lauantai 31. toukokuuta 2014

Rags to riches

Ei kannata jättää nukkumatta, lapset. Nukkumatta jättäminen on ehkä paras keino päästä hallitsemattomiin surun tunnelmiin.

Surua on kahta laatua: oudon nautinnollista melankoliaa, joka tuntuu melkein onnelta. Ja sitten on tätä.

Aion nousta täältä.

En käsitä kuinka blogissani vieraillaan näin paljon. Joskus kirjaimellisesti satoja kertoja päivässä. Täällä on pakko käydä ihmisiä, jotka eivät koskaan näyttäydy. Keitä olette? Mistä tulette? Joka tapauksessa: olette siellä. Sanokaa jotain.

Puhun nyt suoraan sinulle. Jos jostain tuntemattomasta syystä olet siinä ja luet tätä ja olit aikeissa lähteä sanomatta mitään, pysähdy hetkeksi ja kerro vaikka mitä kuuluu.

Siis mitä sinulle oikeasti kuuluu. Sehän on täysin eri asia kuin vastaus jonka yleensä annat kysymykseen "Mitä kuuluu?" Vai mitä?

Ensimmäinen seksikokemukseni

Äitini jäi roomalaisen auton alle. Tässä minä 15 minuuttia ennen kuin äitini tulee jäämään roomalaisen auton alle:


Ensin luulin että se oli kauheaa, ja niin se olikin, mutta lopulta paras juttu koko Roomassa oli viettää yötä haisevassa aavemaisessa sairaalassa.

Yllättäen: en ole hirviömäisen ruma ihminen. Ja kaikki neljä kirjaani ovat materiaalia, joka voisi hyvinkin myydä miljoonia kappaleita jos vain saan oikeat ihmiset taakseni. Aion saada tämän tapahtumaan.

Oi, elämme taas sitä pistettä vuodesta kun saatamme nähdä koko ihmislajin lapsista aikuisiin (ja varsinkin Nuorten Ihmisten) kävelevän kevein askelin kaupungin kaduilla ja hymyilevän levottoman onnen vallassa. Voi, kesä ja vapaus ja elämä on alkamassa.

Mulle tää kohta vuodesta on ollut jo monta vuotta outoa suruaikaa. Suvivirsi saa rintakehäni särkemään. Tekisi mieli kumartua ja oksentaa koko kaupungin päälle.



4 vuotta sitten varhain aamupäivällä erään helsinkiläisen lähiön aamu hehkui vaaleanvihreänä, kosteana ja häikäisevän kirkkaana ja minä kävelin viimeisen kerran yläasteen ovista ulos. Voi helvetti, se oli onnellisin päivä tähänastisessa elämässäni. Se oli suurin voittoni tähän mennessä. (Huom: tähän mennessä.)

Ohitin portaissa ja koulun pihalla kaikki normaalit, toisiaan hyvästelevät koulukaverini, joista tiesin kaiken ja jotka eivät tietäneet minusta yhtään mitään, eikä mulla ollut MITÄÄN sanottavaa kenellekään, koska voi vittu, enhän muutenkaan ollut puhunut kenellekään mitään kolmeen vuoteen. (Keskiarvoni oli muuten 9,87. En tajua miten se on inhimillisesti mahdollista. Tai siis varmaan olen jotenkin nero. Toisaalta todella monet nerot lähtevät kouluista vitosen keskiarvoilla. Meitä on montaa laatua.)

Tiesin vain että helvetti oli viimein ohi. Olin voittanut sen. Helvetti oli ohi. Olin voittanut sen. Lisäksi olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani (trillerin teini-ikäisistä lesboista) ja tiesin että tulevaisuus oli aivan edessäni. Hengitin. Oli kuin olisin lentänyt. Vihreässä kirkkaudessa kävelin viimeisen kerran tutun reitin koulusta kotiin ja kuuntelin 'It Takes a Fool to Remain Sane' ja koko maailma oli taikaa, taikaa, TAIKAA, jumalauta.

No, 4 vuotta on kulunut ja tulevaisuuteni on vieläkin edessäpäin. Pari juttua meni pieleen. Vasta nyt alan hiljalleen saada asioita jonkinlaiseen järjestykseen. On tässä silti jotain surullista.

Tasan vuosi sitten ajattelin paljon Jack Kerouacia (miksi?) ja nukuin penkillä terveyskeskuksen edessä. En tiedä miten aion surra tänä vuonna.


(Niin, tällä merkinnällä ei nyt ollut mitään tekemistä ensimmäisen seksikokemukseni kanssa. Kirjoitan tänne mieluummin asioista joita on oikeasti tapahtunut. Halusin nähdä miten otsikko "Ensimmäinen seksikokemukseni" vaikuttaa merkinnän lukukertoihin.)

tiistai 20. toukokuuta 2014

Hugo Simberg


Nuokuin Tampereen Tuomiokirkon parvekkeella ja todella kovaääninen kuoro lauloi hymnejä kielellä jota en ymmärtänyt. Jonkin matkan päässä seinällä oli kuva pikkupojista, jotka kantavat haavoittunutta enkeliä. Se oli kaikki kaunista mutta olisin voinut kuolla väsymyksestä. Odotin että kello tulee 20. Kun kello alkoi tulla 20, lähdin rautatieasemalle. Kiertelin asemaa hetken ja lopulta asetuin nojaamaan ovien viereen.

Kello oli ehkä viittä yli enkä nähnyt lähietäisyydellä ainuttakaan vampyyrin näköistä ihmistä. (Jostain syystä oletan että ihmiset jotka lukevat tätä blogia ovat vähintään saatananpalvojan näköisiä.) Olinkin koko ajan ollut varma ettei kukaan kuitenkaan tulisi, ainakaan näin lyhyellä varoitusajalla. Olin helpottunut. Elämää varjoissa vielä pari viikkoa lisää.

Sitten edessäni olikin joku, joka kysyi olenko minä. Reaktioni oli muistaakseni "En" ja hihittää kämmeneeni tai muuta vastaavaa. Sitten inisin jotain siitä etten ole puhunut kenellekään kuuteen vuoteen. Seuraavaksi istuin hiljaisessa baarissa ja näin naamani peilistä ja ajattelin että voi luoja.

En tiedä. Se oli mullistavaa. Ensinnäkin: en ole oikeastaan tiennyt millainen ihminen olen. Olen tiennyt vain millainen ihminen olen oman pääni sisällä eli tässä blogissa. No, vaikuttaa siltä että olen se ihminen joka kirjoittaa tätä blogia. Se joka kirjoittaa tätä blogia olen minä. 'Olli Brander' on olemassa.

Nähtävästi olen se ihminen joka olen ajatellutkin olevani: epäselvästi kommunikoiva, älyttömästi mutiseva, itseäni pilkkaava, nerouttani korostava, 14-vuotiaan peikon oloinen hirviö. Yllätys oli vain kuinka villieläinmäiseksi paljastuin. Muistan vilkuilleeni koko ajan eläimellisesti ympärilleni.

(Jälkeenpäin tajusin myös, että ilmeisesti mulla on joku juttu etten halua kenenkään kävelevän takanani. Haluan olla se joka tulee jäljessä. MIKSI?)

En tiedä. Keskiyön jälkeen kuljin 40-luvulla valmistetun saastaisen repun kanssa Tampereen keskustassa ja katselin kirkkaiden valojen värittämää öistä kaupunkia. Katseeni osui läjään yrjöä ja ajattelin että voi jumala että sekin on kaunis.

Sinä joka löysit minut rautatieaseman edestä, olen vilpittömästi pahoillani että jouduit näyttelemään osaa tässä sairaassa ja inhottavassa ja pervossa ihmiskokeessa / vitsissä / tarinan aloituksessa. Et varmaan saanut tästä muuta kuin lievästi infernaalisen ja kysymyksiä herättävän muiston, mutta mulle tää oli jotain tunnetun todellisuuden tuolla puolen.

Voi saatana: olen olemassa. Todella sotkuisella ja typerällä tavalla, mutta kuitenkin olemassa.

Joka tapauksessa kiitos että veit minut hylättyyn tulitikkutehtaaseen. Ylin kerros auringon laskiessa oli jotain ahdistavan kaunista. Se olisi hyvä paikka tehdä itsemurha. Kiitos että joit kanssani kaljaa ja puhuit kanssani Ke$han älykkyysosamäärästä, ranskanopettajastani ja Hermann Hessestä. Kiitos että istuit kanssani jalkakäytävän reunalla. Kiitos. Olen tosi pahoillani.

_____________

Lähden muuten viikoksi Roomaan. Lähden viikoksi Roomaan. En tiedä miksi, mutta näin tapahtuu. Toivottavasti Rooma ei ole paskaa. Tämä kuulostaa nyt siltä kuin elämässäni tapahtuisi jatkuvasti paljonkin asioita. Ei yleensä tapahdu. Jos joku haluaa tuhlata ainutkertaista elämäänsä kanssani 27. päivän jälkeen, niin olen valmis. Olen valmis mihin tahansa.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Tre.

Huomenna, tai siis tänään, siis sunnuntaina, kello 20 aion hengailla Tampereen rautatieaseman edessä.

Aion olla siellä. Kuka tahansa olet, niin haluan että tulet. Tänään. Sunnuntaina. Kello 20. Tampereen rautatieaseman edessä. Odotan siellä. En tiedä mitä odotan, luultavasti aivan mitä tahansa, aivan mitä tahansa. Tule sinne. Meidän ei tarvitse puhua mitään. Ei tarvitse tehdä mitään. Ei ole pakkoa mihinkään. Mutta aion olla siellä.

Olen se 14-vuotiaan väsyneen tai yliaktiivisen peikon näköinen henkilö. Uskoisin että olen tosi jännittävä. Tule!

The last of the famous international playboys

Kirjoitin näin muutama päivä sitten Rovaniemellä, mutten koskaan julkaissut sitä. Julkaisen sen nyt:


"Silmistäni valuu tällä hetkellä kyyneliä koska kirjani on niin hyvä. Tämä on todella, todella yllättävä käänne. En pysty hengittämään, tämä on niin hyvä. Voiko tämä olla totta? Ei voi olla totta. Olen matkustanut pari päivää kiitämällä Suomen halki kaupungista ja bussista toiseen enkä ole oikeastaan nukkunut, joten tämän on pakko olla harhaa, mutta tämä harha sanoo minulle että

mä...
oon...
niin...
vitun...
hyvä.

Ke$han Die Young on yllättäen kirjani soundtrackin tärkein biisi.

Tässä koko homma tiivistyy:

Music up, gettin' hot
Kiss me, give me all you've got
It's pretty obvious that you've got a crush (you know)
That magic in your pants, it's making me blush (for sure)

Looking for some trouble tonight
Take my hand I'll show you the wild side
Like it's the last night of our lives
We'll keep dancing till we die

I hear your heart beat to the beat of the drums
Oh what a shame that you came here with someone
So while you're here in my arms,
Let's make the most of the night like we're gonna die young
.

En tiedä. Kaikki on nyt outoa. Tulen vielä putoamaan täältä. Se tulee sattumaan mutta älkää vaivautuiko säälimään minua."

_________

En ole varma. En tosiaan nuku nykyään. Saattaa olla että olen lievästi sekaisin siitä syystä. Toisaalta koin tuon saman hurmioitumisen pari päivää myöhemmin bussissa, kun kokeilin uudestaan tarkastella tarinaa jonka olen kirjoittanut. Ehkä siinä oikeasti on jotain.

Toisaalta voi olla, että olen viime aikoina yksinkertaisesti ollut erikoisessa hurmioituvassa tilassa. Jos joku haluaa ujuttaa Jeesuksen sydämeeni, nyt on aika. Rovaniemellä tulin kierrelleeksi parissa vaatekaupassa ja ostaneeksi normaali-ihmisten vaatteita pitkästä aikaa ikuisuuteen; myöhemmin kuuntelin Flo Ridan 'I Cry' -kappaletta ja katsoin itseäni hotellihuoneen peilistä ja (taas, vittu, taas!) melkein itkin kun näytin mielestäni niin hyvältä. Pari minuuttia ajattelin että voisin vaikka ryhtyä malliksi jos en olisi sellaiseen liian lyhyt.

Sitten join nopeasti keskikokoisen pullon roseeviiniä. Menin hienoon hiljaiseen ravintolaan, istuin pöydän ääreen ja tilasin kaljan ja tunsin itseni jonkinlaiseksi kansainväliseksi playboyksi.

Luulisin että outo herkistelyni liittyy tunteeseen, että ansaitsenkin asioiden menevän vaihteeksi hyvin. Ja se ymmärrys tuntuu hengästyttävältä. 7 vuotta surua. Olen ollut 7 vuotta surullinen. Olen jo lannistunut pimeydestä tarpeeksi monta kertaa. Virran kuuluukin kääntyä. Ansaitsen yllättyä hyvyydestä.

Matka oli kaiken kaikkiaan outo. Matkustin Suomen halki tutkiakseni juttuja kirjaani varten. En nukkunut yhtään. Nukuin kunnolla vain kerran. Silloin näin unta että minä ja Herra Ylppö olimme parhaita kavereita. Kannoimme olutkoreja kaupungin kaduilla, käsivarret toistemme harteilla. Sitten Herra Ylppö astui katon reunan yli ja kuoli.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Voi luojat


Olen vahingossa kännissä. Nainen Rovaniemen Alkon kassalla ei suhtautunut minuun yhtään epäilevästi ja kehui vielä viiniä jonka ostin. Jännittävää, koska tietääkseni vaikutan about 16-vuotiaalta.

Olen laulanut nyt monta päivää vuorotellen Samuli Putron "Milloin jätkät tulee" -kappaletta ja HIMin "Killing loneliness" -kappaletta.

Etenen Suomen läpi kaupungista toiseen.

Huh.

Harry Houdini on kirjani kolmanneksi tärkein henkilö. Kehitin hänet täysin uudestaan. Loin sellaisen Harry Houdinin jonka haluaisin joskus olleen olemassa. Tämä onnistui helposti, koska Harry Houdinin todellisesta persoonallisuudesta ei ole saatavilla juuri mitään tietoa. Sain luoda hänet täysin vapaasti. Tämä on neroutta. Minä olen nero.

Effy?

Effy?

Effy? Effy? Effy? Effy? Effy? Effy? Effy?

maanantai 12. toukokuuta 2014

Nyt on kevät!

No niin. Sdlfköfd.

Syksystä 2011 lähtien olen kirjoitellut tätä blogia kasvottomana hirviönä, ja syksystä 2012 lähtien olen lupaillut ryömiä luolastani ja muuttua oikeaksi ihmiseksi. Mua on pyydetty mm. Abun pizzakebabiin, Janoiseen loheen, Kirjakahvilaan, sanaisiin sessioihin, Hietaniemen hautausmaalle ja en edes muista minne kaikkialle ja niin edelleen ja niin edelleen ja lisäksi sovin tavata Effyn keväällä Eiran rannassa.

Syksystä 2012 lähtien olen järjestelmällisesti väistänyt kaikkia ojentuvia käsiä ja sanonut että kyllä, jonain päivänä, myöhemmin, kyllä vielä joskus.

Syksystä 2013 lähtien olen tarkentanut että kyllä, sitten kun kevät tulee, sitten.

No, nyt on kevät ja olen oikeastaan menettänyt kaikki tekosyyni piileskellä huoneessani kuin Saatana. Tässä ei yksinkertaisesti ole enää mitään järkeä. Itse asiassa päinvastoin, sillä olen vähitellen tulossa ihan aidosti ja iloisesti hulluksi ja muuttumassa jonkinlaiseksi susi-ihmiseksi mikäli en kohta ala toteuttaa lajityypillistä sosiaalista käytöstä.

Viimeiset 6 vuotta ja niistä erityisesti viimeiset 3 olen elänyt todella outoa elämää. (Tämä on ehkä välittynyt siitä mitä olen kirjoittanut tänne.) Olen ollut ihmisten ilmoilla vain jonkinlaisena yöllisenä haamuna. Kuin ihmiskunnan ja minun välillä olisi jokin näkymätön energiakenttä, jonka ylittämällä voi vain tuhoutua. (Olen ajatellut tuhoutuvani.)

Olen kaikesta tästä kiitollinen, sillä kaiken tämän ansiosta olen se mitä nyt olen, mitä helvettiä se sitten tarkoittaakaan. Minusta on tullut jotain oikeasti ärsyttävää ja kusipäistä ja epävakaata, mutta luulisin että olen samalla jotain lojaalimpaa ja itsenäisempää ja kiinnostavampaa kuin olisin koskaan voinut olla ilman kaikkea tätä. Ymmärrän kipua ja välitän sinusta.

Oikeastaan viimeiset vuodet ovat olleet jotain todella kaunista ja ihmeellistä, siitä huolimatta että niiden eläminen on ollut enimmäkseen tuskaa ja kipua ja paskaa ja surua. Säännöllisin väliajoin olen ollut euforiassa toivosta.

Nyt jo jonkin aikaa on kuitenkin tuntunut, etten saa tästä enää mitään uutta irti. Olen jo ajellut joka ikisellä helvetin bussilinjalla viisisataa kertaa, olen toistanut kaikkea tätä samaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, illasta ja aamuyöstä toiseen. Nyt voisin aloittaa jotain uutta. Kuolemasta suoraan elämään.

Jos todella alan olla olemassa uudella tavalla, niin se tulee olemaan huimaavaa. En tiedä miten se ylipäätään tulee käytännössä toimimaan. Kaiken tämän ajan jälkeen en osaa kuvitella miten tulen käyttäytymään ihmisten seurassa. Siis sellaisten, jotka valmiiksi tietävät jotain sielustani, ja te tiedätte lähes kaiken sielustani, joten en voi luikerrella stand up -komedialla pakoon.

Tämä on siis hyppy tuntemattomaan. Mutta on pakko hypätä, koska haluan elää!

Ollessani yksin liikkeellä olen omasta mielestäni ihan vitun JÄNNITTÄVÄ, mutta en yhtään tiedä millainen olisin muiden seurassa tätä nykyä. Ehkä olen pettymys itselleni ja koko maailmankaikkeudelle. Saattaa olla että ilmestyn paikalle ja paljastuu että olen jonkinlainen susilapsi tai Frankensteinin hirviö tai Kaspar Hauser.

No niin. Voisiko joku olla ystävällinen ja ottaa riskin?



Tiedän että tässä on mennyt miljoona vuotta, mutta...

onko siellä vielä joku?

Abun pizzakebab?

Effy?

Joku?

Oikeastaan ihan kuka tahansa.

Sanokaa vain minne ja milloin haluatte minut, niin olen siellä. Kauhuissani ja 15 minuuttia myöhässä, mutta aion olla siellä.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Jotain parempaa

Tapasin unelmamieheni eilen bussissa. Aiheesta kohta lisää.

Ehkä kaikkein ällöttävin kuva-aihe on irrallinen kuva ihmisen suusta. Oikeasti. Olen pahoillani. Se on ällöttävämpää kuin mikään muu, esim. kuva jostain... infektiosta. Suut ovat kuvottavia; valitettavasti tunnen vetoa niihin. Pahinta ovat amisviikset.

Tapasin hullun peruuttajamiehen taas metrossa. Ilmeisesti hän viettää päivänsä kävelemällä takaperin metroasemilla. Siskonikin näki hänet ja sääli häntä. Minä en sääli häntä, koska pidän mahdollisena että hän on onnellisempi kuin kukaan meistä.

Aloin kuunnella tätä kappaletta, ajattelin että se oli tylsä ja yllätyin kun siitä tuli yhtäkkiä kaunis:


En tiedä saako näistä kuvista mitään kuvaa siitä miltä näytän reaalitodellisuudessa. Reaalitodellisuudessa näytän joka päivä erilaiselta. Yleensä näytän jonkinlaiselta 50-luvun nuorisorikolliselta, joskus näytän 20-luvun teini-ikäiseltä viinatrokarilta. Usein näytän 1870-luvun 10-vuotiaalta kengänkiillottajapojalta. Tämä kaikki johtuu siitä että ostan kaikki mun vaatteet kämäisiltä kirpputoreilta. (Sinne 1870-luvun kengänkiillottajat jättävät vaatteitaan.)



Don Rosa oli joskus elämäni. En liioittele yhtään. 11-vuotiaana opettelin piirtämään Ankka-tarinoita yhtä hyvin kuin Don Rosa. Sain siitä valtavaa feimiä koulussa ja siitä piti tulla tulevaisuuteni. Sitten tajusin että Aku Ankka on noloa ja hylkäsin unelmani. Todellisuudessa ainut nolo juttu oli oma harhani noloudesta.

Karismaani on mahdoton tavoittaa näkemättä naamaani. Lopulta se on ainut hyvä asia minussa. Naamani. Ainoa kohta minussa joka näyttää edes etäisesti ikoniselta. Ainoa kohta minussa josta voisi saada oikeasti kauniita valokuvia. Jos valot vain osuisivat siihen oikein.

Toivoisin että joku voisi joskus ottaa naamastani tällaisen kuvan:



Mutta se tuskin onnistuisi, sillä naamani ei ole täydellinen. Joskus ajattelen näyttäväni Oasikselta, mitä tahansa se sitten tarkoittaakin. Joskus hiukseni menevät pilalle ja näytän hetken Tarja Haloselta.

Niin, tapasin siis unelmamieheni eilen bussissa myöhään illalla. Istuin bussin takapenkillä matkalla kotiin, kun yhtäkkiä huomasin että parin metrin päässä sivuttaisella istuimella istui italialaisen herrasmiesgigolon näköinen mies.

Kun huomasin hänet, hänen läsnäolonsa valtasi välittömästi koko tilanteen. Hän oli niitä ihmisiä, joilla vain on jotain synnynnäistä karismaa, joka yksinkertaisesti hehkuu heistä kaikkialle ympärille. Tällaisia ihmisiä tapaa TODELLA HARVOIN reaalimaailmassa, joten jos osun heidän läheisyyteensä, haluan pitää tilaisuudesta kiinni.

Ensiksi kiinnitin huomion siihen, että hän hymyili. Hän oli kääntänyt päänsä ja tuijotti bussin menosuuntaan ja hymyili vinosti itsekseen kuin huvittuneena jostain omasta ajatuksestaan. Se oli mahtavaa. Itse hymyilen niin koko ajan. Se tuo erityistä läsnäolon tuntua. Yleensä ihmiset busseissa vain tuijottavat liikkumattomina ulos tai kännyköitään. Se on tappavan tylsää. Tuntui uskomattomalta olla kerrankin niin lähellä toista ihmistä, joka on läsnä.

Hänellä oli viininpunainen sateenvarjo. Bussi ajoi pysäkkini ohi, mutta jäin istumaan paikalleni koska en halunnut lähteä tästä tilanteesta. Ulkona satoi lujaa ja bussi kulki lujaa ja heiluin italialaisen herrasmiesgigolon kanssa eteenpäin. (<- Hauska lause.) En osannut tehdä mitään (mitä ylipäätään olisin tehnyt?) mutta toivoin että hän kumartuisi lopulta puoleeni ja sanoisi: "Hauska tavata sinut. Älä kysy kysymyksiä. Lähdetään."

Päädyin ajelemaan päätepysäkille asti. Herrasmiesgigolo nousi edelläni bussista ja avasi viininpunaisen sateenvarjonsa. Hyppäsin perässä kadulle ja katselin kuinka hän asteli pois katulamppujen valaisemaan sateeseen ja ajattelin että voi vittu, mitä vittua mä pelleilen.

Sitten kävelin monta kilometriä sateessa ja pimeydessä ja kastuin taivaallisesti. Tykkään kastua.

En usko, että koskaan haluaisin harrastaa seksiä unelmamiesteni kanssa, en ylipäätään tiedä olenko kiinnostunut heistä "seksuaalisesti", mutta tietynlaiset yksinäiset herrasmiehet ovat parasta. Sellaiset jotka voisivat hyvin olla psykopaatteja: mieleni on vahvistunut niin paljon, että karismaattisinkaan psykopaatti tuskin voisi huijata minua mihinkään, mutta mielelläni tavallaan leikkisin sellaisten ihmishaasteiden kanssa.

Jotenkin säälittävää, mutta en ole pitkään aikaan pitänyt säälittävyyttä ongelmana.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Selfies

Jos et halua tästä lähtien tunnistaa minua kadulla, niin älä lue tätä merkintää.

Armenian euroviisukappale antaa minulle jonkinlaisen kurkunsisäisen orgasmitunteen. En tiedä mitä se on. Uh.

 

Mietin miksei kukaan ihmettele, että kirjoitan tätä blogia anonyyminä. Sehän on järjetöntä ja epäkäytännöllistä. Jotain kriittisyyttä nyt! Jos aion menestyä kirjoittajana, on väistämätöntä että tulen paljastamaan naamani; miksen siis paljastaisi sitä jo nyt? Miksei kukaan kyseenalaista tätä hulluutta?

Vastaan siis kysymykseen jota kukaan ei kysynyt: jos paljastaisin naamani, joku voisi tunnistaa minut, ja en oikein tiedä mitä siitä seuraisi. Se voisi olla monimutkaista. Elämääni liittyy hankalia juttuja, joista voisi aiheutua tiettyjä käytännön ongelmia, kuten sellaisia että joutuisin puhumaan niistä, eikä huvita.

Toisaalta alan kyllästyä tähän anonyymiyshommaan. Oikeastaan alan ihan todella kyllästyä tähän kaikkeen.

En oikein tiedä miksi, mutta muutun nyt melkein identifioitavaksi. Annan kaiken muun paitsi kasvoni. En oikeastaan keksi tälle mitään muuta syytä kuin sen että nautin vaarasta. Haluan ottaa riskin, että joku voisi tunnistaa minut hiekkarannalla keskiyöllä. Tässä siis ensinnäkin kuva suustani:



En tiedä mitä teen. Ehkä haluan tuhoutua. Syteen tai saveen.

Kävelin keskiyöllä pimeässä Puistolassa. Olen varma, että olen joskus kävellyt siellä jossain painajaisessani.

Kun ajattelen neljää kirjaa jotka aion kirjoittaa, tajuan että oikeastaan on rikos universumia vastaan etten kirjoita niitä nopeammassa tahdissa. Ne ovat uskomattomia, jotain muuta kuin mikään mitä kukaan muu tätä nykyä kirjoittaa. Tässä on inhottava tekohymyni minuutti sitten:


Yön laskeutuessa ajelin puolityhjillä metroilla edestakaisin ja kirjaimellisesti törmäsin kahdesti, KAHDESTI samaan ihmiseen. Siis kirjaimellisesti törmäsin: hän juoksi minua päin. Hän oli mies, joka juoksi takaperin. Hän juoksi metrolaitureilla ja vaihteli metrosta toiseen takaperin. Välillä hän peruutti kävellen, mutta enimmäkseen hän juoksi, vilkuillen samalla olkansa yli. Siitä tuli mieleen jonkin sortin rapu.

Hän oli valtavan määrätietoinen. Hän näytti aika normaalilta nuorehkolta kaupunkilaishipiltä, joka on unohtanut ajaa parran. Mutta hän juoksi metrojunasta toiseen oudon määrätietoisen kiihkon vallassa.

En ymmärtänyt mitä oli meneillään, mutta kun päädyimme taas samaan metrovaunuun, istuin alas ja jäin katselemaan häntä.

Metro on parhaita paikkoja Helsingissä. Mukavaa että se liikkuu.

Viisi sekuntia ennen kuin metro oli lähdössä taas liikkeelle, peruuttaja syöksyi takaperin ulos vaunusta ja peruutti valtavalla vauhdilla seuraavalle oviaukolle.

Hän pujahti sulavasti sisään sulkeutuvien ovien välistä.

Sitten jostain korkealta kuului keski-ikäisen naisen vihainen ääni: "SUA MINÄ EN OTA KYYTIIN! NIIN, SINÄ. JUST SINÄ PERUUTTAJA. SÄ ET TULE KYYTIIN JOS JUOKSET TUOLLA TAVALLA OVIEN VÄLISTÄ. MENE ULOS. NIIN. MENE ULOS."

Peruuttaja näytti hetken lannistuneelta ja vilkuili yläilmoihin kuin etsien jotakuta, jolle selittää. (Tiedätkö sen tunteen kun joku auktoriteetti yhtäkkiä karjahtaa sinulle ja hetken aikaa tunnet itsesi vähemmän kuin roskaksi?) Sitten hän painoi päänsä alistuneena ja peruutti ulos vaunusta. Metro lähti liikkeelle ja katselin kuinka peruuttaja jatkoi matkaansa takaperin pitkin autiota metrolaituria.

Mietin mistä oli kysymys. Mikä oli hänen suunnitelmansa. Jotenkin hänen silmissään oli järjellinen katse. Pystyin ymmärtämään häntä, vaikken ymmärtänytkään että mitä vittua hän teki. Ihailin hänen intohimoaan. Ehkä kyseessä oli projekti, jolla hän kehitti itseään. Toisaalta hänestä tuntui lähtevän voimakas paskan haju, joten ehkä hän oli hullu. Ehkä hän oli psykoosissa ja kuvitteli, että Saatana tappaisi hänen perheensä jos hän kävelisi tavalliseen tapaan.

Tässä, öö, en tiedä miksi tätä osaa kutsutaan, haarani(?):


Tässä silmäni samassa kuvassa:


Jäin istumaan paikalleni ja kohta huomasin, että käytävän toisella puolella istui liikkumatta pissis, joka tuijotti minua. En tiedä sanooko kukaan enää pissis (sanooko kukaan enää pissis?), mutta hän oli selvästi pissis. Hän tuijotti minua ja se jatkui pitkän aikaa. Hän ei kai tajunnut että näin hänet ikkunan heijastuksesta.

En osannut tulkita, että mitä hän tarkalleen ottaen tuijotti, mutta arvelen että sillä oli jotain tekemistä sen kanssa että leikkasin itselleni muutama päivä sitten uuden kampauksen kynsisaksilla. Omasta mielestäni tukkani ei ole koskaan näyttänyt näin hyvältä, mutta ymmärrän kyllä jos jollekulle se näyttää siltä kuin pääni olisi lähtenyt kaljuuntumaan yllättävistä kohdista.

(Metroaseman rullaportaissa yläpuolellani seisoi mies, ja yhtäkkiä tajusin että se oli Neal Cassady. Halusin mennä hänen luokseen ja sanoa: "Jaa, sinäkin olet karannut tänne 1900-luvun puolivälistä? Jätä tuo pikaruokakassi aseman nurkkaan ja lähdetään", mutten tietenkään mennyt. Ei siksi että pelkäisin aaveita. En pelkää aaveita yhtään; pelkään eläviä ihmisiä paljon enemmän.)


Jos pitäisi luetella suosikki-ihmistyyppejäni, pissis olisi varmasti yksi niistä. En tiedä miksi, mutta olen aina arvostanut pissiksiä pervolla ja käsittämättömällä tavalla.

Yksi syy on se, että mulla on vahva taipumus pitää ihmisistä joita kaikki muut vihaavat. Aina. Jos jotakuta vihataan, alan rakastaa häntä. Olin intohimoinen antiteistikin vain siihen asti kunnes tajusin kaikkien inhoavan uskovaisia. Nykyään kuuntelen joka päivä kristillistä radiota, vaikken ole vieläkään löytänyt Jumalaa.

Toisaalta pissisrakkauteni liittyy siihen, että vartuin "ongelmalasten" kanssa ja opin jotenkin näkemään heidän sisäänsä.

Yläasteella kammosin Normaaleja Nuoria, mutta en koskaan laskenut pissiksiä yksiksi heistä. En koskaan. Ajattelin, että KAIKKEIN HILJAISIMMAT NUORET ja KAIKKEIN KOVAÄÄNISIMMÄT NUORET olivat jotenkin samaa joukkoa.

Epäonnistuneita, liian kipeitä.

Kammosin tavallisia, kriisittömän ja kivuttoman oloisia nuoria, Softengine-nuoria, koska tuntui ettei heillä ollut edellytyksiä ymmärtää mitään. Mutta pissikset olivat jotain suurta ja pyhää, haavoittuneita sieluja ja kapinaa ja tulta ja hurjaa, villiä, lähes eläimellistä välinpitämättömyyttä. Jopa kaikkein pahimpia, paholaismaisimpia pissishirviöitä rakastin ehdoitta, silloinkin kun he alistivat vihollispissiksensä maahan ja pakottivat nämä nuolemaan kenkiään. Silloinkin kun he saivat musiikinopettajan nuoren sijaisen pakenemaan takahuoneeseen itkemään. Kaikki tämä on tietysti väärin, mutta jotenkin tiesin aina, että heidän sielussaan tapahtui enemmän asioita kuin normaaleilla ihmisillä. Tiesin, että he olivat joutuneet herättelemään äitiään lattialta, nähneet kipua ja pimeyttä ja kuolemaa. Tiesin, että he tiesivät millaista oli kun puuttui koti, ja että tästä syystä heistä voisi tulla viisaita ihmisiä, jos he vain selviäisivät hengissä nuoruutensa yli.

Ja nyt kun katson vanhoja ongelmaisia kavereitani Facebookissa, tajuan että heistä todella tuli jotain muuta kuin tavallisista lapsista. Jotain parempaa.

Ehkä parasta pissiksissä oli aina se, että he eivät edes yrittäneet esittää olevansa hyviä ja onnistuneita ihmisiä. Tavalliset ihmiset yrittävät ja se on rasittavaa, koska se tarkoittaa että he pitävät kiinni aurinkoisesta minäkuvastaan niin neuroottisesti että ovat valmiita valehtelemaan kuin pirut. Tässä koko naamani paljastavassa kuvassa voit nähdä, kuinka hymyilen:



En tiedä pidänkö naamastani. Joskus se on paras osa minua ja joskus jotain kauheaa. Joskus kun jumalat ovat armollisia ja varjot laskeutuvat kasvoilleni tietyllä tavalla, näytän James Deanin ja Kevin Spaceyn aviottomalta hirviölapselta. Joskus kun katson heijastustani bussipysäkkien laseista yöllä, ajattelen näyttäväni oudosti Jack Kerouacilta. (Miksiköhän hemmetissä Jack Kerouac on nyt näin läsnä kirjoituksissani?) Kun varjot eivät laskeudu armollisesti kasvoilleni, näytän teini-ikäiseltä pultsarilta tai jonkinlaiselta vihaiselta mopsilta.

En tiedä mitä tapahtui; Blogger väänsi tätä jotenkin. Tai ehkä se olen minä joka on vääntynyt:

Ilmeisesti mulla on tapana pitää käsivarsiani näin.

Varhain aamuyöllä löysin itseni jostain päin Helsinkiä ja huomasin että bussit eivät enää kulkeneet. Onneksi tiesin tien kotiin ja lähdin katulamppujen värittämään hämärään. Kävelin eteenpäin yössä ja söin Magnum Classic -jäätelöä ja olin jäätyä elävältä. Epäveganismini on tietysti perseestä ja tekopyhää. Myönnän laiskuuteni. Toivoisin että kaikki ihmiset myöntäisivät laiskuutensa ja pimeytensä ja edes yrittäisivät välillä taistella niitä vastaan. Tasapainottaakseni tilannetta pelastin pari etanaa.

En minä.

Pelkään aina antavani kuvan, että jotenkin vihaan ja paheksun ihmisiä, jotka syövät lihaa, tai että suunnittelen rajaavani sosiaaliset suhteeni eettisesti oikeaoppisiin ihmisiin (lol). Eettisesti oikeaoppisia ihmisiä ei ole olemassa. Let's face it: eläinteollisuutta ei tulla voittamaan sillä että yksittäiset ihmiset ryhtyvät kasvisyöjiksi, se on pelkkä väliaikainen ratkaisu ja kannanotto vuonna 2014 niille jotka jaksavat vaivautua; mikäli ongelma ratkaistaan, se ratkaistaan lopulta teknologisen kehityksen ja lainsäädännön kokoisilla välineillä. En siis tod nyrpistele kohtaamilleni ihmisille heidän kulutustottumuksiensa mukaan. Se mitä vastustan on epärehellisyys: se että ihminen yrittää oikeuttaa teollisuutta, joka ei ole oikeutettavissa, tai vähättelee hihitellen olemassa olevaa ongelmaa. EN ITSEKÄÄN tee niin mitä tulee epäeettiseen toimintaan, jota itse tuen. Myönnän olevani perseestä, ja jos uskallat tehdä saman, niin voin vakuuttaa käsi Jumalharhalla että välillämme ei ole mitään ongelmaa. (Mitä? Miten niin käsi Jumalharhalla? Mitä?)

Ilmeisesti tämä Softengine-juttu jäi nyt jotenkin asumaan mieleeni, koska viime vuorokausina olen miettinyt paljon normaaleja ja epänormaaleja ihmisiä. En ole täysin selvillä tekijöistä, jotka tekivät minusta epänormaalin. Osittain syy on julmassa biologiassa, geeneissä ja aivokemiassa. (Äitini on villi, isäni on antisosiaalinen ja velipuoleni on käytännössä Kalkaros enkä ole nähnyt häntä ainakaan kymmeneen vuoteen.) Mutta merkittävintä on, että 13-vuotiaana jäin syrjään sosiaalisesti. Pyörin hetken aikaa parin tyypin kanssa, mutta sitten he ryhtyivät uusnatseiksi ja päätin olla mieluummin yksin kuin uusnatsien kanssa. Jäin istumaan nurkkaan ja 6 vuotta myöhemmin OLEN EDELLEEN TÄSSÄ.

Jäin yksin ja tässä kohtaa epänormaaliudestani tuli sitä mitä se on.

Mietin miksi sellaiset asiat kuin eläinteollisuus ja maailmankaikkeus merkitsevät minulle niin paljon mutta Softenginen pojille tuskin mitään (tai mistä minä tiedän? kysehän on täysin pinnallisesta ennakko-oletuksesta). Mielestäni on selvää, että kaikki johtuu nimenomaan siitä että jäin sivuun. Edessäni levisi yhtäkkiä tuhansien yksin vietettyjen välituntien meri. Tuhansilla yksin vietetyillä välitunneilla jää aikaa ajatella. Kun on aikaa ajatella, on väistämätöntä että tulee lopulta havahtuneeksi kaikenlaisiin absurdeihin kohtiin maailmassa.



Ennen kaikkea kertyy tahtoa kostaa. Tämä sekoittuu outoon nesteeseen, joka pitää kaiken käynnissä: toivo.

Olen valtavan kiitollinen siitä ettei mulla ole ollut kavereita 6 vuoteen. Olen hyötynyt siitä mittaamattoman paljon.

Kaikki kirjani ovat tarinoita toivosta. Kaikki. Mitään toivoa voimakkaampaa, hullumpaa ja vaikuttavampaa ei ole. Kaikissa kirjoissani on nurkassa lojuva päähenkilö, joka kohtaa vahingossa ihmisiä, jotka vetävät hänet maailmaan. (Tai en oikeastaan tiedä mistä 4. kirjassani on kyse. Siinä ei ole mitään syvää tai tärkeää viestiä. Oikeastaan se on vain pornoa. Kaikissa muissa kolmessa kirjassa on kyse tärkeistä asioista. Neljäs tulee olemaan euforinen irtautuminen kaikesta millä on merkitystä. Siinä on mysteeri, seksuaalisia perversioita ja Jeremy Witt. Tavallaanhan nämä ovat sama asia. Tai ehkä siinä on jotain merkitystä kun siinä on Jeremy Witt. Ainut henkilöhahmo joka esiintyy useammassa kuin yhdessä kirjoistani. Huhhuh, voi vittu, ette arvaakaan, ette arvaakaan.)

Ikinä ei pitäisi aliarvioida vaikutusta, joka yksin olemisella on ihmisen aivoihin. Vaikutus on ennen muuta hyvä, mutta kyse on todella liukkaasta pinnasta. Aina on vaara, että putoaa lopullisesti reunan yli, niin kuin Pekka-Eric Auvinen. En lopulta tiedä mikä on se merkitsevä ero minun ja Pekka-Eric Auvisen välillä. Miksi hän päätti alkaa tappaa, ja minä pelastaa? Miksi?

Mitä tulee tähän kirjoittamisjuttuun, niin ylivoimaisesti tärkeintä on olla kiinnostava. Haluan olla kiinnostava, olen kiinnostava, haluan kertoa tarinoita kiinnostavista ihmisistä. Voit laulaa loistavan laulun, mutta jos sielusi ei ole kiinnostava, 60 (tai edes 20) vuoden kuluttua kukaan ei muista että olit joskus täällä. Haluan laulaa loistavan laulun ja olla se poikkeus, jolla on intensiiviset silmät ja pysäyttävää sanottavaa. Normaalit pojat saavat laulaa laulunsa ja kadota, haluan tulla ja jäädä.

Jos kaikki muu on menetetty, voi aina takertua ylimielisyyteensä. Jos olet menettänyt kaiken muun, niin tee juuri niin: ota siitä kiinni. Se voi olla viimeinen asia josta pitää kiinni myrskyaallokossa, ja sitten kun olet selvinnyt hengissä ja nostat katseesi ja on aamu ja aurinko nousee taivaalle, voit irrottaa hellästi otteesi. Päästä irti ja ui rantaan, ystävät odottavat sinua siellä.

Kävin kaupassa 50-kuvulla. Toivon että olet kuolemaisillasi, koska minä olen.

Yst. terv.
Hercule Poirot.

torstai 8. toukokuuta 2014

Maailman henrit ja topit

Mulla on taipumusta ilmaista asiat liian pitkästi (siksi kirjoistani tulee 600-sivuisia), mutta kokeilen nyt ilmaista tämän tekstin niin lyhyesti kuin mahdollista:

Miksi maailman topit eivät ryhdy kasvissyöjiksi, harrasta balettia tai pelaa shakkia, käytä tosissaan sanaa "ihana", saa kymppejä matikasta, kirjoita runoja tai pohdi etiikkaa?

Siksi että he arvelevat että maailman henrit sylkisivät heidän naamalleen.

Tarkoittaako tämä, että maailman henrit hallitsevat maailmaa?

Kyllä.

Maailman henrit hallitsevat maailmaa tiettyyn pisteeseen.

Mutta onneksi tässä on myös kolmas pelaaja:

On nimittäin sellaisia epäonnistuneita ihmisiä kuin minä. Olemme sosiaalisessa pelissä niin paskoja, että jossain kohtaa nuoruuttamme tajuamme istuvamme yksin luokkahuoneen nurkassa. Kun ei ole kavereita jotka ajattelisivat puolestasi, pitää ajatella itse.

Me pohdimme etiikkaa, kirjoitamme runoja ja kehitämme teknologiaa. Ja jotenkin hauskasti sitten käy niin, että kun meitä on tarpeeksi paljon, jokin vanhassa maailmassa naksahtaa vanhalta paikaltaan. Jokin tasapaino muuttuu. Ja siinä vaiheessa maailman topit lähtevät mukaan. (Maailman henrit lähtevät mukaan sitten kun uusi tilanne on maailman topeille niin itsestään selvä, että siitä on tullut normi; siinä vaiheessa vanhanaikaisen arvon esittelemisestä ei enää saa sosiaalisia pisteitä.)

____________

(Teen sen taas ja olen tosi pahoillani: kidnappaan pari viatonta nimeä omiin paholaismaisiin tarkoituksiini. Älkää ottako sitä henkilökohtaisesti, se on "taidetta".)

(Jos joku siellä tuntee epätoivoa fanaattisen kasvisruokavastustuksen edessä, niin anna minun pyyhkiä kyyneleesi sillä faktalla, että nykytilanne ei ole aivan niin paha kuin luulet. Kaikkea pientä kivaa tapahtuu. Lähes yksi viidestä ruotsalaisesta nuoresta identifioituu kasvissyöjäksi. Sama juttu ainakin Itävallassa. Suomessakin on jo pari lukiota, joissa kasvissyöjiä on opiskelijoista yli 50%. Ihan kivaa pientä vallankumousta in vitro  -lihaa edeltävässä maailmassa. Kun in vitro tulee todelliseksi vaihtoehdoksi, vallankumouksen vauhti voi hyvinkin 50-kertaistua.

Nykytilanteen voi tiivistää näin: se on todella huono(!), mutta ei niin huono kuin pahimmissa peloissasi voisit kuvitella. Ja tulevaisuuden tilanteet voi tiivistää näin: ne tulevat olemaan mittaamattoman paljon parempia kuin tämä. Relaa.)

lauantai 3. toukokuuta 2014

Oscar Wilden naama.

Heräsin torstaina päivällä. Nyt on lauantaiaamu kello 2. Mitä vittua. Jonkin on muututtava tai tuhoudun.

Tietysti olisi ihan kiinnostavaa kokeilla miltä tuntuu tulla oikeasti hulluksi. Joutua psykoosiin, you know. Kuulemma valvomalla voi päästä siihen. Mutta mielelläni hoitaisin nämä tärkeät hommat ensin loppuun. Sitten voisin kokeilla oikeaa hulluutta.

Tai ehkä mulla ei ole geneettistä taipumusta. Sukulaiseni eivät ole erityisen hulluja.

Mietin tuleeko tämä onnistumaan. Suunnitelmani tähän elämään on oikeasti hullu. Juuri ja juuri saavutettavissa, mutta hullu.

No niin, tämä on sitä nyt, tulen hulluksi, any moment. Englannintaitoni on kohentunut aika räjähdysmäisesti viime aikoina, varmaan siksi sotken sitä tähän. En tiedä.

Kirjoitan nyt täysin intuitiolla.

Kävin tänään (tai siis eilen?) aamulla puoli kahdeksan aikaan hengaamassa Kallion lukion autioilla käytävillä. Näytin siltä että voisin opiskella siellä. Hohhoijaa. Seinällä oli Oscar Wilden ja Arthur Rimbaudin naamat.

Paskaaks tässä.

perjantai 2. toukokuuta 2014