maanantai 20. helmikuuta 2012

"Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo. Yksilöt voidaan perustellusti asettaa arvohierarkiaan sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä tai osaamisensa poistaminen yhteisön käytöstä heikentäisi yhteisöä."
- Jussi Halla-aho




... Olen tajunnut Jussi Halla-ahosta kaiken, mitä hänestä tarvitsee tajuta. Toivottavasti muutkin lukevat nuo sanat tarpeeksi monta kertaa ja tekevät oikeat oivallukset.

Sillä muuten olemme pulassa.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Pakenemisesta

Näin dokumentin nimeltä Jälki elämässä. Se oli pysäyttävä, niin kuin tärkeät asiat aina ovat.

Dokumentissa esiteltiin neljä rikki hakattua ihmistä, jotka olivat paenneet kidutusta Suomeen. Täällä rasistit (tai "maahanmuuttokriittiset" - eihän kukaan ole enää rasisti) vetivät yhtä turpaan. Byrokratia kohteli näitä ihmisiä pelkkänä tavarana, mikä tuli selväksi varsinkin jutun loppupuolella: yksi kidutetuista palautettiin ilman ennakkovaroitusta lähtömaahan, jossa mies pian katosi yhteydenottojen ulottumattomiin, eikä itsemurhan partaalla oleva isä saanut vuosien odotuksenkaan jälkeen paskoissa oloissa eläviä lapsiaan luokseen - pitäähän "sääntöjä" ja "ohjeita" ja "sopimuksia" noudattaa. Sydäntä ei tarvitse kuunnella, kun käskemässä on sellaisia lakisääteisiä, rationaalisia ja ennen kaikkea äärimmäisen järkeviä ääniä kuin säännöt ja ohjeet ja sopimukset.

Tulin dokumentista vihaiseksi, niin kuin aina tulen.

Tämän jälkeen halusin ottaa selvää mitä Hommaforumilla asiasta (dokumentista) sanotaan. Ei mitään (?), mutta löysin Jussi Halla-ahon yleisluonteisesti maahanmuuttoa käsitteleviä kirjoituksia. Luin ne läpi. Kokemus oli absurdi. Kirjoituksissa ihmisiä käsiteltiin "järjestelmällisesti ja järkevästi" eli, toisin sanoen: pelkkänä tavarana. Tämä näyttäytyi erityisen vastenmielisenä siksi, että olin juuri äsken kuunnellut tunnin verran henkilöitä jotka olivat kaikkea muuta kuin pelkkää tavaraa: eläviä, tuntevia, hengittäviä olentoja.

Kaikki tahot, jotka puhuvat elävistä, tuntevista, hengittävistä olennoista tavarana, juttuina, kasvottomana massana, ovat väärässä. (Tämän takia lihateollisuus on väärässä.) Jos tuntevia olentoja jotenkin "käsitellään", tulee heitä "käsitellessä" kuunnella ennen muuta sydäntä. Tunnetta, anti-psykopatiaa. Kylmän järjen voi säästää arkkitehtuuriin. Muuten mennään harhaan.

Varsinaisia kannanottoja dokumenttiin en löytänyt, paitsi tämän (en halua elää maailmassa, jossa seuraavanlaisia ihmisiä on olemassa):

http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/showthread.php?p=9828754

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

1) Aurinkoinen tomaattifarmi ja 2) Mitä holokaustissa tapahtui

1)

Tuomas Riskalan arvio elokuvasta Säilöttyjä unelmia on tragikoomista luettavaa. Kokoelmani saivat jälleen hyvän esimerkin ihmisen psykologisesta torjunnasta: kun saatu informaatio on vastenmielistä ja pakottaa kyseenalaistamaan omat toimintamallit, ihminen suuttuu. (Kenelle hän suuttuu? Itselleen? Tiedon välittäjälle? Tiedolle? Joka tapauksessa hän suuttuu.)

Viimeiset lauseet kertovat... no, kaiken: "Elokuvasta jää ahdistunut ja luotaantyöntävä jälkiolo. Mikä on lopulta kaiken pointti?"

Niin - kun vastaan tulee teos, jonka tarkoitus ei ole viihdyttää, naurattaa tai tuottaa hykerryttävää nautintoa, sillä ei ole perusteltua "pointtia". Onhan yhteiskuntamme jokaisen osasen ainut tarkoitus pitää kansalaiset jatkuvassa nautintojen tulituksessa, taata kuluttajien häiriötön, jatkuva, kokonaisvaltainen mielihyvä. "Kuvausryhmä viihtyy vain hetken aurinkoisella tomaattifarmilla Portugalissa", valittaa Tuomas Riskala. Kevyt romanttinen komedia olisi varmaan ollut parempi elokuvavalinta, onhan kevyellä romanttisella komedialla sentään yhteiskuntaa oikeaoppisesti palveleva funktio: kuluttajan häiriötön, jatkuva, kokonaisvaltainen mielihyvä.

Itse kysymykseen: elokuvan pointti on informaatio. Pointtina on kertoa, että yhteiskunnalla on näkymätönkin puolensa; että länsimaisessa todellisuudessa on muutakin kuin Ashton Kutcherin aurinkoinen naama.

Mutta informaatiotahan me vihaamme?




2) "Lauttasaaren seurakunnan jäsen ja Espoonlahden kirkkoherra" Jouni Turtiainen kertoi Kirkko ja kaupunki -lehden mielipidepalstalla 25. tammikuuta (http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2012/kirkko-kaupunki-3-1/primapaper/, viimeinen sivu) tuohtumuksestaan Ville Rannan Pekka Haavisto -piirroksesta. Kuvassa Haavisto seisoo keskitysleirin porteilla sormi toruvasti ojossa ja moittii paikalla hiiviskelijöitä "kotirauhan rikkomisesta". Ranta siis nostaa esiin holokaustin ja lihateollisuuden yhtäläisyyden, lain ja moraalin eron ja tätä kautta Haaviston "kotirauha"-kommenttien koomisuuden. Turtiainen tulkitsee piirroksen antisemitismiksi. Onhan kärsimys nyt taivas soikoon väärin vain silloin, kun kärsijä näyttää ihmiseltä!

Jouni Turtiainen tekee hyvin tavallisen loogisen virheen. Se, että nostaa sian arvoltaan samalle tasolle ihmisen kanssa, ei tarkoita, että ihminen lasketaan arvoltaan tasolle, jolla sika on perinteisen konsensuksen mukaisesti ollut. Arvoa sialle ei siis ole arvoa pois ihmiseltä. Jos arvioi, että sikojen joukkotuhonta on yhtä suuri vääryys kuin holokausti, ei vähättele holokaustia. Holokaustin tuomittavuus säilyy samana. Juutalaisen arvoa ei vähätellä. Sialle vain annetaan arvo, joka siltä (häneltä?) on tähän asti viety.

"Meidän kaikkien on kysyttävä itseltämme vakavasti: olemmeko ymmärtäneet, mitä holokaustissa oikeasti tapahtui?" Jouni Turtiainen kehottaa. Kysyin tätä itseltäni, ja kyllä: olen ymmärtänyt, mitä holokaustissa tapahtui. Itse asiassa ymmärrän sen tavattoman paljon paremmin kuin Jouni Turtiainen. Historiasta tärkeintä on ymmärtää, että vaikka sortaja ja sorrettu vaihtuisivat, on sorto aina samaa. Meidän lihateollisuudessamme on kyse täsmälleen samasta asiasta kuin 1900-lukulaisten holokaustissa: eläviltä, tuntevilta, hengittäviltä olennoilta viedään arvo, jotta heille voisi tehdä mitä tahansa. Uhri on eri, tekijä on eri, mutta itse asia on aina sama.

Kuten George Santayana sanoi: "Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

Historia on kuitenkin syytä paitsi muistaa myös ymmärtää. Syvällinen ymmärrys vaatii sitä oivallusta, ettei uhrin värillä, muodolla tai älykkyysosamäärällä ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että uhri kärsii.

Mielestäni on upeaa, että rumassa nykymaailmassakin on ihmisiä, jotka vielä välittävät siitä, mitä holokaustissa tapahtui, ja niistä, jotka siinä tuhottiin. Jouni Turtiaisen tuohtumus on mielestäni kaunis asia, mutta tuohtumukseltaan hän ei näe ongelman ydintä: holokausti ei ollut kamala asia siksi, että uhrit olivat ihmisiä, vaan siksi, että uhrit olivat eläviä, tuntevia, hengittäviä olentoja, jotka kärsivät kun heitä satutettiin. Tällaisia olentoja ovat siat aivan samalla tavalla kuin juutalaiset tai minä tai kirkkoherra Jouni Turtiainen.


PS: Miten niin "nimettöminä ja kasvottomina esiintyneet eläinaktivistit"? Miksi kaikki Pekka Haavistoa myöten jankuttavat tällaisista hämäristä olennoista? Eivätkö "Karry Hedberg" tai "Saila Kivelä" ole nimiä? Ovatko heidän kasvonsa jotain niin epämuodostunutta, ettei niitä voi edes nimittää kasvoiksi?





(Pitää muuten siistiä tätä "blogia". Haluan esittää sivistynyttä kansalaista, mitä en tietenkään ole.)

torstai 9. helmikuuta 2012

torstai 2. helmikuuta 2012

"Sekavaa paasausta"

Fell in love on a tram. Twice.


I have a crush on myself.


And now, back to Finnish:


Luulin ja väitin presidentinvaaleja yhdentekeväksi tapahtumaksi. Nyt olen miettinyt uudestaan: vaalien toisella kierroksella on lihasta kieltäytyvä sivari, jonka puoliso on ulkomaalainen homo. Mistä lähtien tämä on ollut mahdollista? Olen positiivisesti järkyttynyt. Tässä on outoa kapinahenkeä. Haistan sen kaupungin kaduilla. Ehkä Suomi ei olekaan kuollut?


Sitten muita aiheita.


Olisi hienoa, jos tämä tekstinkirjoitusväline toimisi oletetulla tavalla itsenäisesti, ihan itse, pyytämättä, ettei tarvitsisi aina käyttää aikaa HTML-koodin ylimääräiseen muokkaamiseen.


Ja sitten.


Olen viettänyt öisiä tunteja lukemalla huvikseni lukiofilosofian oppikirjoja. On hämmentävää, melkein suututtavaa lukea kerta toisensa perään, että joku englantilainen filosofi 1800-luvulla on jo keksinyt minun ikioman teoriani, tehnyt samat eettiset oivallukset. Tällainen herättää minussa jakomielistä kauhua.

Viime yönä hämmennyin puolikkaasta sivusta, joka oli omistettu arvailulle siitä, tuleeko lihansyönti katoamaan hyväksyttyjen normien joukosta samaan tapaan kuin orjuus. Onko tämä - sinänsä itsestäänselvä ja äärimmäisen yksinkertainen - oivallus jo näin mainstreamia?


Sitten ihmisen psykologiaan.


Olen selittämättömällä hilpeydellä seurannut A. W. Yrjänän ruoka-aiheisia kirjoituksia Helsingin Sanomissa. Siinä missä Joonas Konstig selitteli lihansyöntiään yhdessä pitkässä tekstissä, on Yrjänä käyttänyt jo kuukausia ja ties kuinka monta kolumnia oikeuttaakseen lihansyöntinsä itselleen mitä ilahduttavimmilla tavoilla (mutta mites ilman karjan kakkaa muka lannoitettaisiin... [ym. närkästynyttä puhinaa]). En tiedä, millaisissa väleissä Konstig ja Yrjänä ovat keskenään tai ovatko he ylipäätään missään väleissä keskenään, mutta mielestäni olisi aivan loistavaa jos he tapaisivat toisensa samanhenkisyyden merkeissä. Kumpikin on entisiä kasvissyöjiä, joilla ei riittänyt pokkaa jatkaa tätä kulinaarista häiriökäyttäytymistä loppuun asti; he luopuivat kasvissyönnistään, mutta epäonnistuivat luopumaan perusteista kasvissyönnilleen, ja siksi heidän on kirjoitettava. Heidän rintakehäänsä jäi puristamaan se moraalinen syiden joukko, joka alunperin teki heistä kasvissyöjiä ja joka uhkaa tehdä heistä kasvissyöjiä uudestaan, joten heidän on annettava itselleen ja maailmalle yhä raskauttavampia todisteita siitä, että lihansyönti on, kaikista kiusallisista moraalipulmista huolimatta, yksinkertaisesti välttämätöntä.

Käytännössä he ovat siis valmiita uhraamaan tuhat miljardia heikompaan asemaan tuomittua oman mielenrauhasta tieltä; kunhan heillä on turvallinen olo, kunhan he voivat kunnioittaa itseään, ei kenelläkään muulla ole merkitystä. Kuulostaa raa'alta, mutta juuri tätä on ihmisolentojen (useimmiten nolostuttava) psykologia.

Seuraava ei ole vitsi tai liioittelua, vaan aivan todella konkreettinen ehdotus: mielestäni Joonas Konstigin ja A. W. Yrjänän tulisi perustaa kerho nimeltä Psykologisen Defenssin Seura. He kokoontuisivat joka tiistai listatakseen toinen toistaan pakottavampia syitä pitää lihateollisuus olemassa tästä ikuisuuteen. Jokaisen kokouksen jälkeen PDS julkaisisi kaikissa valtakunnallisissa ja paikallisissa sanoma- tai aikakauslehdissä perusteet sille, miksi lihasten syöminen on yksinkertaisesti välttämätöntä ja kuinka he täten itse asiassa ovat koko ihmiskunnan pelastus, eräänlaisia ravinto-opin messiaita. Asiantuntijana kokouksissa kuultaisiin muun muassa Virpi Salmea, joka toisi tärkeään keskusteluun huomionarvoisen lisäargumentin: Ituhipit ovat ärsyttäviä.

Minun mielestäni tällainen kerho olisi hyvä olla olemassa. Ihan vain siksi että se olisi hauskaa. Tämä saattaa kuulostaa sekavalta hölinältä, ironialta ja niin edelleen, mutta minun mielestäni ihan todella on hauskaa että Yrjänän, Konstigin ja Salmen kaltaisia kirjoittajia on olemassa. Jostain syystä pidän heistä. Heissä on jotain haavoittuvaa, jotain inhimillistä. Jotain höpsöä. Elämäni olisi tylsempää ja ajatteluni hitaampaa ilman heitä. Kirjoittaisin huonompaa kirjaa. Toivon heille vilpittömästi mitä parhainta menestystä.

Olemme aina parempia näkemään toisten psykologiset solmut kuin omamme. Ehkä minunkin pitäisi liittyä PDS:ään? Sillä tarkemmin ajatellen: miksi vitussa tämä on mielestäni niin hauskaa?