VOI VITTU miksi tuhlaan aikaani ikäviin ihmisiin? Miksi takerrun heidän olemassaoloonsa ja kärsin siitä? Miksen lepää ennen kuin olen saanut kertoa heille minkälaisia limaisia pelkurimaisia vitun ääliöitä he ovat? Miksi kirjoitin tuon edellisen merkinnän? Miksen osaa keskittyä siihen HYVÄÄN mitä maailmassa on? Sitäkin on ihan helvetisti, MIKSI en osaa keskittyä siihen? Kaikki ne hyvät ihmiset, miksen elä HEILLE? Miksi keskityn PAHAAN? Jos en murehdi sitä niin pelkään sitä. Jos en pelkää sitä niin aistin sen takanani.
Elän täydellisesti sen varassa, jaksanko uskoa ihmisyyteen vai en. Jos näen kerralla liian suuren annoksen ihmisyyden pimeitä ja rumia puolia kuten ihmisiä jotka kommentoivat tehoeläinteollisuutta käsittelevää videota sanoilla "Nam tuli nälkä", vajoan syvälle siihen saatanan persereikään jossa olen viettänyt jo aivan liian paljon aikaa. Jos taas näen ihmisten osoittavan koirilleen vilpitöntä rakkautta tai ohikulkijan antavan kadulla istuvalle kerjäläiselle kahvin ja voileivän, valo syttyy pimeyteen ja kaikki on taas enemmän kuin hyvin hetken aikaa. Ja sitten putoan taas.
Milloin tämä loppuu? Tuleeko päivä, jona voin huokaista ja suoristaa selkäni ja katsoa aurinkoon ja sanoa että se on ohi ja että selvisin voittajana?
Miksi ylipäätään annan näin vitusti arvoa sille mitä muut ihmiset ovat ja ajattelevat? Miksi elän heidän olemisilleen ja ajatuksilleen? Varmaan siksi, että koko maailman tulevaisuus ja nykyisyys riippuu siitä, ovatko ihmiset psykopaattisia ääliöitä vai eivät. Tähän yritän saada pitävää vastausta. Joskus aitoon hyvyyteen on helppo uskoa, joskus se tuntuu pelkältä geneettiseltä erikoispiirteeltä joka on pienellä hassulla vähemmistöllä ja josta enemmistö ei tajua yhtään mitään.
Ei mua kiinnosta mitä ihmiset ajattelevat vaikka siitä miltä näytän. Ei mua haittaa jos tanssin kaduilla ja ohikulkijat ajattelevat että olen narkkari. Teen sellaista koko ajan. Ei kiinnosta. Mutta jos alatte potkia siilejä, mä tuun enkä jätä teitä rauhaan ennen kuin kasvatatte moraalisen selkärangan ja kadutte ja pyydätte anteeksi
Mun pitäis elää jonain muuna aikana, ihan minä tahansa. Tuntuu että tätä aikaa vastaan täytyy kapinoida jokaisella alueella. Joka vitun alueella. En jaksa enää. Mieluummin eläisin vaikka 20-luvulla. 50-luvulla. 1860-luvulla. Jurakaudella. Katselin vähän aikaa sitten TV:stä materiaalia Tukholman olympialaisista vuodelta 1912. Mielelläni menisin siihen aikaan, ihmiset näyttivät asiallisen resuisesti pukeutuneilta ja vähän villeiltä ja säikähtäneiltä ja lyhyiltä ja rotevilta, mielelläni astuisin kesäiseen päivään vuonna 1912 ja sulautuisin joukkoon ja nauttisin hetken aikaa siitä hengittävästä todellisuudesta ja sitten katoaisin Ensimmäisessä Maailmansodassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen