keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Kapinasta ja pienistä lapsista

Kirjoitin tämän kirjoituksen jonkin aikaa sitten. Nyt julkaisen sen:




Vietin yön kaupungissa, joka oli selkeästi Helsinkiä pienempi. Siellä oli nähtävissä pikkukaupungin syndrooma: kaikki nuoret miehet olivat huomattavan samankaltaisia. Kaupungin pojat ajoivat sietämättömän kovaäänisillä mopoilla, puhuivat kovalla äänellä ja kävelivät rehvakkaasti. Tyttöjen samankaltaisuutta on vaikea arvioida, koska tyttöjen luonteesta on jostain syystä vaikeampi sanoa matkan päästä mitään.

(Tähän väliin utelias kysymys: Miksi mopoista pitää virittää niin vitun kovaäänisiä? Onko kyse vain huomion kerjäämisestä? Se meteli särkee sielua ja ruumista.)

Totta kai Helsingissäkin on rehvakkaita ja kovaäänisiä nuoria miehiä, mutta heidän lisäkseen on huomattava määrä kaikenlaisia laittautuneita tyttöpoikia ja hinteliä nörttejä ja meikit silmissä kulkevia emoja. Mitä pienempi paikka, sitä enemmän ihmiset vahtivat toisiaan. Mitä enemmän on vahtimista, sitä vähemmän on minun kaltaisiani kummajaisia. Meille ei ole tilaa. Ihmisten on esitettävä enemmän, pelättävä enemmän, kiellettävä itsensä.

Väitin äsken, että ”kaikki” nuoret miehet olivat samankaltaisia. Se ei ole totta. Oli siellä oudompiakin yksilöitä. He vain kulkivat nopein askelin lähellä rakennusten seiniä. Näin yhden riutuneen pitkätukkaisen pojan, joka käveli varjoissa ja kantoi pientä kirjaa lähellä vartaloaan. Hän livahti nopeasti rehvakkaista aggressiivisista nuorista miehistä koostuvan joukkion ohi ja katosi nurkan taakse ja minä ajattelin, että jos hän vain haluaa, hän voi vielä voittaa. Hänen pitää vain alkaa soittaa kitaraa tai kirjoittaa. Ja tehdä parhaansa.

Joka tapauksessa kaupungissa vietetyt tunnit saivat minut outoon kapinamielentilaan. En nukkunut koko yönä. Aamuyön tunteina lähdin ulos omituiseen auringonpaisteeseen ja kuljin kaupungin hiljenneillä kaduilla ja kuuntelin vihaista punkia. Tuntui, etten pelännyt mitään. Olisin voinut tehdä mitä tahansa. Olisin voinut voittaa universumin. Pingiksessä. Mitä?


Löysin siinä kävellessäni autotieltä jonkin kukan. Sellaisen violetin kukan. En tiedä mikä kukka se oli. En edes tiedä oliko se violetti. Olen huono kukkien ja värien kanssa.

Joka tapauksessa löysin kukan ja aloin kantaa sitä mukanani. Olen muutenkin tehnyt sellaista, repinyt kukkia tienvarsilta ja kiinnittänyt niitä itseeni ja kulkenut kaupungin läpi. Se on kapinani symboli. Kyse ei tietääkseni ole mistään flower powerista, koska en ole yhtään rauhanomainen.


If you google "Jesus" in English,
you'll get pictures like this one. If you google "Jeesus" in Finnish, you'll get jokes and John Lennon.


Jonkin matkan päästä löysin tyhjän nakkipaketin. Joku oli syönyt nakkeja ja heittänyt paketin asfaltille. Katselin pakettia hetken, otin sen sitten käteeni ja asetin ruoholle tien sivuun. Laitoin kukkani kauniisti sen päälle ja asetin kiven pitämään asetelmaa paikoillaan. Tein ristinmerkin, vaikken ole kristitty. Jatkoin matkaa.

Lähdin etenemään talojen takapihoilla. Jossain vaiheessa pujahdin joidenkin pensaiden välistä ja tajusin olevani Mäkkärin takapihalla. Paikka oli auki 24h. Myyntiluukulla jonotti pari autoa. Kuljin niiden ohi ja hymyilin rumasti. Kun olin ohittanut autot, venyttelin kävellessäni perusteellisesti ja – voih – keskisormeni – voi ei – osoittivat näyttävästi kohti autoja. Mikä valitettava vahinko! (Syyt huonolle käytökselle: a) Joku sanoi minulle/minusta jotain, mutten kuullut sanoja musiikkini alle. Todennäköisesti asialla oli jotain tekemistä maanisen epäsiisteyteni kanssa. b) Autot jonottivat Mäkkärin luukulla.)

Seuraavana päivänä löysin maasta paperiarkin. Nostin sen ja luin viestin. Siihen oli kirjoitettu lapsenomaisella käsialalla jotain tällaista: Löytämämme pieni lintu tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa. Jos joku lapsiperheetön voisi auttaa, ottakaa yhteyttä numeroon xxxxxxxxxx. Alle oli piirretty pieni itkevä lintu. Paperi lojui maassa tolpan vieressä. Syystä tai toisesta se oli pudonnut. Kiinnitin sen uudestaan ja toivoin, ettei sitä ollut irrottanut ihmiskäsi.

Jos oli, niin haluan sanoa käden omistajalle seuraavaa:

Ansaitset kuolla.
Ansaitset kuolla.
Ansaitset kuolla.

--------

Olen käyttäytynyt muutenkin irstaasti ja säädyttömästi.

Ensinnäkin törmäsin erään puolueen kojuun. Koju julisti: LIITY MENESTYJIEN JOUKKOON JA VAIKUTA!

”Menestyjien joukkoon”? Outoa. Ne eivät jaksa enää edes teeskennellä, että välittäisivät. Jos ”menestyjä” tarkoittaa itsekästä ja epäempaattista kiusaajaa ja tyhjänhymyilijää, niin olen mielelläni vastedeskin luuseri. Itse asiassa aion rakentaa koko elämäni tälle ominaisuudelle.

Ne antoivat minulle jonkin esitteen. Niistin nenäni siihen.

Yksi kapinani muoto on myös ihmisten anonyymi rohkaiseminen. Olen selaillut täysin sattumanvaraisesti erikielisten ja -luonteisten ihmisten blogeja ja uhmannut sitä anonyymin kommentoinnin periaatetta, että sen on aina oltava ilkeää. Olen kommentoinut näiden ihmisten blogeja vailla minkäänlaista julmuutta tai pahaa tahtoa. Olen kertonut heille vilpittömästi, jos olen pitänyt heidän sielujaan kauniina tai mieliään kiehtovina, ja antanut heille toivoa paremmasta. Monissa tapauksissa kommenttini on ollut ensimmäinen koko blogissa.

Myös nilviäiskapinani jatkuu yhä peräänantamattomana. Aina kun näen asfaltilla etanan tai kastemadon, siirrän sen tieltä sivuun. Teen näin jokseenkin poikkeuksetta, varsinkin muiden katsellessa. Kerran joku bisnesmies seisoi bussipysäkillä ja tuijotti, kun nostin madon hellästi kadulta. Huomasin hänen tuijotuksensa, joten sanoin madolle ihan vittumaisuuttani ällöttävän pehmeällä äänellä: ”Menehän jo, pikku ystävä.” Se oli mielestäni superhauskaa. En yleensä puhu kuin sisätiloissa.

Syy kapinalleni on tässä:

Istuin pari kuukautta sitten aamuyöllä junassa pimeässä hytissä ja tuijotin ikkunasta ulos. Tuijotin pimeyden halki jonnekin kauas, kun mustuuden keskelle ilmestyi yhtäkkiä suuri valaistu rakennus. Sen seinässä hehkui viisi punaista kirjainta: ATRIA.

Luulen tietäväni, mistä rakennuksesta oli kyse. Juna oli lähellä Seinäjoen asemaa, ja tiedän että Nurmolla sijaitsee Atrian teurastamo. Tuntui kuin sisäelimeni olisivat vaihtaneet paikkaa keskenään. (Outo vertaus, mutta en oikein tiedä miltä minusta tuntui.)



Nurmon teurastamossa surmataan joka päivä satatuhatta (100 000) yksilöä. Joka helvetin päivä satatuhatta kanaa, sikaa ja nautaa kokee jotain niin kamalaa, niin pelottavaa, niin painajaismaista ettei sille ole olemassa edes sanoja.

Satatuhatta päivässä. Miljoona kymmenessä päivässä. Monen holokaustin kokoinen rikos joka ikinen vuosi.

Atrian teurastamo työllistää ehkä joitain satoja, korkeintaan joitain tuhansia ihmisiä.



Väärät tyypit kuolevat.

Lapset kuolevat.

If you don't like this song, you deserve to die



Yes. The fact that you don't love this song means that you are evil and ugly and dead. Your soul must rot in hell. Hell is your home.

Please go home.

The Finnish language is a problem

"Kvister" on yksi typerimmistä sanoista ikinä. Ja Q on kuulemma jonkun James Bond -sivuhenkilön nimi tai jotain.

Haluan nyt ilmaista ajatukseni aiheesta rehellisesti:

Aha.

...

Olen sietämättömän ahdistunut. Välillä, pääasiassa aamuöisin, on hetkiä, joina on helppo hengittää. Ne hetket ovat syy elää.

Miksi ihmiset ovat niin äärettömän, rajattoman, tappavan tyhmiä ja julmia? Miksi? Olen älykkäämpi ja myötätuntoisempi kuin 99,5 % ihmisistä. Olen tietoinen itsestäni ja toiminnastani. Olen tietoinen loogisista sudenkuopista ja ajatusvirheistä ja osaan välttää niitä. Välitän kaikesta pienestä ja haavoittuvasta. Jos satun näkemään vääryyttä, puutun siihen, aina, aina, aina, vaikka olen ujo ja likainen ja kömpelö.

Tämä ei ole mitään itsekehua vaan epätoivoa. EN HALUA OLLA ÄLYKKÄÄMPI KUIN MUUT. EN HALUA OLLA MYÖTÄTUNTOISEMPI KUIN MUUT. En kuitenkaan haluaisi olla tyhmempi tai julmempi kuin olen. HALUAISIN ETTÄ MUUT OLISIVAT YHTÄ ÄLYKKÄITÄ JA HYVIÄ KUIN MINÄ. KAIKKI, IHAN JOKAINEN.

MIKSETTE TE VOI OLLA?

MIKSI, VIERESTÄ TOLJOTTAJAT JA OHI KÄVELIJÄT JA TAPPAJAT JA RAISKAAJAT JA IDIOOTIT. Miksette te vain voisi olla enemmän niin kuin minä. Miksette te voisi välillä pysähtyä ja auttaa.

En tajua. En tajua. En tajua.

...

Aion ryhtyä muusikoksi. Se kuulostaa älyttömältä koska minulla on aina ollut "epämusikaalinen identiteetti" enkä kunnolla osaa soittaa mitään. Tiedän kuitenkin osaavani laulaa ja tehdä lauluja, jotenkin, jostain syystä. Toivoakseni kyse ei ole Idols-harhasta.

Aion ryhtyä muusikoksi. Se on hullua ja spontaania ja kaikin puolin typerää. Ihan sama. Haluan itkeä ja haavoittua ihmisten silmien edessä.

...

Ennen muuta haluan tietenkin kirjoittaa. Haluan että kirjoituksiani luetaan. Useimpia kirjoituksia tässä maailmassa ei lueta, mutta haluan olla tarpeeksi hyvä, tarpeeksi jännittävä, tarpeeksi loistava, tarpeeksi totta tehdäkseni poikkeuksen. Haluan kirjoittaa kirjan, jonka lukee kaksikymmentä miljoonaa ihmistä. Haluan, että joku haastattelee minua ja kysyy minulta kysymyksiä ja yrittää selvittää minut, sillä oikeasti en itse saa itsestäni mitään selvää. Haluan jonkun pelastavan minut. Haluan pelastaa jonkun.

Minulla on suunnitelma. Jos kaikki menee sen mukaan, tarinani on oleva jotain todella outoa ja ihmeellistä. Tämä tarina on jo alkanut. Otan jokaisella kirjoittamallani sanalla yhden askelen lähemmäs sen suuria ja rumia ja kauniita piirteitä. Välillä, aika usein, minua pelottaa, koska tiedän, että minut tapetaan vielä.

Ennen kuin mitään voi tapahtua, jonkun on kuitenkin löydettävä minut. Teen parhaani kiinnittääkseni jonkun katseen itseeni. Se on vaikeaa, koska en halua olla missään tekemisissä sen kanssa mitä "suomalaisella kirjailijalla" tarkoitetaan. En halua olla missään tekemisissä sellaisen menestyksen kanssa, mistä puhutaan kun puhutaan Tuomas Kyröstä. En halua olla "suomalainen" tai Suomessa tai istua kirjastoissa puhumassa kymmenelle ihmiselle tai hymyillä kustannusalan illanvietoissa tai olla missään tekemisissä intellektuellien kanssa, tai no ehkä parin intellektuellin.

En halua olla Jotain kirja-alalla. Haluan olla Jotain maailmassa.

Olen koko ajan kielekkeen reunalla. En kuitenkaan aio pudota pohjalle asti, koska en osaa enkä halua.

Olen niin helvetin väsynyt.

Pitäisi poistaa monta kymmentä sivua tekstiä kirjastani. Se on liian pitkä. Onko? On.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Olen häirikkö

Olen palannut. Tämä "blogi" vaikuttaa näin ulkopuolisen silmin aika kiihkeältä paikalta. Paljon seksuaalisia jännitteitä. Roolihahmojen välillä.

Minulla on käsittääkseni oikeus puhua täysin käsittämättömiä, sillä olen hullu ja kello on seitsemän aamulla.

Voisin laittaa tänne viehättäviä kuvia itsestäni. Olen käyttänyt avatarinani yhtä kuvaa, jossa olen 15, ja toista kuvaa, jossa en itse esiinny.

Laitan tänne kuvan itsestäni. Minä olen tässä:

James Dean

Miten noin täydelliset kasvot voivat olla olemassa? Tai eiväthän ne ole. Ne ovat enää pelkkää luuta. Tai en tiedä. En tiedä kuinka nopeasti luut maatuvat tai kuinka James Deanin verisestä ja kaiken kaikkiaan eritteisestä ruumiista päästiin eroon. Ehkä se poltettiin. En tiedä.

Kuolemassa ahdistavinta on peräsuolen viimeinen toiminta.

Anteeksi.

Oh! Luojan tähden!

Jos olisin yhtä kaunis kuin Miki Liukkonen (kuvassa vasemmalla [edit: ahaa, kuva ei näy]), asiat sujuisivat helpommin. Tavallaan pidän itseäni ihan hyvännäköisenä. Naamasta. Minulla on kaunis naama. Jos vedän sille ylempänä olevaan kuvaan vangitun ilmeen, näytän James Deanilta. Mikään muu minussa ei ole kaunista. Tänä yönä.


En ole vilkaissut tätä blogia tms. aikoihin, koska en ole uskaltanut. Tällä välin kaikenlaista outoa on tapahtunut. Ihan oikeasti outoa. Järkyttävää. Aavemaista. Itse asiassa olen kirjoittanut näistä kiehtovista tapahtumista valmiita blogimerkintöjä. Laitan ne tänne myöhemmin, mutta nyt minun on kirjoitettava tärkeämmistä asioista:



Kävelin sillalla ja vastaan tuli Remus Lupin.

EI siis tämä:

 

Hyi.



Joka tapauksessa osallistuin Pride-kulkueeseen oikean, viiksettömän Lupinin oikeuttamana. Kulkueessa oli tylsää, koska en tuntenut marssivani minkään vähääkään ”radikaalin” tai ”kuohauttavan” tai ”vaietun” takia. Se vallankumous on jo tapahtunut tässä osassa maailmaa, uskokaa tai älkää. Sitä paitsi monet ympärilläni marssivat ihmiset olivat aika typeriä. Toivoin koko ajan, että joku hyökkää kulkueeseen vain sumuttaakseen minua jotenkin. Mutta mitään ei tapahtunut.

Penis on inhottava. Vagina on inhottava. Tunnen kipua nähdessäni toisiinsa tunkeutuvia genitaaleja. Se on luonnotonta. Tulee samanlainen tunne kuin silloin, kun liitutaulua raavitaan kynnellä. En ymmärrä miten kukaan pystyy katsomaan pornoa kun sukuelimet ovat niin inhottavia. Tai harrastamaan seksiä. Tai tekemään ylipäätään mitään tiedostaen sukuelinten olemassaolon. En halua olla missään tekemisissä sukuelinten kanssa, en penisten, kivesten, emätinten, erinäisten välimuotojen tai ylipäätään minkään kanssa. En halua olla tekemisissä minkään kanssa.

Tälläkin hetkellä tuhannet erikokoiset ja -ikäiset ihmiset tyydyttävät itseään metsissä ja pelloilla ja supermarketeissa ja toimistoissa ja niin edelleen. Kerran näin hiekalla alastoman miehen, joka tyydytti itseään ja hymyili minulle.

Se mies olin minä. Mitä? Olen kovin väsynyt.

Odotan myrskyä, joka vihdoin lyö minua.





En ole koskaan

- harrastanut seksiä

- suudellut ketään

- ollut humalassa baarissa, puistossa, klubilla, festareilla, kirkossa tai millään muullakaan julkisella paikalla

- hengannut jonkun kanssa ja nauttinut siitä

- kokeillut huumeita

- tupakoinut sanan varsinaisessa merkityksessä

- tapellut fyysisesti tuttujen tai tuntemattomien kanssa

- käyttäytynyt millään muotoa terveen teini-ikäisen tavoin


Enkä muuten ole aikeissa tehdä asialle mitään. Tämä on minun voimatonta kapinaani. Samoin kapinaa on rahan antaminen romanikerjäläisille oikeiden ihmisten tuijottaessa. Ja loukkaantuneiden eläinten vaivalloinen pelastaminen. Ja itkeminen pyörällä ajettaessa.

(Onneksi tämänaamuisessa Radio Helsingin aamushow'ssa ei ole se plösö kiusaaja mukana. Se Harri Niemi tai joku. Hänen käsityksensä huumorista on yksinkertaisesti muiden haukkuminen ja pilkkaaminen. Hauska ei voi olla olematta ilkeä ja kovaääninen. Piste. En tajua miten ne kaksi kiltimpää kestävät sitä jatkuvaa virnuilua. Minulle tulee siitä aina ahdistunut ja levoton fiilis. Mutta sehän on vain "kiusoittelua" ja "läppää". "Hanki huumorintaju"!)

Olen keski-ikäisten akateemisten naisten unelma. Olin yhtenä aamuyönä kävelyllä ja yhtäkkiä olikin aamupäivä. Istuin penkillä jossain syrjäisessä puistonnurkassa runollisen näköisenä, kun keski-ikäisen akateemisen naisen koirat tulivat nuuskimaan minua. Hymyilin naiselle ja tämä heilautti kauempaa kättään ujosti. Ehkä annoin hänelle toivoa.

Sitä ennen minulla oli hauskaa jossain pienessä kaupassa. Kävelin sisään jostain ovesta ja tajusin olevani ruokakaupassa. Myyjätyttö sanoi "Huomenta". Jostain syystä kuljin mykkänä eteenpäin ja reagoin toivotukseen vasta kymmenen sekuntia myöhemmin pitkällä "Hhhhhh"-äänteellä.

Kaupan käytävät muodostivat eräänlaisen sokkelon, jonka olennaisin osa oli hyllyjen lomaan muodostuva kehä. Tästä syystä aloin kiertää pitkää ympyrää kaupassa, josta en halunnut ostaa mitään. Kolmannen kafkamaisen kierroksen ollessa meneillään toinen myyjätyttö, ilmeisesti jonkinlainen harjoittelija, alkoi etsiä oikeaa hyllyä jollekin tuotteelle. Käytännössä katsoen hän alkoi siis jahdata minua. Jouduin lievään paniikkiin; se on jokin primiitiivinen reaktio silloin kun joku kulkee perässäsi ja ilmestyy näkyviin kulmien takaa. Otin vähän juoksuaskelia. Lopulta pysähdyin karkkihyllyn eteen. Ostin kolme pulloa sitruunaisesti maustettua mineraalivettä. Myyjätyttö, jolle en ollut sanonut huomenta, kohteli minua tylysti. Pakenin kaupasta ja menin meren lähelle ja kihersin pitkään ja lapsekkaasti ja ihmiset luulivat että olin hullu ja resuinen.

Haluan. En tiedä mitä.

Ehkä nerouteni nostaa minut täältä. Ja sitten se tuhoaa minut.

Morrisseyn naama on niin järkälemäinen ja liioitellun maskuliininen, että se näyttää ensin melkein rumalta. Naamaan pitää tottua ennen kuin siitä tulee söpö. Jos Morrisseyn harrastuksiin lukeutuisi dragiin pukeutuminen, hän olisi pelkästään epäuskottava ja täten pelkästään hauska.