsyttävä, nolo ja epäonnistunut. Kohtaan kaikki demonini itse. Istun niiden kanssa pöydän ääreen. Juomme punaviiniä ja nauramme niin että melkein tukehdumme. Sitten saatan ne ovelle ja toivotan hymyillen hyvää yötä. Olen totta kai hukassa, mutta en tarvitse ketään muuta kertomaan minulle mitä ja miten pitäisi olla. Löydän sen kaiken itsestäni. Tiedän mitä on tehtävä, ja kaikki muu on yhdentekevää. Olen vaikutteille altis vain niin paljon kuin koen itse hyödylliseksi. Maailma saa lyödä kovempaa. Huhhuh.

Mieleni on vahvempi kuin tämä. Elämä on kaunis.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Hyvää matkaa

Sano kyllä elämälle ja sanot samalla kyllä kivulle, surulle ja häpeälle.

Mutta ehkä se on sen arvoista, koska ne hyvät jututkin ovat aika suuria. Päätä itse, oletko valmis.

Hmm. Pakko olla nyt uhkarohkea.

Ois kai siistii antaa periksi; toteais vain kylmästi ei tästä mitään tuu

En tiedä mitä teen. En tiedä mitä tehdä. Mutta nukuin 13 tuntia.

Teillä ei ole mitään anteeksi pyydettävää, hullut.

En osaa selittää. En tiennyt että tämä olisi käytännössä näin vaikeaa. Olin ajatellut kuinka tapaisin ihmisiä ja puhuisin heidän kanssaan ja he puhuisivat minun kanssani. En ollut ajatellut pidemmälle. Nyt tämä on mennyt pidemmälle, ja pitää ajatella. Aivan viime viikkoina olen alkanut käsittää, mihin olen lähtenyt ja mitä tässä jutussa pärjäämiseen tarvitaan, ja kaikki ongelmani ovat yhtäkkiä konkreettisesti edessäni ja niille pitäisi tehdä jotain. Ensin pitäisi myöntää voimattomuutensa niiden edessä.

En tiedä onko oikea ratkaisu paeta kaikkea. Luovuttaa. Olen tehnyt sen tempun ennenkin, as you know. Kun on yksin, ei ole mitään menetettävää, paitsi toivo. Mutta se, että voin aika huonosti, on tosiasia. Se, että tarvitsen aikaa ajatella, on tosiasia. En tiedä. Ehkä jonkun pitäisi vain pakottaa minut pysymään mukana. Tarttua ranteesta ja kiskoa elämään. Ehkä pitäisi antaa virran viedä ja lakata pelkäämästä kiviä joihin tulee vielä iskemään päänsä.

Tiedän että tämä vaikuttaa taas hämärältä itseriittoiselta itseanalyysiltä. Et voi ymmärtää tätä aivoilla, mutta voit ehkä ymmärtää tämän sydämellä. Ajattele tämä runoutena; älä edes yritä ymmärtää mitään. Vielä joskus olen suora ja vilpitön. Ja pehmeä ja söpö ja karismaattinen.

Jokaisen ihmisen eteen tulee liian vaikeita päätöksiä. Pitäisi esimerkiksi päättää kuka haluaa olla ja minkä arvojen mukaan rakentaa elämänsä. Nyt pitäisi päättää, mikä taistelu on minun. Hohhoijaa. Sinäkin olet täällä vielä joskus.

Hauskinta on että luulin tietäväni kuka olen. Tietenkin olin väärässä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

.

En pysty tähän.

Asia on nyt näin. Olen pahoillani. Luulin että pystyisin tähän, mutta en pysty. Luulin että olisin tarpeeksi vahva, mutta olen heikko, Oskar Blom eikä tästä tule nyt mitään.


Vittu että tätä on vaikea kirjoittaa. Olen kirjoittanut tämän merkinnän varmaan viisi kertaa enkä osaa puhua. Voi vittu, helvetti, en osaa selittää, koska en itsekään ymmärrä. Ihmispsyyke on niin järjetön systeemi. Edeltävä vuorokausi oli elämäni vaikeimpia vuorokausia. Lopulta oli yksinkertaisesti myönnettävä, että olen liian väsynyt. Istuin jalkakäytävän reunalle ja lakkasin kannattelemasta sitä valhetta, että jaksan. En jaksa. Olen liian sairas, ja nyt pitää ajatella.

Ei ole ketään jolle olla vihainen; ei ole mitään voimaa; pitää antaa surun ottaa kiinni. Annan periksi. Olen voinut nyt liian pitkään liian huonosti.

En ole koskaan oikeasti kohdannut menneisyyttäni. En ole uskaltanut katsoa ongelmiani rehellisesti silmiin. Arvelen että jokaisen ihmisen suurin taistelu on ystävystyä demoniensa kanssa. Ensin niihin pitäisi edes tutustua. En voi enää esittää että asiat ovat kunnossa. Mitä pidempään esitän että asiat ovat kunnossa, sitä sietämättömämmäksi käy tunne että te ette tunne minua, koska se fakta että voin helvetin huonosti vaikuttaa jokaiseen hengenvetooni. Voin niin huonosti, etten ole nukkunut pitkään aikaan. Voin niin huonosti, etten pysty kirjoittamaan. Voin niin huonosti, etten pysty edes puhumaan muuten kuin humalassa. Voin niin huonosti, etten ole päästänyt ketään lähelleni. Olen pahoillani. Haluaisin olla hyvä ystävä, mutta voin niin huonosti että olen vain epäselvä ja itsekeskeinen haamu siitä joka voisin olla.

Välitän teistä enemmän kuin annan ymmärtää. En tiennyt että kaltaisianne ihmisiä on olemassa. Arvelin että voisi olla, mutten ollut varma. On ollut uskomatonta nähdä teidät tässä kohtaa tarinoitanne. Alussa. Tunnen teitä kohtaan rakkautta, ja toivoisin että jaksaisin olla koko sydämelläni mukana, mutta en jaksa.

Teillä on tragedianne. Uskon, että monelle teistä on oikea ratkaisu yksinkertaisesti kiitää vaikeiden kysymysten ohitse ja antaa elämän ennemmin tai myöhemmin lingota oikeat vastaukset, mutta minulle se strategia ei näytä tekevän hyvää, olen mennyt aivan rikki, ja nyt pitää pysähtyä.

Mietin tietä jota kuljen. Tiedän ettei se ole ainut tie. Mietin pitäisikö kääntyä johonkin toiseen suuntaan. Ongelma on, että jokaisessa suunnassa näen kipua ja menetystä. Ehkä elämä on sellaista kaikille. Tiedän että moni teistä on samassa tilanteessa. Pitää päättää mistä haluaa pitää kiinni ja minkä on valmis päästämään menemään. En tiedä. Juuri nyt en oikein tiedä mitä tehdä tällä elämällä. Miten tämä tarina pitäisi kirjoittaa. Elämä on vaikeaa. Joka ikinen vaihtoehdoista vaatii rohkeutta jollaista minulla ei nyt ole, ja siksi en tee nyt mitään valintaa vaan astun taaksepäin.

Tarvitsen aikaa ajatella kirkkaasti. Tarvitsen aikaa nukkua. En ole pystynyt kumpaankaan aikoihin, ja siksi on pakko olla jonkin aikaa yksin. Olen ilmeisesti kehittynyt niin introvertiksi, että sosiaalinen kanssakäyminen vie kaiken energian aivoistani, ja tarvitsen sitä energiaa nyt muuhun. Palaan hetkeksi aikaa siihen elämään, jota elin ennen kuin olin tavannut ketään teistä.

Tiedän että tämä kuulostaa tarpeettoman dramaattiselta, mutta kun en vain jaksa, vittu. Olen tullut yhden tien päähän. Nyt pitää pysähtyä ja uskaltaa kävellä takaisinpäin. Pitää ajatella. Pitää nukkua. Pitää ajaa pyörällä ja kirjoittaa kirjaa ja nukkua ja ajatella ja kirjoittaa kirjaa ja löytää totuutta ja löytää rohkeutta ja käydä siskoni kanssa elokuvissa. Nähdään taas sitten kun en ole ihan näin sekaisin. Se voi olla vaikka viikon kuluttua, mutta tarvitsen nyt aikaa.

Pyydän yhtä asiaa. Ole lojaali minulle. Kohtele minua kuten haluaisit minun kohtelevan sinua. Nähdään pian.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

On vähän huolestuttavaa, jos aina kun elämässäni tapahtuu jotakin lakkaan nukkumasta. Halusin ja haluan kuollakseni mennä nukkumaan, mutta olen tässä. En oikein tiedä että mitä tämä on. Ehkä se on ohimenevää.

Mietin että kuinka tavallista on jatkuvasti kirjoittaa ja piirtää sanoja ja kuvioita sormella ilmaan. Kuuntelen keskustelua asiasta x ja piirrän x:ää samalla huomaamattomasti ilmaan. Tai sitten ajattelen samalla jotakin toista asiaa ja kirjoitan sitä näkymättömästi polveeni, koska se ei liity aiheeseen enkä voi sanoa sitä ääneen. Luultavasti aika tavallista, niin kuin useimmat asiat.

Rfdfjk fgfh. Påödsdfw dsfl cbxhj; dsdkn refnk sdflödf. Edsf! Ruwoaljlc.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Om du visste vad det var, varför sa du inget?



Pitäisi kuulemma lakata sanomasta että kaikki on "traagista ja hauskaa". Se on kuulemma ärsyttävää.

Pitäisi myös lakata puhumasta siitä kuinka nero on. Ja sen sijaan tehdä jotakin jolla todistaa se.

XD




Alkuiltapäivisin kaduilla kulkee yksinäisiä vanhuksia ja haluaisin vain pelastaa heidät ja että heillä olisi ystäviä. Voisin itkeä koko ajan.

torstai 9. lokakuuta 2014

Living living living living living living living living life

Viime yö oli taas sellainen, että tajusin että jos haluaisin kirjoittaa tästä kaikesta kirjan, siitä tulisi hyvä. Ennen muuta se olisi todella hauska. Tässä kaikessa on surullinen ja apokalyptinen pohjavire, mutta sen päällä elämä on absurdilla ja typerällä tavalla hauskaa.

Osaisin jo kirjoittaa tuntemistani ihmisistä traagisen hauskoja kuvauksia. Olen itse asiassa aika tarkkanäköinen. Näen toistuvia kuvioita, komplekseja ja huvittavia maneereita ja asioita joita ihmiset eivät sano ääneen. Tarinoita ja ihmisten osia niissä. Joskus vielä kirjoitan kaikesta tästä tavalla, joka paljastaa kuinka hassuja omatkin epävarmuuteni ja vammani lopulta ovat. Kaikki se on kaunista ja surullista.

Valitettavasti en voi kirjoittaa sitä kirjaa vielä. Tarvitaan etäisyyttä. Haavoista on helpompi kirjoittaa sitten kun et ole enää paraikaa vuotamassa kuiviin.

Nyt on vain välähdyksiä, ei vielä tarinaa:

Join vodkaa, jossa oli uinut *iken verinen sormi. Myöhemmin suutelimme. Se oli elämäni toinen suudelma ja yhtä epäeroottinen kuin ensimmäinen. Sain tietää olevani *otan veli. *ozart oli taas läsnä. Bravuurini parin tuopin jälkeen on nykyään "Vedä mua turpaan." / "Haluan tappaa kaikki." / "Haluan kuolla." Se ei ole kovin rakentavaa toimintaa, varsinkaan kun en yleensä jaksa perustella sitä mitenkään.

Juoksimme pimeillä kaduilla karkuun naista nimeltä *eera. Jostain syystä hän yritti saada meidät kiinni kuin tyrannosaurus ja jostain syystä me juoksimme häntä karkuun. Pysähdyin pyytämään häneltä sekavasti anteeksi ja yritin selittää. Hän puhui minulle norsuista, hän halusi orkideoita parvekkeelleen.

Hetken aikaa vaikutti siltä että taksikuski oli yksinkertaisesti vienyt ja surmannut *kselin. Tämäkin oli jollain hirviömäisellä ja epäsopivalla tavalla hauskaa.

Istuimme pimeässä keittiössä/olohuoneessa. Kysyin saako jääkaapista ottaa Reissumiehiä, mihin *anne totesi että me olemme homoseksuaaleja. Aiheutimme ilmeisesti jonkin pienimuotoisen kattilakatastrofin. Levitin Reissumiehen päälle pimeydessä sulatejuustoa. Se maistui mauttomalta sulatejuustolta ja vasta myöhemmin kävi ilmi että sen maku oli "kylmäsavuporo". Tämä tieto ei varsinaisesti järisyttänyt maata, mutta kyllä siitä myöhemmin tuli vähän paha mieli. (Vakavaa eettistä pohdintaa; älä lue: Voi kysyä, miksi poroton juusto sitten olisi ollut minulle aivan ok. Lehmä koki todennäköisesti vielä kauheampia asioita kuin poro ja kummankin kohtalo oli surkea. Pitäisi varmaan ryhtyä vegaaniksi. Toisaalta kyse on lopulta periaatteesta, ei niinkään todellisesta vaikuttamisesta. Vegetarismi on minulle hiljainen kannanotto maailmassa, jossa synteettinen liha ei vielä ole tosiasia. Väkivallalle on syytä sanoa "ei", vaikka "ei" ei vielä yksin pysäyttäisikään väkivaltaa. Mutta itse ratkaisut ovat lopulta suuremmissa kuvioissa kuin siinä syönkö minä poroilla maustettua Koskenlaskijaa vai en.)

Koko aamuyön ja aamun päässäni oli uusi hattu. Todellisuudessa se oli satulansuoja, jonka *ikael ymmärrykseni mukaan varasti jonkun polkupyörästä Flemarin ulkopuolelta. Joku joutui pyöräilemään epämukavasti kotiin ja minä sain hienon uuden päähineen, joka antaa minulle sotilaallista Tom of Finland -vibaa:


Minulle on tällä hetkellä hyvin vaikeaa olla ihanteideni mukainen. Voi vittu että se on vaikeaa. Näen säännöllisesti kaikenlaista pahantahtoisuutta ja ahdasmielisyyttä ja typeryyttä, enkä jaksa protestoida, istun mieluummin paikallani ja annan kaiken kulkea ohitse. Tiettyyn pisteeseen asti se on oikea tapa toimia. Olen itsekin säännöllisesti pahantahtoinen, ahdasmielinen ja typerä. Tietty karu, traagillinen huumori tekee maailmasta värikkäämmän paikan elää. ('Traagillinen' on oikea sana.) Haluaisin kuitenkin osata toimia, jos joskus joudun oikeasti tilanteeseen jossa on puolustettava sitä jota tallotaan.

Haluan olla lojaali. Haluan olla luotettava. Toistaiseksi en tiedä olenko siinä kovin hyvä. Haluan uskoa, että ihmiset välittävät toisistaan oikeasti. Liian usein ihmiset teeskentelevät välittävänsä vain kampatakseen toisen tai saadakseen nähdä maailman palavan. Haluan uskoa, että on taso jolla välitämme toisistamme oikeasti. Aion etsiä ja nähdä sen.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Älä ole pahoillasi

Katselin Itäkeskuksen metroasemalla rottaa, joka kiipesi ostoskärryä pitkin roskiksen suulle ja kurkisti alas. Se oli utelias, älykäs, söpö, karismaattinen ja pehmeä. Siis useita asioita joita ympärillä olleet ihmiset eivät olleet. Hyvä biisi:


On pitänyt laittaa tää tähän jo pitkään. Tulipahan tämäkin vitsi hoidettua pois alta.

Olen murheellisesti ymmärtänyt, että en ole hullu enkä todennäköisesti tule koskaan olemaan hullu. Jos minulla olisi sen suuntaisia taipumuksia, mielenterveyteni olisi tässä jo hajonnut. Mutta olen vain vihainen, katkera, surullinen, hämmentynyt, hukassa ja sekaisin, eikä todellisuudentajulleni ole tapahtunut yhtään mitään. Kyllä, "hullu" ja "sekaisin" ovat eri asioita. Täysjärkinen ihminen voi aivan hyvin olla aivan sekaisin.

Tämä blogi näyttää varmaan siltä, että olen joka toinen päivä itsemurhan partaalla ja joka toinen päivä jotenkin huojentunut ja valaistunut. Hyvin havainnoitu! Se on totta. Ailahtelen nyt sillä tavalla. Aina kun putoan syvälle epätoivoon, joudun oivaltamaan jonkin uuden jutun päästäkseni takaisin ylös. Joka kerta kun joudun pohjalle, pakottaudun oppimaan jotain uutta. Aion selviytyä elämästä. Mutta tämä on hidas prosessi.

Ja tämä on päiväkirjani, johon kirjaan aina viimeisimmät saavutukset. Sorry. Voisin kirjoittaa kirjan hahmosta nimeltä Sorry Potter: poika joka pyysi koko ajan anteeksi. Haluaisin kirjoittaa kirjan Saatanasta. Se olisi varmaan hyvä. Kirjani ovat yleensä hyviä.

Mulla on koko ajan huono omatunto siitä, että elän nyt koko ajan enkä kirjoita koko ajan kirjaa. Mutta se on irrationaalista. Olen oppinut aivan mittaamattoman paljon näiden kuukausien aikana. Olen nyt huomattavasti parempi kirjailija kuin vielä keväällä, koska olen riehunut ja murehtinut ja oksentanut.

Olen aina ollut hyvä abstrakteissa asioissa. Suurien kuvioiden näkemisessä, etiikassa ja muussa sellaisessa paskassa. Näistä asioista argumentoinnissa voitan kenet tahansa jos haluan.

Jutteleminen, käveleminen, tiskaaminen, oksentaminen ja rakastaminen ovatkin sitten ihan eri asioita. Niissä olen ihan paska. (Voiko oksentamisessa olla hyvä?)

Elin monta vuotta abstraktissa ajatusten maailmassa ja siellä olin kirkas. Sitten menin oikeaan maailmaan ihmisten sekaan ja oli järkytys tajuta miten vitun sumea olen. Luulin olevani järkevä, mutta monessa mielessä olenkin kaikkea muuta. Jopas nyt.

Tätä "Elä niin opit kirjoittamaan!" -ajatusta kyllä sotkee edelleen se fakta, että tähän mennessä parhaan kirjani kirjoitin 16-vuotiaana. Olen sanonut tämän monta kertaa ja tiedän että ette usko minua. Okei. Tapaa minut pimeässä puistossa yöllä ja ojennan sinulle käsikirjoituksen jonka kirjoitin 16-vuotiaana. Sitten nähdään, helvetti. Tiedän olevani oikeassa.

Tulen varmaan aina kirjoittamaan pääpiirteittäin samanlaisia suuruudenhulluja satuja kuin 16-vuotiaana. Mutta maailmassa oleminen on jo tuonut siihen vähän lisää väriä ja makua.

Ps. Me selvitään tästä.

maanantai 6. lokakuuta 2014

This story is old, I know, but it goes on

Olen todella pihalla. Lähellä hulluutta. En tiedä mitä ajattelen siitä. Mutta sekin on hyvä dokumentoida. Tämä on vaihe, jonka läpi elän ja opin. Otan sen aivan liian vakavasti. Sitä paitsi kaikki kirjani kertovat ilmeisesti hulluudesta; näennäisesti normaaleista ihmisistä, jotka ovat päästään aivan sekaisin. Tämä on hyvää taustatyötä.

Miksi kirkkaudella ja täysjärkisyydellä olisi yksinoikeus olla kaunista? Muita kysymyksiä:


Miksi Marko ei osaa ajaa autoa?
- Marko on kivi.

Miksi sarvikuonolla on sarvet?
- Muuten sen nimi olisi vain kuono.

Mikä on kirkasta ja haisee?
- Kirkan paska.

Mitä Tarzan sanoi, kun norsut menivät viidakkoon?
- Norsut menivät viidakkoon.


Mikä on pahempaa kuin löytää puolikas mato omenasta, jota olet juuri haukannut?
- Holokausti.



Ei siis mitään asiaa. Olisin kertonut kuollut vauva -vitsejä, mutta menetin tänään jo yhden lukijan.

Syyslaulu



Elämä on
a) noloa,
b) outoa,
c) masentavaa,
d) noloa,
e) jännittävää.

On kai ihan hyödyllistä ja ok elää nyt tällaista.

Kerron tämän nyt vielä kerran: vedin tänään ainakin yli kymmenen leukaa putkeen. En ole mitenkään treenannut, enkä ylipäätään tiennyt osaavani vetää yhtään leukaa, mutta vedinpähän vain. Ne eivät kuulemma olleet oikeaoppisia, mutta silti.

Autiotalot kutsuvat ylihuomenna. Valmistautukaa, koska tulette mukaan. Tulette vittu mukaan. Jos joku, kuka tahansa haluaa mukaan, sano.

Selviydyin kotiin herättämättä vanhempiani. Kukaan ei ole minulle tällä sekunnilla vihainen. Nyt mietin uskallanko mennä suihkuun.


Vägen hem var mycket lång och ingen har jag mött,
nu blir kvällarna kyliga och sena.
Kom trösta mig en smula för nu är jag ganska trött,
och med ens så förfärligt allena.
Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort
går och tänker på allt det där man borde.
Det finns så mycket saker jag skulle sagt och gjort
och det är så väldigt lite jag gjorde.

Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörknar minut för minut.
Tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommaren slut.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ainut suunta on reunan yli

En voi reagoida jokaiseen uudenlaiseen suureen kokemukseen sekoamalla. En voi reagoida jokaiseen uudenlaiseen suureen kokemukseen lopettamalla nukkumisen viikoksi. En voi reagoida jokaiseen uudenlaiseen suureen kokemukseen taantumalla hysteeriseksi teiniksi.

Jos jatkan samaan tyyliin, elämä tulee tuhoamaan minut. Sillä uudenlaisia suuria kokemuksia on vielä tulossa. Tämä on vasta alkua. Kun ajattelen sitä, jossain keuhkojeni yläpuolella on hullu hermostuttava lepattava tunne, kuin aikoisin hypätä veteen hyvin korkealta. Ehkä elämä on juuri sitä.

Ainut suunta on reunan yli. Jos jäät tähän, kuolet. Jos hyppäät, sinulla on sentään mahdollisuus. Tämä on näin yksinkertaista. Tiedän että pelkäät.

Joskus katsomme kaikkea tätä mitä on tapahtunut ja ajattelemme että siinä oli jokin tarina. Se on yksi elämän mekanismeista.

Yksi jännittävä asia on, että kirjojeni päähenkilöt ovat järjestelmällisesti reagoineet asioihin juuri tällä tavalla. Ja nyt on käynyt ilmi, että olen itse juuri tällainen. Toisin sanoen arvasin siis hyvin miltä elämä tuntuisi ennen kuin olin edes kokeillut.

En aio kirjoittaa kirjaa ollenkaan pariin viikkoon. Nyt pitää hengittää asioita sisään, ei sylkeä niitä ulos.

En ole epärakastettava. Outo kyllä ja kummallinen. Mutta normaalit eivät olekaan erityisen rakastettavia.

torstai 2. lokakuuta 2014

No niin.

Pitää jarruttaa.

En tiedä mitä tästä blogista on tullut. Käyttäydyn todella sekavasti ja epätasapainoisesti, ja jokin outo tarve saa mut dokumentoimaan kaiken tänne. Ehkä dokumentoinnista on jotain hyötyä. Aion silti vähentää sitä selvästi; tällainen on varmaan aika ankeaa seurattavaa. Sitten kun 32,5-vuotiaana kirjoitan omaelämäkertani, näistä hieman yli neljästä kuukaudesta tulee siihen ihan oma osuutensa. Keksikää itsellenne hauskat salanimet.

Kesä alkoi hyvin. "Tätäkö elämä on? Lähteekö se kohta vaikeutumaan?" kirjoitin silloin. Joo, se lähti kohta vaikeutumaan. Varsinkin viime aikoina miltei joka yössä on ollut kirjaimellisesti painajaismainen tunnelma. Arvelen että alkoholi on vaikuttanut tähän paljon. Reaalimaailman vajavaisuuden, itsen epätäydellisyyden ja ihmisten monimutkaisuuden ymmärtäminen on myös musertavaa. Viime ajat ovat menneet lähinnä siinä, että pohdin elossa olemista ja yritän selvittää sitä kuinka täällä voi olla onnellinen. Alan teoriassa päästä jäljille, mutta asioiden ymmärtäminen käytännössä (siis sydämessä) on aivan oma juttunsa ja vaatii rohkeutta ja viisautta. Lähitulevaisuuden tavoite on vähentää juomista ja lisätä taas kirjan kirjoittamista.

Arvelen, että tärkeimpiä tarpeita ihmisellä on kokea kuinka "me" korvaa "minän". En ole vielä päässyt siihen, mutta en ajatellut luovuttaa.

...

Suosituin hakusana jolla tähän blogiin päädytään on muuten tätä nykyä "isac elliot ilman paitaa". Aina kun joku löytää tiensä tänne sitä kautta, hiljenen pohtimaan että ketä se kiinnostaa. Ketä vittua kiinnostaa isac elliot ilman paitaa. Onko se jonkun mielestä kiihottava ajatus.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Niin... Elämää

Itkin Flemari 13:ssa. En ollut lainkaan humalassa, mutta itkin. Tai ainakin luulisin että se oli itkemistä. Ainakin melkein-itkin? Se oli yllättävää, koska olin kuvitellut että tämä koko juttu oli vitsi, mutta ei näköjään ollut. Se ei ollutkaan vitsi. Yritin sanoa mitä rakastan sinussa (sinussa? miksi kirjoitan näin? miksi en kirjoittaisi näin? en tiedä, ole ystäväni jos jaksat tätä. ei tarvitse jaksaa jos et jaksa. tämä tulee olemaan raskasta jonkin aikaa.), mutta en oikeastaan saanut sitä sanottua, koska aina kun yritin, silmäni täyttyivät vedellä ja se oli vaikeaa. Mutta miksi sitä edes tarvitsisi sanoa. On lista asioita, jotka voisin sanoa, mutta tämä on vain surullista. Kaikki, kaikki, kaikki on niin surullista, se on aina ollut fakta. Huh, olen väsynyt.

Aivan järjetöntä itkeä tätä. Itke kuolemaa. Itke turkistarhausta. Miksi itkeä tätä, en todellakaan tiedä. Miksi itkeä mitään, mikä sen biologinen tarkoitus lopulta on.

Hankalinta itkemisessä on räkä. (Jokainen kirjoitus tässä blogissa käsittelee oksentamista tai räkää. Pahoittelen.) Kaiken kaikkiaan pidän itkemistä viehättävänä toimintana. Pidän ihmisistä kun he itkevät. Hyvää: olen selvästi elossa. Huonoa: elossa on hyvin raskasta olla. Väitin, ettei minulla ole mitään minkä takia pysyä elossa. Onpa julmasti sanottu, eikä se edes ole totta. Minulla on monta velvollisuutta tässä elämässä. Ne eivät tee minua varsinaisesti onnelliseksi. Kunpa en olisi tehnyt itselleni näitä suuria suunnitelmia.

Outo oli tämä yö. (Outo oli tämä sanajärjestys.) En tiedä olemmeko jotenkin epänormaalin terveitä ihmisiä vai jotenkin pervoja, mutta arvelen että on jotenkin epätavallista istua keskustelemaan tällaisista asioista tällaisilla kokoonpanoilla. En tosin tiedä, koska en tiedä mikä on tavallista.

Olen niin onneton että en jaksa hengittää. Tämä ei ole kenenkään vika. Se on ollut jo pitkään näin. Kuulin joskus, että delfiinit hengittävät tietoisesti. Hengitys ei ole niille automaattista kuten ihmisille. Ne yksinkertaisesti päättävät hengittää tai lakata hengittämästä. Jos hengitykseni ei olisi automaattista, olisin varmaan unohtanut tehdä sitä jo ajat sitten. (Pitäisi nukkua enemmän.)

On kahdenlaisia onnellisia: onnellisia, jotka ovat onnellisia siksi että asiat ovat hyvin, ja onnellisia, jotka ovat vain päättäneet olla onnellisia paskan keskellä. Minulle jää jälkimmäinen vaihtoehto. Joko jatkan tanssimista aamuisilla kaduilla ilman mitään järkevää syytä, tai sitten annan murheen lihansyöjäkasvimaisesti nielaista minut sisäänsä.

Olen käsittänyt, että joskus ihmiset ovat tavallaan vähän ihastuneita minuun luettuaan tätä blogia. Ja sitten he tapaavat minut.

Tietääkseni kukaan tosimaailmassa ei ole koskaan ollut ihastunut minuun. (Paitsi ala-asteella, mutta se on eri asia.) Olen pahoillani. Olen pettymys. Arvelen, että tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa että olen ruma ja huonoihoinen rääpäle. Toisaalta Harry Houdini oli ruma ja huonoihoinen rääpäle, mutta hän oli puhdasta seksiä. Ymmärrän kyllä miksi ihmiset luulevat että olen homo.

En valitettavasti ole homo. (Lainatakseni erästä suurta ajattelijaa: tsorgen.) Muistan kun kerran reilu vuosi sitten pysähdyin auttamaan erästä koditonta miestä. En tiedä miksi juttelin hänelle, mutta juttelin kuitenkin, ja se sai hänet jotenkin luhistumaan nyyhkiväksi mytyksi. Hän puhui Elastisesta ja sitten naisista. "Oispa homo, jos sitten ois helpompaa", hän itki, eikä siinä ollut mielestäni mitään järkeä. En tiedä miksi mikään olisi helpompaa jos olisi homo. Se olisi kaikki aivan samanlaista.

On pakko nukkua. Nukun nykyään 2-4 tuntia vuorokaudessa, ja se selittää ehkä aika paljon.

Jos joku haluaa rakastaa minua, pyydän. Vie minut pois täältä joksikin aikaa, vien sinut pois täältä joksikin aikaa. Kaipaan läheisyyttä ja rehellisyyttä ja ööh, rakkautta. Jonkun pitää lyödä minua naamaan sillä tavalla.

Koska lopussa on aina yksinäisyys. Jonkun on pakko tunkea sen ikuisen kentän sisään. Jonkun on pakko olla röyhkeä.