keskiviikko 28. elokuuta 2013

fffffffffffhhhhhhhhhhhh

Olen aivan helvetin väsynyt. Aivan uskomattoman väsynyt. En jaksa enää elää tällä tavalla. Olen pyörittänyt tätä täsmälleen samaa kuviota nyt suunnilleen vuoden. Mun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni. Pitää taistella, muttei kuluttavalla vaan parantavalla tavalla. Pitää hoitaa velvollisuuksia eikä vain ajatella niitä ja tehdä lupauksia. En ole unohtanut velvollisuuksiani vaikka olenkin vain maannut lattialla ja toljottanut kattoon.

Aion hiljalleen alkaa hoitaa hommia uudella tavalla. Pitää päästä irti tietyistä kahleista, kuten pakkomielteistä kirjoittaa aivan kaikki ylös, muistaa asiat joilla ei ole merkitystä, tarttua jokaiseen ajatukseen ja murehtia aina samoja asioita. On vain hyvä päästää irti tietyistä ajatuksista. Jos unohdat mitä olit sanomassa, hyvä! Älä sano mitään vaan hengitä ulos. Älä kirjoita blogia koko ajan. Älä takerru pieniin pahoihin asioihin, keskity suuriin hyviin. Tänäänkin vain havahduin kolkkoon ahdistuksen tilaani ja tajusin että kaikkihan on hyvin. Kaikkihan on ihan riittävän hyvin. Ulkoiset kahlitsevat tekijätkin alkavat vähitellen hellittää otettaan. Tuntuu hyvältä hengittää. Pitää alkaa hengittää ulos jotain vähän parempaa ja raikkaampaa, liikkua määrätietoisemmin oikeaan suuntaan, kohti maailmaa, ihmisiä ja tulevaisuutta. Siinä on onni. Tulevaisuus on hyvä ja kaunis.

Taidan mennä nukkumaan!

Se jota et voi voittaa


Toi bassojuttu on hyvä syy kuunnella tätä.
 
Avasin telkkarin 10 sekunniksi ja siellä Philip Roth sanoi että jokainen ihminen löytää lopulta oman "Nemesiksensä". Vihollisen jota ei voi voittaa.

Ehkä se on totta. En osaa sanoa mikä "Nemesikseni" olisi. Kenet tai minkä ensinnäkin lasken vihollisekseni? Yleensä suunnilleen kaikki ja kaiken. Uskon kuitenkin, että mikäli onnistun voittamaan vihollisistani suurimmat, suhteeni kaikkeen muuhun voi muuttua. Maailmassa jossa suurimmat viholliseni ovat kuolleet voin ehkä elää ja hengittää ja iloita niistä pienemmistä vittumaisuuksista jotka nyt tuhoavat minua.

Uskon voittavani lopussa. Uskon voittavani suurimmat viholliseni. Esimerkiksi eläinteollisuus ei tule olemaan täällä ikuisesti. Se katoaisi siinäkin tapauksessa että minä päättäisin asettua mukavaan asentoon ja olla tappelematta vastaan. Teoriassa voisin vain nojailla seinää vasten ja katsella lihateollisuuden putoavan polvilleen eteeni ja hitaasti kuolevan. Tämä vihollinen kuolee jopa ilman minua. Labraliha keksittiin äsken. Viikko sitten luin MTV3:n nettisivuilta uutisen, jonka mukaan "kasvissyönti yleistyy: joissain lukioissa jo puolet opiskelijoista kasvissyöjiä". (Mitä???? MITÄ????)

Sellaisia asioita kuin kuolema en tule voittamaan, mutta kuolema ei olekaan ollut viholliseni pitkään aikaan. On tärkeää kuolla.

Ihmisluonnon sisäänrakennettua typeryyttä ja pelkuruutta ja alhaisuutta ja kuvottavuutta ja epä-älykkyyttä tuskin tulen koskaan sinänsä voittamaan (vaikka voinkin tehdä jotain sen seurauksille). Ehkä se on mun Nemesis. Mutta oikeastaan: mitä vittua minä olisin ilman sataa miljoonaa idioottia ympärilläni? Mitä me olisimme? Emmekö me saa arvomme, voimamme ja tulemme nimenomaan siitä että emme ole niin kuin idiootit ympärillämme? Eikö kaikki palo ja tarkoitus ja hauska nouse juuri siitä? Että voimme juosta heidän välistään keskeltä katua ja näyttää rumilta ja oudoilta ja vihaisilta ja olla välittämättä vittuakaan siitä että he tuijottavat?


Silti vierauden tunnetta on vaikea kestää. Kävelin tänään tuntitolkulla sinne tänne pitkin Helsingin keskustaa ja kaikki oli väsyttävää ja vituttavaa ja keuhkoissa tuntui vain niin kolkolta, vihaiselta ja vieraalta. En pysty samastumaan ihmisiin ympärilläni. He ovat erilaisia. Voi tietysti ajatella että vika on minussa, mutta kaikki rationaalinen järkeni sanoo että vika on heissä.

http://www.kovari.fi/site/assets/files/1293/pulu_istanbul_151011_2.jpg

Esimerkiksi:

Miksi, MIKSI joidenkin lasten on PAKKO juosta uhkaavasti lintuja kohti kun näkevät niitä kadulla? Mitä he saavat siitä? Mikä heitä vaivaa? Tänäänkin ratikkapysäkillä katselin pikkupojan ja pikkutytön säikäyttelevän puluja ja melkein hyppivän niiden päälle ontot ahnaat pedon tuijotukset silmissään. Tuijotin heitä ilmeisesti aika uhkaavasti, koska kohta pikkutyttö veti pikkupojan paidanselkämyksestä pois ja kuiskasi hermostuneena "Ei enää".
No, jäi päivästä sentään jotain mistä olla ylpeä. Sain 6-vuotiaan tytön pelkäämään.

Miksi, MIKSI ratikassa on ihmisiä jotka räpläävät koko ajan jotain älytöntä älykännykkää ja kuuntelevat häiritsevän kovaa sielutonta nakuttavaa tsäkätsäkä-onthedancefloor-jumputusmusiikkia kuulokkeistaan niin että kaikkien ympärilläkin on kuunneltava sitä? Ei mua häiritse se että musiikki kuuluu ulkopuolelle. Jos se olisi hyvää musiikkia, sammuttaisin mielelläni oman iPodini ja kuuntelisin. Mutta kun se musiikki on todella kamalaa, merkityksetöntä ja ankeaa. Eivätkä he koskaan edes vilkaise ikkunasta ulos. Miten sitä voi edes kutsua olemassaoloksi?

On tärkeää että musiikilla ja ihmisillä on sielu. Mutta olen niin vitun nirso, että sinänsä sielukkaatkin asiat voivat helposti mennä pilalle. Esim. Kari Tapiirissa ei sinänsä pitäisi olla mitään vikaa, mutta silti Kari Tapiiri ärsyttää minua, koska Kari Tapiirin musiikkia kuvaillaan "söpöksi" (blörgh) ja hän laulaa kappaleessaan että "Ratsastaa joku vitun heeevonen, ei ketään enää kiinnostaa länkkärit". (Miten helvetissä HEVONEN voi ratsastaa?)

Ja silloinkin kun näen kiinnostavia, kiehtovia, kipinöiviä ihmisiä, tulen vain entistä vihaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi koska tiedän että he ovat miljoonien valovuosien päässä. Tänään kaupan kassalla työskenteli kauniin ja älykkään oloinen tyttö, mutten sanonut hänelle mitään (esim. "moi" tai "kiitos"), koska en jaksa alkaa leikkiä että hänellä voisi olla jotain tekemistä kanssani. Toimin yleensä ostotilanteissa näin. Toivottavasti myyjät eivät loukkaannu. Toivon yleensä että he luulevat että olen esim. kuuro, jolloin käytökseni olisi ymmärrettävää.

Tulin myös astuneeksi vanhan lukioni ovista sisään (taas). Kävelin koulun ohi ja ovi oli auki joten menin sisään. Siellä oli vanhempainilta uusien opiskelijoiden vanhemmille. Menin sisään ja kuljeskelin uhkaavasti kädet selkäni takana ympäriinsä ja ajattelin että jahas, taas uusi sukupolvi meitä, jotka odottivat tältä paikalta jotain mutta löytävätkin itsensä pinnallisten idioottien keskeltä. Ja nyt ne, joiden kanssa minä kävin hetken aikaa sitä koulua, ovat melkein kaikki lähteneet ja aloittelevat nyt hurjaa nuorten aikuisten elämää tai jotain. Vaikka he eivät ansaitse sitä. Teki taas mieli kirjoittaa seinät täyteen varoituksia: TÄMÄ PAIKKA ON PERSEESTÄ. LÄHDE POIS ENNEN KUIN PETTYMYS TUHOAA SINUT. Olisin kyllä halunnut juhlia penkkareita. En sitten koskaan saanut penkkareita, vaikka rekan lavalla matkustaminen oli ehkä suurin syy miksi ylipäätään vaivauduin lukioon.

Vielä jonain päivänä matkustan rekan lavalla ja heitän karkkia kaduille. Saattepa nähdä. Vielä jonain päivänä. Mutta sinä päivänä ihmiset ympärilläni eivät ole ihmisiä joita vihaan, vaan ihmisiä joiden takia kannattaa olla hengissä.

Toissayönä kun olin sanonut äidilleni hyvää yötä ja olin matkalla omaan huoneeseeni, pysähdyin hetkeksi eteiseen suljettuani oven takanani. Nojauduin oveen ja hengitin hetken pimeää huonetta ja postiluukusta höyryävää yöilmaa.

Ja yhtäkkiä mut täytti kokonaisvaltainen tunne että kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Ja tulevaisuus on kaunis.

tiistai 27. elokuuta 2013

2

Mä en oo koskaan tarvinnut kondomeja mihinkään muuhun kuin ilmapallojen puhaltamiseen. Ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran tein kondomilla jotain 14-vuotiaana kun ostin kaupasta yhden paketin ja sitten menin jonkun taloyhtiön pihalle puhaltelemaan niitä täyteen ilmaa ja vapautin ne sitten lentämään pöristen pihan halki.

Viime yönä ei ollut kännykkää tai paperia ulottuvilla, niin kirjoitin muistiinpanoja lyijykynällä seinään. Nyt katsottuna se näyttää runolta tai joltain:


Johnin evankeliumi
katse joka polttaa reikää sydämeen
katselimme kuinka sielumme kohosivat ilmaan
hengitä
pääkallot salamanvalossa
peili paskalla
bussin vierellä pyöräily
miksi pahat ihmiset saavat viettää joulua?

Voisin siirtää mun muistiinpanot Wordiin ja koostaa niistä postmodernin ironisesti kielellä leikittelevän runokokoelman. Ei olis vaikea tehtävä. Sen nimi olisi "Peura, sateen kasvoilla" tai "Gorilla maailmanpyörässä" tai "Kisimpäni suolema". Sitten se julkaistaisiin ja olisin kaikkien mielestä tosi raikas ja hyvä.

Hyvää yötä,

Olet tässä, se on voimaa



Daniel Johnston on niin hyvä.

Ankein kaupunki jossa olen koskaan käynyt: Sodankylä.
Todella tukehduttava paikka. Rakennukset ja ihmiset ja kaikki on aseteltu jotenkin niin klaustrofobisen ahtaasti, että olen varma että mikäli olisin syntynyt Sodankylään, olisin todennäköisesti fyysisesti tukehtunut ennen 15. ikävuottani.

Huonoimmat kirjat joihin olen (kuluneen vuoden aikana) koskenut:
Albert Camus - Sivullinen
Jack Kerouac - Dharmapummit
EL James - 50 Shades of Grey.
Valitettavasti. Tylsä on tylsää.

Tänään bussin takapenkillä oli kolme laittautunutta tyttöä.
Heillä oli KAIKILLA aivan KOKO AJAN kännykät kädessä ja he puhuivat TAUOTTA aivan KOKO AJAN pahaa joistakuista muista tytöistä aivottomilla pinnallisilla nakuttavilla kotkotusäänillään. Teki mieli mennä ja lyödä heiltä päät irti. Miksei heillä ole älyä ja rohkeutta ja munaa ja ajattelukykyä tajuta että typerän pikkulutkan onni ei koskaan voi olla oikeaa onnea? Ei koskaan. Voi jumalauta, katsokaa joskus ympärillenne, pysähtykää, katsokaa taivaalle, hiljentykää, HEITTÄKÄÄ NE VITUN ÄLYPUHELIMET KATUKAIVON RAOISTA ALAS ja jos ette keksi ystävienne kanssa muuta puhuttavaa kuin pahantahtoinen napina toisaalla olevista ihmisistä, ystävänne eivät ole ystäviänne eivätkä he tule koskaan olemaan ystäviänne eivätkä he tule koskaan ymmärtämään teitä ja teidän on jatkettava matkaa. 

Ostin jotain erikoisteetä. Toivottavasti se ei maistu hajuvedeltä.

Aloin mökillä yhtäkkiä puhua savolaisittain. Teen sitä yhä. Mie en vaan yksinkertasesti maha sille mittään, se tuntuu hauskalta ja luontevalta. Ei se varmaan mitään oikeeta savoa ole.

http://libcom.org/files/imagecache/article/images/library/the-famous-pose-of-albert-camus1.jpg
Jou

Kamppailen koko ajan sen kanssa että mitä ajatuksiani laitan tähän blogiin ja mitä varsinaiseen kirjallisuuteeni. Pääni täyttyy lähes päivittäin aivan loistavilla ideoilla ja häivähdyksillä. Tuntuu että pitää saada parhaimmat ja huonoimmat oksennettua jonnekin. Aavekirja jota yritän nyt saada valmiiksi on vähintään 30-prosenttisesti kokoelma outoa ajatusten ja ideoiden sälää. Olen kuitenkin nyt päättänyt että pyrin vuodattamaan parhaimmat ajatuskulkuni sinne enkä tänne. Pitää ajatella pitkällä tähtäimellä, vaikka aivoalueet pitkällä tähtäimellä ajattelua varten eivät olisi vielä kehittyneet.

Osa ajatuksistani sopii kyllä edelleen paremmin tänne kuin Word-tiedostoon. Voisin huomenna kirjoittaa vaikka "Suomen runokentästä" (lol) tai Antti Nylénin Tunnustuskirjasta, joka on Antti Nylénin ylivoimaisesti paskin kirja.

Piti sannoo viel jottain mut mie unohin

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kuuntele



Olen palannut saaresta, jossa vietin joitain vuorokausia perheeni kanssa. (Vähemmän mystisesti: palattiin mökiltä.) Kaikki meni hyvin, paitsi että yhtenä iltana join liikaa valkoviiniä ja kerroin vanhemmilleni millaista kirjaa kirjoitan ja sain koko jutun kuulostamaan idioottimaiselta. Sanoin heille että nimeni on Olli Brander ja kysyin siskoni mukaan 15-20 kertaa näytänkö edes jonkin verran James Deanilta.

Jos siinä saaressa haluaa löytää ulkohuussin, pitää kävellä pitkä matka syvälle metsään. Keskiyöllä loppukesän pimeydessä polku on käytännössä pilkkopimeä, jostain korkeiden puiden takaa paistaa kuu pahaenteisesti, ja siinä kävellessä taas tajuaa etten todellakaan pelkää eläimiä vaan ihmisiä. Ei tosiaankaan vittuakaan hetkauta ajatus, että jostain könyäisi joku karhu paikalle. En näe sellaisia kauhunäkyjä kaikkein primiitiivisimmillä pelon hetkillä. Karhut ovat pehmeitä, luonnollisia, todellisia, niissä virtaa lämmin veri. Muistan kun vielä 12-vuotiaana olin partiolainen ja porukka meitä 12-vuotiaita oli lähetetty yksin metsään nukkumaan ja kaikki muut mekastivat ja kuiskuttivat siellä teltassa että ei vitsi entäs jos tulee susi tääl liikkuu varmaan karhuja, enkä siinäkään asiassa pystynyt yhtään eläytymään ikäisteni ihmisten sieluihin.

Kun kävelen yksin pimeässä metsässä, alan ajatella ihmishahmoja, jotain metafyysisiä kaasumaisia ihmismäisiä näkyjä. Alan melkein nähdä niitä. Olen aina intuitiivisesti pelännyt sellaisia olentoja. Tai "olentoja". Katsoin kerran jotain ohjelmaa, jossa skitsofreniaa sairastava tyttö kertoi näyistään: hän kertoi näkevänsä huoneessaan joskus pitkiä harmaita miehiä. Pitkiä harmaita miehiä, jotka eivät varsinaisesti ole ihmisiä tai eläviä. Nimenomaan sellaisia minä pelkään.

Mutta ensi keväänä mulla on elämä ja tulevaisuus on siinä ja hell yeah

tiistai 20. elokuuta 2013

Eristysselli

Tää blogi on mun message in a bottle.



Katsoin dokumentin. Se käsitteli rangaistusta, jota yhdysvaltalainen oikeusjärjestelmä käyttää tälläkin hetkellä 80 000 vankiin mutta joka on luokiteltu kidutukseksi suuressa osassa maailmaa. Jotkut huonosti käyttäytyneet vangit suljetaan vuosikausiksi pieniin eristysselleihin, joissa he joutuvat viettämään 23 tuntia vuorokaudessa. (Jäljelle jäävän tunnin he viettävät yksin suihku- tai voimisteluhuoneessa.) Kaikki luonnollinen ihmiskontakti ja kaikki inhimilliset psyykkiset tarpeet on suljettu pois. Käytännössä turkistarhausta ihmisillä. Yleensä vangit joutuvat viettämään kopperossaan muutaman vuoden, mutta pahimmissa tapauksissa vanki saattaa joutua kävelemään sellissä edestakaisin vuosikymmeniä. Vangit saavat vähitellen pieniä "elämänlaatua parantavia" etuuksia, mutta jokainen virhe, kuten ruumiintarkastuksesta kieltäytyminen, johtaa lähtöruutuun putoamiseen, etuuksien katoamiseen ja rangaistuksen pitenemiseen. Mies, joka oli alunperin tuomittu vankeuteen 12 vuodeksi varastettujen laitteiden myymisestä tms., teki eristyksessä vuosien mittaan sen verran monta virhettä että tuomio nostettiin lopulta 96 vuoteen.


Kiinnostavinta tässä on eristyksen vaikutus psyykeen. Eristyssellikäytännöstä päättävät ihmiset väittävät koulivansa vangeista parempia ja tottelevaisempia ihmisiä. Käytännössä ei kuitenkaan ole mikään ihme että vangit erehtyvät käyttäytymään eristyksessä huonosti: yksinäisyyteen pakotetut ihmiset tulevat lähes poikkeuksetta hulluiksi. Heistä tulee impulsiivisia, ahdistuneita, vihaisia, väkivaltaisia, vainoharhaisia, itsekseen höpiseviä ja kyvyttömiä normaaliin kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Yksinäisyys vaikuttaa aivoissa samaan alueeseen kuin kipu.

En ole koskaan elänyt eristyssellissä, mutta mulla on vuosien kokemusta siitä kun sosiaalinen ympäristö päättää ettet ole olemassa. Ympärillesi tavallaan muodostuu jonkinlainen näkymätön kupla. Jos et ensin löydä paikkaasi sosiaalisessa ympäristössä kuten esim. yläasteella, tilanne voi nopeasti kehittyä siihen että muiden ihmisten on sopimatonta olla sinuun missään kontaktissa ja sinun ei oleteta ilmaisevan olemassaoloasi millään tavalla. Et puhu kenellekään eikä kukaan puhu sinulle. Kukaan ei edes katso suuntaasi. Jos joku katsoo sinuun, hän katsoo lävitsesi. Olet sosiaalisessa eristyskuplassa.

Ne 3 vuotta olivat outo ja kammottava kokemus. 11-vuotiaana en olisi voinut kuvitellakaan että jotain sellaista voisi ylipäätään tapahtua. Ala-asteella olin luokan kingi, mutta vähän ennen 6. luokan loppua aloin ajatella kuolemaa ja tyhjyyttä ja sellaisia juttuja, joten 7. luokan alussa olin vähän outo ja säikähtänyt ja niinpä pääsi kehittymään tilanne, jossa minun olemassaoloni lakkasi olemasta voimassa. Tunsin itseni henkisesti ja fyysisesti sairaaksi aina kun jouduin niihin luokkahuoneisiin. (Jostain syystä mulla on kuitenkin oudon lämpimiä muistoja niistä vuosista. Muistelen koko ajan kaihoisasti sitä kuinka ajelin iltaisin koulun jälkeen joukkoliikennevälineillä ympäri kaupunkia tai kirjoitin kevätöisin ensimmäistä kirjaani ja odotin tulevaisuutta.)

Traaginen juttu on, että ne 3 vuotta sosiaalisessa näkymättömyydessä todennäköisesti vaikuttivat aivotoimintaani lopullisesti. En usko, että olisin nyt sama ihminen jos mulla olisi ollut yläasteella kavereita. Luin joskus jostain, että sosiaalinen eristyneisyys nimenomaan ikävaiheessa 12-18 tekee ihmisestä sosiaalisesti riippumattoman, taipuvaisen näkemään sosiaalisen ympäristön epäkohdat ja irrationaalisuudet ja kapinoimaan niitä vastaan. Joskus vihamielisesti. Enkö mä juuri sitä tee koko ajan? Eikö se ole yhdistävä tekijä suurimmassa osassa horinoitani? Hyvä puoli on että saatan auttaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan ja ehkä luoda palavaa taidetta. Huono puoli on etten välttämättä koskaan opi toimimaan sosiaalisesti niin kuin terveen ihmisen kuuluisi. Yläasteella kuvittelin, että lukiossa hankkisin itselleni kelvollisen sosiaalisen aseman; lukiossa kelvollisen sosiaalisen aseman hankittuani väsyin ja vittuunnuin siihen heti, aloin lähes vainoharhaisesti inhota ihmisiä ympärilläni ja häivyin kuvioista.

Avoin, luonteva keskustelu kasvotusten ikäiseni ihmisen kanssa on jotain, mitä olen kokenut viimeksi 12-13-vuotiaana. En tiedä, miten vaikkapa 19-vuotiaiden ihmisten sosiaalinen vuorovaikutus toimii käytännössä. Mulla ei ole aavistustakaan tällaisista itsestään selvistä asioista. En osaa kuvitella itseäni tekemään mitään tuollaista. Olen vammainen. Jossain vaiheessa pitää uskaltautua maailmaan ja alkaa opetella (en todellakaan aio elää koko elämääni laatikossa), mutta toistaiseksi ajattelin istuskella tässä huoneessa avoimen ikkunan vieressä ja kirjoitella tulevaisuuttani todelliseksi.

Häivyn nyt vähäksi aikaa. Pitää keskittyä oikeiden juttujen kirjoittamiseen. Kun palaan, niin sitten varmaan viimeinkin hoidan velvollisuuksia kuten tekstiotteiden postaaminen tänne, mutta nyt pitää vaan maata laiturilla ja kirjoittaa hulluista alastomista tytöistä

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Päästäkää mut ulos

VOI VITTU miksi tuhlaan aikaani ikäviin ihmisiin? Miksi takerrun heidän olemassaoloonsa ja kärsin siitä? Miksen lepää ennen kuin olen saanut kertoa heille minkälaisia limaisia pelkurimaisia vitun ääliöitä he ovat? Miksi kirjoitin tuon edellisen merkinnän? Miksen osaa keskittyä siihen HYVÄÄN mitä maailmassa on? Sitäkin on ihan helvetisti, MIKSI en osaa keskittyä siihen? Kaikki ne hyvät ihmiset, miksen elä HEILLE? Miksi keskityn PAHAAN? Jos en murehdi sitä niin pelkään sitä. Jos en pelkää sitä niin aistin sen takanani.

Elän täydellisesti sen varassa, jaksanko uskoa ihmisyyteen vai en. Jos näen kerralla liian suuren annoksen ihmisyyden pimeitä ja rumia puolia kuten ihmisiä jotka kommentoivat tehoeläinteollisuutta käsittelevää videota sanoilla "Nam tuli nälkä", vajoan syvälle siihen saatanan persereikään jossa olen viettänyt jo aivan liian paljon aikaa. Jos taas näen ihmisten osoittavan koirilleen vilpitöntä rakkautta tai ohikulkijan antavan kadulla istuvalle kerjäläiselle kahvin ja voileivän, valo syttyy pimeyteen ja kaikki on taas enemmän kuin hyvin hetken aikaa. Ja sitten putoan taas.

Milloin tämä loppuu? Tuleeko päivä, jona voin huokaista ja suoristaa selkäni ja katsoa aurinkoon ja sanoa että se on ohi ja että selvisin voittajana?

Miksi ylipäätään annan näin vitusti arvoa sille mitä muut ihmiset ovat ja ajattelevat? Miksi elän heidän olemisilleen ja ajatuksilleen? Varmaan siksi, että koko maailman tulevaisuus ja nykyisyys riippuu siitä, ovatko ihmiset psykopaattisia ääliöitä vai eivät. Tähän yritän saada pitävää vastausta. Joskus aitoon hyvyyteen on helppo uskoa, joskus se tuntuu pelkältä geneettiseltä erikoispiirteeltä joka on pienellä hassulla vähemmistöllä ja josta enemmistö ei tajua yhtään mitään.

Ei mua kiinnosta mitä ihmiset ajattelevat vaikka siitä miltä näytän. Ei mua haittaa jos tanssin kaduilla ja ohikulkijat ajattelevat että olen narkkari. Teen sellaista koko ajan. Ei kiinnosta. Mutta jos alatte potkia siilejä, mä tuun enkä jätä teitä rauhaan ennen kuin kasvatatte moraalisen selkärangan ja kadutte ja pyydätte anteeksi

Mun pitäis elää jonain muuna aikana, ihan minä tahansa. Tuntuu että tätä aikaa vastaan täytyy kapinoida jokaisella alueella. Joka vitun alueella. En jaksa enää. Mieluummin eläisin vaikka 20-luvulla. 50-luvulla. 1860-luvulla. Jurakaudella. Katselin vähän aikaa sitten TV:stä materiaalia Tukholman olympialaisista vuodelta 1912. Mielelläni menisin siihen aikaan, ihmiset näyttivät asiallisen resuisesti pukeutuneilta ja vähän villeiltä ja säikähtäneiltä ja lyhyiltä ja rotevilta, mielelläni astuisin kesäiseen päivään vuonna 1912 ja sulautuisin joukkoon ja nauttisin hetken aikaa siitä hengittävästä todellisuudesta ja sitten katoaisin Ensimmäisessä Maailmansodassa

Pojan hauras mieli, Stara.fi ja pelkurit

Haluan nyt että vain tää teksti on blogin etusivulla. Yksinkertaisesti siksi etten jaksa katsella Justin Bieberin alastonkuvia. En ylipäätään jaksa katsella mitään mitä tapahtuu tällä hetkellä tällä planeetalla. Se on liian raskasta, liian pimeää, liian tukehduttavaa.

Olen aina ymmärtänyt syvästi ihmisiä, jotka tappavat itsensä. Siitä tulee lämmin olo; hetki jona tajuat ettet ole yksin on parasta mitä voit koskaan kokea. On vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka viihtyvät tässä maailmassa. Toivon että voin jonain päivänä olla yksi heistä, mutta toistaiseksi on vaikea olla ajattelematta että heissä on jotain pahasti vialla. Lempidokumenttini on dokumentti nimeltä Boy Interrupted (suom. "Pojan hauras mieli"). Se kertoo Evan Scott Perrystä, joka syntyi vuonna 1990 ja tappoi itsensä 15 vuotta myöhemmin hyppäämällä ikkunasta. Dokumentin ovat tehneet Evanin elokuvantekijävanhemmat. Ilmeisesti bipolaarisuutensa takia Evan ei koskaan oppinut olemaan kärsimättä elämästä painajaismaisesti, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi hänestä kehittyi poikkeuksellisen älykäs ja luova jo about 5-vuotiaana.

Tykkään katsoa sitä dokumenttia. Se on TV-tallenteiden joukossa. Äitini ei tykkää kun katson sitä, joten katson sitä vain joskus kenenkään tietämättä.



En aio tappaa itseäni. Tappaisin itseni, jos tämän tunnelin päässä ei näkyisi valoa.

Koko mun elämä viimeiset 5 vuotta on ollut sitä että etsin ihmisiä jotka voisivat ymmärtää minua ja joita voisin ymmärtää, koska yleensä musta tuntuu että olen vain niin helvetin yksin päälle painuvan taivaan ja jääkylmän maan välissä.

Etsin epätoivoisesti ihmisiä joiden olemassaolon tietäen voisin olla varma, etten ole yksin. Etsin ketä tahansa sytyttämään valon pimeään. Mutta vaikka aina silloin tällöin löydän heitä, en halua mennä heidän lähelleen koska olen helvetinmoinen raunio ja jonkinlaisessa rakennusvaiheessa. Kaikki haluni elää liittyy nyt siihen tietoon, että tulevaisuus on jotain paljon parempaa. Että löydän ihmisiä, joissa on hyvyyttä, viisautta ja älyä. Ylipäätään kiinnostavia ihmisiä. Että saan kirjoja julki ja voin alkaa elää sitä elämää mitä haluankin elää, tehdä niitä hommia joita haluankin tehdä ja tehdä sitä historiaa jota haluankin tehdä.


------------------ Tästä alkaa kirjoituksen epävakaampi osuus. Jos et jaksa epävakaita maailmantuskajuttujani, do not read. -------------------


Syy sille, että aloin nyt kirjoitella näin apokalyptisissä merkeissä oli Stara.fi-viihdesivustolla julkaistu video otsikolla "Tämä kuusiminuuttinen video jättää sanattomaksi - sanomatta sanaakaan". (En tällä kertaa suosittele tutustumaan tarkemmin.)

Tai oikeastaan kyse ei ole videosta vaan kommenttiketjusta sen alla. Itse video on ainakin allekirjoittaneelle jo varsin tuttua kuvaa eläinten tehotuotannosta. Mikä pysäytti hengitykseni joksikin aikaa olivat videon alapuolelta löytyvät jäljet siitä, mitä ihmisyys voi rumimmillaan ja armottomimmillaan olla.

Ensin hyvät uutiset: videota on suositeltu Facebookissa 6,5 tuhatta kertaa. Aina kun on kyse eläinten kaltoinkohtelusta tai ylipäätään mistä tahansa, tietty vakiomäärä ääliöitä on aina välttämättömyys. Se että 6,5 tuhannesta Facebook-jaosta seuraa ~10-20 psykopaattia leikkivää tomppelia on aika hyvin. Ääliöiden lukumäärän puolesta ei ehkä olekaan syytä huolestua, mutta silti, silti, ihmislajin pimeys on aina rumaa ja ankeaa ja surullista katsottavaa oli mittakaava miten pieni tahansa.

Okei. Sen lisäksi että videon alla on asiaankuuluvalla järkytyksellä kirjoitettuja tai muuten aihetta asiallisesti pohtivia kommentteja, sieltä löytyy myös tällaista:

Sukelluksen ihmiskunnan surullisimpiin puoliin aloittavat Linda Helminen, Ossi Inkinen ja Hannu Hurtig:
"Ulosteesta saadaa oikeesti hyvää safkaa"? ...Mitä helvettiä? Ulosteesta? ULOSTEESTA? Onko ainut vaihtoehto kidutuslihalle ULOSTE? MIKSI? "Pakko kai se on tehokas olla et kaikki miljardit ihmiset saa ruokaa"? Hauska juttu, mutta syy numero 1 maailmanlaajuiseen nälänhätään on kansainvälinen lihateollisuus.

Joku kauhistui eläinten kaltoinkohtelua niin kuin ihmisen kuuluisikin, mihin erittelevää älyä ja rationaalisuutta hehkuen vastaavat Joni Obradovic ja Sakke Kangassalo:

 Tapio Ilmakangas Kempelen, Mikael Kanerva Kouvola:
Nimenomaan! Vaihtoehdot ovatkin että teuraseläimet "paijataa ja halitaa kuoliaaks" ja painajaismainen kidutus kuumissa holokaustitehtaissa.

Ilkka Talvitie:
Tähän ei tarvii edes sanoo mitään.

Sitten Kalle Kickelström & Mikko Liminka:
"Kaupasta ostettu liha on joskus ollut elossa kunnes se tapettiin". Spot on. Ne elävät olennot nimenomaan olivat vain "lihaa" joka piti "tappaa" ja "paketoida".
Kaikkein surullisinta on, että vaikka kyseiset yksilöt tosiaan olivat elossa, ne eivät saaneet elää päivääkään niin kuin sian, naudan tai kanan kuuluisi. Jokainen uusi päivä: Helvetin esihuone.

Martin Artem Malmi:

Ja sitten jotain aidosti huolestuttavaa:

Kristian Hämäläinen, Saarioinen.
Äitien tekemää ruokaa indeed.

Jani Vesslin ja 'aika nerokkaan tehokkaat ruuan_tuotanto_välineet':
Vesslinin kommentti on niin moneen kertaan kierrätettyä, sydämestä ja aivoista vapaata natsiajattelua, että sen voi lähinnä väsyneesti sivuttaa (kun ei vaan jaksa, ei vain yksinkertaisesti JAKSA enää alkaa syventyä johonkuhun, joka käyttäytyy kuin häneltä puuttuisi kaikki merkit moraalin esiasteesta). Jotenkin kaikkein eniten tässä järkyttikin Emmi Koskimies Vehkataipaleelta ja ajatuskulku, jonka mukaan "paljon haaskaaminen" on suurin ongelma nykymuotoisessa lihateollisuudessa. Emmi Koskimies näyttää pikkukuvassa niin aidosti kivalta ihmiseltä, että toivon tämän kommentin olleen pelkkää esittämistä ja kovistelua. Hetken huumaa. Jos ihan oikeasti kiistät kaiken arvon elämisen arvoiselta elämältä ja tuntevilta eläviltä olennoilta ja käytät pienen elävän olennon kasvattamista ilmausta "joulukinkun kasvattaminen", sinusta puuttuu kaikki mitä kunnioitan. Jos aiot oikeasti hankkia sen porsaan tai ne kanat, et voi nähdä eläimiä noin. Et yksinkertaisesti voi.

Se että toistan asianosaisten nimet tässä merkinnässä on pervoa ja outoa, mutta sillä on olennainen funktio.

Okei, vielä kerran:
Joni Obradovic. Sakke Kangassalo. Jani Vesslin. Emmi Koskimies. Linda Helminen. Ossi Inkinen. Hannu Hurtig. Veikko Ojalehto. Tapio llmakangas. Mikael Kanerva. Ilkka Talvitie. Kalle Kickelström (jos tää on oikea nimi, niin vilpittömät onnittelut). Mikko Liminka. Martin Artem Malmi. Kristian Hämäläinen.




Terve ja hauska tutustua, jos olet oman nimesi googlaamalla päätynyt tähän omituiseen blogimerkintään. Arvelinkin, että olet samanlainen niljakas matonen kuin minä ja googletat aina silloin tällöin omaa nimeäsi.


Kirjoitin tämän jutun, jotta et koskaan voisi paeta sitä millainen tomppeli olit elokuussa 2013, vaan että jonain päivänä joutuisit kohtaamaan sen. Aikaa kyllä on, sillä pidän henkilökohtaisesti huolen, että tämä merkintä ei katoa minnekään. Näet sen viimeistään siinä mahdollisessa tilanteessa, että minun blogistani on tullut vilkkaammin liikennöity paikka ja tämä nimenomainen merkintä on 1. tai 2. tai 3. hakutulos nimelläsi.
Viimeistään sen löytää lapsenlapsenlapsesi, joka kenties elää maailmassa jossa tehoeläinteollisuus ei ole enää muuta kuin pimeää historiaa.

Haluan sanoa sulle kaksi asiaa:

1) Nimesi on luultavasti kirjattu tähän blogimerkintään, koska aamuyöllä 18.8.2013 näin kommentin, jonka olit kirjoittanut aiheesta eläinten tehotuotanto. Kyseinen kommentti oli mielestäni enemmän tai vähemmän vastenmielinen ja osoitti todennäköisesti enemmän tai vähemmän seuraavia luonteenpiirteitä: Typeryys. Kylmyys. Itsekeskeisyys. Kyvyttömyys myötätuntoon. Silmitön julmuus. Ja ennen kaikkea: pelkuruus. Oletan, että kirjoitit kommenttisi ennen muuta siksi että olit tilanteen huumassa. Vähän niin kuin mahdollisesti teit myös koulun pihalla. Näit muiden olevan julmia ja päätit itsekin olla julma. Juuri viimeksi tänään mietin, mitä koulun pienintä rillipäänördeä irtopisteiden toivossa kiusaaville raukoille olisi pitänyt sanoa; ehkä jotain tällaista:

Huomaan, että haluat sopia joukkoon ja saada toiset nauramaan, mutta tämä ei ole oikea keino. Sun ei tarvitse talloa kaikkea hyvää itsessäsi saadaksesi hyväksyntää, ja jos pitää, niin sillä hyväksynnällä ei ole mitään arvoa. Se on pelkureiden ja idioottien hyväksyntää. Kokeile jotain muuta ja pyydä jotain enemmän. Onnea matkaan; tässä vaiheessa olet oppinut vain huomaamaan kun muut ovat julmia ja tekemään perässä.

Ja tämä tekee sinusta silmissäni munattoman pelkurin, jollaisten takia kaikki pahat asiat maailmassa saavat tapahtua. Ihmisen, jolta ovat kadoksissa kaikki ihmisyyden kauneimmat ominaisuudet. Oletan, että ajattelit tunteettomuudella osoittavasi muille sosiaalisille apinoille, että olet kova jätkä (tai kova mimmi, jota kovat jätkät voivat pitää vertaisenaan). Se, että kuvittelit tällaisella surullisella idiotismilla saavuttavasi jonkinlaisen miehuuden, saa minut lähinnä ajattelemaan, että jumalauta että sä olet hukassa, että jumalauta että olen onnellinen että olen vapaa niistä kahleista joiden kanssa elät, että jumalauta! että mussa on 150 kertaa enemmän miestä kuin sussa koskaan ikinä.
Näin ei välttämättä ole. Osoita että olen väärässä. Pointti on tässä: osoita, että olet jotain enemmän.

2) Valikoiduit tämän merkinnän nimien joukkoon, koska siitä huolimatta että onnistuit pudottamaan minut hetkelliseen suruun, raivoon ja epätoivoon, uskon että jos sinä ja minä oikeasti tavattaisiin jollain rauhallisella huoltoasemalla ja voitaisiin kasvotusten jutella asioista, osoittautuisit varsin mukavaksi ja inhimilliseksi ihmiseksi. Jopa minä saattaisin vaikuttaa ihan kivalta. Jakaisin tietoa eläinten tehotuotannosta ja sinä osaisit ottaa sen asiaankuuluvalla tavalla vastaan, tai sitten voitaisiin jutella esim. jalkapallosta (josta on kyllä tiedä yhtään mitään).

Internetissä on se hassu puoli, että se mahdollistaa elämisen aineettomana kummituksena. Stara.fi on jotain hyvin erilaista kuin ihmisen kohtaaminen rauhallisella huoltoasemalla. Voi sanoa mitä paskaa tahansa kenelle tahansa, koska seurauksia ei ole.

No, tässä on seuraus. Kun joskus kohdataan, tavalla tai toisella, osoita mulle että olet kunnioitukseni arvoinen. Osoita, että olet ihminen etkä sellainen julma kusipää, jota yhtenä elokuisena päivänä päätit hetken aikaa leikkiä.

Sitten keventävää tanssia:


perjantai 16. elokuuta 2013

Biebs

Olen tallentanut koneeseeni oksettavan määrän kuvia. Jos joku ulkopuolinen näkisi ne, paljastuisi millainen pervo ja vakooja olen. Mikä yllätti minut itseni on että olen tallentanut kuvien joukkoon kaksi (2) kuvaa Justin Bieberistä:

 

Kummankin kuvan tallentamiseen oli selvästi hyvä havaittavissa oleva syy.

Voi vittu kun vituttaa voi vittu kun vituttaa voi vittu kun vituttaa

Joskus haluaisin vain vetää itseäni turpaan.

Viime yönä kirjoitin tänne merkinnän jonka sisältö oli AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA x 100, mutta en lähettänyt sitä.

Äitini katsoi TV:stä dokumenttia Pussy Riotin oikeudenkäynnistä ja aina kun ruudussa näytettiin oikeuteen joutuneiden jäsenten vanhempia, äitini sanoi "Tossa on sen Valerian isä" tai "Toi on sen Valerian äiti" (vetäisin nimen Valeria muuten täysin hatusta). Yhtäkkiä tajusin että äiti varmaan odottaa peläten sitä päivää jona minut haastetaan oikeuteen poliittisesta huliganismista tai sikalan salakuvaamisesta tai jostain.


=

<3

Haluan vetää itseäni turpaan

Haluan juosta seinää ylös kattoon ja pudottautua alas. Mielikuva, joka on riivannut mua jo vuosikausia tylsissä tai muuten ahdistavissa tilanteissa kuten oppitunneilla. Haluan juosta seinää ylös kattoon ja pudottautua alas

Haluan vetää itseäni turpaan

Vuoden kuluttua mulla on kustannussopimus.

Ensin on vain kirjoitettava kirja. En tällä kertaa anna sille mitään deadlinea, koska kaikki edelliset veikkaukseni ovat menneet pieleen

Olen valehtelija, sitä mä olen

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Ehkä paras juttu minkä olen koskaan kirjoittanut: tämä

Koko homma tiivistyy siihen.

Luin tuon blogin ensimmäisiä merkintöjä ja tajusin että saatan kirjoittaa nyt huonommin kuin silloin. (Kirjoitanko? Kirjoitanko????) Jos näin on, se liittyy varmaan siihen että vuosi sitten olin helvetin sekaisin masennuksesta ja pakokauhusta ja nyt olen ollut jo monta kuukautta lääkityksellä 'masennustilan hoitoon'. Ennen kaikkea ne pillerit tekevät minusta väsyneen ja ponnettoman. Ne leikkaavat jotain terää. Ehkä pitäisi taas jättäytyä vapaaksi ja heittäytyä takaisin hulluuteen. Ehkä saisin ton kirjankin nopeammin valmiiksi.

Hey I just met you


Näin Harriet Wheelerin metrossa äsken kello 23:n jälkeen. Hän näytti boheemilta englantilaiselta koulutytöltä. Hänellä oli punaisiksi lakatut kynnet ja hän teki jotain eläimellistä, en ole ihan varma että mitä............... Hän jotenkin repi hampaillaan joko kynsiään tai hiustensa latvoja tai ehkä hän yritti irrottaa sitä punaista kynsilakkaa. Hän oli Harriet Wheeler mutta paha ja likainen.

Päästyäni metrosta ostin kasvishampurilaisen ja kokiksen indonesialaiselta nuorelta naiselta. Kun hän ojensi kokispullon, siinä luki Tommi. Se oli hauskaa, koska Tommi on kirjani päähenkilö.

Tää CocaCola-pullojen nimiteema on jotenkin urpoa. Norjassa olin aikeissa ostaa kaupasta kokispullon mutta niissä kaikissa, JOKA IKISESSÄ luki "Meg" enkä tunne yhtäkään Megiä niin en sitten ostanut.

Kun katselin sitä eläimellistä tyttöä metrossa, aloin yhtäkkiä miettiä mitä tapahtuisi jos vain menisin hänen luokseen ja suutelisin häntä. Olisiko sataprosenttisen väistämätöntä että hän kiljuisi kauhusta ja heittäisi minut ulos metron ikkunan läpi? Minä en tekisi niin. En yleensä pelkää uusia tilanteita silloin kun ne tulevat YLLÄTTÄEN. Jos joku tulisi suutelemaan minua aivan yhtäkkiä, se olisi mahtavaa ja jännittävää. Jos joku tulisi sanomaan että hey I just met you I know this is crazy mutta lähdetään nyt heti maasta väärennetyillä passeilla, seuraa minua en epäröisi hetkeäkään. Tänään iltapäivälehdet elämöivät sillä, kuinka lääkäri oli amputoinut Mikalta tms, 53, vahingossa "väärän varpaan" ja Mika sanoi suunnilleen että "Kyllä kyrpii"......... Kun katsoin sitä otsikkoa, tajusin heti etten todennäköisesti jaksaisi reagoida vahingossa amputoituun varpaaseen muuten kuin ilolla ja huvituksella. Annan yleensä vahingot anteeksi

Pointti on siis, että en oikein tiedä reagoinko asioihin jotenkin eri tavalla kun useimmat ihmiset. Jos olisin mennyt ja suudellut sitä metron Harriet Wheeleriä, olisiko se ollut virhe sataprosenttisella varmuudella? Ei sillä, että olisin ollut varsinaisesti aikeissa.

Tässä yhtenä iltana nojasin pitkään Mannerheim-patsaaseen ja katselin iloisia juhlivia seurueita ja kaikkien hyväntuulisten tyhjänpäiväisten ääliöiden määrä vain hyökyi ylitseni, niin että jouduin sulkemaan silmät ja nojasin selkäni Mannerheimin alustaan ja teki vain mieli jäädä siihen odottamaan että tulevaisuuteni viimein on täällä

Asiat etenevät hitaammin ja idioottimaisemmin kuin niiden oli tarkoitus, mutta loppupeleissä voit aina luottaa minuun.

Ainut hyvä asia Perks of Being a Wallflower -elokuvassa: tämä biisi:


maanantai 12. elokuuta 2013

High jump

Päivä alkoi hyvin. Mutta sitten kaikki muuttui tahmeaksi ja masentavaksi. Tuijotin yleisurheilun MM-kisoja ja katselin korkeushyppääjien jalkovälejä. Hyvä syy olla olematta korkeushyppääjä: sellaiset ihmiset kuin minä.

Tuntuu hyvältä kun naapurit ihastelevat koiraani ja kohtelevat minua kuin normaalia ihmistä. Eilenkin tapahtui näin ja se oli mahtavaa. Toivon etteivät he huomanneet että olin vähän humaltunut. Kun näen ihmisten olevan aidosti ja vilpittömästi mukavia koirille ja lapsille, lakkaan yhtäkkiä hetkeksi välittämästä vittuakaan älykkyyksistä ja poliittisista positioista.

Löysin papereideni seasta tällaisen muistiinpanon:

Baarin ulkopuolella R varjoista ja T: "Kaiken nyt peliin"
"Sinä et tajua - minä en ole yhtään niin kuin ne pojat"
"Oletpas. ---"

Mitäköhän tämä tarkoittaa? Muistan hämärästi kirjoittaneeni ton yhtenä iltana joitain viikkoja sitten mutten muista enää yhtään mistä oli kyse. Muistan vain että olin innoissani ja että kyse oli jostain todella hyvästä jutusta. Ehkä ei ollutkaan, kun en enää muista sitä. Outoa.

Piti sanoa kaikkea, mutten sanokaan.

Täällä kuvia tutkimusmatkastani. Jos diggaat niitä, let me know. Jos et diggaa niitä, let me know.

lauantai 10. elokuuta 2013

Perfect!

Äiti sanoi etten voi enää leikata hiuksiani kynsisaksilla ja käski mennä parturiin. Menin sitten parturiin ensimmäistä kertaa sataantuhanteen vuoteen ja pyysin vittuuntunutta 36-vuotiasta naista leikkaamaan minulle hiukset jotka hyväksyttäisiin armeijassa (en näillä sanoilla).

Vähän myöhemmin kävelin Helsingin katuja ja Aleksanterinkadulla kohtasin jotain huumaavaa: kaksi lävistetyn hipin näköistä nuorta naista seisoi kadulla kahden nukkuvan koiran kanssa ja toinen heistä uitti kahteen keppiin sidottuja langanpätkiä kipossa joka oli täynnä jonkinlaista saippuavettä. Kun lävistetty hippityttö nosti keppeihin sidotut langat ylös ja veti niitä hitaasti kauemmas toisistaan, tuuli puhalsi lankojen välistä ja Aleksanterinkadun ilmaan ilmestyi VALTAVIA sateenkaarenväreissä hehkuvia SAIPPUAKUPLIA, jotka lähtivät leijumaan katua eteenpäin ennen kuin poksahtivat hiljaa pois.

Pysähdyin ja jäin katselemaan kuplia pitkäksi aikaa vanhan hymyilevän ukkelin kanssa. Monet niistä kuplista olivat oikeasti ison koiran kokoisia. Annoin lävistetyille hippitytöille 5 euroa. Lopulta astuin lähemmäs ja kysyin saisinko kokeilla. Ruskettunut rastapäinen hippityttö sanoi innostuneena että kyllä. Hän puhui englantia ehkä saksalaisella korostuksella.

Tartuin keppeihin, uitin lankoja saippuavedessä ja nostin ne sitten ylös. Pari ensimmäistä yritystä epäonnistuivat ja nostin saippuavedestä epämääräisiä märkiä lankamöykkyjä. Hippityttö kuitenkin kannusti minua yrittämään uudestaan ja lopulta tajusin miten homma toimi. Nostin saippuavedestä hitaasti suoria lankoja, vedin ne irti toisistaan ja Aleksanterinkadun rakennusten väliin ilmestyi upeita saippuakuplajättiläisiä. Paikalle pysähtyneet lapset huusivat hämmästyksestä. "Perfect!" hippityttö sanoi ja selitti sitten hymystä hehkuen käsiään huitoen miten täydellinen viimeinen yritykseni oli. Se kyllä oli aika täydellinen. Saippuakuplani eli pidempään kuin muut. Ennen kuin jatkoin matkaa sanoin lävistetyille hippitytöille että pidin heidän nukkuvista koiristaan.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen. Ehkä voisin tehdä tästä ammatin? Kirjoittaisin kirjoja ja kiertäisin ympäri maailmaa ja uittaisin naruja saippuavedessä ja saisin lapset sanomaan woo? Ehkä. Ehkä. Ehkä. Oikeasti.

Jatkoin matkaa ja menin sisään jonkin ravintolan ovista. Tarjoilija alkoi puhua mulle englantia, joten annoin hänen kuvitella että olin turisti ja keikuin tuolillani ja tilasin pastaa saksalaisella aksentilla.

Se oli hyvä päivä.

En koskaan lakkaa näkemästä unia ranskanopettajastani. Taas näin unta jossa jouduin osallistumaan ranskankokeeseen ja salaamaan opettajaltani etten ole opiskellut ranskaa enää moneen vuoteen. Suhteeni siihen opettajaan ja niihin oppitunteihin on jättänyt muhun oudon jäljen, jota en täysin ymmärrä ja josta tuskin koskaan pääsen täysin eroon.

torstai 8. elokuuta 2013

Jonain päivänä olen vielä maailman komein tyyppi jolla menee arpi keskeltä naamaa ja jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin, saan näyttää kaikille joita olen joskus vihannut tai rakastanut; aion raivata näistä unelmista totta ja koskettaa taivasta juuri niin helvetin korkealta kuin olen jo pitkään haaveillut.

Koska mitään muuta tekemistä mulla ei ole.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

1924

Istuin baarin nurkassa, join punaviiniä ja luin Iltasanomista tai Iltalehdestä artikkelia keinolihasta. Tuntui että leijuin kohdassa jossa alkaa siirtymä historian vaiheesta toiseen.

Oli epämääräisen huono olo. Sulkeuduin vessakoppiin ja nojasin pitkän aikaa seinään. Kaikki jotka tulivat vessaan kuselle viheltelivät samaa sävelmää.

Sitten leijuin hiljaisten katujen halki. Pysähdyin räkäisen snägärin kohdalla ja tajusin etten ole koskaan ostanut yhdeltäkään snägäriltä mitään. Ostin kasvishampurilaisen väsyneeltä indonesialaisen näköiseltä nuorelta naiselta. Yritin hymyillä hänelle niin aidosti ja ystävällisesti kuin pystyin, koska elämän täytyy todennäköisesti olla aika vaikeaa ennen kuin päätyy törkyiseen nakkikioskiin Helsinkiin myymään hampurilaisia haiseville humalaisille.

Paska olo vain paheni niin että lopulta kuljin lähes kaksinkerroin eteenpäin. Palasin kuitenkin ostamaan toisen kasvishampurilaisen koska se oli hyvää. Sitten jatkoin matkaa ja potkin iPodiani kuin jalkapalloa.

tiistai 6. elokuuta 2013

Jeremy Witt

Kävin ajelemassa busseilla lämpimän yön halki. Kun kävelin autiota autotietä kotia kohti, tiellä oli pieni puusta pudonnut omena. Potkaisin sitä kerran ja lähdin sitten juoksemaan omenan perässä pitkin autotietä. Olisin ihan hyvin voinut jäädä jonkin yksinäisen auton alle, mutta enpä jäänyt ja vaara tuntuu hyvältä. Kun tulin lopulta potkaisseeksi omenan aidan yli alamäkeen, hyppäsin perään ja jatkoin sitten juoksemista kunnes omena pysähtyi hiljaiselle pyörätielle. Pysähdyin ja katselin ympärilleni ja pimeys oli kaunista. Musta olis voinut tulla paitsi ydinfyysikko myös jalkapalloilija. Yläasteella liikunnanopettajat elivät siinä itsepintaisessa luulossa että olin jalkapalloilija, koska olin niin vitun hyvä juoksemaan.

Tekee mieli alkaa elää. Voisi lähteä taas yksin Kallioon kännäämään täs jonain iltana.

Huolettaa vähän se, että jotkut vegaanit ovat sellaisia uskovaisia että vastustavat labralihaa ihan vain jostain lapsellisesta "go vegan" -periaatteesta. Voi helvetti, eikö pointti ole lihateollisuuden aiheuttaman kärsimyksen poistaminen eikä se että kaikki syövät kasviksia? Mitä ihmeellistä niissä vitun kasviksissa on? Mä ainakin alan syödä lihaa heti kun kärsimysvapaata labralihaa saa kaupoista ja mäkkäreistä.

Haluan uskoa Jeesukseen. Haluan uskoa Jeesukseen. Haluan uskoa Jeesukseen.

Haluan alkaa kirjoittaa kirjaa numero 4. Folie à Deux. Se on yksinkertaisesti seksiä. Se tulee olemaan hauskin ja orgastisin kirja jonka tulen koskaan kirjoittamaan, koska sen kirjoittaminen tulee olemaan niin helppoa, huoletonta ja kiihottavaa. Mutta sitä ennen on kirjoitettava kirjat 1 (Vainajat), 2 (Luuserit) ja 3 (Liha). 1 ja 3 on lähes kirjoitettu. Se on selvää että ennen kuin voin kirjoittaa kirjan 4, kirjan 3 on oltava valmis ja olemassa.

maanantai 5. elokuuta 2013

5.8.2063

Lojuin tossa sohvalla kun yhtäkkiä TV:ssä alkoi uutiset ja siellä sanottiin muina miehinä että ensimmäinen keinolihapihvi on nyt kehitetty.

Ensimmäinen keinolihapihvi on nyt kehitetty.

Sen jälkeen olen vain ravannut täpinöissäni ympäriinsä ja hokenut "revolution", "revolution", "revolution".

JUMALAUTA.

REVOLUTION.

50 vuotta ja maailma saattaa olla paljon, paljon parempi paikka. Siinä ajatus jonka takia jäädä katselemaan maailmaa.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kotona

Työmatka ohi, aineisto kerätty, ja jostain syystä mulla on sellainen olo että

...haluan pyytää kaikenlaista anteeksi.

...haluan olla vain minä. En jaksa olla enää. mitään. muuta. Aion vain tehdä omaa juttuani ja kuunnella sydäntäni ja muita elimiäni ja toivon että joku voi silti pitää minusta. Mutta en aio vääntää itseäni enää miksikään muuksi ellei se ole inhimillisesti tai moraalisesti välttämätöntä.
Aion rollata näin ja take it or leave it.

perjantai 2. elokuuta 2013

Brörghdh

PITÄISIKÖ MINUN POSTATA TÄNNE OTTEITA KIRJASTA JOTA KIRJOITAN?

Kyllä.
  10 (50%)
Ei.
  10 (50%)

Ääniä tähän mennessä: 20
Kysely päättynyt 

Tässä tuloksessa on jotain epäilyttävää. En usko että meitä äänestäneitä oli kahtakymmentä. Ainakin 1-3 vastaajista olin minä. Vähän ennen kyselyn päättymistä tulos oli vielä 10-5 'kyllä'-vaihtoehdolle, mutta sitten 'ei' otti spurtin ja pääsi tasoihin. Jossain on joku, joka ei tod halua minun postaavan otteita kirjasta jota kirjoitan. Mystistä. Nyt mulla on kunnon motivaattori postata niitä otteita; kapina. Toteutan tämän suunnitelman lähipäivinä. Tiedän muuten että oon sanonut näin jo vähintään 12 kertaa. Mutta näin aion tehdä.

Äsken kävelin Rovaniemen kuumia katuja oudon turtana, tyhjänä ja helpottuneena ja nuolin kioskista ostettua tiikerijätskiä. (Mun epäveganismi on tekopyhyyttä.) Olin vain jotenkin niin turtuneen voipunut kaikesta että en ollut pysyä kunnolla pystyssä. Yhdessä kohtaa vastaan horjui kalju, täysin jostain aineyhdistelmistä sekaisin oleva mies samalla staililla. Pysähdyimme juttelemaan: "Misfgr brörghdh...?" "Hä?" "Missä - blöörgh - missä vitussa on se bhvitun kirppis?" "Mä en tiedä." "Kiitti, voi bvrghittu... brgghh..." Jatkoimme matkojamme.

Muuta selostusta elämästäni viime vuorokauden aikana täällä.

torstai 1. elokuuta 2013

Vinmonopolet

Olen jo pari kertaa kirjoittanut serkky.

En tiedä mistä sain energian kirjoittaa ton jutun lasten kohtelusta ja kengännauhojen solmimisesta. Ehkä siitä että vietin muutama päivä sitten monta tuntia riehumalla lasten leikkipuistossa. Mun ajatukset aiheesta on vielä vähän hahmottomia ja epätarkkoja, mutta pääpiirteittäin seison sen takana mitä kirjoitin: kaikilla ihmisillä on elinvoimaa ja kaikkien on saatava ilmaista sitä. Kaikkien on saatava olla subjekteja. On väärin opettaa pikkutytöille että tärkeintä elämässä on olla nätti ja hiljaa. Jos ihminen on luonnostaan passiivinen, niin olkoon, mutta ketään ei pitäisi järjestelmällisesti kasvattaa passiiviseksi. Siinä tapetaan paljon sellaista, mitä olisi voinut olla. Olen aina koulussa ja kaikkialla tykännyt eniten tytöistä, jotka ovat olleet ensisijaisesti ihmisiä ja vasta toissijaisesti tyttöjä ja uskaltaneet elää.

Tyttöjen ja poikien on saatava toimia. Toisaalta alan olla helvetin kyllästynyt miehiin joiden on saatava olla äänessä silloinkin kun eivät tiedä asiasta yhtään mitään ja jotka eivät ole koskaan oppineet tajuamaan että saattavat olla joskus väärässä (niin kuin minä?) koska heitä on aina rohkaistu ottamaan oma tilansa joka tilanteessa. Kaikkien ihmisten pitäisi oppia myös kuuntelemaan. Itse olen alkanut opetella sitä vasta parin viime vuoden aikana. Olen alkanut ymmärtää, että jos jokin on viisautta niin se että osaat ottaa tilanteen haltuun ja kävellä virtaa vasten silloin kun pitää ja vastaavasti perääntyä ja kuunnella ja myöntää virheesi silloin kun niin on tehtävä. 


Voisin jäädä tänne asumaan. Tuoksuu meri, kaikki on pientä ja yksinkertaista, ihmiset ovat aitoja ja karun rauhallisia. Täällä on helppo hengittää. Mutta pitää jatkaa liikkumista.

Varmaan about 30 % alueen asukkaista on somaleita ja lähi-itäläisiä. Lisäksi olen nähnyt paljon eskimon näköisiä ihmisiä. Se on mukavaa, jostain syystä tulee tunne ettei ole yksin.

Seuraava vuorokausi tulee olemaan helvetillinen kestävyystesti. Olen jo valmiiksi väsynyt ja saastainen. Ajattelin valmistautua tuleviin ponnistuksiin ostamalla viskiä tai jotain. Pienen pullon jotain lämmintä. Haluan kiitää pohjoisen kesäyön halki raukeassa kännissä ja kirjoittaa rakkaudesta ja Amalia Earhartin lentokoneesta ja pohjoisesta kesäyöstä.

Hostellissa on mukava ja kaunis respatyttö, jonka englannissa on vahva norjalainen korostus.

In a coat he borrowed from James Dean

Tänään rollailin (siis: kävelin) norjalaisen pikkukaupungin merentuoksuisia katuja monta tuntia auringonpaisteessa James Deanin takki päällä. Kaikki vastaantulleet koirat tulivat ilahtuneina luokseni. Kai mussa on tiettyä eroottista vetovoimaa.

Täällä ei ole puita. Se on outoa.

Käsivarttani kiipesi 15 sekuntia sitten hämähäkki. Hätkähdin ja läimäisin sen simpanssin raivolla pois. Seuraavaksi löysin sen säälittävänä tärisevänä rauniona lattialta. Nostin sen vessapaperinpalan avulla ylös, avasin ikkunan ja heitin sen pohjoiselle nurmelle. Toivon ettei se vahingoittunut. En tiedä hämähäkkien henkisestä elämästä mitään. Jos sellaista on, se on hyvin erilaista kuin minulla. Mutta silti jotain paljon suurempaa kuin robotilla. Kun en tiedä, koen velvollisuudekseni kohdella hämähäkkejä kunnioituksella.


Pelkään hämähäkkejä. Niiden ulkomuodossa on jotain käsittämätöntä ja kammottavaa. Se on primitiivistä pelkoa jota esiintyy ainakin useimmilla kädellisillä.
Koirani pelkää punkkeja. En tiedä onko se synnynnäistä vai opittua.

Yritin tänään avata pulloa ja pullonavaajan puutteessa tulin viiltäneeksi syviä viiltoja pöydänkulmiin ja kaapinoviin kunnes tajusin etten voi tuhota koko hostellihuonetta tällaisen takia

Kengännauhojen solmiminen

Olen epämääräisen vihainen ja on asioita joista olen halunnut kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten siksi vielä aiheesta lapset ja 12-vuotiasta serkkutytöstäni, joka leikkii niin kuin pitäisikin:

Vihaan, aivan todella vihaan sitä että murrosiän kynnyksellä ihmisten on yhtäkkiä menetettävä kaikki se vilpittömyys, suoruus, myötätunto ja aitous joka kuuluu lapsuuteen ja muututtava saatanallisiksi sarvipäisiksi pikkuteineiksi, jotka kiusaavat kaikkia ja kaikkea internetissä ja maailmassa eivätkä ajattele mitään muuta kuin omaa sosiaalista asemaansa muiden nuorten apinoiden seassa.

Vihaan, aivan vitusti vihaan sitä että niin monet tyttölapset oppivat ennemmin tai myöhemmin lapsuutensa aikana että heidän ei kuulu olla villejä ja kykeneviä ja aktiivisia. Se on paskaa. Sen näkee vaikka leikkikentällä: ei ole mitään fyysistä estettä miksei 8-vuotias tyttö voisi tehdä samaa juttua kuin 8-vuotias poika, mutta silti poika tekee sen rohkeasti ja itsevarmasti ja kaikki hurraavat ja sitten tyttö kokeilee samaa anteeksipyytävän näköisenä ja ennen kuin on ehtinyt kunnolla edes yrittää pudottautuu telineestä ja kävelee sivummalle ja sanoo "emmä osaa". Sama näkyy aikuisten maailmassa: on liian paljon miehiä, jotka ilmaisevat näkökantansa äänekkäästi ja vuorenvarmasti vaikka eivät todellisuudessa tiedä asiasta yhtään mitään ja olettavat että heidän äänensä on aina SAATAVA KUULUVIIN, ja vastaavasti on liian paljon naisia, jotka tajuavat asiat erinomaisesti mutta pysyttelevät hiljaa ja mielipiteensä ilmaistessaankin pyytelevät anteeksi koska olettavat että heidän ajatuksensa EIVÄT OLE TÄRKEITÄ.

Miksi tämä ero? Kyse voisi olla biologiasta, joskus kyse on biologiasta, mutta tässä tapauksessa ihan helvetisti voi laittaa kulttuurin nimiin. Oli valaisevaa lukea tutkimuksista, jotka oli tehty kai ruotsalaisissa lastentarhoissa (ja muualla). Ne osoittivat selviä eroja tyttöjen ja poikien kohtelussa: poikia kehutaan siitä mitä he aktiivisesti tekevät ja tyttöjä siitä mitä he passiivisesti ovat. Poikia kehutaan siitä että osaatpa sä hienosti heitellä koreja ja tyttöjä siitä että onpa sulla nätisti hiukset tänään. Tyttöjen odotetaan lauhkeasti auttelevan tarhan henkilökuntaa ja solmivan itse kengännauhansa, siinä missä poikia kohdellaan kuin jonkinlaisia hurrikaaneja, jotka vain etenevät vailla harkintaa ja joiden kengännauhat muiden on solmittava jotta he pääsevät juoksentelemaan ja toimimaan. Tämä on ongelma.

Mielestäni tyttöjä ei pitäisi kohdella näin. Poikia ei pitäisi kohdella näin. Pitäisi kasvattaa ihmisiä, jotka paitsi osaavat rohkeasti ilmaista näkökantansa ja TOIMIA myös kantaa vastuun toisista ja KUUNNELLA. Kaikille lapsille lastentarhan pihalla pitäisi antaa samat mahdollisuudet. Sitten voitaisiin pysähtyä ja katsoa kuinka paljon on biologiaa ja kuinka paljon vain meidän suuri vitun raivostuttava virheemme. Tunnen epätoivon väristyksiä aina kun näen 2-v. pikkutyttöjä jotka vanhemmat ovat pukeneet vaaleanpunaisiin epäkäytännöllisiin vaatteisiin koska ovat jo valmiiksi päättäneet että tässä on meidän pikku prinsessa, hän rakastaa meikkejä ja laittautumista

Rakastan 12-vuotiasta serkkutyttöäni siksi että hän on aito, hengittävä, elävä lapsi ja temppuilee kiipeilytelineillä täynnä taitoa ja järkähtämätöntä itseluottamusta.

(Onneksi nämä mainitsemani erotkin ovat vain keskimääräisyyksiä. Suurin osa ihmisistä on paitsi toimijoita myös kuuntelijoita. Mutta ero keskiarvoissakin on usein ongelma.)