torstai 31. tammikuuta 2013

voi jumpe

Viime aikoina elämäni on ollut tätä:
Katson tallenteelta vanhoja Simpsonit-jaksoja. Juon todella pahaa siideriä. Yöllä makaan sängylläni ja kuuntelen radiota ja luen Bukowskia ja sanon itsekseni wooou. Kätken Bukowskin nuorten kulttuurilehti Scriptorin alle ja tuijotan katosta ohuen langan varassa roikkuvaa pölypalloa, joka tanssahtelee tauotta katonrajassa pienen tuulenvireen tanssittamana (mikä se on? ja mistä se tuulenvire tulee?). Päivällä liikun paikasta toiseen ja kahlaan lumessa ja tunnen itseni paremmaksi kuin koskaan, vaikken kirjoita paljon mitään. En puhu kenellekään mitään.


En käy töissä. En käy koulussa. Outoa etten vaan lähde jonnekin. Voisin hyvin lähteä. Sitten kun kevät tulee ja lumet sulavat, aion pakata reppuuni hammasharjan, vesipullon, joitain sanoja (by minä, Jumala, Bukowski, Sarri Nironen tai kuka tahansa), iPodin ja vessapaperia (siitä on hyötyä monessa tapauksessa, mm. jos joku ampuu sormeni irti ja tarvitsen sidettä). Nämä mukanani lähden vaan kävelemään. Kävelen jonnekin. Kävelen maantietä jonnekin. Tai jotain. En tiedä onnistuuko maanteillä käveleminen, mutta varmaan, toivottavasti.

Joka tapauksessa kävelen jonnekin ja sitten olen jossakin ja alan polttaa tupakkaa ja heittäydyin hurjiin seksiseikkailuihin 1930-luvun ahavoituneiden maalaisihmisten kanssa.


BBBBBBBBBBBBBBBbbbbbbbbbbdbdbdbigbrother
mä oon tosi paha
glugluglugluu

tiistai 29. tammikuuta 2013

Why, oh why

Join pari päivää sitten muutaman kaljan vaikka olen alkanut vihata kaljan makua. Pidin nenästä kiinni ja kaadoin tölkkien sisällöt kurkkuun että pääsisin nopeasti nousuhumalaan. Pääsin pieneen pöhnään. Katsoin sitten tapani mukaan pätkiä East of Eden -tallenteestani ja siinä epämääräisessä alkoholinhuurussa James Deanin naama ei ensimmäistä kertaa näyttänytkään täydelliseltä vaan oudolta. Hän näytti surulliselta menninkäiseltä.

Et voi aidosti rakastaa ihmistä ennen kuin olet nähnyt hänet surkeimmillaan, rumimmillaan ja naurettavimmillaan. Voit rakastua salaperäiseen, jumalaisen kauniiseen ihmeelliseen tyttöön, mutta voit todella rakastaa häntä vasta sitten kun olet nähnyt hänet vettä valuvana meikit poskilla kuset housussa polvillaan mutalätäkössä.


Niin mä uskon. Mutta mitäpä mä näistä asioista mitään tiedän. Haluaisin kyllä tietää. HUOOOOHHHH!!!!!

Yea yea, stop posing
Joka tapauksessa vasta nyt voin sanoa välittäväni James Deanista ihmisenä. Aikaisemmin koko ihminen on ollut mulle aika yhdentekevä lukuun ottamatta sitä naamaa. James Dean oli pieni, poseeraava ja aika naurettava. Niin olen minäkin.







......................





Olen turrrrrhhhautttunuuuuuuuttttt.


Kommentoikaa tähän jotain anonyymit.


Kommentoikaa kommentoikaa. Haluan tietää olevani olemassa. Unohdan sen todella helposti.


Kertokaa jotain. Vaikkapa vastaus tähän kysymykseen: MIKSI RON WEASLEY?!

maanantai 28. tammikuuta 2013

Aika outoa että se tiukkafarkkuinen poika, joka kävi rinnakkaisluokalla mun kanssa samaa yläastetta, on nykyään aktiivinen eläinaktivisti. Niin minäkin. Tavallaan. En kyllä tee paljon mitään. Kirjoittelen vain tänne. Tälleen. Toistaiseksi.

Me tavataan vielä. Ja sit me vedetään kännit ja juhlitaan ja naureskellaan meidän vanhoille opettajille. En tiennyt että olit hyvä tyyppi. Luulin että kaikki olivat pahoja. Melkein.



drrrms



Näin unta jossa olin öistä merta ylittävällä risteilylaivalla. Säätelin hytin lämpötilaa seinässä olevasta säätimestä. Myöhemmin kävi ilmi että olin itse asiassa käännellyt laivan kurssia edestakaisin niin että moni matkustaja oli pudonnut laidan yli pimeään mereen ja hukkunut.

Vaivuin outoon apatiaan ja päädyin puhumaan tilanteesta keulabaarissa Vasemmistoliiton kansanedustajana toimivan kuvitteellisen lesbonaisen kanssa. "Mä olen tappanut ihmisiä!" toistin monta kertaa. Yhä uudelleen kuvitteellinen lesbonainen vastasi: "Kukapa ei olisi?" ja yhtäkkiä tajusin olevani toivottomasti rakastunut häneen.




Myöhemmin kuljin pitkin epämiellyttäviä kellertäviä käytäviä jonkinlaisessa nuorisopsykiatriarakennuksessa. Mun seurassa oli tyttö, jolla oli sairaalloinen tarve repiä vaaleita hiuksiaan päästään koko ajan. Olin saattamassa häntä hiustenraastajien kokoontumiseen, kun yhtäkkiä huomasin eräässä ovessa lapun: Pakkomielteisestä oireyhtymästä ja neurooseista kärsivät nuoret. Astuin sisään. Kokoontuminen oli juuri alkamassa.

Istuin suorakulmaisen pöydän päätyyn. Pöydän ympärillä istui joukko vaikeasti autistisia/kehitysvammaisia/mielipuolisia teinejä, jotka heijasivat itseään edestakaisin, vilkuilivat sekopäisesti ympärilleen, kuolasivat, läpsyttelivät käsillään pöytää, hirnuivat ja päästelivät muita outoja ääniä.

Sisään astui silmälasipäinen humanistin näköinen mies. Hän hymyili imelästi ja laittoi videon pyörimään. Katselimme pieneltä valkokankaalta outoa musiikkivideota, jossa tummaihoinen nuori mies leijui käsittämättömien maisemien halki. Taustalla soi laulu, jonka sanat vilkkuivat videon päällä: Olen kunnon poika, olen kunnon poika, kun lehtipihvini syön... ja niin edelleen. Katselin siinä sitten ympärilleni. Muut osallistujat heiluivat innostuneina pöydän ympärillä ja lauloivat mukana. Mua vähän häiritsi ne lyriikat, mutta ajattelin että fuck that, jos tästä on näille ihmisille jotain apua niin olkoon.

Video jatkui, silmälasipäinen humanisti virnisteli ja oudot teinit riehuivat, ja vähitellen tilanne alkoi ahdistaa mua aikaisempaa enemmän. Huomasin nousevani tuoliltani ja käveleväni huoneen päätyyn, jossa oli kaksi sälekaihtimilla peitettyä ikkunaa. Jäin niiden eteen häilymään, kun yhtäkkiä kuulin silmälasipään puhuvan:

"Hei pikkukaveri! Mikä on hätänä?"

Käännyin ja silmälasipää tuli ymmärtäväisen huolestuneena luokseni ja kyseli vointiani. Häilyin silmälasipään edessä ja vastasin:

"Mua ahdistaa."

Silmälasipää kehotti minua ystävällisesti palaamaan paikalleni.

Katsoin muita osallistujia. He pälyilivät minua kuolaten ja heiluen ja läpsytellen, ja yhtäkkiä tajusin sen:

Voi luoja. Minä olen yksi heistä.





Koko seuraavan päivän mulla oli outo olo. Tunsin itseni potilaaksi. (Selostan uniani koska mun valve-elämässä ei tapahdu mitään.)

perjantai 25. tammikuuta 2013

Ron takes it all

Pitäisikö minua vetää turpaan?

Kyllä, mutta lempeästi ja toverillisesti
  5 (26%)
Kyllä, ja ihan vitun lujaa
  2 (10%)
Ketään ei pitäisi vetää turpaan, koskaan, ikinä!
  0 (0%)
Joitakuita pitäisi vetää turpaan, mutta ei sinua.
  0 (0%)
Vihaan kaikkia ja kaikkia pitäisi vetää turpaan.
  1 (5%)
Näillä tiedoilla kysymykseen on hyvin vaikea vastata.
  0 (0%)
Ronald Weasley.
  14 (73%)

Ääniä tähän mennessä: 19
Kysely päättynyt

torstai 24. tammikuuta 2013

I like Bukowski

He he he he.

Piti sanoa kaikenlaista mutta paskat siitä! Kuunnellaan vain musiikkia.





Ostin kirppikseltä Tokio Hotel -hupparin 50 sentillä. He he he he.
(Ajattelin jotenkin paniikinomaisen humoristisesti selitellä tätä mutta en selittele. Tää on vitun hyvä biisi. Meen lähipäivinä katsomaan viimeisen Twilightin yksin. En siksi että olen "ironinen" vaan siksi että tämä on viimeinen tilaisuus nähdä Bella ja Edward valkokankaalla. Suck that!)

maanantai 21. tammikuuta 2013

Voisin oikeasti juhlia koko yön tai jotain, lähteä tonne kaduille ja vaan kävellä ja kävellä ja kävellä ja pyörittää iPodin johtoa ympäri ja kiivetä kukkuloille ja istua yksin jossain baarissa ja puhua tuntemattomille ihmisille ja näyttää niille syvää arpea mun vatsassa ja helvetin helvetti, kaikki vaan menee niin helvetin hyvin tällä hetkellä helvetti. Ei sille edes ole mitään syytä, joskus vaan tulee tällainen fiilis. Ensin olet todella syvällä jossain pimeässä ja sitten yhtäkkiä lennät lähellä aurinkoista taivasta.




Btw
http://jannekortteinen.livejournal.com/10023360.html
Wohoo :::::)





Miksen koskaan käytä hymiöitä? Paitsi joskus XD:tä "ironisesti". Aikoinaan käytin aina hymiöitä D: ja :-----D. Ne oli sellasia herkkien ernujen söpöstelyhymiöitä.
Miksi yritin joskus olla söpö? :-------D D: XD

I like Bukowski

Tänään on kivaa. En ole kenellekään vihainen. Voisin pörröttää Sirkka-Liisankin pitkää kaunista tukkaa.



Oh ihanaa


Pidän syömisestä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Wtf

Hyi helvetti että vihaan Sirkka-Liisa Anttilaa. Hyi helvetti että vihaan Sirkka-Liisa Anttilaa. Hyi helvetti että vihaan Sirkka-Liisa Anttilaa.


Dolores Pimennossa parasta on että hän on kuvitteellinen henkilö. Hän on ällöttävä, teennäinen, mukamas lempeästi jutusteleva, imelään vaaleanpunaiseen sonnustautuva, valtiovallalle "rehtiä työtä" (huomaa lainausmerkit) tekevä psykopaatti, joka hyppää Voldemortin kelkkaan heti kun saa tilaisuuden, mutta häntä katsellessa voi sentään huoahtaa helpottuneena että luojan kiitos tämä ei ole totta.

Sitten ne huonot uutiset: Dolores Pimento ei ole kuvitteellinen. Näin hänet juuri ilmielävänä netti-tv:ssä. Hän esiintyi show'ssa nimeltä Enbuske & Linnanahde Crew. Hän kökötti hyvine ryhteineen silmieni edessä ja puhui kylmääviä ylösalaisin väännettyjä totuuksiaan eläinteollisuudesta. Miten sielu voi olla noin ruma? Onko Sirkka-Liisa Anttilalla sielua? Miksei sitä kysytty? Onko sinulla sielu?

Pahinta tässä on, että tällainen hirviö on (ollut) vastuussa kymmenien miljoonien viattomien, kauniiden, lastenkaltaisten, hengittävien olentojen elämästä ja kuolemasta. Heidän elämänsä on riippunut absoluuttisesti Sirkka-Liisan ja tämän ystävien "eläinkäsityksestä". Ja jos tuo käsitys on että elävä tunteva olento = tavaraa, niin historia tietää mitä tämän luonteenlaadun ihmiset saavat aikaan. http://fi.wikipedia.org/wiki/Holokausti

Tämä nainen ja hänen homeboynsa ovat vastuussa miljoonien ja taas miljoonien eläinten kärsimyksestä, jonka laajuus ylittää ainakin minun käsityskykyni. Hän on vastuussa paskahöyryistä ja jalkatulehduksista, läkähdyskuolemista ja tallotuista ruumiista, ja siinä hän vittu hymyilee maireaa sielutonta hymyään kansallisilla televisiokanavilla. Nukkuuko hän yöllä?

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua hänen hyväryhtinen ruumiinsa on haudattu maan alle. Ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluttua asiat ovat muutenkin paremmin.

En halua elää tätä aikaa. Pitää tehdä uusi aika. Jumalauta, mun pitää tapella.


(Niin ja Antti Nylén veti yllättäen hyvin. TV ei ole hänen paikkansa, mutta ainakin tällä kertaa hän osasi laittaa sanoja jonoon varsin kelvollisesti. Koko tilanne oli kyllä jotenkin syvästi demoninen, vähän niin kuin jotain absurdia painajaista. En usko että pystyisin yhtä sulavaan suoritukseen sielu auki. Hats off. Antti Nylén on suurempi sankari kuin Harry Potter; onneksi sankareilla on taipumus olla petoja vahvempia. Aina lopussa.

Tuomas Enbuske oli yllättävän mukava. Ehkä en vihaakaan häntä.)


Antti Nylén muuten loisti jälleen myös Uuden musiikin kilpailussa bändinsa kanssa. Hyvä Antti:

torstai 17. tammikuuta 2013

Zac Efron on ruma

Hengasin yhden aution rakennuksen naistenvessassa ja tein peilille tyylikkäitä ilmeitä. Miksei naistenvessoissa ole pisuaareja?

Äh. En jaksa ajatella tällaista. Todella epäkiinnostava aihepiiri. Tai no tavallaan kiinnostava. Kun nyt tarkemmin ajattelee niitä naisten pisuaareja ja miten niitä käytettäisiin.


Asiaan:

Täysi-ikäisyydestä ei ole mitään hyötyä kun näytät 8-vuotiaalta Justin Bieberiltä.

Voisin pistää käyntiin People for the Ethical Treatment of Justin Bieber -järjestön. PETJB ei kyllä olisi kovin tarttuva lyhenne. Supporters of Justin (SOJ) vois olla parempi. Se äännettäisiin 'saaassh'.



........................



En ole oikeasti tällainen. Tai ehkä olen. En ole varma. En ole varma millainen olen. Olen kuitenkin vasta 12 ja alkanut juuri etsiä itseäni.


Yritän nyt jotenkin selventää tilannetta:

Suhteeni kirjallisuuteen tai mihinkään ei ole niin mustavalkoinen kuin annan ymmärtää. Vaikutan vittumaisemmalta kuin olen. Jos tapaisitte minut, taputtaisitte minua säälivästi päälaelle ja käskisitte menemään nukkumaan.

Kun kirjoitan kirjallisuudesta, pyrin tietoisesti provosoimaan. Kun kirjoitan mistä tahansa, pyrin herättämään vihaa tai rakkautta. Yritän olla vilpitön kaikessa mitä teen, mutta se on välillä vaikeaa koska olen jo puoli vuosikymmentä järjestelmällisesti salannut kaiken olennaisen informaation itsestäni ja pitänyt muut ihmiset käsivarren mitan päässä.

Vilpitön olen ainakin siinä, että mua vituttaa. Mua vituttaa julmuus ja epäoikeudenmukaisuus ja muovisuus, mikä on erityisen vittumaista siksi että elän todennäköisesti maailmanhistorian julminta, epäoikeudenmukaisinta ja muovisinta aikakautta. Mua vituttaa se että hyvät ja aidot ja fiksut tyypit ovat aina alakynnessä. En tule koskaan toipumaan koulussa kehittyneistä traumoistani. En tule koskaan toipumaan siitä, että julmat ja muoviset ihmiset voittivat aina ja saivat hymyjä ja suosiota ja tykkäyksiä samalla kun hyvät ja aidot ja älykkäät ihmiset olivat niitä rumia ja surullisia tyyppejä jotka istuivat yksin portailla ja kuulivat päivästä toiseen olevansa "hiiriä" ja "hinttejä" ja "tissipoikia". En koskaan noussut jaloilleni ja kiipeillyt seinille ja karjunut mitä ajattelin koko tilanteesta, ja siksi puran aggressiotani jälkeenpäin mahdollisesti koko loppuelämäni.

Ehkä tästä samasta syystä mua vituttaa se että Jennifer Lopez ja Petri Nygård soivat joka paikassa 24/7 samalla kun ihmiset joilla oikeasti on aivot ja sydän pitävät omat juttunsa pienessä piirissä vaikka se ei ole mitenkään välttämätöntä. Mua vituttaa, koska musta tuntuu että olen ainoa jonkinlaiset aivot ja jonkinlaisen sielun omistava ihminen joka tavoittelee tosissaan taivaita. Sillä kuinka todennäköistä onnistuminen on ei ole erityisemmin väliä; musta vain olisi lähtökohtaisesti todella turhauttavaa kirjoittaa tähtäämättä niin korkealle kuin mahdollista.

Olen tosissani tässä mitä teen. Ehkä olen liian tosissani, mutta tuntuisi väärältä olla jotenkin muuten. Varmaan suhtautuisin tähän vähemmän mielipuolisesti jos joku tyttö joskus halaisi minua. Mutta toistaiseksi mulla ei ole muuta tekemistä.

Olen tietoinen siitä että mun kirjoituksista saa sellaisen kuvan, että jotenkin väheksyn runoutta tai kokeilevuutta tai leikittelevyyttä tai pienelle kohderyhmälle kirjoittamista. Todellisuudessa asia ei ole näin. Olisi perseestä, jos kaikki kirjoittaisivat konservatiivisella tyylillä nopeatempoisia väkivaltaa ja seksiä viliseviä tarinoita vain jotta mahdollisesti saisivat myytyä jotain.

Sydämessäni arvostan kaikkein eniten aitoutta. Laskelmoiminen ei edes toimi. Olen innoissani kaikesta nuoresta kirjallisuudesta. (Odotan muuten suurella mielenkiinnolla sitä Erkka Filanderin kirjaa. Toivottavasti se on helvetin hyvä ja menestyy helvetin hyvin.)

Samalla kun toinen puoli mussa arvostaa nimenomaan vilpittömyyttä, toinen puoli toivoo, että edes joku kirjoittaisi mainstreamia. Ja pystyisi vieläpä tekemään sen aidosti ja vilpittömästi, tavallaan itsestään.

En väitä tietäväni mitä mainstream tarkoittaa. En väitä tietäväni mikä kiinnostaa ihmisiä. Toivoakseni mulla on jonkinlainen käsitys, mutta saatan mennä tässä asiassa ihan metsään. Luulen paljon ja yllätyn usein. (Esim. Lord of the Rings on järisyttävän suosittu sekä kirja- että elokuvamuodossa, mikä on mulle täysin käsittämätöntä.)

Joka tapauksessa olen toistaiseksi sanonut kaiken mitä mulla on sanottavana kirjallisuudesta yleisesti. Tulen vielä palaamaan tähän aiheeseen, mutta toistaiseksi yritän pitää turpani kiinni. Loppujen lopuksi mun pitäisi viimeinkin keskittyä kirjoittamaan sitä vitun hyvää kirjaa. Käytän aivan liikaa aikaa siitä puhumiseen ja aivan liian vähän sen kirjoittamiseen.

Yritän nyt pidättäytyä tämän sortin trollauksesta vähäksi aikaa. Mulla pitäisi olla tärkeämpiä asioita tehtävänä.

Rakkaudella,

Zac Efron
 

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Miksi kello on jo noin paljon? Ffffffff.

En ole juonut alkoholia pitkään aikaan. Tai siis viikkoon.

Kuules nyt pikkuipana II

Roberto 14. tammikuuta 2013 7.08

Hei Q!

Olen lukenut sen verran blogiasi huomatakseni, että se mitä kirjoitat tänne on tekstillisesti ihan ok tavaraa ja odottelen innolla sitä sukupolviromaania jonka aiot meidän iloksemme kirjoittaa.

Mun mielestä kirjailijan perusedellytys on kuitenkin itsekriittisyys ja itseironia jota en sun teksteistä löydä juurikaan. Ei tämä ole niin vakavaa, voin taata että huomaat pettymyksen siitä kuinka vähän kirjalla voi oikeasti olla vaikutusta kehenkään sitten kun joskus ylität julkaisukynnyksen.

Ja jos haluat jonkun muun neuvon multa, niin mene duuniin. Siinä missä Miki kokee tarpeelliseksi sen että elää vapaan taiteilijan elämää ja korkeintaan vaan observoi on musta ihan helevtin tärkeetä että ihmiset jotka kirjoittavat kirjoja ovat kiinni siinä mitä tavallisten ihmisten todellisuus on. Paskaduuni ainoa todellinen kirjallinen populismi.

Roberto 14. tammikuuta 2013 7.09

t. Robert Meriruoho





_________________________________________






Moi Robert Meriruoho!


Kiitos kommentista, olen otettu. En aio kirjoittaa mitään sukupolviromaaneja. Aion kirjoittaa uuden Harry Potterin. (Onko mitään sukupolvia muuten edes olemassa? Mun mielestä on vain ihmisiä.)

Mielenkiintoinen kommentti toi itsekritiikin ja -ironian puute. Ehkä mä oon täällä jotenkin pitänyt persoonallisuuteni piilossa; todellisuudessa arkielämäni koostuu n. 60-prosenttisesti itseni mollaamisesta, pilkkaamisesta ja ennen kaikkea itselleni nauramisesta. Nää vallankumouskirjoitukset kirjoitan tiedostetun maailmanlopulliseen sävyyn (hihittelin kuitenkin ilkikurisesti, kun laitoin edellisen kirjoituksen loppuun anarkiamerkin).

Väite "ei tämä ole niin vakavaa" on kyllä paskaa. Toivoisin että se ei olisi paskaa ja että kaikki olisi ihan hyvin, mutta valitettavasti tämä on ihan helvetin vakavaa. Jos nyt käsitin mitä tarkoitit, niin en oikein tajua miten tämä voisi olla olematta vakavaa. Eikö vakavuus riipu ihmisestä ja siitä mihin tämä pyrkii?

Itse pyrin pelastamaan. Paljon. On paljon asioita, joita kohtaan tunnen hallitsematonta intohimoa ja suojelunhalua ja rakkautta. Tarkoitan lähinnä yhteiskunnan ja maailman sorrettuja (ennen muuta ei-inhimillisiä eläimiä, mutta myös kiusattuja ja tallottuja ja satutettuja ihmiseläimiä). Käsi kädessä tän sorronvastustamisen kanssa mulla kulkee palava halu palauttaa kirjallisuus elämään. Ilman kirjallisuutta ihmiset ovat ääliöitä (kirjallisuuden kanssakin he ovat ääliöitä, mutta eivät ihan yhtä pahasti). Kirjallisuus on kuolemassa monesta syystä, joista yksi on se että kirjailijat ovat kunnianhimottomia ja harmaita nyhveröitä, jotka pyrkivät pitämään "jalat maassa".

Mun mielestä on ihan vitun raivostuttavaa, että ajatellaan että ei voi mitään, sellaista se on eikä tehdä asioille mitään. Ajatellaan ettei se ole niin vakavaa ja naureskellaan kuolemanvakaville asioille ironiset viikset nenän alla.

Kukaan ei näytä olevan aikeissa tehdä kirjallisuuden kuihtumiselle mitään; jos kukaan muu ei toimi, minä toimin. Tällä hetkellä mitään ei näytä tapahtuvan, äidinkielenopettajat vain huokailevat ja pistävät pystyyn Luetko sinä? =) -kampanjoita (true story) ja pahentavat näin kätevästi koko tilannetta. Valtakulttuurissa kirjallisuus on harmaata keski-ikäisten kissanaisten pikku puuhastelua. Kohta koko ala on kuollut keski-ikäisten kissanaisten mukana, ellei jostain pian ala ilmestyä nuoria kiihkeitä ihmisiä jotka osaavat kirjoittaa ja haluavat muuttaa tilanteen. Minä olen yksi sellainen nuori ihminen, ja jumalauta että toivon etten jää ainoaksi.

"Voin taata että huomaat pettymyksen siitä kuinka vähän kirjalla voi oikeasti olla vaikutusta kehenkään sitten kun joskus ylität julkaisukynnyksen." Tämähän riippuu täysin kirjasta. Jos kirjoittaa jonkin esteettisfilosofismodernistisen taideteoksen nimeltä Universumi kukkii varpaissani: runoja perulaisen puhelinkopin takaa ja kuvittelee sillä räjäyttävänsä maailmankaikkeuden, on ehkä turha odottaa mitään erityisiä tuloksia. (Jopa Universumi kukkii varpaissani voi kuitenkin olla jollekulle yksittäiselle sielulle tärkeämpää kuin mikään muu.)

Kuten sanoin, kaikki riippuu täysin kirjasta. Et voi vilpittömästi väittää, etteivätkö esim. Harry Potterit olisi jättäneet tähän maailmaan ihan valtavaa vaikutusta (niitä on helvetti soikoon myyty 450 miljoonaa kappaletta). Minä ainakin voin omasta kokemuksestani sanoa, että Harry Potterilla on väliä. Ala-asteella olisin ollut huomattavasti mielikuvituksettomampi ja todennäköisesti myös ilkeämpi ihminen ilman asioita jotka opin Pottereista (niistä todella oppii tärkeitä juttuja). Ilman Harry Pottereita en varmaankaan osaisi kuvitellakaan haluavani miksikään helvetin "kirjailijaksi".

Harry Potter on ollut miljoonille ja taas miljoonille nuorille hylkiöille rinnakkainen todellisuus, jossa on voinut kokea ystävyyttä ja mahtavuutta ja seikkailua, joita ei välttämättä ole löytynyt omasta arkitodellisuudesta. Moni hyljeksitty lapsi tai nuori on saanut voimaa kirjallisuudesta, oli kyseessä sitten Potter tai vaikka Perks of Being a Wallflower tai mitä tahansa. Kirjallisuudella on vaikutusta, jos kirjallisuus löytää tiensä ihmisten sydämiin (edes yhteen sydämeen).

Vuosi 2010 olisi ollut mun elämässä todella erilainen, jos en olisi silloin jostain käsittämättömästä syystä päättänyt lukea Pirkko Saision omaelämäkerrallista trilogiaa (kyllä). Ne kirjat vaikuttivat merkittävästi tapaan jolla käyttäydyin ja katselin maailmaa niinä kuukausina. Vähän myöhemmin käteeni osui Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet ja aivoni muotoutuivat lopullisesti uudella tavalla. Ihan kuin olisin koko edeltävän elämäni odottanut niitä lauseita. Kun ne lauseet sitten oli käyneet mun silmien edessä, olin se mitä nyt olen: blogia kirjoittava, Morrisseytä rakastava, kasvissyövä pikkuvanha paskiainen, joka kuuntelee keskiviikkoisin huvikseen kristillisten nuorten radio-ohjelmia ja kirjoittaa tämän näköisiä lauseita, sen sijaan että olisin pysynyt löhöävänä, laiskanpulskean sarkastisena vihaisena antiteistisenä teiniriiviönä.

About vuosi sitten satuin osumaan Janne Kortteisen blogiin ja myöhemmin tämän kirjaan ja se oli taas uudenlainen tajunnanräjäytys ja muutos mun aivojen asetuksissa. En osaa sanoa mitä tarkalleen ottaen tekisin tällä hetkellä ilman Janne Kortteista, mutta todennäköisesti kirjoittaisin eri tavalla ja erilaista kirjaa. Mulle Janne Kortteisen tekstit on edustaneet aitoutta ja rehellisyyttä ja kiihkeyttä, jollaisilla en tiennyt että ylipäätään voi kirjoittaa. Tämä on mun tapauksessa viimeisin esimerkki siitä miten lauseilla voi peruuttamattomasti vaikuttaa ihmisen tajuntaan. Janne on ihan eri juttu kuin Antti, mutta molemmat on vaikuttaneet muhun voimakkaasti ja ilman heitä minä ja tulevaisuuteni näyttäisimme todella erilaisilta. Kirjallisuudella on vaikutusta, jos kirjallisuus löytää tiensä sydämeen.

Joka tapauksessa tällä ylipitkällä selonteolla tein toivottavasti selväksi, että ajatus siitä ettei taiteella tai kirjallisuudella voisi olla mitään vaikutusta kehenkään tai mihinkään on mun mielestä täysin käsittämätön. Taiteilija on mukamas "jalat maassa" sanoessaan, ettei hänen taiteenlajillaan ole vaikutusta todellisuuteen. Sitä toistellaan koko ajan. Mutta plöh, vittu mitä paskaa! Joka sekunti jossain päin maailmaa jonkun mieli räjähtää jonkin taiteellisen kokemuksen seurauksena. Sellainen ei unohdu. Jos näkee elokuvan delfiinien teurastuksesta Japanissa, ei enää koskaan näe ihmisiä ja eläimiä ihan samalla tavalla. Jos kuulee laulun It takes a fool to remain sane, ei enää koskaan katso omaa pelkoaan ihan samalla tavalla. Jos lukee kirjan portaiden alla asuvasta kiusatusta pojasta, joka tajuaakin olevansa maailman kuuluisin velho, ei enää koskaan katso omaa surkeuttaan ihan samalla tavalla.

Kirjallisuudella voi olla vaikutusta ihmisiin. Kun kirjallisuudella on vaikutusta ihmisiin, sillä on vaikutusta maailmaan, sillä kaikki tässä maailmassa riippuu ihmisistä. Pitää vain kirjoittaa ihan vitun hyvin. Kun piiloutuu "en kuitenkaan voi vaikuttaa mihinkään" -ajatuksen taakse, ei varmasti voikaan vaikuttaa mihinkään. On kuitenkin itsepetosta ajatella että maailmaan vaikuttaminen kirjallisuudella olisi jokin matemaattinen mahdottomuus. Se on epätodennäköistä (varmaan 0,001 % ei-tieteellisestä kirjallisuudesta jättää jonkin erottuvan jäljen maailmaan) ja TODENNÄKÖISESTI minäkin epäonnistun surkeasti, mutta totta helvetissä aion yrittää. Aion löytää tien mahdollisimman monen ihmisen sydämeen. Jos munaan koko jutun, niin olenpa sentään ainakin tehnyt parhaani. Sitten voin vetäytyä sohvalle ja alkaa käyttäytyä niin kuin normaalit kunnolliset ihmiset, mutta juuri nyt velvollisuuteni on olla taivaita tavoitteleva hullu.

Mille perustat sen ajatuksen, ettei kirjalla voi olla vaikutusta kehenkään? Mua jäi kiinnostamaan.


Duuniin menemisestä: aion kyllä mennäkin, kunhan vaan ensin löydän jotain siedettävää hommaa. Tähän mennessä en ole päässyt minnekään, mutta en kyllä ole erityisemmin yrittänytkään. Mutta joo, yritän tehdä asialle jotain.


PS: Luen just tällä hetkellä sun kirjaa. Tähän mennessä helvetin jees. Askelen päässä siitä jostain woaahh-pisteestä
PS2: Sulla on tosi uljas nimi. Robert Meriruoho. Ooh

maanantai 14. tammikuuta 2013

Kuules nyt pikkuipana

Muutama yö sitten kävelin autioilla lumisilla kaduilla katulamppurivien alla ja ajattelin julkisuutta. Jostain syystä kirjoittajan kohdalla julkisuus on aivan eri asia kuin muusikon tai näyttelijän tai seiväshyppääjän. Kirjailija on jotenkin liian hyvä julkisuudelle. Liian vakava ja ylhäinen. Kun joku mainitsee julkisuuden ja kirjoittamisen samassa yhteydessä, "kirjamaailma" mukamas kohahtaa ja säpsähtää ja raivostuu, vaikka todellisuudessa joka vitun kirjailija haluaa julkisuutta. Jos joku väittää sielunsa syvimmällä vilpittömyydellä haluavansa pitää kirjoituksensa "pienen piirin juttuna", hän ei puhu totta.

Mulle tässä asiassa ei ole mitään epäselvää: totta kai haluan, että mahdollisimman moni lukee juttujani. Haluan, että mahdollisimman moni kuulee mitä mulla on sanottavana. Haluan että minut muistetaan 200 vuotta kuolemani jälkeen. Ennen kaikkea haluan muuttaa asioita. Aion muuttaa asioita.

Tietysti voisin jalosti puhua julkisuuden turmiollisuudesta ja huomion pinnallisuudesta jne. jne., mutta se olisi moraalisesti väärin. Mulla on velvollisuuksia itseni ulkopuolelta. Kyse ei ole itseisarvoisesti pelkästä kirjallisuudesta. Kyse on myös oikeista asioista, elävistä asioista. Voisin totta kai pysytellä pienen piirin juttuna, mutta valitettavasti mulla on miljoonia sieluja, miljardeja henkiä ja yksi kirjallisuus pelastettavana. En aio kääntää selkääni ja ajatella että paskat, dokailen tässä mieluummin. Kirjallisuus on väline, jolla voit vaikuttaa maailmaan ympärilläsi.

Yksin en voi tehdä mitään. Jonkun on lähdettävä tähän juttuun mukaan. Mielellään mahdollisimman monen. Tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat minuun, mutta miljoona kertaa enemmän tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat itseensä. Tarvitaan esitaistelijoita ja tienraivaajia. Kirjallisuusmaailmaa päin on ajettava raskaalla välineistöllä, aiheutettava räjähdyksiä ja nostettava koko juttu uuden näköisenä ylös. Minä en välttämättä onnistu siinä, ja siksi tarvitaan myös muita. Kirjallisuus on nostettava elämään.

Tähän tarvitaan kykyä sietää julkisuutta. Ja mahdollisesti myös arvostaa sitä.

Haluan olla elintärkeä jollekulle chileläisen pikkukylän 15-vuotiaalle itsemurhan partaalla roikkuvalle kummajaiselle. Haluan saada jonkun nuoren australialaisen sielun lähtemään yöllä ulos ja juoksemaan niin kovaa kuin jaloista lähtee ja tuntemaan että elämää kohti kannattaa mennä. Haluan saada jonkun toivottoman hulttion valitsemaan Vegemestan Mäkkärin sijaan. Haluan ettei enää yksikään pieni porsas joudu syntymään ahtaaseen häkkiin tukehtumaan ulostehöyryihinsä. Haluan että kalpea norjalaistyttö makuuhuoneessaan painaa kirjani (lauseeni, sieluni, sydämeni) vasten rintaansa ja tuntee jotain helvetin suurta.

Mikään tästä ei voi tapahtua ilman julkisuutta. Jos pidän kirjoitukseni "pienen piirin juttuna", chileläisen pikkukylän 15-vuotias kummajainen ampuu aivonsa seinille, nuori australialainen sielu jää sängylleen makaamaan ja tuijottamaan kattoon, toivoton hulttio työntää bigmacia ruoansulatukseensa, 500 miljoonaa pientä porsasta kiljuu aivotulehduksiaan ja kalpea norjalaistyttö itkee tyynyynsä. Mulla on velvollisuus edes yrittää ojentaa käteni niille jotka makaavat katuojassa. En todellakaan aio pitää sydäntäni pienen piirin juttuna, enkä ota päätä perseestäni ainakaan ihan lähiaikoina.

Toistaiseksi tää kaikki on pelkkää uhoa ja suuria sanoja. Aion kuitenkin tehdä parhaani tehdäkseni tästä todellisuutta. Ehkä epäonnistun surkeasti, mutta mieluummin putoan tietäen että tein parhaani kuin voivottelen loppuelämäni sitä etten edes yrittänyt.

Kirjoittaminen ei vaadi mitään pyhää asemaa tai valovuosien syvyistä viisautta. Kukaan ei voi olla liian nuori tai naiivi tai lapsellinen ollakseen helvetin hyvä kirjoittaja. Nuoruus ja naiivius ja lapsellisuus ovat elintärkeä osa ihmisyyttä. Olen vitun kyllästynyt kuvauksiin keski-ikäisten keskiluokkaisten keskivertoihmisten murhaavaan tylsistä arkikommelluksista. Olen vitun kyllästynyt kirjamessuilla eläkeläisiä viihdyttäviin stephenfrytuomaskyröihin ja paskantärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin. Olen vitun kyllästynyt kuolleeseen ja harmaaseen ja keski-ikäiseen elitismiin. Kirjallisuus on pohjimmiltaan sielun vuodattamista paperille, toisten sielujen koskettamista ainutlaatuisella tavalla, puhetta sydämeltä sydämelle. Kirjallisuus voi olla palavaa ja hullua ja neroa ja hengittävää. Kirjallisuus ei vaadi muuta kuin tekstinkäsittelyohjelman tai blogin tai vaikka kynän ja vessapaperia. Nimenomaan siksi se voisi olla nuorten nerojen ja hylkiöiden ja huligaanien tärkein taidemuoto, mutta kirjallisuusihmiset tappavat itse itsensä ja taiteenalansa vaatimalla pikkurilli pystyssä jotain korkeakulttuurista pölyä ja rauhaa.

Älä ole pelkkä runoilija. Älä ole pelkkä huligaani. Ole jotain siltä väliltä. Ole kumpaakin. Hallelujah



File:Anarchy-symbol.svg
Bussi ajoi ohi vaikka näytin korttia juuri niin kuin kuuluikin. Johtui varmaan siitä että näytin 14-vuotiaalta pikkuskiniltä jonka paidan alla roikkuu suomileijonakoru.


Ajattelin että in your face



lauantai 12. tammikuuta 2013

Klonkku

Olavi Uusivirran levy Elvis istuu oikealla on mulle todella tärkeä levy. Syy tälle on outo (mulla ei edes ole juuri mitään käsitystä Olavi Uusivirrasta ihmisenä): vietin loppukesästä vuorokausia yksin pienessä sähköttömässä mökissä muuten asumattomalla saarella keskellä asumatonta järveä. Olin siellä yksin ajatusteni ja verkottoman tietokoneeni kanssa ja tulin vähän hulluksi (mistä todistaa 20-sivuinen Word-tiedosto nimeltä tunkio.docx). Mökissä sattui merkityksettömästä syystä olemaan myös Elvis istuu oikealla -levy ja koska radio ei toiminut, se levy oli mulle iPodin lisäksi ainut keino kuulla ihmisääntä niinä pitkinä öinä jotka valvoin mökissä taskulampun valossa.

Siinä on jotain primitiivisellä tavalla karmivaa, kun ympärilläsi on monta isoa ikkunaa, joista tunkee sisään pelkkää rikkumatonta pimeyttä. Siis täyttä mustaa. Jos pidät pienintäkin valoa palamassa sisällä mökissä, et todellakaan näe että mitä ulkona tapahtuu. Todennäköisesti siellä ei tapahdu mitään. Todennäköisesti vesi lipuu ääneti rantakallion ohi niin kuin yleensäkin. Puut seisovat paikallaan ja huojuvat vähän satunnaisen yötuulen niihin osuessa. Muutama ötökkä lentää hiljaa maiseman halki. Ikkunoiden takana seisoo siis suurella todennäköisyydellä pimeä pysähtynyt metsä ja lähes pysähtynyt järvi. Mutta entä jos siellä onkin jotain muuta? Entä jos joku seisoo ikkunan ulkopuolella ja katsoo sisään? Jos ei joku aave tai henki, niin sitten siellä saattaa olla joku ihminen. Aivan kuka tahansa. Saaren ohi kulkee pari kertaa viikossa joku satunnainen meloja. Entä jos joku tällainen satunnainen ihminen seisoo ulkona ja katsoo sisään? Mökin ovi ei ole koskaan lukossa silloin kun mökki on käytössä (sen ei tarvitse olla, koska seudulla ei yleensä liiku ketään). Entä jos joku päättää astua sisään? En voi mitenkään valmistautua siihen. Entä jos joku päättää tappaa minut ja viedä kaiken omaisuuteni? Tai vain yksinkertaisesti tulla sisään?

Kun ajatteli tällaisia mahdollisuuksia siinä mökin sohvalla maatessa, alkoi olla herkeämätön tunne siitä että joku todella tuijotti jostakin suunnasta koko ajan. Siinä tilanteessa ei ollut mitään muuta tehtävissä kuin laittaa vanhaan CD-soittimeen Elvis istuu oikealla. Painoit nappia ja oudon painajaisen keskelle hyppeli yhtäkkiä täysin sopimatonta, ärsyttävää duurivoittoista popmusiikkia. Ärsyttävää inhimillistä lämpöä. Todiste siitä että joku Helsinki ja ihmiskunta todella olivat olemassa.



(Nyt kun kuuntelee näitä kappaleita niin kehoon tulee pelkästään hyviä tunnelmia vaikka silloin mä luulin eläväni kauhuelokuvaa. Mistä johtuu että biiseihin tarttuvat aina ne hyvät tunnelmat pimeimmistäkin ajoista?)
(Mulla on muuten lapsellinen jotenkin itsestään syntynyt koodikieli, jolla annan ihmisille ärsyttäviä lempinimiä. Jos puhun Klonkusta, tarkoitan Olavi Uusivirtaa.)
(Ei siinä ole tarkoituskaan olla mitään järkeä.)

Kuuntelin muutama ilta sitten puoliunessa kristittyä nuortenohjelmaa nimeltä DeiPark (kuuntelen paljon kristittyjä nuortenohjelmia) ja yhtäkkiä keskustelijat alkoivat kierrellen puhua käsittääkseni itsetyydyksestä ja siitä kuinka siitä pitää pidättäytyä.


"Jos sinun oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi; ...Ja jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi; sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi menee helvettiin." Matt. 5:29-30


Mutta miksi? Voisiko joku selittää että miksi Jumalaa häiritsee jos oikea silmäni/käteni viettelee minua? Miksei saa runkata? Miksi himo on väärin? Miksi siitä joutuu helvettiin?

Olen vilpittömästi kiinnostunut ja avoin sille mahdollisuudelle, että Jumala on oikeassa.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Minä olen luonnostani karvainen ihminen.








Btw:



Q 25. joulukuuta 2012 8.59
Sun nenästä vuotaa verta




Miksi kirjoitin noin? Milloin kirjoitin noin? Olin selvästi jotenkin poissa pelistä.

#


Näytin tänään vahingossa skiniltä.

Bussi syöksyi lumisen pakkasmaiseman läpi ja mä istuin takapenkillä ja kuuntelin Nylon Beatin biisiä Kuumalle hiekalle.

Tajusin, että eilinen outo sairaalloisuuteni oli antidepressiivisten lääkkeiden vieroitusoireita. Olin unohtanut syödä niitä muutamana iltana. (Olen kuulemma "epämääräisesti masentunut", en lievästi enkä keskivaikeasti vaan "epämääräisesti". Omasta mielestäni olen itsenäinen afroamerikkalainen perheenäiti enkä tarvitse mitään miestä. Mitä?) Ehkä ansaitsin ne vilunväristykset. Noi lääkkeet on kuitenkin valmistettu sulkemalla vaikkapa muutama tuhat simpanssia 60 vuodeksi pikku häkkeihin ja tunkemalla niiden aivoihin sitten kaikkia jänniä "tieteellisesti perusteltuja" piikkejä. Koska onhan simpanssin kärsimys nyt Hyvä Jumala aivan eri asia kuin ihmisen epämääräinen masennus! Simpanssithan ovat niin kamalan tyhmiä, Luoja paratkoon!

...



.............

...

. . .

En tiedä mitä ajattelen tästä kaikesta mitä nyt tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan. Toinen puoli käskee koko ajan lopettamaan kaiken tämän pelleilyn, lakkaamaan kirjoittamasta tätä esimerkiksi. Olen jo monta vuotta vetäytynyt potentiaalisista ihmissuhteista kun mulle on jonkin ajan kommunikaation jälkeen tullut sellainen vaivaantunut tunne ettei kukaan voi sietää minua kovin pitkään. Olen melko vakuuttunut, että kuka tahansa kyllästyy juttuihini hyvin nopeasti.

Toinen puoli sanoo että mitä helvetin väliä sillä on. Ärsyttävyytesi, omituisuutesi ja raivostuttavuutesi ovat vahvuuksiasi. Ilman niitä minä et olisi mitään.

Mulla on paljon asioita tehtävänä. Mulla on kykyä ja velvollisuus hoitaa ne loppuun. Pitää vain lasketella vapaasti, junnata eteenpäin ja mennä kiviseinästä läpi.

Toinen puoli minussa on pohjattoman katkera kaikelle mitä olen. Olen vihainen siitä, etten voinut plumpsahtaa tähän maailmaan paremmilla ominaisuuksilla ja vähemmillä vaikeuksilla. Mokaan itseni ja aikeeni koko ajan. Arkielämä on yhtä liukastelua ja epäonnistumista. Toisaalta olen viime kuukausien aikana oppinut uskomaan, että kaikista näistä vaikeuksista ja outouksista ja epäonnistumisista nimenomaan on kysymys; ILMAN NIITÄ EN OLISI MITÄÄN. Aion pitää ne, käyttää niitä ja kantaa niitä mukanani loppuun asti. Ehkä koko luuseri-ideologia on vain mun keino pelastaa itseni jatkuvalta katkeruudelta ja itseinholta, mutta jos se pelastaa minut, se voi pelastaa myös monia muita. Tästä on kysymys.



Minulla ei ole nimeä. Minulla ei ole kasvoja. Luulin että oli sairauden merkki päästää irti kaikesta mitä joskus edustin yhteiskunnassa ja toisten silmissä. Mutta todellisuudessa näin oli tehtävä. Kukaan menneisyyteni ihmisistä ei tunnistaisi minua. Olen joka päivä jotain uutta. En ole lyönyt mitään lukkoon.

Voin olla nimeltäni ihan mitä haluan. Jos haluan, maailma tai ainakin ihmiset jotka osuvat tulevaisuudessa polulleni oppivat tuntemaan minut vaikka James Hirviösaarena. Tai Marko Makewarina. Tai Epä-Toivo Rotkona. George Phylliksenä. James Böndenä. Pekka Laaksosena. Joakim Dalina.

Tästä päivästä lähtien nimeni on Joakim Dal. Huomenna saatan olla jotain muuta, mutta jos joku nyt istuisi viereeni ja kysyisi nimeäni, nimeni olisi Joakim Dal. Kukaan ei voi estää.


Kuumalle hiekalle,
käymme kohti rantaa
Kuumalle hiekalle,
jengi juomat kantaa
Kuumalle hiekalle,
on kaikki tänään iisii
Kuumalle hiekalle,
mankka jauhaa biisii

torstai 10. tammikuuta 2013

Kaaoksessa

Enkä ymmärrä ihmisiä jotka eivät muka ole.






Mulla on tänään kuumeisen outo huimaava olo. Kun liikahdan, tuntuu kuin kaikki lämpö ja voima hulahtaisi ruumiistani. Haluaisin vaan menettää tajuntani ja paeta jonnekin muualle.


Se ei ole kaikki tällaista. Tässä ei ole kaikki.


Voi kunpa Pauliina Siniauer olisi hiljaa ja soittaisi vain musiikkia. Samaa voi oikeastaan sanoa kaikista Radio Helsingissä puhuvista ihmisistä paitsi Norpasta, toisinaan Njassasta ja [en jaksa kirjoittaa tätä lausetta loppuun]. Suoltaakohan Perttu Häkkinen kotiympäristössäänkin hankalan vanhahtavaa kirjallista yleiskieltä? "Otatsä teetä?" "Ottaisin kernaasti kahvia." Se on masokistisella tavalla mukavaa kuunneltavaa, voi kunpa Perttu Häkkinen puhuisi vain eikä soittaisi yhtään musiikkia, voi vittu että vihaan sitä musiikkia mitä Perttu Häkkinen soittaa






Alan elää 31.10.2013.


Silloin

olen kirjoittanut kirjan Marilyn Monroen nussimisesta ja alkanut ajaa sitä ulos maailmaan
mulla on lihaksia
asun yksin
mulla on joku yksitoikkoinen ruumiillinen työ, jota voi tehdä yksin ja mielellään öisin, jaan vaikka lehtiä tai siivoan hautausmaita tai jotain, mitä tahansa







Hakuna matata

Silloin kun Internet on poissa näkyvistä, en voi uskoa että oikeasti kirjoitan näitä juttuja.

Mulla ei ole tän kanssa mitään tekemistä.

Todella voimakas itsestäirtaantumiskokemus.

Ehkä pitäis vaan alkaa elää. Viimeisen puolen vuoden olen 4-5 kertaa yrittänyt. Olen yrittänyt elää sen tiedon mukaan että eläminen tarkoittaa alkoholia, heilumista ja tuntemattomia ihmisiä. Mutta a) alkoholi on pahaa ja tulee oksennuksena ulos, b) kun yritän heilua kaduilla ja tanssilattioilla, se näyttää helvetin surulliselta, ja c) ainoat tuntemattomat ihmiskontaktit ovat olleet persettäni hipelöinyt keski-ikäinen nainen ja lopulta päädyn vain istumaan ilmeettömänä nurkkapöydässä kunnes sisko vie mut kotiin.

Mä olin lojaalein lapsi koko ala-asteella. En koskaan pettänyt ystäviäni. Tragikoomisesti jäin yksin.

Yhtä poikaa kiusattiin joka päivä, joka hetki läpi koko ala-asteen. Kerran istuin kavereideni kanssa koulun ruokalassa ja se tyyppi istui meidän pöytään. Kaikki vaihtoivat pöytää ja huusivat hyi. Paitsi minä, ja sitten ne pikku paskiaiset huusivat mulle että miksi vitussa en vaihda pöytää.

Joku kysyi siltä että miksi se istui meidän pöytään. "Ei ole kavereita", se vastasi todella hiljaa ja tuijotti ruokaansa, mutta kukaan ei tuntunut kuulevan mitä se sanoi. Tajusin yhtäkkiä millaista rohkeutta siihen istuminen oli vaatinut. Rohkeutta jollaista ei ollut kenelläkään niistä kusipäistä.

Pysyin paikallani, mutta mulla on hämärä muistikuva että aivan lopuksi minäkin siirryin toiseen pöytään. Miksi, miksi, MIKSI en pysynyt siinä loppuun asti?

Vai pysyinkö? En muista.

...................................................

Tää vaikuttaa surulliselta merkinnältä, mutta oikeasti en ole mitenkään surullinen vaan täysin neutraali. En tunne mitään erityistä. Paitsi sellaista epämääräistä kauhun ja kiireen ja vihan tunnetta mikä painaa aina takaraivossa.

Vihaan aikaa. Lasken koko ajan päässäni, kuinka paljon aikaa mulla on jäljellä. Mulla on sietämätön kiire pois tästä nimenomaisesta ajasta ja paikasta mutta etenen todella hitaasti mihinkään suuntaan.

Nyt on vuosi 2013. Tänä vuonna täytän 19. Kohta 29. Sitten 39. Hyvin pian 72. Ihmiset, jotka viime vuonna täyttivät 23, täyttävät tänä vuonna 24. Vuonna -88 syntyneet ovat tänä vuonna 25-vuotiaita, vaikka vastahan -87 tarkoitti 25-vuotiasta ja -86 26-vuotiasta. Vuonna -77 syntyneet täyttävät tänä vuonna 36 vaikka olivat vasta äsken 30-vuotiaita. Vuonna -83 syntyneet täyttävät 30, vuonna -73 syntyneet 40 vuotta. Morrissey on kohta 54 vaikka oli vasta äsken 23.

Kaikki pitää taas laskea uudestaan, ja ennen kuin totuus ehtii painua näihin aivoihin aika tappaa meidät kaikki

Tehän ootte jo oikein kun te ootte vaan just noin

Elämä on outoa.


Tämän paskan kirjoittaminen tekee siitä vielä epätodellisempaa.




Lopettaisin jos lopettamisesta olisi jotain hyötyä.







Istuin yöllä lattialla ja TV:stä tuli PMMP:n Tytöt-musiikkivideo ja tunsin voimakasta halua valuttaa kyyneleitä.



Aaarrrgggghhhhhhhhhhhhhhhhhh

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Olen humalassa ja haluan kertoa että rakastan teitä kaikkia. Olen tosissani. Olen täysin tosissani siitäkin huolimatta että sanan "te" merkitys on mulle edelleen aika hämärän peitossa


Halaisin teitä jos mulla olis kädet

Nothing to Declare but My Jeans

Kannan kaiken tärkeän omaisuuteni farkkujeni taskuissa. Ne taskut ovat paskat ja on hulluutta säilyttää niissä mitään. Jos nojaa taaksepäin, kaikki luisuu ulos. Eilen sitten tajusin että olin kadottanut kaiken mun tärkeän tavaran. Tuijotin kattoa ja aloin jo lietsoa itseäni kapinalliseen Me need no money -mielentilaan, mutta sitten kaikki löytyi koiran alta sohvan uumenista.

Outoa.






Seisoin muutama ilta sitten Paloheinän kukkulalla, jalat hangessa lähellä mustaa taivasta, ja ajattelin ahdistuneen omahyväisesti ettei tällaisia sieluja ole montaa.

Tietysti olin väärässä. On sieluja jotka tykkäävät tunkea toisten päitä vessanpönttöön. On myös sieluja joiden pää tungetaan vessanpönttöön. Ja vessanpönttöjen takia on myös vihaisia sieluja, hulluja sieluja, kiinnostavia sieluja, hyviä sieluja, kauniita sieluja.

Lähdin kahlaamaan sitä mäkeä alas ja ilma oli paljon lämpimämpää kuin aikaisemmin.




Ihminen ilman ristiriitaa ei ole kiinnostava. Pitää olla yllätys. Pitää olla särö.

Runoilija joka on pelkkä langanlaiha kukkasia nuuskiva taiteilija on tylsä.
Runoilija joka siinä sivussa ryöstää pankkeja on kiinnostava.

Huligaani joka on pelkkä aivoton mölyävä idiootti on tylsä.
Huligaani joka siinä sivussa kirjoittaa runoutta on kiinnostava.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Haun avainsanat:

robert meriruoho
alkkarit vilahtaa
pakkomielle peniksen




Näen TV:ssä ihmisiä, jotka tunsin joskus. He eivät tunteneet minua.

Ehkä heistä joskus tulee jotain. En tiedä.

Oikeastaan enemmän minua kiinnostaa, mitä tapahtuu sille pulskalle pojalle, jolle kukaan ei koskaan sanonut mitään ystävällistä ja joka vietti kaiken aikansa kirjojen kanssa koulun kirjastossa. Hän oli kiinnostava ihminen. Hän oli todellinen ihminen. Hän oli hyvä ihminen. Toivon että hän voittaa.

Että me voitetaan.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

plz help me

Olen taas ollut hereillä kohta vuorokauden putkeen: asetuin illalla "nukkumaan" tarkoituksena "saada asiat kuntoon", mutta sitten joku käsittämätön perkele riuhtoi mut taas näyttöpäätteen eteen ja sitten kirjoitin monta tuntia, mikä on sinänsä hyvä, sillä olin jonkin aikaa onnellinen - mutta ilmeisesti olin liian onnellinen, ja liika onnellisuus muuttui nopeasti yleiseksi levottomuudeksi, joka pakotti mut pysymään hereillä vielä aamun sarastaessa ja katsomaan ärsyttävän Julma maa -elokuvan (jonka miespäähenkilö on olevinaan jonkinlainen James Dean mutta kukaan tekijöistä ei näköjään tajunnut että ilman James Deanin naamaa ei ole James Deania) ja syömään paahtoleipää, ja kun nämä asiat oli suoritettu n. 2 tuntia sitten, vetäydyin taas sängylleni ja sitten rämpytin epävireisellä kitarallani ainoaa kappaletta jonka osaan soittaa ja laulaa ja jonka "kirjoitin" itse joskus kesällä; se alkaa näin:

I know I said I was searching for the truth,
but really I was just loo-oo-ooking for you
And I know you couldn't possibly survive if you
jumped out of the window in the middle of the night
but I did, I did, I did, I did

tai jotain; soitin tota "kappaletta" varmaan 20 minuuttia pysähtymättä ja yritin päästä eroon siitä tunteesta, joka aina välillä hyökkää varoittamatta ja jotenkin hajottaa maailman: tällaisina hetkinä, esimerkiksi juuri nyt en vaan yksinkertaisesti saa maailmasta mitään selvää. Mun on ponnisteltava että ymmärtäisin mitä kirjaimet paperilla tai näytöllä tarkoittavat, mitä korviini kantautuvat sanat merkitsevät, mitä pitää tehdä, mikä on soveliasta käyttäytymistä, mitä elokuvissa tai uutislähetyksissä tapahtuu tai mitä huone ympärilläni edustaa. Kaikki vain menettää merkityksensä. En tiedä miten pystyn nyt ylipäätään edes kirjoittamaan näitä lauseita. Ehkä toi puolihullu rämpyttely auttoi? En tiedä.

Outoa, että lähes maanisesta keveyden tunteesta voi hetkessä pudota tuskalliseen hämärään ja pelkojen sarjatuleen. Koko juttu on itse asiassa äärimmäisen outo ihan siitäkin syystä että juuri tästä aiheesta kirjoitin viime yönä tyhmässä kummituskirjassani:


Rajasin tuon tarkoituksella noin koska olen komea, lihaksikas ja hyvännäköinen paska

Joka tapauksessa en jaksa enää tätä jatkuvaa vitun vuoristorataa ja epäselvyyttä ja näitä yllättäviä pelkotiloja, jotka hyppäävät onnellisuuden takaa ja iskeytyvät yhtäkkiä sydämeen kuin puukko ja estävät aivoja toimimasta kunnolla. En jaksa tätä enää. En jaksa koko ajan menettää toimintakykyäni ja nousta sitten taas AURINKOON vain pudotakseni taas niin että keuhkoista lähtee ilmat pihalle

(Jos multa joskus pyydetään omaelämäkertaa, se on jo tässä)

Luultavasti kyse on tästä elämänvaiheesta. Tästä vitun välitilasta. Haluan päästä ulos. Haluan alkaa elää. Haluan nähdä. Haluan koskettaa. Haluan nuolla. En jaksa tätä enää. En jaksa näitä asioita jotka pidättelevät minua. Haluan vapautua. Haluan päästä maailmaan. Haluan aloittaa. Haluan palaa. Haluan ulos tästä huoneesta. Haluan polttaa tämän vitun huoneen

Olen valmis, olen valmis tappelemaan, haluan jo aloittaa, miksi kaikki on niin hidasta?!

.............................

!

Älä menetä tajuntaasi.

Lääh lääh lääh, haluan unohtaa kaiken ja ajaa Amerikan halki hullun häirikkötytön kanssa. Haluan varastaa tavaraa ja ammuskella ja työntää kieleni etanolinmakuiseen kurkkuun.








Mitä helvettiä mä runoilen, pitää nukkua



Oon istunut tässä jo puoli tuntia tekemättä yhtään mitään, tuijottanut vain eteeni ja kuunnellut musiikkia ja näitä lauseita jotka virtaa pään läpi



Luultavasti maailmankaikkeuden paras vitsi:




Unelmointia pimeydessä neljän seinän sisällä, ruumis täynnä sähköä ja tulta ja halua ja voimaa ja vieressä on ikkuna, josta voisin kiivetä ulos. Tämä on tilanne.

Tehkää jotain, joku, äkkiä, tissit
Jäätkö vai menetkö?

Fuck yeah

Laskin äsken sormet näppäimistölle ja päätin että nyt vittu palan. Ja mä vittu paloin.

En ole koskaan kirjoittanut niin hyvin kuin kymmenen minuuttia sitten.

Tarvittiin vain vähän ravistelua.

Ravistelkaa, hengittäkää, palakaa.





Thank you, Harriet Wheeler:






Tältä varmaan tuntuu seksin jälkeen

perjantai 4. tammikuuta 2013

anna lantion pyörii huuda wou ou ou

Leikkasin hiukset kynsisaksilla lähes kokonaan pois. Nyt näytän siltä kuin olisin menossa armeijaan. Menisinkin mutta en voi sietää muita ihmisiä, joten se siitä.

(Tänään opittua: pikaruoan syöjä tulee syöneeksi ruoan mukana keskimäärin 13 häpykarvaa vuodessa.)

Haluan kyllä mennä töihin. Haluan tehdä jotain yksitoikkoista ruumiillista työtä. Vaikka kaivaa jotain kuoppaa koko päivän. Olen viime aikoina tuntenut huomattavaa vetoa itseni ruumiilliseen haastamiseen. Haluaisin esim. kävellä Etelämantereen halki tai pyöräillä maailman ympäri tai jotain. Tai siis että sammuttaisiko se nämä aivot? Miten muuten sieluaan voi paeta kuin viemällä ruumiinsa äärirajoille?

Tällä hetkellä mun elämä on jatkuvaa ajatusten ja ideoiden ja muistikuvien ja mielikuvien sarjatulta. Kännykkäni muistikirja on aina täynnä muistiinpanoja, jotka pitäisi tyhjentää jonnekin parempaan talteen. Tällä hetkellä the notebook looks like this:

K-18(!?), CITR, come back, pelkurin tunnistaa siitä ettei hän kykene myöntämään pelkäävänsä, töniminen, buddy holly, sama taipumus haikailla kuolleita, kapakkashow, Spiderman, kännissä sopimattomasti, Adolf, miten heistä kasvaa isiä ja äitejä, maistereita ja insinöörejä, löysä vätys, 2 steps behind, kaoottinen joulu + joulukinkku + jonotusmusiikkina Walking in the air + häkellys, väkijoukon ääni, "Se oli paikka jota kaikki sano vihaavansa. Silti kukaan ei koskaan lähtenyt. Paitsi minä.", paino sanalla, ikkunassa kyyläävä mies, pissis ja peili, romaani = yksi iso valhe, tupakka + ihmiset haluavat olla orjia, kuka on ongelma?, "kaikki ihm. ovat sukua keskenään", "seikka", Sebastianin kaverit, niiden ystävyys oli sitä että ne vihas samoja ihmisiä, ja näin että hän bailasi täysillä Amy Winehousen kanssa, japanilainen teehuone, haudassa istuminen (haudassa nussiminen?), haavojen puhdistaminen, koiransa menettänyt täti, me käveltiin ilmassa, hotellihuone "ikuisesti", huone täynnä pornoa, outo nimi (tyyliin Pikkukarhu), tappouhkaus

Eilen kännykästä oli akku loppu, mutta mulla oli kynä, ja siksi jalkapöydässäni lukee lukukelvottomalla käsialalla: Haluan olla ääni korvassasi, kun kuljet koulun pihan läpi, nouset portaat ja astut helvettiin.




Antti Nylén muuten laulaa Uuden musiikin kilpailu -ehdokas Rautakouran solistina. Kiinnostava uusi aluevaltaus:


Luonteelleen epätyypillisesti Nylén puhui esityksen jälkeen jotain juustohampurilaisten syömisestä. Enjoy the pubes

torstai 3. tammikuuta 2013

Joku nimeltä mainitsematon bloggaaja esittelee itsensä: Olen 19-vuotias nuori nainen, jonka unelmana on omistaa joskus aito Louis Vuitton laukku!



......
..............
.....................
..........................................


...




Okei. Mun unelmana on pelastaa maailman lyödyt ja kärsivät mutta good luck.



o7

Skriva skriver skrev skrivit

Päädyin jonkun tuntemattoman ihmisen Facebook-seinälle 3 h sen jälkeen kun hän oli jättänyt siihen itsemurhaviestinsä.

0 vastausta.

Where are you now?

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Liekillä, liekillä, liekillä

Haluatko olla onnellinen? Nouse. Kirjoita. Luo. Saa aikaan.








(PS: Whoever you are and wherever you are, I thank you for calling me en jävla fin människa. No one's ever said that to me. Thanks.)
Aloitin vuoden 2013 tiskaamalla valvotun yön jälkeen auringon noustessa. Toivottavasti se oli jonkinlainen symbolinen vihje siitä että tänä vuonna saan asioita aikaan. En vittu jaksa tätä enää.

Oppisinpa päästämään irti ja ravistelemaan asioita harteiltani ja sukeltamaan ja vain yksinkertaisesti


palamaan, palamaan, palamaan.






(lisää tätä paskaa löytyy muuten edelleen täältä.)

tiistai 1. tammikuuta 2013

X ja D.

Gallupia vihan ja rakkauden välillä johtaa ylivoimaisesti Ron Weasley.





Pari hauskaa kommenttia:

Anonyymi 31. joulukuuta 2012 3.34
Hej q, vi gillar dig jätte mycket, och vi vet att du kanske tänker att det här är ett skämt men det är det inte. Du är en jävla fin människa och vi hoppas att allting går bra för dig. Det här är en bra låt, hoppas att du gillar det: http://www.youtube.com/watch?v=iUnlGjkkdAI

Hälsningat från dina fanboys.

  1. Q 1. tammikuuta 2013 3.10
    Jag vet inte vad jag skulle säga. Er kommentar är extremely puzzling.

    Vem är ni? Vad gör ni här? Värför på svenska?

    Varför gillar ni mig? Det finns ingenting att gilla med mig. I can't even speak Swedish. Eller kanske en lite. [varför skrivade jag "en lite"?]

    (Nice song. I sincerely like it. WHO ARE YOU?)

jannekortteinen 31. joulukuuta 2012 16.20
Mä näin unta, et me tavattiin jossain Linnankoskenkadulla ja paljastu, että sun oikea nimi oli Jargoz tai Jasgof ja sä olit puoliks libanonilainen tai iranilainen maahanmuuttaja, jolla oli tosi tuuheet mustat kulmakarvat, jotka näytti ihan perhosentoukilta ja sul oli paljon sellasii jou jou-räppikavereita, jotka tuli morjenstaa meit sellaisella Bel Airin prinssi-ghettokättelyllä ja tarkistaa ollaanks mä ja Toivo Rotko ihan ok ja ne toimi niinku sun henkivartijoina ja sit mä lähin käymään vessas ja te lähitte sillä aikaa menee, mut mä löysin teiät jostain Praahen kentän katsomosta puhumasta jostain aikamatkustamisen ja Kohtalon mystiikasta ja te olitte jotenkin tosi fiksuja ja syvällisiä ja sit mä heräsin
  1. Q 1. tammikuuta 2013 3.18
    XXXXXXXXXXXXXXXDDDDDDDDD!!!!!!

    Vähäks olis siistii jos toi olis totta. Mä näin joskus viikko tai jotain sitten unta, jossa mä kävelin keskustassa jotain jyrkkää mäkeä alas ja yhtäkkiä tajusin että sä olit tunnistanut mut ja seurasit mua. Huutelit mun perään ja mä kävelin eteenpäin ja yritin esittää kuuromykkää. Jotenkin pääsin sit turvaan johonkin huonekalukauppaan ja katsoin itseäni peilistä ja ihmettelin kun näytin joltain marsumaiselta 40-vuotiaalta insinööriltä ja harmittelin että nyt sä levität jotain juttua että näytän sellaiselta.

    (Paras kohta: Bel Airin prinssi-ghettokättely XXXXXXDDDD)

Old man take a look at my life

Vuosi vaihtui ja makasin sohvalla ja katsoin taas kännissä Rebel without a Causea. Kuinkahan monta kertaa olen katsonut kännissä Rebel without a Causea? Pitäisi varmaan kirjoittaa joku analyysi eroottisesta suhteestani James Deaniin mutta olen huono kirjoittamaan analyysejä. Ei se suhde edes ole mitenkään eroottinen. En ole ihastunut enkä rakastunut James Deaniin enkä haluaisi hyväillä häntä tai mitään. Suhtaudun kuitenkin kieroutuneen pakkomielteisesti James Deaniin naamaan ja elekieleen yms. En halua panna James Deania, haluan olla James Dean. Haluan James Deanin kasvot. (Kirjoitin ensin "haluan James Deanin kasvit" ja nauroin mielipuolisesti) (En oikeasti nauranut mielipuolisesti vaan hymähdin vähän)


Aion kohta istua sohvalla (istun itse asiassa tälläkin hetkellä sohvalla) ja katsoa tallenteelta Azkabanin vangin. En ole nähnyt sitä miljoonaan vuoteen, mutta yritän kestää ne viikset.

Miksei etsivä nuorisotyö yritä löytää minua?

Miksei kukaan yritä löytää minua? Ruskettunut psykiatriaihminen on ilmeisesti hylännyt minut eikä vastaa tekstiviesteihini. Ehkä hän suuttui kun lähetin tekstiviestejä aamuyöllä.

Ainoat ihmiset jotka puhuvat minulle ovat maahanmuuttajia ja alkoholisteja bussien takapenkeillä. Kaipa me kuulutaan samaan porukkaan. Äitini on varmaan ainoa kunnon ihminen joka puhuu kanssani.

Aion hankkia moottoripyörän. Tai no ehkä ensin pitäisi hankkia auto että pääsisi kätevästi ajamaan sinne Barentsinmeren rannalle. Ennen autoa pitäisi hankkia ajokortti. Ennen ajokorttia pitäisi hankkia jonkinlainen yhteiskuntakelpoisuus.

Kello on 2.54 aamuyöllä.

Ehkä vaan matkustan pummilla junissa huoh