tiistai 30. lokakuuta 2012

Himo tekee vihaiseksi. Vedä käteen, niin olet vain surullinen.



Kaikki maailman ongelmat johtuvat loppujen lopuksi halusta. Ihmiset haluavat syödä mitä huvittaa ja panna ketä huvittaa, ja siksi maailma sammuu. Ei maailman sammuminen ole minulle mikään ongelma. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi että ihmiset keksisivät ratkaisun, tavan levittää itsensä jollekin toiselle planeetalle ja jatkaisivat siellä samaan malliin. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi ettei tulisi mitään rangaistusta.



Viimeistä lukua odotellessa voi vain nojata taaksepäin ja vastustaa kaikkea normaalia ja kivaa. Tärkeintä on olla vastarannankiiski ja taistella järjettömästi hyvyyden ja kauneuden puolesta vaikkei siitä olisi mitään hyötyä.



Ja vetää käteen.

Ö-kupin rinnat

Hohhoijaa. Kirja nro 2 eli LUUSERIT on ihan paska vaikka sen pitäisi olla tajunnanräjäyttävä. Tiedän mitä haluan tehdä mutta haaveileminen on paljon tekemistä helpompaa.

(Äänestin Tony Halmetta. Vaalivirkailija ei ollut uskoa että passikuvani oli minun.)

Nielin kaksi melatoniinipilleriä tms. ja istun nyt pimeässä huoneessa ilman vaatteita ja tämän pimeyden olisi tarkoitus vaivuttaa minut uneen, ja itse asiassa niin todella tapahtuu enkä käsittääkseni ole nyt täysin hereillä.

En ole myöskään täysin alasti. HOHOIJAA OLEN PESUKONEESA LIITYK

Nykyinen olemassaoloni on aika häpeällistä. En ole moneen vuorokauteen sanonut muuta kuin "Homo!" ja "Kakka!" En tiedä mistä se johtuu, mutta en enää osaa kuin häiriköidä ja huudahdella homo ja kakka (ja toisinaan "Sinä olet homo ja varas!"). Todella vastenmielistä ja jännittävää. Tämä ei muuten ole vitsi. Pari kuukautta sitten huudahtelin tourettensyndroomaisesti "Ron!" tai "Ronald!" Joskus niskani nytkähtelee oudosti, ehkä tästä kehittyy jotain.

Jos nykyään puhun jotain, aiheena on hyvin usein kasvissyöjien ynnä muiden seitanworshippereiden pilkkaaminen. En tiedä miksi, mutta tunnen outoa hysteeristä lämpöä kun esitän Raisa Reikänaama -bravuurini ja sanon "Tyhmä itsekäs ihminen vie turkin eläimen".



Raisa Reikänaama on mielestäni parasta mahdollista huumoria. Kuvaavaa on että 90 % ihmisistä "kammoaa" häntä ja pitää häntä ahdistavana ja loukkaavana.

Terapeuttini sanoo että puran pelkojani absurdiin huumoriin. Ps. Minulla ei ole terapeuttia.

En lähes koskaan seuraa mitään TV-sarjoja, mutta viime aikoina olen katsonut sellaista minisarjaa kuin VERIPUNAINEN, LUMIVALKOINEN tai jotain ja siinä on tällainen:


ja näin unta jossa hän oli tyttöystäväni jonkin tuntemattoman öisen kaupungin kaduilla ja suutelin hänen niskaansa kun kävelimme. Ja kun tajusin että seuraava askel olisi seksi, pakenin ja piilottelin, ja seuraavana päivänä kun taas törmäsin häneen vahingossa hän veti minut syliinsä ja pelkäsin että hän tuntee valtavat Ö-kupin rintani ja jään kiinni siitä että olen itse asiassa eläkeikäinen rouva.


Ps. Kun selostan elämääni, se kuulostaa poikkeuksetta absurdilta huumorilta siitä huolimatta etten miltei koskaan valehtele.
Pps. En tuu syömään mitään falafeleja, syön vain ihmisiä. Argh vuoden kuluttua syön falafaleja, homo, varas, ron

lauantai 27. lokakuuta 2012

Joku nuori tyyppi joka on aika pihalla

Luulin että minulla oli jotain asiaa, muttei olekaan.

Tai siis tietysti on. On helvetisti tärkeitä asioita, jotka pitäisi saada sanottua. Mutten jaksa. Nyt.

Paitsi: taas on lunta vaikka vastahan se suli.

Ja: Turkistarhauksen vastainen kansalaisaloite keräsi 55 000 allekirjoitusta. Ihmiset voi jakaa hyviin ja pahoihin mm. sen mukaan, herättääkö ajatus häkkeihin tungetuista villieläimistä heissä pakokauhua. Tässä maassa on ainakin 55 000 hyvää ihmistä.

Unessani entisen luokkakaverini fiktiivinen pikkusisko katkesi kahtia. Pihalta kuului raks ja katsoin ikkunasta ja siinä hän seisoi kuolleena kahdessa osassa. Myöhemmin tanssin parvekkeella ruman tytön kanssa, kun yhtäkkiä tajusin että hän olikin ruma poika. Hieman myöhemmin luin Sodan ja rauhan läpi autossa matkalla kauppaan, jostain syystä.

Luin muuten kerran jostain tytöstä, joka liiskaantui jonkin huvipuistolaitteen koneistoon. Hänen päänsä ja ruumiinsa survoutui moneen osaan. Joku otti ruumismössöstä kuvia, joita lähetettiin tytön perheelle postissa vielä vuosia onnettomuuden jälkeen. Joskus en ymmärrä ihmisiä. Useimmiten en ymmärrä ihmisiä. Useimmiten vihaan heitä.

Saatana.

Väinö, Väinö, missä on se Väinö, lauletaan radiossa, hyvä biisi.

Kuvittelenko vaan vai näyttäydynkö tässä keskustelussa toivottomana luuserina? No, ainakin kuva on totuudenmukainen.




torstai 25. lokakuuta 2012

I will kill again

Haun avainsanat:

james deanin ruumis.













Kuuntelen lauluja, joita kuuntelin kesällä junan hytissä kun juna syöksyi sumuisen kesäyön läpi. Olin kesällä sietämättömän onneton. En jaksanut elää (mutten toisaalta halunnut kuolla). Onkin outoa, että nämä laulut tuovat mieleen muistoja pelkästä onnesta ja lohdusta ja toivosta. Ehkä olinkin aika onnellinen siinä hytissä.


Kun ajelen joukkoliikennevälineillä ympäriinsä, tunnen itseni yhä enenevissä määrin rikolliseksi. Kun kyräilen ympärilleni, minusta oikeasti tuntuu kuin hautoisin päässäni jotain tuhoisaa ja vaarallista, tai niin kuin taskussani olisi veitsi tai kellarissani puolivalmis pommi. Mutta veitsiä tai pommeja ei ole. On vain tiedostoja. Tuhoisia, väkivaltaisia tiedostoja, joiden on tarkoitus tappaa ja pelastaa. Saa nähdä miten käy, kaikki voi mennä pieleen.


En ole ensimmäinen rikollinen, joka yrittää näyttää James Deanilta. Amerikkalainen teini Charles Starkweather kehitti 50-luvun lopulla James Dean -kompleksin ja ryhtyi myöhemmin pyrähdystappajaksi. Hän lähti tyttöystävänsä kanssa road tripille ja tuli kaiken kaikkiaan murhanneeksi 11 ihmistä. Hän oli ilmeisesti tehokas tappaja mutta kaikkine terveysongelmineen aika huono James Dean -imitoija. Sitä paitsi hän näytti enoltani Heiskalta.

(Mitään "enoani Heiskaa" ei ole.)




Kirjoitan kolmea kirjaa. Se on järjetöntä. Niillä on työnimet: LIHA, VAINAJAT ja LUUSERIT. Kaksi niistä on yrityksiä aloittaa vallankumous. Yksi on vain eroottinen kertomus seksistä Marilyn Monroen kanssa.

Ongelma on, etten tiedä mihin niistä keskittyisin. Tuntuu, että petän kahta jos kirjoitan yhtä. Hidasta ja hankalaa. On pakko tehdä valinta. On pakko keksiä järjestys. On pakko tehdä suunnitelmia. On KIIRE.

Yhdestä vaatimuksesta on pidettävä kiinni: kerro murhaavan tajunnanräjäyttävän musertavan hyvä tarina.

tiistai 23. lokakuuta 2012

How soon is now

The username or password you entered is incorrect.



Missä minä olen?




Olen tosissani. 10 miljoonaa. Kuka lyö kanssani vetoa? 10 miljoonaa vuoteen 2016 mennessä. Kuka lyö kanssani vetoa?

HOWL

RAKASTAN NÄITÄ IHMISIÄ. Ovathan he oikeasti olemassa?


Kuinka paljon olen juonut? Olenko 90-vuotias?


Mitä?


I SAW THE BEST MINDS OF MY GENERATION DESTROYED BY

RUNKKAAMINEN EI AUTA

Nyt KIRJOITAN taas, aion tehdä sen, pitkästä aikaa kunnolla. Mikään muu ei tule tekemään minua onnelliseksi. Minut voi pelastaa vain tulevaisuuteni. Se on jo valmiina, vielä pitäisi vain tehdä siitä totta.

Kaikki on valmiina päässäni. Mikä pidättelee minua? Mitä pelkään? Mitä pelkään? Mitä pelkään?

Kaikkea. Kaikki voi mennä pieleen. Mutta ilman pelkoa ei ole rohkeutta.

Konjakkia, kivennäisvettä ja fuck yes.

Dreams and politics

FUCKING ÅMÅL ON IHAN HELVETIN HYVÄ ELOKUVA. IHAN HELVETIN HYVÄ. En usko että siitä on enää mahdollista pistää paremmaksi. Se on yksinkertaisesti aivan helvetin hyvä.

Tai ehkä ajattelen näin vain siksi että olen tällainen hintti-Agnes. (Mikä on hintti-Agnes?)



Kuuntelen Maija Vilkkumaan, Marilyn Monroen ja Roy Orbisonin levyjä. Löysin ne vanhasta levyhyllystä. Voi kunpa Elin tulisi heittelemään kiviä ikkunaani. Liftattaisiin Tukholmaan.

NYT KERRON MILLAISTA UNTA NÄIN:

Kuljeskelin helteisen aavekaupungin kaduilla. Nousin aurinkoisille, ruohoisille kukkuloille ja menin sisään kukkulassa olevasta ovesta. Tajusin olevani jonkinlaisessa ikkunattomassa, kellertäväseinäisessä kylpylässä/uimahallissa: alhaalla oli iso uima-allas, ylempänä pienempi banaaninmuotoinen kylpyallas. Itse olin ylemmällä tasolla, joten liu'uin banaaninmuotoiseen kylpyaltaaseen. Allas oli tyhjä lukuun ottamatta yhdessä uivaa perhettä, johon kuuluivat isä, äiti ja kolme lasta. Perheen isä sanoi minulle jotain, mutta kiirehdin heidän ohitseen koska olin juuri kiusaantuneena käsittänyt olevani veden alla alasti. Uin banaaninmuotoisen altaan toiseen ääripäähän, seinänkaarteen taakse mahdollisimman kauas uivasta perheestä.

Yhtäkkiä tajusin, että HE TULIVAT MINUA KOHTI. He uivat omasta altaanpäästään nopeasti lähemmäs, pelkät päät pinnalla näkyen. Kun he alkoivat ilmeettöminä saavuttaa minua, juttu alkoi mennä oudoksi - perheen isä vain jatkoi ja jatkoi etenemistään kunnes hänen naamansa tökki rintakehääni. Silloin tein järkyttävän havainnon:

HE OLIVAT PELKKIÄ PÄITÄ. Heillä ei ollut ruumista. HE OLIVAT PELKKIÄ MOOTTOROITUJA MUOVIPÄITÄ, JOTKA LIPUIVAT VEDEN PINNALLA. Tuijotin kauhun vallassa muovisia surisevia mallinukenpäitä, jotka piirittivät minua, ja yhtäkkiä käsitin: olin yksin koko helvetin uimahallissa. KAIKKI muut uijat rakennuksessa olivat pelkkiä robotteja. Olin yksin. Olin vaarassa.

En tiedä mitä sitten tapahtui. Herättyäni katselin vanhoja luokkakuvia. Tuijotin taas yhtä luokkakuvaa, jossa vieressäni istuu tyttö, jota rakastin. Puhuin hänelle kaiken kaikkiaan ehkä kolme kertaa, mutta jostain syystä ajattelin aina, että lopulta meistä tulee jotain. Hän oli todella poikkeuksellinen ihminen. Hän oli mysteeri. Miksi rakastin häntä? Varmaan siksi.

Eivät kai kaikki kokoomusnuoret muuten ole sellaisia kuin Wille Rydman? Mielestäni nykykokoomuksessa on jonkin verran ihan selväpäisiä ja fiksujakin ihmisiä, mutta jumalauta Wille Rydmanhan on ihan pimeä. Luoja, lupaa minulle että psykopatia ei ole kokoomuksen ja maailmankaikkeuden tulevaisuus.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Alecia Beth Moore

Pink (tai "P!nk") on yksi niistä ihmisistä joita arvostan kaikkein eniten tässä maailmassa. Hauskaa että hän sattuu olemaan samalla yksi maailman tunnetuimpia artisteja.

Pink edustaa kaikkea hyvää olematta tylsä. Hän ei syö eläimiä ja on johdonmukaisesti heikkojen puolella ja edistyksellinen oikeissa asioissa (ihminen voi olla edistyksellinen myös väärissä asioissa). Erityiseksi hänet tekee se että häneltä puuttuu se hintelän nössön olemus, johon me Kaiken Hyvän edustajat olemme taipuvaisia.

Pink on älykäs olematta turhan älyllinen. Hän saattaa kirjoittaa asiallisen, kieliopillisesti täydellisen twiitin (I don't watch American Idol, I'm not aware of any feud between anyone nor do I care. Just to clarify. Have a lovely day!) ja seuraavasi twiitata see you in June!!!!! Xxxxxxxxxx. Se on mukavaa.

Pink on kovaääninen, hankala ongelmanuori viimeisestä pulpettirivistä. Olen aina intuitiivisesti pitänyt epävakaista, tunteikkaista häiriköistä. Heissä on jotain syvästi inhimillistä, silloinkin kun heidän käytöksensä on täysin perseestä.

Onnettomista häiriköistä voi useimmiten erottaa satunnaisia oikeudentunnon välähdyksiä, ja ne tulevat aina yllätyksenä. He ovat surullisia ja kiinnostavia. Pidän heistä. Ymmärrän heitä. Monilla ystävilläni tuhannen vuoden takaa oli taipumus myöhemmin kehittyä erilaisiksi nuorisorikollisiksi ja laitosten asukeiksi.

Pink on aina tuonut minulle mieleen yhden nimenomaisen ystäväni. En ole nähnyt häntä vuosikausiin. Paitsi tänään. Seisoin bussipysäkillä, ja yhtäkkiä hän oli viereen lipuneen bussin ikkunan takana. Hän hymyili lyhyesti vaivaantuneena ja ahdistuneena, tavalla joka tuntui heti hätkähdyttävän tutulta mutta josta näki että viisi vuotta elämää oli kulunut. En tiedä oliko noilla viidellä sekunnilla mitään merkitystä hänelle, mutta minä hymyilin itsekseni vielä viisitoista minuuttia myöhemmin.

Me jäimme kumpikin syrjään yhteiskunnasta. Me epäonnistuimme. Eri tavoin tietysti; minä kadotin kaikki ystäväni matkan varrelle, hän noukki niitä liikaa ja vääränlaisia.

Tai miten vääränlaisuus nyt määritellään. Ehkä kaikki on väärin. Ehkä väärin on oikein:





Tietoisku: Ryhmän ulkopuolelle jääminen vaikuttaa aivoissa samalla tavalla kuin fyysinen kipu.

Hä?

Niin paljon hyviä ihmisiä. Niin paljon kauniita ihmisiä. Niin paljon hyvää, niin paljon kaunista. Olen yllättynyt.

Radiossa lauletaan kammottavalla äänellä SAAT MULTA HORSMAN, SE RENTUN RUUSU ON enkä ole eläissäni kuullut näin tappavan kamalaa musiikkia. (Olenpas. Jennifer Lopez.)


Minulla on krooninen ihmisfobia. Tilanne on paha. Panen luottamukseni masennuslääkkeiden ja alkoholin yhdistelmään.

Kaikki tarinat joita kirjoitan ovat lopulta selostuksia siitä mitä toivoisin itselleni tapahtuvan. Jokainen eteerinen tyttö josta kirjoitan on tyttö jonka kanssa haluaisin kuljeskella päämäärättömästi. Jokainen eroottinen herrasmies josta kirjoitan on herrasmies jonka haluaisin ottavan minut nuoreksi salaiseksi rakastajakseen. Jokainen Marilyn Monroe josta kirjoitan on Marilyn Monroe jonka kanssa haluaisin punastella pienessä hostellihuoneessa. Jokainen luoti, sattuma, ehdotus, viettely, suudelma, yliluonnollinen tapahtuma, nokkela puukko, verinen puukko, uhkaus, HALUAN SEN KAIKEN ITSELLENI.

Tarinani ovat mielikuvituksellisia skenaarioita siitä kuinka joku voisi vain yhtäkkiä ILMESTYÄ ja vetää minut YLÖS TÄÄLTÄ. Tulkaa jo. Tulkaa kahdentoista kuukauden kuluttua.

Lupaan avata oven. Kahdentoista kuukauden kuluttua.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

"jannekortteinen 15. lokakuuta 2012 17.05

Mennään ihan milloin vain sulle sopii : ) Ei hätää

Mä olen vain ihan tavallinen lapsi ja poika Toukolasta, jolla on sydän ja joka on eksynyt rakkaudestaan ja lähimmäisistään ja Luojastaan ja sen takia huutaa avutonta kaipuuta todellisen ja ehdottoman rakkauden perään ja

että ihmiset välittäis toisistaan aidosti ja kuuntelis toisiaan ja olis toistensa lähelle ja silittäis toisiaan ja olis helliä toisilleen ja halais toisiaan ja suutelis toisiaan ja ei häpeäis ja pelkäis yhtään rakastaa palavasti ja tulisesti ja todellisesti todella todella todella niin niin niin kuin he rakastavat ja

että he katsois toisiaan syvälle silmiin ja näkis toisensa ja sen ovelan hymyn ja lämpimän siunatun surun joka voittaa kaiken pelon ja kärsimyksen ja taistelis taistelis sen puolesta mikä on oikein ja kaunista ja hyvää ja kunnioittais ja luottais toisiinsa täysin ja antais toisilleen anteeksi vaikka mitä ja olis hyviä ja lempeitä toisilleen ja

että ainoa pyhä, mitä on, on siinä, että rakastaa rakastaa RAKASTAA kaikella sillä mitä on voimallaan ja ymmärryksellään ja tiedollaan ja ihmeellään ja kyvyllään ja valollaan ja lahjallaan kaikellaan ja kaikki muu on turhaa sen rinnalla

TAIVAS"


Agreed!
Heräsin äsken lattialta. Ihme juttu. En muista yhtään mitä tein ennen kuin nukahdin.

Ei krapulaa, ei mitään! Voin loistavasti! Kiva kerrankin herätä varhain aamulla! Woohoo!!!

Muistan kyllä että heittelin kaljaa joidenkin hippien päälle. Sorge! Älkää helvetissä tulko puhumaan minulle, ettekö näe että olen hullu!

Miksi minulle edes myydään alkoholia, kun näytän 12-vuotiaalta? Joku mamumyyjä sanoi että "tätä kaveria ei voi päästää sisään", mutta se johtui vain siitä että passikuvani ei näytä minulta.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Minulla ei ole mitään suhdetta omaan nimeeni. En ole käyttänyt sitä miljoonaan vuoteen.
Miksi vitussa kävijämittari näyttää yhtäkkiä "5"? Toivottavasti kyse on jostain täysin hetkellisestä toimintahäiriöstä, koska jos ei ole, tapan kaikki.










Who knows, who cares


Fleet Foxesin musiikki on kaunista. Se on nimenomaan kaunista, niin kaunista ettei se oikeastaan ole mitään muuta... Musiikin on oltava enemmän kuin vain kaunista. Luulisin. En tiedä.

Tykkään tästä Bloggerin tekstinmuokkaustyökalusta. Tykkään siitä miten kaikki tekstin sekaan laitetut kuvat menevät aina ihan perseelleen. Kun asiat menevät perseelleen, niistä tulee taidetta.

Okei. Nyt kirjoitan oikeista asioista...

Ihan kohta...

Kirjoitan oikeista asioista tuota pikaa...

...

...


Äh. On niin vaikeaa kirjoittaa oikeista asioista. En ole jaksanut kirjoittaa mitään tärkeää minnekään pitkään aikaan, koska sydämen repiminen auki sattuu perkeleesti. Olen jotenkin jäänyt jumiin tällaiseen... runkkaamiseen ja pelleilemiseen. En saa mitään oikeaa aikaan. Pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa taas kirjoittaa juttuja joilla on merkitystä. Se tulee olemaan raskasta ja vaikeaa ja varmaan putoan taas jonnekin niljaiseen kaivoon.

Olen jonkinlaisessa tunnelissa, enkä käsitä mistä on kyse. Olen tavallaan menettänyt hallinnan itseeni. Elän oudossa sumussa, jossain täydellisen välinpitämättömyyden ja tappavan pakokauhun välissä.

Ajelin tänään busseilla sinne tänne. Katsoin heijastustani ikkunasta pimeyttä vasten ja hengitin sen päälle ja ajattelin, että olen todellinen epäonnistuja.

Sosiaalisesti olen epäonnistunut täydellisesti. Olen epäonnistunut osana yhteiskuntaa. Olen niin vähän muiden ihmisten kanssa tekemisissä, etten enää osaa puhua heille kunnolla. Tuntuu, että loukkaan ihmisiä vahingossa jos avaan suuni. Kun yritän sanoa jotain todellista ja kaunista, se kuulostaa tylyltä ja karulta.

Tai sitten jokin pelko ottaa vallan juuri ennen kuin sanat tulevat kurkustani ja yhtäkkiä huomaan vääntäväni äänensävyn iniseväksi ja vitsailevaksi.

Ja vitsiin vastataan hajamielisellä hymyllä ja minä voin vain tuijottaa ja olla hiljaa vaikka oikeasti ajattelen: Ei kun ihan oikeasti arvostan sinua! Se ei ollut vitsi! Älä jätä minua, olet viimeinen oljenkorteni, kukaan ei ole puhunut minulle viiteen viikkoon!

En osaa pukeutua. Tai varmaan osaisin, mutta mikään vaate ei sovi minulle. Voisin lakata käyttämästä vaatteita, mutta vihaan itseäni alasti. Ruumiini on oudon muotoinen, sille eivät sovi iho eivätkä vaatteet. Kaiken lisäksi pelkään kaljuuntuvani, mikä on outoa, koska minulla on poikkeuksellisen paljon hiuksia. Ehkä kyse on nimenomaan siitä: minulla ei ole mitään muuta kuin hiukseni.

Välillä elämässäni avautuu ovia, ja hetken aikaa olen valmis menemään niistä sisään ja jättämään kaiken paskan taakseni. Jos joku vain lopultakin hyväksyy minut, haluaa minut, olen varmis huuhtelemaan sydämeni viemäristä alas ja lähtemään minne tahansa.

Mutta jokin jarruttaa minua. Se on hyvä.

Samalla pelkään aivan helvetisti. Ja nimenomaan siksi olen aivan helvetin rohkea. Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan kykyä toimia pelosta huolimatta.

ILMAN PELKOA ROHKEUTTA EI OLE.

Bussi pysähtyi tänään 30 sekunniksi jonkun bussipysäkin viereen. Pysäkillä seisoi tosi erikoisen näköinen tyttö. Hän vilkuili huolestuneena aikatauluja ja näytti kauniilta ja vilustuneelta. En osaa selittää, mikä hänessä oli erityistä. Sellaiset asiat vain tietää. Voisinpa halata häntä edes 30 sekunnin ajan.

Huonoina hetkinä jokainen vastaantulija saa minut toivomaan että omistaisin aseen. Hyvinä hetkinä jokainen vastaantulija on seikkailu. Sumuisina hetkinä kaikki on sattumanvaraista.

Melkein itkin eilen kun tulin vahingossa katsoneeksi puolituntisen dokumentin nimeltä Maan lähellä. Olen pitänyt monta kuukautta taukoa itkemisestä ja nauramisesta. Viime päivinä olen melkein-itkenyt kaksi kertaa (toinen kerta oli kun katsoin dokumenttia siitä mitä vitun punaniskat ja hillbillyt tekivät aikoinaan intiaaneille). En muista että olisin nauranut kertaakaan, mutta kaikelle on aikansa.

Maan lähellä kertoo kahdesta luonnon ja eläinten keskellä elävästä naisesta. Siinä ei sinänsä ole mitään poikkeuksellista, mutta yllättäen heissä on ihan helvetisti viisautta ja kauneutta ja totta. "Suomitytöt New Yorkissa" eivät ikinä tule saavuttamaan häivähdystäkään siitä kauneudesta mitä noissa kahdessa kiltissä naisessa ja heidän kanoissaan ja vuohissaan on. Eivät häivähdystäkään.

Haistakaa vittu kaikki minna ajot ja alexandra alexikset ja sara nurmet ja muut vitun suomitytöt (paitsi se yksi kiltti poikkeusyksilö), teillä ei ikinä tule olemaan edes miljoonasosaa siitä mitä noilla todellisilla ihmisillä on. Te tulette kuolemaan ennen kuin silmissänne ehtii välähtää sekuntiakaan kauneutta ja ymmärrystä.

Media item: a5e2f44b5aef863cc055a941f6f8058a_nyst_sara_04.jpg
Mene pois, mene pois, MENE POIS




...


En kai vain yksinkertaisesti ole vielä valmis törmäämään maailmaan. Aion aloittaa vallankumouksia, mutta vasta vähän myöhemmin. Aion elää, mutta vasta vähän myöhemmin. Nyt pitää vain kirjoittaa ja odottaa ja kirjoittaa ja ajella busseilla ainakin vuosi. Vuoden kuluttua voin alkaa olla olemassa oikeasti, vuoden kuluttua voin käydä kaljalla Abun pizzakebabissa ja vuokrata pienen matkailuauton ja ajaa vittuun täältä.

Päästäkää minut pois Kalliosta

"jannekortteinen 12. lokakuuta 2012 22.57
Niinhän mä oonkin

jannekortteinen 12. lokakuuta 2012 23.13
Ps. Olen lihansyöjä"


Blaablaa. Tiedätkö olevasi nero? Toi juttu mitä teet on oikeasti ainutlaatuista. Meni hetki ennen kuin pääsin siihen sisään, mutta nyt kun olen riittävän monta tuntia lukenut sun blogia, voin sanoa että olet tavallaan keksinyt kirjallisuuden uudestaan. Tai en tiedä onko siinä siitä kyse, mutta olet joka tapauksessa jotain todellista. Olet mahdollisesti ainut kirjoittaja maailmassa joka on sataprosenttisesti aito eikä yritäkään olla mitään muuta. Luonnollisesti olet myös hullu, mutta niin ovat kaikki merkitykselliset ihmiset. (Halusin kertoa tämän tässä, kun en ole saanut koskaan aikaiseksi kommentoida mitään kunnollista. Mennään Abun pizzakebabiin tasan 365 päivän kuluttua?)

(Ps. Tykkään myös Antti Nylénistä.)



Antti Nylén ei ole mikään setä, Janne Kortteinen, ei todellakaan. Hänessäkin on lopulta kyse siitä että kaltaiseni epätoivoiset, postiluukun alla odottavat häviäjät saavat merkityksen. Se on kaunista.

perjantai 12. lokakuuta 2012

jannekortteinen 11. lokakuuta 2012 15.43:
"Q, lähe kaljalle tai jotain lööbaa Abun pizzakebabiin mun ja Toivo Rotkon kanssa joku päivä?
ntamolta yks 1992 syntynyt A Leppänen julkas kirjan nimeltä Aavekipu ja Poesialta on tulossa nyt ens maaliskuussa 1994 syntyneen Erkka Filanderin runoelma Heräämisen valkea myrsky, joka on kovinta ja parasta mitään pitkään aikaan jaloa, kaunista ja kirkasta ja se on ihan loistava kirjoittaja ja varmasti tulee breikkaamaan

fffffff-f-f-freestyler, rakkamatafon, iirrrevio, vhittöfrsiistailö chamachameleon

shiiis"


Sori mutta näin sut kerran bussin ikkunasta ja näytit pelottavalta (harkitsen asiaa oikeesti)



A drawing from the 15th century sexual book in Iran, depicting the dog humping the woman.

Taas yksi päämäärätön kirjoitus, jossa seikkailee homoja ja hulluja ja ties mitä vielä

Kuolemisessa on jotain seksikästä. Tai ennen muuta siinä että ihminen on ollut kauan kuollut. Ettei hän ole koskaan kokenut tätä aikaa. Saan vanhoista valokuvista jonkinlaisia kuivia orgasmeja, siitä kuinka kauan sitten kuolleiden ihmisten kasvoilla tai asennossa näkyy musertavan tuttuja merkkejä... jostain. Ihmisyydestä? En tiedä.

Jonain yönä tai päivänä liityn heidän seuraansa. Luvatkaa masturboida muistolleni. Olen tosissani.

Kuolleena olemisessa on jotain haavoittunutta (kumma kyllä), ja haavoittunut on seksikästä.

Oscar Wilde nuoren poikaystävänsä kanssa joskus 1800-luvulla, 1800-luvulla:

[IMAGE]

Olispa noloo liikkua tuollaisissa vaatteissa ulkona.






Yllä olevat kuvat [jotka menevät jostain seksuaalisesta syystä oudosti päällekkäin, en jaksa tehdä asialle mitään] ovat jostain 1890-luvun alusta. Puuma-Oscarin rakastaja Alfred 'Bosie' Douglas näyttää löysältä ja itkuherkältä homolta. Sellainen hän varmaan olikin. Hassua, että oikeastaan vain silmänräpäys sitten he istuivat tuossa ja poseerasivat jäykästi. Nyt tuota huonetta - tai varmaan koko rakennusta - ei ole ollut pitkään aikaan olemassakaan. Mutta aivan hetki sitten he istuivat tuossa. Universumin mittakaavassa siitä on vasta pari sekuntia. Bosie varmaan inisi jotain ja sitten Oscar vastasi matalalla, sointuvalla äänellään... Tietääkö kukaan miltä Oscar Wilde kuulosti? Ei varmaan? Eikö se ole valtava puutos????

Entä jos minä annan vain ääneni enkä mitään muuta, mitään muuta?

Bosie Douglas syntyi 1870, ja tässä hän on kasaritunnelmissa koulukavereidensa kanssa (sairasta! kukaan ei enää muista näitä ihmisiä! kukaan ei enää muista vitsejä joille nauroi heidän kanssaan! kukaan ei muista sitä vaivaannuttavaa hetkeä kun näki ensimmäistä kertaa heidän itkevän! sairasta!):

[IMAGE]
Ylärivi, keskellä.

On outoa, ettei Bosie Douglas ole yksi epäonnistuneita kokkauksiaan Twitterissä valittava muotihomo muiden joukossa. Jos tunkeutuisin yllä olevaan kuvaan ja näyttäisin hänelle tietokoneeni, hän menisi sekaisin. Jos soittaisin hänelle The Smithsiä, hän pitäisi musiikin rakennetta todella outona ja laulua ja sanoituksia kammottavina, ja sitten hän kiertäisi säärensä niskansa taakse ja juoksisi pois jonkinlaisena epämuodostuneena rapuolentona. (Mitä? Miksi?)

The Smithsin perustamisesta on kulunut 30 vuotta; se on melkein NELJÄSOSA ajasta, joka on kulunut yllä olevan koulukuvan ottamisesta. NELJÄSOSA, jumalauta. Ja The Smiths perustettiin ihan äsken! Käsittämätöntä! Sairasta!

Oikeasti 1800-luvusta on hyvin vähän aikaa. "1800-luku" kuulostaa jotenkin pimeältä ja uhkaavalta, mutta oikeastaan 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet olivat pelottavan samanlaisia kuin nykyaika. Ehkä 1900-luku ei ollutkaan kovin merkittävää aikaa, ehkä 1900-luku oli pelkkä vitsi 1800-luvun ja tämän aamuyön välissä, ehkä? (Mitä? Miksi?)

[IMAGE]



On silti outoa, että Bosie Douglas (kuvassa) kuoli vuonna 1945. 1945 oli... nykyaikaa. Ilman internetiä ja American Idolia ja Ronald McDonaldia tietysti, mutta nykyaikaa silti. Joku, joka oli (todennäköisesti) harrastanut anaaliseksiä Oscar Wilden kanssa, kuoli 1900-luvun puolivälissä. Täysin sopimatonta. Oscar Wilde on 1800-luvun juttu. 1900-luvulla hän kävi vain kuolemassa.










Vuonna 1902 Bosie Douglas sai lapsen (jota ei muuten synnyttänyt Oscar Wilde siitä luonnollisesta syystä, että hän oli kuollut jo kaksi vuotta aikaisemmin):

[IMAGE]

Googlaamalla "Raymond Wilfred Sholto Douglas" löytää ensimmäisenä jonkinlaisen epämääräisen arkistosivun. Hän on enää numeroita ja neutraaleja sanoja, haamu jollain kylmällä sivustolla. Emme tiedä hänestä juuri mitään. Paitsi: Birth 17 November 1902. Death: 10 October 1964 ‎(Age 61)‎ -- St. Andrew's Mental Hospital, Northampton.

Mutta miksi hän oli hullu? Millaista oli olla mielisairaalassa 1960-luvun alussa? Millaiset ajatukset saivat hänet tuntemaan kiihottavaa melankoliaa?

Ilmeisesti koko suku oli jotenkin vinoutunut. Onkohan jossain mielisairaalassa tällä hetkellä joku Raymondin lapsenlapsenlapsi? Onko tämä sopimatonta? Pitäisikö lopettaa? Okei. Huh.






[IMAGE]
Ekomeininkii
Bosien faija oli vihainen:
"Secondly, I come to the more painful part of this letter—your intimacy with this man Wilde. It must either cease or I will disown you and stop all money supplies. I am not going to try and analyze this intimacy, and I make no charge; but to my mind to pose as a thing is as bad as to be it. With my own eyes I saw you both in the most loathsome and disgusting relationship as expressed by your manner and expression. Never in my experience have I ever seen such a sight as that in your horrible features. No wonder people are talking as they are. Also I now hear on good authority, but this may be false, that his wife is petitioning to divorce him for sodomy and other crimes. Is this true, or do you not know of it? If I thought the actual thing was true, and it became public property, I should be quite justified in shooting him at sight. These Christian English cowards and men, as they call themselves, want waking up.

Your disgusted so-called father,

Queensbury."


Mihin Bosie vastasi twiitillä ei kun sähkeellä:

WHAT A FUNNY LITTLE MAN YOU ARE.

lauantai 6. lokakuuta 2012

lopeta se oksentaminen

Silmäni laajenivat kauhusta. Luin lähettäjän nimen monta kertaa. Tunsin polttavan aineen nousevan ruokatorveani ylös.
Käteni alkoivat täristä niin, että pudotin kännykän lattialle. Nielin suuhuni pyrkivän oksennuksen ja tuijotin puhelinta, kun se makasi sulkemattomien farkkujeni edessä lattialla mykkänä todisteena siitä, että kaikki ei ollut nyt hyvin.

mene nukkumaan

Isoisän hautajaisista muistin erityisesti, kuinka olin seissyt auki kaivetun haudan vieressä ja potkinut jotakin multakasaa, josta oli hiljalleen paljastunut pitkä luu. Arvelin, että se saattoi olla sääriluu, joka oli varmaan kuulunut isoisäni isälle, joka oli haudattu joitakin vuosikymmeniä sitten samaan hautaan – toimituksen jälkeen olin jättäytynyt jälkeen pitkästyneinä hautausmaan läpi vaeltavista sukulaisistani ja oksentanut jonkun 19-vuotiaana kuolleen tytön haudan päälle.
”Elämässäni on liikaa ihmisiä”, Marilyn totesi melankolisen poissaolevasti.
”Ymmärrän kyllä”, James Dean sanoi ja siirsi katseensa oksennuksen tahriman ikkunan takana vilistävään Helsinkiin.
Selailen Irc-galleriassa kasvissyöjätyttöjen kuvia, voi luoja että he ovat kauniita. Voi luoja. He ovat niin uskomattoman kauniita ja älykkäitä ja kauniita.

Miksei kukaan koskaan puhu minulle? Miksei kukaan pure minua?

Lähtisikö joku kävelemään kanssani yöllä Eiran rantaan? Siis niinku oikeesti.

Leave your comment below.

Hgra

En tiedä miksi, mutta olen jo pitkään tiennyt, että joskus vielä menetän järkeni. Jonkinasteinen hulluksi tuleminen on ollut varmaan kaikkein yleisin aihe kirjoittamissani teksteissä siitä lähtien kun olin jotain 9.

Viime aikoina olen viimeinkin oikeasti päässyt aika lähelle hulluutta. Toistaiseksi en kuitenkaan vielä ole hullu, sillä kykenen tarkastelemaan toimintaani analyyttisesti ja toteamaan, että se ei ole millään mittareilla normaalia.

Mutta en tiedä. Varmaan tällainen on ihan hyödyllistä. Olen aina toivonut psykoosia salaa. Saa nähdä. Tykkään muutenkin intuitiivisesti kaikista resuisista, oudosti kävelevistä ja yksinään höpisevistä ihmisistä, joita näkee kaupungilla.

En osaa vielä sanoa, tuleeko edellinen merkintäni pysymään paikoillaan. Saatan säilyttää sen jonkinlaisena dokumenttina lievästä hermoromahduksesta.

Sitten toinen outo juttu: Jarmo Papinniemi on yhtäkkiä kuollut. Hän vain on yhtäkkiä kuollut. Kun maanantaina voitelin ruisleipää keittiössä, Jarmo Papinniemi oli elossa; nyt ei enää ole. Häntä ei enää ole. Ei minulla ollut mitään erityistä suhdetta häneen, en edes kunnolla tiedä kuka hän oli paitsi että hän oli joku aika merkittävä kirjallisuusihminen tai jotain. Olen pari kertaa selaillut Parnassoa, ja Jarmo Papinniemen ensimmäisellä sivulla hymyilevä, terveen ja urheilullisen näköinen kuva on painunut osaksi turvallista, vakaata käsitystäni todellisuudesta.

Todellisuus, mielenterveys, elämä. Ohimeneviä asioita. Aika surullista.

+
kommentti:
Anonyymi: "mene töihin, ei tarvitse näitäkään miettiä ja saat oikeasti jotain josta kirjoittaa"

Ei ne ota. Olen yrittänyt melkein kaksi kertaa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Argh

Miksi ihmiset eivät kirjoita kirjoja 18-vuotiaana? Miksi ne, jotka yrittävät, ovat ihan helvetin paskoja? Olen lukenut useita teinien kirjoittamia novelleja. Osa heistä sanoo haluavansa olla julkaistuja kirjailijoita. Mutta olen törmännyt vaan muutamaan oikeasti hyvään kirjoittajaan ja loput eivät osaa mitään.

Ne nuoret ihmiset, jotka oikeasti osaavat kirjoittaa, eivät ilmeisesti tee asialla mitään. He vain laahustavat jossain yliopistoissa ja ehkä yrittävät siinä sivussa olla jonkinlaisia minimaalisen mittaluokan toimittajia. Ahdistavaa. On tietysti läpikotaisin holtitonta ja tuhoon tuomittua ryhtyä hajamieliseksi pikku pervoksi ja käyttää kaikki päivänsä olemassa olemattomien ihmisten ajattelemiseen (tämä on realistinen käsitykseni kirjoittamisen luonteesta). Ongelma on toisin sanoen se, että nuoret lahjakkaat kirjoittajat eivät ole hulluja. "Minä olen nyt kirjailija" on taloudellisesti, sosiaalisesti ja realistisesti ajatellen hullu päätös ja kuulostaa sitä paitsi pikkuvanhalta, inhottavalta ja ärsyttävältä. Inisevältä, hikiseltä, nololta, adjektiivien luetteleminen loppuu tähän.

Niistä nuorista hulluista, joista todella tulee "julkaistuja kirjoittajia", käytännössä joka ikisestä tietää etteivät heidän uransa alalla tule olemaan kovin merkittäviä. En tiedä yhtään suomalaista tai minkään muunkaan maalaista nuorta kirjoittajaa jonka kunnianhimo olisi samaa suuruusluokkaa kuin omani.

Seuraavaksi luettelen kaikki suomalaiset Tosi Nuoret julkaistut kirjoittajat jotka tiedän (riippuu tietysti siitä, miten "tosi nuori" määritellään; yleisesti ottaen 39-vuotias esikoiskirjailija on kulttuuritoimittajien yms. mielestä raikas teini-ikäinen tulokas): Janne Kortteinen, Miki Liukkonen, Matias Riikonen, Sarri Nironen, Robert Meriruoho. Ilmeisesti he ovat kaikki syntyneet vuonna 1989, mikä herättää kysymyksiä. (Onko kello jo 6 aamulla?) (Elämäni on tosi surullista.) Tiedän enemmänkin nimiä, mutten halua vaikuttaa karmivalta. Vai haluanko? Ihan sama, olen karmiva, se on totta, apua pointtini karkaa, mitä täällä tapahtuu, olen oudosti etääntynyt omasta itsestäni, rehellisesti sanottuna en oikeastaan tunne tällä hetkellä yhtään mitään, mikä on äärimmäisen poikkeuksellista ja todennäköisesti merkki psykologisesta dissosiaatiosta, mielenterveyteni on ilmeisesti järkkynyt väliaikaisesti liiallisen emotionaalisen rasituksen seurauksena ja ---
Morrissey, the subject of this writing.


--- tämä on mahtavaa!!!!!!!!!!! EN TUNNE MITÄÄN. WOW. Paitsi outoa laiskaa maniaa, joka tavallaan huljuu jossain päin kehoani. Se muistuttaa seksuaalista halua. Vai muistuttaako? En tiedä. Tiedätkö sen tunteen, ystäväni, kun tunnet epämääräistä kutinaa jossain päin jotain raajaasi muttet osaa paikantaa mitä kohtaa tarkalleen ottaen pitäisi raapia? Eikö seksuaalinen halu ole oikeastaan sama asia, paitsi ettei se koskaan lopu, se ei häviä, se on aina läsnä vaikka kuinka raastaisit sukuelimiäsi? Tajuatko mitä tarkoitan? (Kenelle oikein puhun?)

Aaaaargh, mitä täällä tapahtuu, mitä minulle tapahtuu, naksahtiko päässäni jotain lopullisesti? Toivottavasti. Mutta todennäköisesti tämä menee ohi kun pesen naamani kukkuloilta juoksevalla lähdevedellä lavuaarissa. Täh? On vain niin helvetisti sanottavaa mutta... sanojen... etsiminen... on... niin... rasittavaa.

Ryhdistäydy nyt. (Persoonamuodosta huolimatta en puhu nyt sinulle, ystäväni, vaan itselleni. Sinun ei tarvitse ryhdistäytyä. Älä koskaan, koskaan ryhdistäydy.)

Mihin jäin ja mistä aiheesta? Mistä olin puhumassa kirjoittamassa? (Sanojen yliviivaaminen on tärkeimpiä esimerkkejä näppärästä hipsterismistä.)

Siis: Janne Kortteinen, Miki Liukkonen, Matias Riikonen, Sarri Nironen, Robert Meriruoho. Jos joku tuntee lisää esimerkkejä, saa kertoa.

Tiedän mainituista henkilöistä kaiken mitä Googlen avulla on mahdollista tietää. Yritän jopa lukea heidän tuotoksensa joskus (tekisin sen milloin vain jos kirjastoista olisi joskus mahdollista löytää etsimänsä kirjat). Pelottavalla, kuolaisella ylipaneutumisellani on hyväksyttävä tarkoitus: odotan koko ajan että Uusi Seksikäs Tajunnanräjäyttävä Nero ilmestyy jostain ja vetää maton maailman alta. Suunnittelen itse tekeväni niin, mutta olisi kiva jos olisi joku haastaja tms. Niin kai olen ajatellut. Vai olenko? En tiedä. En tiedä mitä olen ajatellut. En jaksa muistaa.

Näiltä näkymin vaikuttaa siltä, että Miki Liukkonen on ainut jolla on suunnitelmissa jonkinlainen todellinen läpimurto. Kaikkein aidoin, omaperäisin ja tajunnanräjäyttävin mainituista kirjoittajista on tietysti Janne Kortteinen, mutta hän on niin hullu ja epätasapainoinen että varmaan päätyy pikemminkin asumaan sillan alle pahvinpalasen kanssa kuin julkaisemaan enää yhtään mitään.

Miki Liukkosella on kunnianhimoa, mikä näkyy vaikkapa siinä että hän pelaa julkisuudella. Se on hyvä merkki, mutta koko peli lässähtää siihen että hän toistuvasti muistuttaa olevansa oikeasti huomattavasti tylsempi ihminen kuin mitä edellisessä haastattelussa antoi ymmärtää. En tiedä miksi, en tajua mikä häntä vaivaa.

Suurin ongelma Miki Liukkosessa on tietysti hänen kunnianhimonsa luonne. Hän haluaa voittaa Finlandian. Hyi helvetti! Miksi?! Finlandian voittaminen tarkoittaa sitä että on onnistunut miellyttämään kulturelleja tätejä, mikä on mielestäni todella ahdistava ajatus eikä johda mihinkään oikeaan, ei historian lehdille eikä rakkauteen eikä kenenkään sydämeen. Miksei kukaan halua kirjoittaa Vitun Hyvää Tarinaa ja luoda Aivan Uskomattoman Ihmeellisiä Ihmisiä? Miksi pitää kirjoittaa omahyväistä taidemössöä aaaaaaaaaaaarrrrrrrrrr---


---rrrrgggghhhh!!!!


Oikeasti. Mikä minua vaivaa. (Olen yrittänyt ottaa asiasta selvää ja tehnyt kaikkeni päästäkseni "nuorisopsykiatristen palvelujen piiriin" mutta kaikki valkotakkiset ihmiset työntävät minut pois, koska olen kuulemma liian hankala tapaus eikä kenellekään ole riittävästi erikoistunutta ammattitaitoa; olen epäselvä sen sijaan että olisin anorektikko tai kuulisin ääniä tai muuta normaalia.)


Kun aloin kirjoittaa tätä "blogia", kirjoituksissani oli vielä jotain järkeä. Olivathan ne silloinkin ahdistavia, ylimielisiä ja ikäviä, mutta silloin niissä oli, kuten sanottua, vielä jotain järkeä. Nyt sekin on mennyttä, jumalauta. Selittämättömästä syystä juttuni ovat aivan viime aikoina olleet myös täynnä pakonomaista kiroilua. Miksiköhän?


Ongelman ydin on kai se että olen ylirasittunut, syrjäytynyt ja sairaalloisen turhautunut moniongelmainen lapsinero.


Nuorille kirjoittaville sieluille, jotka mainitsin tai jotka jätin mainitsematta: älkää välittäkö mistään mitä kirjoitin. Olen emotionaalisesti dissosioitunut.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Olen tosi hyvännäköinen.

...

Oliko minulla muuta asiaa? ... ... Ei kai. Paitsi että Nyt-liitteen juttu häpykarvoista loukkasi verisesti maailmankuvaani. Siinä toimittaja Lauri Korolainen kertoo yksityiskohtaisesti miltä tuntuu kun hänen haarovälinsä trimmataan. Luin jutun kertakaikkisen pöyristyneenä. Nyt-liitteen inisevien hipsterinynnyjen ei vain yksinkertaisesti kuulu kirjoittaa "kiveksistä" ja "perskarvoista". Sellainen ei vain kerta kaikkiaan käy päinsä. Se on minun hommaani. Minun kuuluu puhua Nytin iniseville hipsterinynnyille kiveksistä ja perskarvoista ja sitten he kikattavat naamat punaisina.

Huh. Älkää enää ikinä järkyttäkö maailmanjärjestystäni näin.



(Sanomatalossa tuotetun mediasisällön tunteikas arvosteleminen on nykyään olennainen osa toimenkuvaani.)


Anteeksipyyntöä odottaen,
Kenialainen Mannerheim