maanantai 22. huhtikuuta 2013

Vad är klockan?

Hyvä levy.

Aamu nousee. Lopetan tämän "bloggaamisen" nyt.

En siis lopullisesti, mutta joksikin aikaa.

Tai siis ainakin yritän.

Syy 1: Tästä on alkanut tulla vähän liian monimutkaista. Koko juttu on kuin unessa elämistä, ja unissanikin kirjoitan tätä blogia. Kun valveilla kirjoitan tänne jotain, olen jälkeenpäin yleensä enemmän tai vähemmän hämmentynyt. Tästä on tullut jatke mun alitajunnalle, ja se on huolestuttavaa.




Ja sitten 2; se päällimmäinen syy:

Tähän menee liikaa aikaa. Tää ei varsinaisesti ole mitään ajanhaaskausta, koska pidän tätä yhtenä Teoksistani, mutta tuntuu että tätä teosta on nyt tullut työstettyä ihan riittävän intensiivisesti jo jonkin aikaa. Tauon jälkeen voin palata ja aloittaa tässä jutussa uuden luvun, joka on toivottavasti vähän toiminnallisempi kuin tämä ensimmäinen. (Ensimmäinen luku: Elämä kuolleena. Toinen luku: Astuminen aurinkoon. Kolmas luku: [Unknown])

Tauon jälkeen osaan toivottavasti myös valottaa paremmin tulevaisuuttani. Jos olen poissa riittävän kauan, saattaa jopa olla, että mulla tauon jälkeen on tulevaisuus.

Joka tapauksessa pystyn silloin varmaan myös laittamaan tänne näytteitä Oikeista Projekteistani. Siis sillä oletuksella että olen silloin onnistunut kirjoittamaan jotain mistä tuntea todellista ylpeyttä.

Niihin Oikeisiin Projekteihin tää päätös lopulta tiivistyy. Mulla todella on tekemistä, jonka työstäminen on työtä mun tulevaisuuden eteen paljon enemmän kuin tää blogin kirjoittelu. Tarkoitan tällä nyt niitä kirjoja joita olen yrittänyt kirjoittaa. Ja koska päätin aloittaa Aavekirjalla, tarkoitan ennen muuta Aavekirjaa. Haluan ottaa tehovaihteen Aavekirjan kirjoittamiseen. Haluan kirjoittaa ihan vitun kovalla vauhdilla jotain ihan vitun oikeaa ja kaunista.

Kauniilla en tarkoita nättejä lauseita. Nätit lauseet ovat ihan jees, mutta ennen kaikkea haluan kirjoittaa lauseita, joista välittyy elämä ja kuolema ja viha ja rakkaus ja KAIKKI. Haluan kirjoittaa yhden helvetin ihmeellisen todellisuuden Word-tiedostoksi ja ajaa sen jonkin kustantamon muureista läpi. Ja siitä alkaa luku 2 tai luku 3.

Jotta pääsisin tällaiseen intensiivikirjoittamisen tilaan, en voi enää käyttää aikaa miettimällä mitä kirjoittaisin näihin blogeihin. Tai no en kyllä koskaan mieti sellaista, vaan pikemminkin mulla on tapana saada hyviä ideoita ja heittää ne tänne toistensa päälle lillumaan. En voi jatkaa sellaista enää. Haluan laittaa kaiken Kirjaani, ajatella vain Kirjaani ja aloitella elämää ehkä siinä sivussa.

Eli joka tapauksessa, heippa toistaiseksi. Ellei jollakulla ole jotain vastaan sanottavaa (jos on, haluan kuollakseni kuulla), häivyn nyt ja palaan sitten kun koen saaneeni jotain todellista aikaan. Saatan palata 6 kuukauden, 6 viikon, 6 päivän tai vaikka 6 tunnin kuluttua, riippuen siitä miltä elämä tämän jutun ulkopuolella näyttää.

Toivon, että täältä poissa pysytellessäni
1) saan viimein hankittua ajokortin
2) saan tehtyä pari automatkaa
3) pääsen siivoamaan hautausmaita tms
4) saan asiat sellaiseen järjestykseen, että palattuani uskaltaudun kohtaamaan ihmisiä
5) tähän paikkaan ilmestyy uusia kommentteja ja ennen muuta uusia lukijoita, siis todisteita olemassaolostani; olisi hienoa jos tapahtuisi jonkinlainen mullistus ja yhtäkkiä kaikki kauniit älykkäät eksyneet sielut joita olen aina epätoivoisesti etsimässä löytäisivät tiensä tänne ja sitten voitaisiin olla yksin yhdessä. Se olisi todella, todella, todella hienoa.

Poissa oleminen ei tule olemaan helppoa. En tiedä, pystynkö pidättäytymään juoksemasta takaisin heti kun tulee jotain sanottavaa. Se tulee vaatimaan mielenlujuutta.

Mutta sujui tää juttu miten tahansa: toivon että joku on odottamassa kun tulen takaisin.


Meitsi ottaa kellonsa ja lähtee

cal trask























 

Haun avainsanat:

löysin oudon kukan 

  
Olen viettänyt yötä haahuillen ympäri pimeää taloa. Olen hukassa, OLEN HUKASSA, hehhehhehehehhehehehheheee, en ole varma miten jatkaa tästä eteenpäin. Tiedän miten pitäisi jatkaa: pitäisi hylätä tää blogijuttu joksikin aikaa ja vain kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa Aavekirja loppuun. Oikeastaan pitäisi taas matkustaa järven rannalle ja soutaa 40 minuutin matka mökkisaareen ja sulkeutua sinne ja mennä sekaisin ja vain kirjoittaa........................... Ja sitten lähettäisin Aavekirjan eri paikkoihin ja liittäisin mukaan uhkauksen: jos ette julkaise tätä, tulen ja tapan teidät kaikki.

Yöllä tää talo on eri paikka kuin päivällä. Yöllä olen taas yksin oman mieleni kanssa eikä tarvitse koko ajan tietää olevansa Pettymys ja Jotenkin Vialla ja syy Huolestuneille Huokauksille (= Se Epäonnistunut Lapsi). Yöllä voin raottaa ikkunaa ja haistella kevään tuoksua ja se on kaikki millä on merkitystä.

Tässä hiiviskellessäni kiinnitin huomiota kaikkiin tavaroihin, jotka olen itse tehnyt. Niistä ainoa edes vähän hyödyllinen on kömpelö kello eteisen seinällä. Sen lisäksi jouduin Teknisissä Käsitöissä tekemään tuulettimen, lihanuijan, minimaalisen veneen, jonkinlaisen KAUKOSÄÄTIMEN (ei vittu hajuakaan mitä sillä on tarkoitus tehdä) jne. Näitä yleishyödyllisiä tavaroita lojuu ympäri taloa.

7. luokalla vihasin syvästi puutyönopettajaani. Hän oli risupartainen mies, joka vihasi kaikkia ja kaikkea ja kävi välillä rauhoittumassa mielisairaalassa. Muistan kerran kun koulun viemärit vuotivat ja puutyöluokassa leijui vitun oksettava ripulinhaju koko kaksoistunnin ajan. Ihan kuin ilma olisi ollut kokonaan infektoitunut paskasta. Muhun iski todella sietämätön pahoinvointi, mutta Opettaja ei antanut armoa vaan tökki mua väkivaltaisesti puulankuilla kun sahasin sen kanssa niitä lankkuja jotenkin Sopiviksi. Kaksoistunnin jälkeen raahauduin kaksinkerroin melkein maata pitkin kotiin ja oksensin sinne tänne.

Nyt muistelen sitä opettajaa lämmöllä. Ymmärrän jotenkin paljon enemmän. Muistan miten musiikkia viereisessä luokassa opettanut nainen aina puhutteli opettajaa hellästi etunimeltä ja halasi häntä tiukasti. Kyllä sä jaksat. Muistan opettajan väsyneet silmät. Sen huudon ja epätoivon, katumuksen kaikkien raivonpuuskien jälkeen.

Minusta on tulossa se Puutyönopettaja.



Katsoin äsken dokumenttia edesmenneestä stand up -koomikko Bill Hicksistä. Koin kivuliasta samastumisen tunnetta.

Jos haluaisin, musta vois tulla hyvä stand up -koomikko. Nimenomaan stand up -komedialla selvisin elämäni ensimmäiset 13 vuotta. Mulla ei oo koskaan ollut erityisemmin puhuttavaa ikäisteni ihmisten kanssa, joten olen paikannut tilannetta viihdyttämällä heitä absurdilla pelleilyllä.

Mutta:

Aikaisemmin päivällä mietin sitä kuinka vihaan, vihaan, VIHAAN hajottautumista eri leireihin. Vihaan sitä, kuinka ihmisten pitää sanoa olevansa "oikealla" tai "vasemmalla" tai "vihreitä" tai "kokoomuslaisia" tai "vasemmistoliittolaisia" tai "liberaaleja" tai "konservatiiveja" tai "piraatteja" tai "kristillisdemokraatteja". Tässä. On. Kaikkien. Ongelmien. Ydin. Jos sanot olevasi vasemmalla, oikealla olevat eivät kuuntele sinua. Jos sanot olevasi oikealla, vasemmalla olevat eivät kuuntele sinua.

Miksi vitussa pitää tehdä tällaisia keinotekoisia rajoja? Ne saavat ihmiset ainoastaan käyttäytymään lapsellisesti ja vihamielisesti ja kuvittelemaan, että jotain rajoja on muka oikeasti olemassa, unohtamaan että me kaikki olemme IHMISIÄ ja voimme kohdata toisemme I H M I S I N Ä.

Jos ryhtyisin stand up -koomikoksi, joutuisin todennäköisesti pilkkaamaan ihmisiä jotka ovat kanssani eri mieltä ja vahvistamaan näitä teennäisiä rajanvetoja. Tiedän jo, millaista linjaa vetäisin lavalla. Siinä olisi raivoa ja pilkkaa ja katkeruutta.

Olisiko se rehellisempää kuin tää peace and love -juttu, jota olen harjoitellut viime aikoina? En tiedä. En tiedä. En tiedä.

Ehkä löydän jonkin kultaisen keskitien. Ehkä voin olla raivokas ja katkera ja vetää silti ihmisiä lähemmäs toisiaan. Dunno.


Hyi

Sitten katsoin ikkunasta ja katselin nuorta humalaista miestä, joka ulkoilutti labradorinnoutajaa. Hän tuuppi noutajaa hellästi hartiaan ihan kuin olisi kuvitellut että he ovat kaveruksia ja yhdessä kännissä.

Sitten makasin sängyllä ja lueskelin Bret Easton Ellisin Lunar Parkia, jota olen lueskellut laiskasti viime aikoina. Se on yksi niistä kirjoista, jotka eivät kiinnosta mutta joita jää silti lueskelemaan kun ei jaksa etsiä mitään uutta.

Bret Easton Ellis ja Bill Hicks muuten näyttävät oudosti samalta, mutta mikäpä ei.

..............joo, ei muuta. Kohta kirjoitan viimeisen merkinnän.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Itkevä vuohi II

Tänne on viimeisten vuorokausien aikana päädytty seuraavilla hakusanoilla:

janne kortteinen
janne kortteinen livejournal
jannekortteinen
janne kortteinen livejournal?
janne kortteinen livejournal com


En ole ainut joka kärsii

Kysymys

Tiesikö Jeesus lapsuudessaan tai teini-iässään olevansa Jumalan poika? Tiesikö hän jumaluutensa koko ajan alusta loppuun vai aktivoituiko jumaluus jossain vaiheessa niin että hän vain yhtäkkiä tuli asiasta tietoiseksi?

Olen aikeissa lukea Uuden Testamentin lähiaikoina. Toivottavasti se on jännittävä. Joskus pari vuotta sitten avasin sen jostain kohtaa ja vaikutuin kohdasta, jossa Jeesus on jotenkin polvistunut maahan ja... en muista kunnolla, mutta kiehtovaa se oli.

(En tiedä miksi kyselen Jeesuksesta. En tiedä miksi tunnen Radio Dein ohjelmakartan ulkoa. En tiedä mitä teen, ehkä jumalageenini oireilee. Oliko Jeanne d'Arc jonkinlainen Jeesus? Sehän on tarinana oikeastaan melkein identtinen. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että se on tarinana jopa kiihottavampi, koska hullut tytöt............. koska hullut tytöt. Nyt menen nukkumaan. Miettikää nyt jos jonain päivänä, esim. huomenna, heräisi ja tajuaisi olevansa Messias. Pidän tätä epätodennäköisenä mutta teoriassa mahdollisena. Nyt menen nukkumaan. Minne sinä menet? Kuka sinä olet? Oletko sinä totta? Olenko minä totta? Mitä tämä on? Miksi teemme tätä? Missä kohdataan? En tiedä minne menen, mutta pois)

Vittuvittuvittu

Miksi kuuntelen Deiparkia? Miksi? Siinä radio-ohjelmassa on jotenkin kaikki pielessä. (Kaikella kunnoituksella tekijöille, mutta miksi inisette sillä tavallaaaa aaa aaa aaaaaaaa?)



Astuin bussin ovesta samaan aikaan kännissä olevan tytön kanssa. Törmäsin tyttöön / tyttö törmäsi minuun. Kännissä oleva tyttö katsoi muhun sumeasti ja sanoi: "Sä oot söpö", johon vastasin mutristamalla huuliani. Bussista päästyäni otin kolme askelta, lähdin juoksemaan ja juoksin kaaaauas

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kysymyksiä

1. Oliko Jeesus Kristus MYÖS ihminen sen lisäksi että hän oli Jumala? Oliko hän paitsi Jumala MYÖS Jumalasta erillinen henkilö? Oliko Jeesus tavallaan välimuoto, ihminen, jonka Jumala lähetti maailmaan antaen tälle jumalallista viisautta mutta SILTI ihminen, vai oliko Jeesus ihan siis vain täysivaltaisesti Jumala?

2. Millainen sää on Helsingissä huomenna aamulla noin kello 10? (vastaus löydetty Ilmatieteen laitoksen sivuilta)

3. Onko jannekortteinen.livejournal.com oikeasti poistettu vai onko tää vaan joku juoni tai virhe vai mitä?

4. Jos sä asut yksin ja juot paljon kaljaa, onko alkoholismistasi vahinkoa?

5. Pääseekö hautausmaalle siivoojaksi?

6. Onko se sana ihan oikeasti 'siivooja' eikä 'siivoaja'?

7. Missä on Suomen pohjoisin juna-asema?

8. Jos rehtori Seymour Skinnerin on kerrottu olevan Vietnamin sodan veteraani ja olleen 60-luvulla parikymppinen, niin onko hän nyt sitten 20 vuotta vanhempi kuin Simpsonien 90-luvun jaksoissa?

9. Voisiko joku antaa minulle vastauksia ja nipistää poskeani ja kertoa etten ole yksin?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Arghghhh

Tää juttu alkaa karata hallinnasta. Tuntuu että olen putkessa, jossa tulen kirjoittaneeksi joko ahdistuneita tai turtuneita merkintöjä enkä mitään mistä pitäisin jälkeenpäin. Ylipäätään elän todella oudossa rytmissä, olen koko ajan puoliksi unessa ja puoliksi tässä. Unet ja valvetila ovat ihan yhtä realistisia tai epärealistisia. Elän jatkuvassa aamuyössä ja aina kun herään, olen epävarma siitä olenko oikeasti kirjoittanut tänne jotain vai en.

Tätä jatkuvaa moraalikrapulaa on nyt jatkunut muutaman vuorokauden. Ehkä ihan oikeasti pitäisi vaan muuttaa jotain, ottaa tauko, lähteä ulos tai jotain, mennä töihin, hankkia ajokortti, mennä illalla nukkumaan, herätä aamulla.

Itkevä vuohi

jannekortteinen.livejournal.com:



?
       ?
              ?

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Quartermaster

Nyt kun unet tuli puheeksi, niin varmaan 50 % mun viimeaikaisista unista jotka muistan liittyy tavalla tai toisella tähän blogijuttuun. Näin taas, TAAS, unta jossa pakenin tähän paikkaan linkittyviä ihmisiä, tällä kertaa johonkin moottoritien varrella olevaan tyynyvarastoon, jossa oli ovi meidän kylpyhuoneeseen. Pakenin kylpyhuoneeseen ja lukitsin oven. Loogisesti sitten heitin vaatteet pois ja aloin velvollisuudentuntoisesti lillua kylpyammeessa, kun tajusin että edessäni oli avoin ikkuna, jossa seisoi rastapäinen nainen pimeydessä ja sanoi: "Sähän oot se Q?" Tää oli jo toinen uni jossa makaan kylpyammeessa ja joku ilmestyy ikkunaan sanomaan: "Sähän oot se Q?" Joku vois tehdä tästä syvällisiä freudilaisia johtopäätöksiä. ("Koetko itsesi kenties... ikään kuin 'alastomaksi' kirjoittaessasi? Hmm... Voisi jopa sanoa... Niin, ehkä koet ikään kuin paljastavasi liikaa; ehkä koet, että sinun on ikään kuin paettava ihmisiä joille olet ikään kuin paljastanut itsesi, ikään kuin piiloteltava heiltä?")

D-d-d-d-d-ddddd..........................................

f.f.f.....f.f.f...gggg.g.g.b.b.bbbbbbb.b.bbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbbb.b.b.

dddddrrrrrrrrdrddddrrrrrrrr


Mitä teen?

Bbbbbbbbbbbb, en muista, ehkä mulla ei ollutkaan mitään asiaa.


Q on muuten joku hahmo James Bondissa.

Desmond Llewelyn 01.jpg

En tiedä James Bondista mitään. Jostain syystä en vain tiedä

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Messiaskompleksi

Heittelehdin liikaa.


Olen tällä hetkellä emotionaalisesti epävakaa. En tiedä mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta on selvää että mun Emotionaalinen Epävakaus dokumentoituu turhan hyvin tähän blogiin. Kärsin kotikutoisesta maanis-depressiivisyydestä.

Voisin selkeyttää päätäni puhumalla psykiatriaihmisille, mutta se epäonnistuu järjestelmällisesti. He vain naureskelevat vitseilleni ja sitten lähden tasapainoisesti hymyillen ovesta ulos ja kaikki jäi kertomatta.

Pitäisi ottaa taukoa tästä. Tää blogi tunkee painajaisiini. Viime yönä näin unta jossa kirjabloggaajayhteisö löysi tämän paikan ja täytti kaikki paikat kommenteillaan. Yritin paniikinomaisesti selittää että he ovat väärässä paikassa, mutta lukijoideni joukkoon tulvi yhä lisää "Annikan kirjahylly" -ihmisiä.

Mulla on ns. oikeita projekteja. Argh.

Olen parempi ja mukavampi kirjoittajana kuin aktivistina. Pitäisi ihan oikeasti nyt vaan kirjoittaa siitä Marilyn Monroen nussimisesta ja rauhoittua vähäksi aikaa. Maailmassa riittää kyllä aihetta pakokauhuun, mutta joskus on vaan parempi pysytellä maailmasta sopivalla etäisyydellä.

(Istuin tänään keittiön pöydän ääressä ja tuijotin kauhistunein silmin lusikoita. Äiti istui viereeni, muistutti etten ole edes 19 ja ehdotti että lakkaisin yrittämästä olla "jonkinlainen Messias".)



File:Pieter Bruegel d. Ä. 035.jpg

Kirjoitin Googleen 'misantropia' ja löysin tuon kuvan ^. Teos on Misantrooppi vuodelta 1568. Naureskelin sille emotionaalisesti epävakaasti. Mikä pointti tuossa oikein on? Onko toi häkkyrässä virnuileva hahmo jonkinlainen trolli? Kumpi noista on se misantrooppi? Mikä tässä menee multa ohi?
Bostonissa on räjähtänyt kesken maratonin. Kohta tiedämme miksi. Nautitaan epätietoisuudesta.

Hmm.

Miks tää kone pitää otoa kolisevaa ääntä, ihan niin kuin näppäimistön alla olisi riehaantunut hiiri? Pitäisikö ryhtyä toimenpiteisiin?

Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Minä vs. kutosratikan mafia

No voi jumalauta mitä pelleilyä mun elämä on. Tänäänkin kaikki mitä olen yrittänyt tehdä on muuttunut farssiksi:

Farssi on komedia, jonka viihdyttävyys perustuu väärinkäsityksiin, salaisuuksiin, absurdeihin tilanteisiin, verbaaliin huumoriin ja nopeaan, loppua kohden kiihtyvään juoneen. Usein mukana on myös vähintään yksi takaa-ajokohtaus. Farssit päättyvät yleensä onnellisesti.

Viimeistä lausetta lukuun ottamatta kuvaa aika hyvin mun päivää. Tuntuu että ajelehdin kaoottisesti jonkin surrealistisen vitsin sisällä.



Raitiovaunu 7A saapuu Hakaniemeen
Kuvan raitiovaunu ei liity tapaukseen.

Myös eilen illalla about kello 22 tapahtui jotain outoa:

Nousin jossain Arabian lähistöllä ratikkaan. Menin ratikan takaosaan, koska takaosa oli tyhjä lukuun ottamatta kahta nelikymppistä, mahdollisesti serbin näköistä miestä. Miehet istuivat viimeisillä penkkiriveillä, joten mä istuin mahdollisimman kauas: takaosan etummaiseen penkkiriviin, oikeanpuoleiselle ikkunapaikalle.

Istuin siinä sitten ja ratikka kulki Helsingin alkavan yön halki. Kuuntelin iPodia. Ratikka haisi kuselta.

Mitään ei tapahtunut, kunnes ehkä 5 minuuttia ratikassa istuttuani toinen nelikymppisistä serbimiehistä tuli seisomaan käytävälle viereeni ja tuijottamaan minua:

"Finnish?"

Nyökkäsin.

"Finnish?"

Nyökkäsin.

"Zhe sprski?"

Tai jotain, en tiedä mitä kieltä se oli mutta kuulosti joltain itäeurooppalaiselta kieleltä. En tajunnut joten vastasin Morrissey-englannillani:

"What?"

Mies huitaisi kädellään ja palasi paikalleen. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan ulos ikkunasta.

Kohta taaempaa kuului huutelua. Katsoin taakseni. Serbimiehet tuijottivat minua. Toinen ei vaikuttanut osaavan puhua vaan istui vaan paikallaan apaattisesti hymyillen. Aggressiivisempi serbimies tuijotti minua verenhimoisesti:

"Finnish?"

"Yes."

"Zki krotze zerrkezki?"

"I don't understand."

"Understand?"

"No."

"Zki krotze zerrkezki??"

"I speak English -"

"Aah! Chy cretzh zhpski!"

Mies katsoi apaattista kaveriaan ja elehti suuntaani paheksuvasti. En tajunnut mitään.

"Do you speak English?" kysyin. "If you want to -"

Mies pudisteli päätään turhautuneena. Hän elehti taas kaverilleen ja osoitti suuntaani:

"Idiota. Idiota."

Kaveri ei sanonut mitään. Katsoin niiden matkalaukkuja. Miehillä oli isot matkalaukut.

"Okay", hymähdin hämmentyneenä ja käännyin taas eteenpäin.

Jonkin aikaa kuuntelin miesten puhetta. Tai ehkä vain toinen niistä puhui, toinen vaikutti mykältä. Aina kun vilkaisin taakseni, kohtasin aggressiivisen miehen verenhimoisen tuijotuksen. Kun näin oli tapahtunut pari kertaa, tajusin että edustin tälle äijälle jotain todella halveksuttavaa, raivostuttavaa ja oksettavaa, jonkinlaista maanpäällistä Paholaista. (Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin katsonut mua sillä tavalla. Se tuntui huvittavalta.)

Käsitin, että mies todennäköisesti puhui frendilleen ennen muuta minusta, ja koska se puhuessaan elehti hiustensa suuntaan ja vilkuili mua nenäänsä nyrpistellen, päättelin että juttu meni jotenkin näin: "Kato nyt mikä pikku hintti. Kato nyt tota tukkaa. Ei osaa edes puhua meidän kieltä. Jo on aikoihin eletty. Hyi helvetti."

Jatkoin musiikkini kuuntelua ja katselin ikkunasta ulos. Hakaniemen kohdalla huomasin sivusilmällä, miten aggressiivinen serbimies heristeli nyrkkiään ratikkapysäkillä dokaavalle suomalaismiehelle. Suomalaismies heristeli takaisin. Heristely vaikutti oudosti YSTÄVÄLLISMIELISELTÄ, ihan kuin serbimies ja suomalaismies olisivat tunteneet toisensa entuudestaan. Aloin miettiä mahdollisuutta, että matkakumppanini edustivat jotain itäeurooppalaista mafiaa ja kuljettivat matkalaukuissaan ruumiinosia tai räjähteitä tai huumausaineita ja aikoivat mahdollisesti kaapata tai räjäyttää koko raitiovaunun.

En osannut tuntea muuta kuin uteliaisuutta koska olen epäterveesti vieraantunut omasta elämästäni. Jatkoin musiikin kuuntelua ja katselin ohi lipuvaa kaupunkia.

Kohta kuulin aggressioäijän nousevan taas penkiltään. Katsoin taakseni juuri kun äijä asettui penkille taakseni ja tarrasi niskavilloihini. Se siis ihan todella otti kiinni mun niskassa olevista karvoista:

"Zy spretzki kertte?"

En edes hätkähtänyt:

"What?"

Mies läimäisi mua lujaa käsivarteen. Seurasin tilannetta hämmentyneenä ja mietin, että tämä mies oli melko suurella todennäköisyydellä tappanut ihmisiä. Ja nyt istuin samassa ratikassa ja mulla oli ärsyttävät hiukset, joten tämä elämäntapakiusaaja koki velvollisuudekseen kostaa minulle olemassaoloni (tai olemassaolonsa).

Rypistin kulmiani edelleen hämmentyneenä. Sekopää höpötteli jotain siansaksallaan ja alkoi sitten potkia jalkojani penkin alla.

"I don't understand", totesin.

Kohta mies häipyi. Kun jonkin ajan kuluttua katsoin taas taakseni, kohtasin jälleen serbiäijän murhanhimoisen toljotuksen.

"Finnish?" äijä sanoi. "Stoppa fretzo!"

Mietin, mitä piti stopata. Mafioso hölisi jotain ja huitoi käsillään laiskasti ilmassa. Kohta mies havainnollisti jotain painamalla toisen kenkänsä tiukasti maahan ja katsomalla mua tiiviisti silmiin:

"Stoppa fretzo!"

Mietin, oliko tässä nyt kyse siitä että pidin jalkojani jotenkin väärällä tavalla. Pidin jalkoja lattiassa nilkat käännettyinä vähän sisäänpäin. En muuttanut niiden asentoa.

"Aaah!" mafioso sanoi ja huitaisi taas kädellään turhautuneena. "Idiota."

Jatkoin iPodini selailua ja tilanne jatkui tällaisena. Melko lähellä Hietalahtea (päätepysäkkiä) huomasin olevani ainut matkustaja serbimiesten lisäksi. Edellä olevat vaunut keinuivat aavemaisen tyhjinä. Se oli jännittävää.

Päätepysäkillä jäimme kaikki istumaan ja odottamaan uutta kierrosta. Aggressiivinen serbiäijä tuli taas seisomaan mun viereen käytävälle ja piti tolpista kiinni.

"Metro?"

"Metro? I don't know." En saanut päähäni missä olisi lähin metropysäkki, ja sitä paitsi äijät eivät osanneet kuin ehkä kaksi sanaa englantia.

Mies teki ilmeen joka viesti "Hohhoijaa, niinpä niin, etpä tietenkään tiedä" ja keikkui tolpissa uhkaavasti yläpuolellani.

Sitten äijä häipyi taas. Ratikka aloitti uuden kierroksen ja mua alkoi vituttaa koko tilanne. Tää mafioso vaikutti tulevan jostain toisesta maailmasta, jossa ihmiset elävät kuin simpanssit. (Tuli myös mieleen että vika saattoi olla mussa; ehkä olin vain ollut niin kauan sisällä, että olin unohtanut että nimenomaan tällaista inhimillinen kanssakäyminen on tässä yhteiskunnassa.)

Toisaalta tuntui hyvältä, etten ollut hievahtanut penkiltäni. Mies halusi nähdä pelon kasvoillani; vilpitön huvittunut hämmennys oli ehkä julmin ase mitä mulla saattoi olla.

Kun ratikka alkoi saavuttaa rautatieasemaa, nousin lähteäkseni. Katsoin takariveissä istuvia mafiaäijiä ja osoitin Sokos-rakennuksessa olevaa isoa oranssia M-merkkiä:

"Metro."

"Sweden?"

"What?"

Miehen naamalla oli mielipuolinen toljottava hymy.

"Sweden?"

"No. Finland."

Mies katsoi viimein ulos:

"Metro???"

"Yes. Metro. There."

Ratikka pysähtyi ja astuin ulos. Pois kävellessäni katsoin kuinka mafiosot astuivat ulos ratikasta ja lähtivät hitaasti vaeltamaan kohti metroasemaa, jonka aikoivat räjäyttää.

Niin ja sitten ajoin ensimmäisellä bussilla jonnekin ja kuljin pitkin öistä Torpparinmäkeä ja tapasin citykanin. Hymyilin citykanille ja katsoin surumielisen heltyneenä kun se loikki pikkuisine valkoisine peppuineen pusikkoon.


Tällä tarinalla ei ole mitään pointtia. En tiedä mitä tapahtui, mutta näin tapahtui.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Naisista

Edellisessä kirjoituksessa on jotain outoa. Se kummittelee mun takaraivossa jonkinlaisena moraalikrapulana. On hämmentävää että olen yhtäkkiä alkanut kirjoitella "rakkaudesta". En tiedä mistä se kaikki tulee. Ehkä kirjoitan rakkaudesta koska se on noloa ja epämuodikasta.

Jos ylipäätään jotain itsestäni ymmärrän, niin sen että mulla on voimakasta taipumusta faniuteen. Se on tapani kokea pyhyyttä. Mitä pyhempää, sen parempi. Lapsena ajattelin että musta tulee pappi, sitten menetin Jumalan ja nyt on löydettävä jotain korvaavaa.

Morrissey esim on erinomainen uskonto. Morrissey ei välttämättä vastaa elämän suuriin kysymyksiin, mutta mystiikan ja palvonnan kannalta se on tosi hyvä.


......................................................en jaksa keksiä tähän mitään aasinsiltaa, joten laitan vaan paljon pisteitä peräkkäin........................................


(Haun avainsanat:
erkki filander
zac efron ja naiset

Nauroin vähän.)

.........................................................................


Heteroseksuaalisuuteni ja kaikenlainen seksuaalisuuteni tiivistyy aika voimakkaasti ÄÄNEEN.

Lauluääni on seksikkäintä mitä tiedän. Kaikenlaiset sävyt ja säröt ja tunteet jotka erottuvat laulavasta ihmisäänestä ovat jollain tavalla pakahduttavia.

Nimenomaan pakahtuminen kuvaa sitä tunnetta minkä vaikkapa tämä ääni saa minussa aikaan:


Hhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhgggggghhhhhhhhhhhhhh............

En tiedä Harriet Wheeleristä mitään paitsi tuon lauluäänen ja sen, että vainajakirjan anonyymi tyttö näyttää häneltä. En haluakaan tietää yhtään enempää. Tämä riittää.

Laululla on ihmeellisiä vaikutuksia. Toissayönä istuin lattialla ja katsoin The Voicelta musiikkivideoita. Tulin tunteneeksi vastustamatonta vetoa jopa Nicki Minajiin (!!!), enkä sen takia että hän sheikkaa persettä jollain eksoottisella saarella vaan siksi että hän sanoo "o-o-oo" tietyllä tavalla. Sitten tuli Ke$han bailubiisi ja tunsin Ke$haankin tärisyttävää vetoa.

Laulavassa äänessä, erityisesti naisen laulavassa äänessä, on jotain outoa. Siinä vain on. En jaksa analysoida asiaa enempää.

.............................................................................................................................................

Viime yönä näin unta, jossa hieroin jonkun tytön jalkoväliä tämän alushousujen läpi. On vähän epäselvää oliko hän jotenkin pyytänyt minua tekemään niin, mutta unessa se oli jostain syystä velvollisuuteni. Velvollisuuteni oli hieroa jonkun tytön sukuelimiä rajusti pikkuhousujen läpi.
Suoritin velvollisuuttani kiihtyneen huolellisesti, mutta sitten, kesken kaiken, tyttö kusi kädelleni. Vetäydyin säikähtäneenä kauemmas ja tyttö alkoi huutaa: "KÄSKIKS MÄ PAINAMAAN RAKKOA VAI?"

Joo, se oli outo uni. Mutta ihan kiva. En tiedä mitä se tarkoittaa, ei välttämättä mitään.

Vielä oudompi oli uni, jonka näin joskus muutama yö sitten:

Joku, ehkä minä, oli murhannut valkoisiin alushousuihin pukeutuneen ranskalaisen miehen. Murhan suorittaja oli heittänyt miehestä kaiken pois PAITSI tämän valkoisiin alushousuihin käärityt sukupuolielimet. Nyt löysin nämä elimet seinältä. Ne vain odottivat siinä. Vähän niin kuin ne olisivat kasvaneet siinä. Otin ne käteeni ja puristin niitä valkoisen kankaan läpi. Kuului outoa jänteikästä rusahtelua. Jatkoin sitä puristelua oudon nautinnollisen ällötyksen vallassa.

Kun heräsin, tunsin halvaannuttavaa oksetusta ja makasin pitkään paikallani ja yritin karistaa sen epämääräisen rusahtelun mielestäni. Siinä unessa ei ollut mitään mukavaa vaan se oli pelkästään epämiellyttävä.

Joo, joka tapauksessa. Ei muuta asiaa.

Tää merkintä olisi pärjännyt ihan hyvin ilman tota toisen unen kuvausta.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Springs

 
Moi.

Pesin hiukseni sinisellä lötköllä Axe-shampoolla, jonka joku Axe-näytepulloja jaellut tyttö ojensi mulle viime keväänä aamulla Rautatieaseman edessä. Se haisee teolliselta pupuilla testatulta paholaislitkulta, mutta silti sen tuoksusta tulee mieleen viime kevät. Kevät 2009 oli Lisbeth Salanderin kevät, kevät 2010 vapauden, toivon ja pimeiden katujen kevät, kevät 2011 lukiosta lintsaamisen ja tunneilta karkaamisen kevät, kevät 2012 oli aamuöisten bussien ja ilmassa kävelyn kevät. Ja nyt on tulossa taas uusi kevät eikä mulla ole aavistustakaan mitä tästä seuraa.

Suihkusta tultuani tarkastelin naamaani yksityiskohtaisesti peilistä. Sitten avasin tietokoneen ja sukelsin ensimmäistä kertaa lauseisiin, joita olen tähän blogiin aikaisemmin kirjoittanut.

Luin ainakin viime vuoden joulu-marraskuun merkinnät. Aloin täristä hillittömästi, tärisen edelleen, mun hampaat hakkaa toisiaan vasten, silmissä sumenee............... Jälleen ymmärrän, miten paljon rakastan kaikkea sitä mitä rakastan: Morrisseyn autistisen kilttejä silmiä, kaikkea tätä musiikkia, vanhaa ontuvaa koiraani, perheeni ihmisiä, kaikkia näitä ihmisiä jotka ovat kurottaneet lauseillaan sieluuni,

Poor Morrissey. Someone stole his shirt and he thought they were mugging him, so he put his hands up, but now he’s just standing there looking silly because it was really just super-fans who wanted Morrissey’s shirt. Seriously, Moz, you can put your hands down now.
via miscojonestreintaytres

kaikkia tyttöjä joita olen kaukaa rakastanut, kaikkia lupinmaisia nuhjuisia herrasmiehiä, KAIKKIA IHMISIÄ JOTKA OLEN LUONUT, IHMISIÄ, JOITA OLEN AJATELLUT KUUKAUSIKAUPALLA, JOIDEN MUKANA OLEN ITKENYT, HIHITELLYT MAANISESTI, KASVANUT, Morrissey-gifejä, It Takes a Fool to Remain Sane -kappaletta,

Jeremy Wittiä, Oskar Blomia, Katri Saloa, Tommia jolla ei vielä ole sukunimeä, Rebekkaa joka on hullu ja jolla on Hitler-tatuointi, laihaa hullua 17-vuotiasta runoilijaa nimeltä Brander, "Jeanne" Kostamoa joka on hullu punkkarityttö, potentiaalia kouluammuskelija Robert Roihaa, Robertin läskiä Janis Joplinin näköistä rakastajatarta, äkäistä punatukkaista tyttöä ja kaikkia niitä joista kirjoitin kirjan 15-vuotiaana,

AL STEWARTIN YEAR OF THE CAT -KAPPALETTA, Lisa Simpsonia, Lisa Simpsonin sijaisopettajaa joka antaa hänelle lapun YOU ARE LISA SIMPSON ja hyppää junaan, Homer Simpsonia, jolla on loppujen lopuksi SYDÄN vaikkei aivoja,


kaikkia psykiatrejani, YLÄASTEAIKAISTA RUOTSINOPETTAJAANI joka itki Jokelan kouluampumisten jälkeisenä aamuna, Pekka-Eric Auvista, Antti Nyléniä, kaikkia epätodellisen todellisia sieluja jotka ovat kommentoineet tänne, Pirkko Saision omaelämäkerrallista trilogiaa, polkupyörääni joka varastettiin,

Severus Kalkarosta, Remus Lupinia, Dobbya, Dumbledorea, Hermionea, YLIPÄÄTÄÄN JOKA IKISTÄ HENKILÖHAHMOA HARRY POTTERISSA, sitä talvi-iltaa 2010 kun olin viimein tullut lukeneeksi vikan Potterin 3 vuotta myöhässä ja kuljeskelin kaupungin lumisia katuja sekopäisenä, Laakson Avara maa -kappaletta = kesää 2011 (se kesä oli myrskyinen ja MINÄ JUMALAUTA TIESIN, TIESIN, TIESIN ETTÄ JEREMY WITT TULEE SAARNAAMAAN TÄMÄN VITUN MAAILMAN KUMOON!!! mutta kesän lopulla jouduin alaikäisenä Lovexin keikalle ja sain korviini tinnituksen, jonka voitin ja otin ystäväkseni, mutta kun kuljeskelin elokuun lopulla Arabianrannan rantatietä ja katsoin riippuliitäjiä taivaalla, aavistin jo että jokin oli hiipimässä elämääni, ja se jokin oli masennus ja se on vieläkin tässä huoneessa kanssani),


Janne Kortteisen blogia, lukioryhmäni siilitukkaista tyttöä jolla oli ihana honottava ääni ja jota rakastin jostain käsittämättömästä syystä helvetisti ja jolle puhuin 3 kertaa (yritin tehdä hänestä omani mutta sitten putosin putosin putosin ja sitten mun olikin jo lähdettävä), YLÄASTEEN VIIMEISTÄ KEVÄTTÄ, sitä viimeistä aamupäivää, sitä kuinka lähdin sen jälkeen isän kanssa autolla Jumboon ja työnsin pääni ikkunasta ja kesä ja tulevaisuus ja helpotus löivät kasvoilleni,

James Deania ja kaikkia näitä kuolleita ihmisiä jotka pelastavat minut tästä päivästä, vanhoja elokuvia, Marilyn Monroen ääntä, tunteja jotka olen viettänyt peilin edessä ja harjoitellut James Deanina olemista, ENONI VANHAA KÄMPPÄÄ MALMINKARTANOSSA JONKA LATTIALLA KIRJOITIN JEREMY WITTIN KASVOISTA JA MASTURBOIN,

kaikkia niitä aamuöitä, kaikkia niitä aamuöitä, kaikkia niitä aamuöitä, KAIKKIA NIITÄ HARHAILUJA HELSINGIN KADUILLA, harhailuja Tukholman kaduilla, harhailuja Rovaniemen kaduilla, busseja, ratikoita, SYKSYJÄ, KEVÄITÄ, kaikkea sitä INTOA, kaikkea TOIVOA josta olen elänyt kohta puoli vuosikymmentä,


JEANNE D'ARCIA JOKA ON MAAILMAN ROHKEIN TYTTÖ, Radio Comehomen kirkaskasvoisia uskovaisnuoria, kehitysvammaisia, romanikerjäläisiä, sikoja, lehmiä, kettuja, minkkejä, ahvenia, kanoja, Oikeutta eläimille -aktiiveja, Saila Kivelää, Karry Hedbergiä,

Lisbeth Salanderia johon olin ihan vitun mielipuolisesti rakastunut 18 kuukautta elämästäni, niitä 18 sekopäistä kuukautta:


viime syksyn iltoja jotka vietin maaten lattialla ja rakastaen montaa ihmistä, muun muassa Veripunainen lumivalkoinen -sarjan tyttöä, joka hänkin oli helvetin kova ja kylmä ja cool, mutta oikeasti hyvä ja inhimillinen ja ihmeellinen:


kastematoja, etanoita, PALOHEINÄN KUKKULAA, Paloheinän punkkeja säärissäni, PIKKUKOSKEN UIMARANNAN TAIVASTA HIPOVAA KALLIOTA AAMUYÖLLÄ, epävarmoja kangastakkisia kusipäitä bussin takapenkillä, kauniita tyttöjä heidän vieressään, myötätuntoa tihkuvia ilmeitä, iPodiani, kaikkia näitä ääniä, kaikkia näitä lauluja, suunnitelmiani, tulevaisuuttani, menneisyyttäni,

koulun vessoja joihin piilouduin ruokavälitunneiksi, busseja joilla ajoin koulun ohi, kaikkea sitä toivoa ja tulevaisuutta, ala-asteaikaisia ystäviäni jotka luisuivat ulos yhteiskunnasta,

rastatukkaista rotevaa tyttöä jonka käsivarsissa oli pitkiä arpia, asioita joita häpesin mutta joista tuli ystäviäni, ristiriitojani, itse saksittuja hiuksiani, lapsuuttani, Keisarin uudet kuviot -tietokonepeliä, Disneyn elokuvia, Muumilaakson tarinoita, pehmolelukoiria,

kesää 2009 jonka vietin Finnkinon elokuvasaleissa, siskoni silloisia ystäviä jotka pelkäsivät minua, viisi vuotta kestänyttä akneani, Charles Bukowskin aknea, räntää joka satoi naamalleni Sinä Keväänä, verta joka tuli varpaistani Sinä Keväänä, ruotsinkoetta jonka opettajani ojensi kun istuin yksin portailla ennen tuntia ja jonka yläreunassa luki:

Den som går sina egna vägar behöver ingen karta

ja jota tuijotin pitkään ilmeettömänä ennen kuin nousin portailta ja juoksin tyhjään vessaan ja painoin otsani vasten likaista seinää ja itkin.





Rakastan tätä kaikkea.






Kivuliainta rakastamisessa on ajan kuluminen. Sitä ei voi estää. Kaikki mitä rakastan tulee rapistumaan, heikkenemään, kuolemaan ja unohtumaan. Joudun näkemään koirani kuoleman. Varmaan vanhempienikin. Sen kun Morrissey saa sydärin ja kuolee. Kaikkien rakkaiden kuoleman, vanhenemisen, katoamisen. Uusien sieluttomien asioiden tunkevan kaiken tielle. Sen, kuinka rakkaita asioitani pilkataan. Mahdollisesti senkin kuinka joku haluaa tuhota minut, talloa kaiken mitä edustan, nitistää kaiken mitä rakastan. Kaikki mitä rakastan tässä maailmassa tulee kuolemaan. Sitä on helvetin vaikea kestää. Sitä on helvetin vaikea kestää. Mutta ilman tätä tosiasiaa elämässä ei olisi makuja eikä värejä eikä tulipaloja.


Tää blogi on yks mun kirjoista. Haluan että tämä julkaistaan omaelämäkertanani. Tässä on paloa ja kipua ja tulta ja savua. Uskon, että tässä olen minä. Jos pystyn kirjoittamaan myös Word-tiedostoihin tällä tavalla ja vieläkin raivoisammin, voin ehkä hengittää vapaasti.


Nyt kun luin noita vanhoja merkintöjä, tajusin miten paljon olen tässä sumussa unohtanut.

Esim. kaikki kirjat ja muut jutut joita mulle on suositeltu ja jotka olen aikonut hankkia käsiini mutta sitten kokonaan unohtanut. / Tän blogin ensimmäiseen merkintään jätetty viesti, jossa joku jännittävä ohikulkija ehdottaa sähköpostikeskustelua. / Se että "se halus tapaa sut tai sillä oli sellainen intuitio, että se on jostain syystä tärkeää".

Ylipäätään kaikki nämä jutut jotka jäävät vääjäämättä taakse (niin kuin kaikki jää). Unohdan, mutta silti tämä kaikki merkitsee mulle niin paljon.

Ehkä jonain päivänä tähän blogiin eksyy hajanainen joukko ihmisiä, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat tätä blogia. Ehkä jonain päivänä tohon toiseenkin blogiin eksyy ihmisiä. Ehkä saan aikaan vallankumouksia. Ehkä sytytän tulipaloja. Jonain päivänä.

Ja loppujen lopuksi kysymys on tästä:

onko elämän tarkoituskin tuntua tältä?

TÄTÄKÖ SE ON?

perjantai 12. huhtikuuta 2013

......

Näissä mun jutuissa on viime aikoina ollut outo negatiivinen sävy. Negatiivisessa sävyssä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta monessa tapauksessa se on tarpeetonta ja syö itse kunkin mielenrauhaa. Joskus jotenkin vain ajautuu pisteeseen, jossa kaikki mitä sanot tai kirjoitat on selittämättömästi synkkää

En edes tiedä mitä kirjoitan tässä. Sormet vain liikkuvat näppäimistöllä. Mulla on kuumetta. Onko sulla kuumetta? Kenellä? Mitä? Kaikki on ihan ok.



Kim Il Sung Portrait-2.jpg
Kim Il-sung. Mikäköhän pointti tässä nyt on? Harva asia on yhtä masentava. Aion matkustaa Pohjois-Koreaan ennen kuin se lakkaa olemasta absurdi satumaa. Sinne pääsee kolmella tonnilla.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Voimankäyttöä


Katsoin viimein tän videon "Alppilan välikohtauksesta" nyt kun tästä kerran on tehty Saatanan Iso Numero. Välikohtauksesta seuranneet potkut erityisopettaja Antti Korhoselle "raivostuttavat kansaa". Munkin mielestä ne potkut ovat liioittelua, mutta tämä video kyllä antaa uutta näkökulmaa tilanteeseen. Opettajalta palaa pinna, se on ihan ok, jne. Enemmän tässä videossa mun huomion kiinnittää se, että tää Paha Oppilas vaikuttaakin verrattain älykkäältä ja rohkealta ja artikulaatilta eikä miltään peruskiusaajahäiriköltä niin kuin oletin.

Eli yhteenveto: turhan aggressiivinen opettaja, turhat potkut, kiinnostava "häirikkö".



E: Niin ja muuten: opettajaa "puolustavat" ja tän oppilaan kimppuun isolla joukolla käyvät kansalaiset ovat laumasieluisia, pahaa oloaan epämääräisesti purkavia paskahousuja. Nää kiusaajat on nyt löytäneet kohteen hahmottomalle raivolleen, ja se on yksi 15-vuotias ihminen ja yksi rehtori ja aah kun tuntuu hyvältä kun saa oikein joukolla talloa muita matalaksi! Yleisesti ottaen: haistakaa vittu, te olette kaikkien ongelmien ydin.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

(Y)

Oho, meitsi kerää sivuvierailuja Erkka Filanderin siivellä. Tämän päivän aikana tänne on päädytty seuraavilla hakusanoilla:


erkka filander (9 kertaa)
erkka filander (13 kertaa)
erkka filander heräämisen valkea myrsky (3 kertaa)
filander, erkka (2 kertaa)

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kyllä


Kuuntelin tätä ja nojasin tuuleen.



ararararsi 5. huhtikuuta 2013 0.06
Oon seurannut tässä sun blogias jo jonkin aikaa, ja itse asiassa juuri tän blogin kautta muodostunut kuva sun persoonasta, motiiveista ja tavoitteista on saanut mut paljon kiinnostuneemmaksi noista sun keskeneräisistä projekteista kuin monesta jutusta mitä tuonne kirjakauppojen paraatipaikoille on nostettu esille. Eikä kyse ole nyt mistään hypestä tai testaamisesta, jostain "can you walk the walk" -paskasta, vaan lähinnä siitä, että oot kirjoittanu tänne niin usein (ja usein todella hyvin) siitä mitä kirjoitat, että väkisinkin kiinnostais lukea sitä mitä kirjoitat.



Hehei, en ees huomannut että olin vastaanottanut kommentin; mahtava kommentti.

Joo, olen miettinyt samaa. Useinkin on tehnyt mieli laittaa tänne jotain pätkiä noista tuherruksista, mutta harvemmin olen tehnyt sitä, sillä

a) kukaan ei ole pyytänyt enkä halua räiskiä ympäriinsä jos ketään ei kiinnosta.

b) välillä pelkään että kirjoitan paremmin Kirjoittamisestani kuin todella Kirjoitan.

Mutta joo, mielelläni läiskäisen tänne jotain pätkiä siitä mitä olen tähän mennessä saanut aikaiseksi. Se on itse asiassa todella hyvä idea. Saa ainakin tietää että kuinka paljon tälle uholle on ollut perustetta. Saattaa olla että koko juttu on toistaiseksi pelkkä Kupla, mutta ei välttämättä.

Kokeilen tätä joskus lähipäivinä. Ensin pitää saada jotain järjestystä noihin teksteihin. Mahtavaa

Pissikset, Scriptor, kaljaa jne.

 

Yritin tässä etsiä YouTubesta legendaarista Äm irk -videota, mutta se on kadonnut samaa matkaa edustamansa ajanjakson kanssa. (Lopulta löysin sentään tämän sivun, jolta sen voi vielä nähdä.)


Vasta nyt olen tajunnut, ettei pissiksiä enää ole. Se kulttuuri kukoisti 2005-2008 ja minä vartuin jonkin aikaa ensimmäisten pissisten ja heidän rikollisten boyfriendiensä seurassa. Mutta nyt se on mennyttä aikaa. Kutsuvatko ketkään 14-vuotiaat toisiaan enää pissiksiksi? Lissuiksi? Fruittareiksi? Onko se kaikki kuollut? Milloin tämä tapahtui?

En muista koskaan vihanneeni pissiksiä. Tuntui, että pissikset ja puhun nyt todellisista räkäisistä puskakusipissiksistä, en mistään sievistä pikkulissuista niin, tuntui siis että pissikset olivat yläasteen käytävillä ja luokkahuonehelvetissä ainoita ihmisiä, jotka ilmaisivat avoimesti aitoa tunnetta, pelkoa, inhoa, epätoivoa ja nuoruuden tuskaa. Kaikki muut olivat joko teeskenteleviä kiusaaja/poseeraajia tai sitten puhekyvyttömiä seinäruusuja (niin kuin minä esim).

Äm irk -videon tytöissä on paljon tuttua. Heissä on palavaa, haavoittunutta, sekopäistä inhimillisyyttä. He ovat pohjimmiltaan älykkäitä ja oivaltavia ihmisiä. Ja heidän huumorinsa on ihan aidosti, vilpittömästi vitun hauskaa.

Tuollaisten tyyppien kanssa mä pyörin ennen kuin ryhdyin mykäksi. Jos olisin antanut tilanteen kehittyä pidemmälle enkä olisi jäänyt paheksumaan kauemmas ongelmanuorikavereideni röökatessa koulun kulman takana, voisinko minäkin olla nyt kolhittu nuorisorikollinen? (Ehkä mä olen kolhittu nuorisorikollinen.....................)



Tästä pääsemme pulahtamaan toiseen aiheeseen:

Lähdin tässä yhtenä iltana ennen auringonlaskua bussilla kaupunkiin. Vähän harhailtuani päädyin johonkin tyhjähköön ratikkaan. Taivas pimeni hiljalleen, ratikka pujotteli Helsingin katuja ja mä istuin vihoviimeisellä penkkirivillä ja luin lehteä nimeltä

Scriptor.

Scriptor esittelee itsensä uuden sukupolven kulttuurilehdeksi. Sen perusti käsittääkseni kolme 14-vuotiasta poikaa muutama vuosi sitten ja nyt se ilmestyy joitain kertoja vuodessa ja nuoret intellektuellinalut kirjoittelevat sinne kaikenlaista, mm. syvällisiä esseitä, novelleja, runoja ja kutomisohjeita.

Joitain kuukausia sitten haalin jostain käsiini kappaleen edellistä Scriptor-numeroa. Tartuin siihen nimenomaiseen lehteen toiveikkaasti ja toivoin löytäväni TULTA. En löytänyt tulta. Lehti ei ollut täysi pettymys, mutta enimmäkseen sisältö muistutti kybä miinuksen kouluesseitä. Se oli sellainen baby-Parnasso. Siitä tuli vähän epämiellyttävä olo; tuntui etten sovi mihinkään jengiin. Olen ihan liian älykäs idioottien ja villien kreisi-ihmisten seuraan, ja nyt nää nuoret älyköt tuntuivat liian asiallisilta.

Koulutehtäviä lukuun ottamatta en ole koskaan kokenut tarvetta kirjoittaa asiallisen siivoa, älyllisesti vaikuttavaa tekstiä. Pohjimmiltani olen vain surkea kakara; haluan kirjoittaa sinä surkeana kakarana enkä jonain pahvisena Kirjallisuusihmisenä. Miksi vain kiltit pojat ja kiltit tytöt saisivat kirjoittaa? Eikö kolhittu nuorisorikollinen tai kiltti nuorisorikollinen ole jotain paljon kiinnostavampaa?

Yritän kirjoittaa niin, että 11-vuotias serkkuni tajuaisi mitä tarkoitan. En käytä hienoja sivistyssanoja, ellei niiden käyttäminen ole välttämätöntä. (Tässäkin blogissa muistan käyttäneeni vain kerran sanaa 'positio' ja sekin tuntui pahalta.) Kun kirjoitan, en näe itseäni älykkäänä ja lukeneena ihmisenä. En halua tehdä vaikutusta älyllisyydellä. Toivon, että jos joskus saan jotain julkaistuksi, todelliset, hengittävät ihmiset löytävät sen ja kriitikot huuto-oksentavat.

Haluan vaikuttaa ihmisiin, mutten millään sivistyneillä lauseilla. On paljon tärkeämpiä asioita: kosketus, viesti, asia, tunne, viha, ilo, suru, kipu, savu, vallankumous, vittu, paska, elämä, TULI.

(Vain joitain mainitakseni. )


Joo, anyway (mikä ^ tuo on?). Joka tapauksessa istuin siis ratikassa ja käsissäni oli Scriptorin uusin numero.

Tämä oli nyt parempi numero. En osaa tarkemmin eritellä miksi, mutta jotenkin tuntui että siinä oli vähän enemmän paloa ja ihmistä mukana. Ei mitenkään ylitsevuotavasti, mutta kuitenkin.

Paras juttu oli ehdottomasti kirjoitus, jonka näin heti ensimmäisenä kun avasin lehden. Jutun oli kirjoittanut Aaro Saksala. Aiheena oli Antti Nylén. Sitä lukiessa tuli lämmin olo siellä sporan takapenkillä: viimeinkin joku muukin siis tajuaa jostain jotain, helvetti. Hieno teksti.

(Kaikein kaikkiaan tää Scriptor vois kuitenkin olla jotain paljon enemmän. Siksi otan tämän jutun henkilökohtaisesti; Scriptorissa on potentiaalia. Jokainen lause voisi olla palavaa, elävää, todellista. Voitaisiin kirjoittaa todellisista asioista, avata tuskaa, maailmaa, perseitä. Voisi olla anarkiaa ja keskisormia ja vallankumousta. Scriptor voisi edustaa vastalausetta kaikelle sille, mitä nuoruus tässä maailmassa nykyään tarkoittaa. Voisi nousta uusi helvetin jännittävä kirjoittajien sukupolvi, jonka rinnalla kaikki aiemmat kalpenisivat. Suomessa voisi tapahtua jotain todella kiinnostavaa, se voisi alkaa täältä ja levitä muualle. Mutta joo, ei sen sukupolven nouseminen Scriptorista riipu, mutta siinä on mahdollisuus johon voisi tarttua.)


Jäin kyydistä jonkin Alepan kohdalla. Kello oli kymmentä vaille 21. Menin sisään Alepaan. Mulla oli jo monta päivää liikkunut mielessä epämääräinen unelma siitä, että menisin kauppaan, ostaisin kaljaa ja kolme Kinder-munaa ja kuljeskelisin niiden kanssa ympäri kaupunkia. (En tiedä mistä keksin ne Kinderit. Epämääräisempää tuotetta saa hakea. Se lehmänmaito tulee todennäköisesti pahimmalta tehotuotantoranchilta ja suklaa jostain helvetin takahuoneesta ja ketkähän langanlaihat lapset niitä sisällä olevia vitun turhia krääsiä oikein valmistavat?) (Sain Kindereistä kaksi pikkuautoa ja yhden pikkumotskarin. Toista pikkuautoista voi painaa takaa niin että se kiitää kovaa eteenpäin. Voi pojat, niistä riitti tänään iloa kun makasin mahallani olkkarin lattialla.)



Ostin siis kolme Kinderiä ja muutaman tölkin kaljaa. Täti kassalla katsoi epäluuloisena ja kysyi papereita. Hyvä että kysyi, muuten en luottaisi hänen ammattitaitoonsa. Mulla on jo varsin vaikuttavia murehtimisen ja jonkin paskan aknelääkkeen piirtämiä uurteita otsassa, mutta muuten näytän korkeintaan 15-vuotiaalta. Se on ihan ok. Se tarkoittaa että vanhenen hitaasti. Toivottavasti mun tukka ei ikinä putoa päästä, sen jälkeen mulla ei olisi enää mitään.

Ostin myös Image-lehden. Sitten kävelin onnellisena katulamppujen valaisemia katuja ja litkin kaljaa. Käärin tölkin muovipussiin ettei kukaan spottaisi 12-vuotiaan juovan kaljaa ja soittaisi poliiseja. Sitten ajelin vähän busseilla ja join salaa kaljaa takapenkeillä ja pääsin ihan mukaviin fiiliksiin. Jossain vaiheessa tajusin että sellaisesta kreisibailaamisesta seuraa tarve virtsata. Jäin siis jossain Munkkiniemen lähistöllä pois ja päätin tieteellisestä mielenkiinnosta kokeilla, pääsisinkö kotiin kusematta housuuni. Kuljeskelin jonkin matkaa ja etsin sopivaa bussia. Vastaan käveli tosi söpö koiranpentu, hymyilin sille aurinkoisesti. (Rakastan koiranpentuja. Rakastan niitä niin paljon, että jos maailman kaunein nainen kävelisi alasti vastaan ja taluttaisi maailman söpöintä koiranpentua, katseeni kiinnittyisi tod.näk. siihen koiranpentuun.)

Löysin sopivan, aution pysäkin. Istuin penkille odottamaan. Kaivoin muovipussista Image-lehden. Ostin sen pelkästään sen takia että siinä luvattiin olevan Erkka Filanderin haastattelu. Luin sitä lyhyttä jutunpätkää ja ajattelin, että vaikka haastattelu oli tylsästi kirjoitettu, niin tämä Juttu kaiken kaikkiaan vaikuttaa tosi, tosi hyvältä. (Paitsi: "Filander puhuu jo kuin kirjailija." Mut vika on varmaan toimittajassa.)

Lopulta pääsin bussiin. Siellä kuuntelin iPodista ehkä 10 kertaa putkeen tämän biisin:


Helvetin hyvä biisi.

Lopulta-lopulta pääsin kotiin. Kotona piilotin loput kaljat ja Kinderit huoneeseeni, menin vessaan hengailemaan ja iskin peilille silmää. Voi pojat, tupu hupu ja lupu, jne, täh, whatever

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Steps

On julmia ihmisiä, jotka vaikuttavat lempeiltä, ja on julmia ihmisiä, jotka vaikuttavatkin julmilta.

On lempeitä ihmisiä, jotka vaikuttavat julmilta, ja lempeitä ihmisiä, jotka vaikuttavatkin lempeiltä.

Minä olen lempeä ihminen, joka vaikuttaa julmalta. Tai en ehkä vaikuta julmalta vaan pikemminkin tylyltä ja epäkiinnostuneelta. En ole tyly ja epäkiinnostunut. Mitä tärkeämmältä kanssani jutteleva ihminen minusta tuntuu, sitä huonommin kohtelen häntä. Haluaisin sanoa kaikenlaisia isoja, uskaliaita, tunteikkaita asioita, mutta päädyn vaan pelleilemään lapsellisesti ja pakenemaan paikalta ikuisiksi ajoiksi. Ja siksi mun menneisyys on täynnä ihmisiä, jotka jäivät vain seisomaan hämmentyneinä ja odottivat aikansa ja lähtivät sitten..............

..........................................
................


Paavo Lipponen nuorena. En nyt tähän mitään muutakaan keksinyt.




Pitää
1. hankkia ajokortti
2. löytää rytmi kirjoittamiselle
3. kirjoittaa
4. innostua tästä jutusta

(Nämä ovat Ensimmäinen Askel)