keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Hän mulkoili minua vihaisesti

Tämä blogi katoaa lähitulevaisuudessa. Tässä vaiheessa olen siis käytännössä vapaa kirjoittelemaan tänne ihan millaista paskaa tahansa. Ehkä siten voin tarjota edes jonkinlaisen välähdyksen siitä millainen ihminen oikeasti olen.

Tämä on mainio tilaisuus esitellä lähtökohtani kirjoittajana.

Lähtökohtani kirjoittajana ovat Twilight-fanifiktiossa. Kun olin 14, Twilight oli iso juttu; hetken aikaa myös siskoni oli Twilight-fani, ja koska itselläni oli 14-vuotiaana hyvin vähän hyvää tekemistä, luin hänen Houkutuksensa.

Nautin siitä, vaikka tiesin että se oli sopimatonta. Kokemus inspiroi minua. Aloin kirjoittaa. Hiljattain löysin tuolloin kirjoittamani tekstit eräästä Word-tiedostosta ja suoraan sanottuna ne ovat parasta mitä olen ikinä kirjoittanut. Niiden maailma on kiehtova, haikea ja surrealistinen, ja alla on jatkuva, lähes kafkamainen uhan tunne; kielenkäyttö on kekseliästä, henkilökuvaus tarkkanäköistä. On huimaavaa ajatella, että kirjoittaja on vasta yläasteikäinen.

Julkaisen osan tarinoista tässä. Saavutin luovan huippuni 14-vuotiaana ja toivon että jonain päivänä saavutan vielä toisen. (Huom: tekstien nerokkuutta ei ehkä voi tavoittaa ilman ainakin välttävää tuntumaa Stephenie Meyerin tuotantoon. Uskon kuitenkin, että myös asiaan perehtymätön lukija voi nauttia suomen kielen mestarillisesta hallinnasta.)




Aamu jona kaikki alkoi

Heräsin kirkkaaseen päivänvaloon. Avasin silmäni unisena ja näin ikkunasta virtaavan valon tulevan lännestä. Silmäni rävähtivät auki; olinko nukkunut koko päivän?
"Edward?" kuiskasin ja tavoittelin kädelläni selkäni takaa. Sormeni kohtasivat jääkylmän, kivenkovan rintakehän. Huokaisin helpotuksesta.
"Nukuitko hyvin?" Edward kysyi samettisella enkelinäänellään.
Henkeni salpautui hetkeksi, kun kuulin hänen sulattavan hurmaavan äänensä. Hetkeksi unohdin, miten hengitetään. Lopulta sain kakistettua suustani epävarmat sanat:
"Edward... Minä..."
"Niin, elämäni suuri rakkauspakkaus ihana pikku hupsu Bellaseni... Mitä sinulla on asiaa, ihana Bells?" Edward kysyi ja silitti vagin... kättäni hellästi.
"Rakastatko sinä minua? En ole arvoisesi. Haluan tappaa itseni", henkäisin ja suljin silmäni tuntien uskomatonta tuskaa, jota tunsin 24/7, koska rakastin itsesäälissä kieriskelyä.
"Mitä sinä puhut, rakas Bellaseni?!" Edward huudahti ja hänen rintakehästään kuului hiljaista murinaa, ja hänen vartalonsa äännähteli muutenkin kakkahätään viitaten. "Miksi haluat... tappaa itsesi?!?!?!?!????++11++1+1+1++1 (c) En voi elää ilman sinua!!"
"Koska olen tällainen hupsu pikku peikkoprinsessa, joka kompastelee eikä ole sinun arvoisesi! Lisäksi minua ahdistaa suuresti olla tässä ahdistavassa välikädessä susien ja vämppyyrien välissä! Ah kuinka ahdistaa, raqas! Ahdistaa niin kovin! Pure minua ja tapa minut, Edward! Iix!" parahdin murheellisena.
"Ok", Edward sanoi ja haukkasi minusta palaisen ja sanoi: olen iloinen.


Kullinien talo

Olin jälleen Kullinien talossa. Siellä olivat parhaat ystäväni, viikottaiset hoitoni, melkein kaikki, joita raiska... rakastin. Katselin Kullinien täydellisiä, kauniita, upeita, marmorinvalkeita kasvoja ja tunsin taas raastavaa tuskaa, kun tiesin että vaaransin heidän kaikkien hengen. Vain minun vuokseni he olivat vaarassa! Vain sen takia, että olin jäänyt heroiinin kauppaamisesta kiinni, heidän huumebisneksensä oli viimein paljastunut Vompateille. Vompatit tulisivat jossain vaiheessa kostamaan Italiasta, kunhan lopettaisivat edes hetkeksi pizzan raatelun.
Tunsin niin suurta pelkoa heidän, en tietenkään itseni koska olen epäluonnollisen epäitsekäs, puolestaan, että minun oli taas pakko käpertyä palloksi lattialle ja nuuskia haaroväliäni.
"Bella? Mikä sinun on?!" Edward karjui. Tunsin hänen kylmän kätensä hartiallani. Kun käänsin hieman kärsivää päätäni, huomasin että hän kosketti minua peniksellään, ei kädellään.
"Ei mikään, rakas täydellinen mahtava henkeäsalpaavan uskomaton Edwardini", hengähdin ja unohdin taas miten hengitetään. Otin nopeasti Alzheimer-lääkkeeni ja ongelma korjaantui.
"Aletaan pelata räsypokkaa", kuului Alicen kimeä ehdotus. "Nämä järjestämäni orgiat ovat oivalliset pelihetkelle!"
"Minä ainakin olen jo alasti", Carlisle sanoi ja operoi lattialla pyllistelevää Esmeä.
"Katsokaa mitä mä osaan!" huudahti Jasper, joka seisoi piirin keskellä.
"Ei, älä taas näytä helikopteria", Rosalie huudahti kovaäänisesti. Hän oli nostanut vaaleat, pitkät hiuksensa irokeesiksi ja pelkäsin hänen lyövän minua niillä.
"Ei, en minä helikopteria tarkoittanut", Jasper sanoi synkästi. "Tehän tiedätte, että minä osaan vaikuttaa ilmapiiriin ja ihmisten mielialoihin. Katsokaas tätä... Tai siis tuntekaa se!"
Silloin koko huoneen täytti valtava kiima. Tunsin taianomaista väreilyä alapäässäni ja näin Edwardinkin vaginan kostuvan.
Emmett nauroi jylisevää nauruaan, jota nauroi noin joka toinen sekunti. "Minulla on orgasmi 24/7, tässä ei ole mitään eroa normaaliin olotilaani", hän sanoi yhtäkkiä vakavana.
Edward läiski D-kupin rintojaan minun naamaani ja minä kärsin ja säälin itseäni.


Bella ja Edward kohtaavat
Istuin Forksin kauhean pienen, kauhean rähjäisen ja ah niin tylsän lukion ruokalassa. Oli ensimmäinen päiväni tässä uudessa koulussa, koska olin juuri muuttanut kaukaa äitini luota kuumasta teinipissiskaupungista tähän kosteaan, sateiseen ja märkään Forksin pikkukaupunkiin, jossa kaikki tunsivat toisensa.

Ruokalassa samassa pöydässä kanssani istuivat uudet, reippahat ystäväni Mike ja Jessica. Mikella oli rasvainen pystytukka ja koska hän puhui minulle, hän varmasti rakasti minua, koska olenhan kerta kaikkiaan niiiin ihana ja kaunis, että kaikki ihastuvat minuun täydellisesti heti minut nähdessään. Jessica taas oli pieni röökiltä ja kuselta haiseva pissaliisa, joka puhui minulle ystävällisesti, mikä aiheutti minussa ylemmyyskompleksin. Minun pikkuinen elimistöni menee sekaisin jännittävissä tilanteissa, joten keskustellessani Miken ja Jessican kanssa pidättelin samalla koko ajan yrjöä vaivalloisesti ähkien.
Yhtäkkiä näin ruokasalin toisella puolella joukon alastomia ihmisiä. Tavallisesti olisin kuolannut heidän vaatteettomia vartaloitaan, mutta nyt katseeni kiinnittyi heidän superkauniisiin kasvoihinsa, jotka loistivat kuin superhypermallien valkaistut tekohampaat. Olin suorastaan lumoutunut! Erityisesti huomioni kiinnittyi erääseen nuorukaiseen, jonka häpykarvat olivat ihanan topaasinruskeat ja joka tuijotti minua salaperäisesti muna pystyssä.
”Keitä - keitä nuo ovat?” sain henkäistyksi.
Jessica vieressäni nielaisi suussaan olleen tupakan ja sanoi sitten:
”He ovat Kullinit. Joukko nudisteja, jotka rantautuivat Forksiin pari vuotta sitten. Heihin ei saa ottaa kontaktia, koska he ovat aggressiivisia.” Jessica pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan ja niiskautti sitten räät lautaselleni.
Jessican nenätuotokset syötyäni lähdimme ruokalasta. Seuraavaksi minulla olisi biologiaa eräässä luokassa ulkohuussien vieressä. Mike tarjoutui ritarillisesti saattamaan minut tunnille.
Luokassa hän törkeästi pyysi, että tulisin istumaan hänen viereensä. Minä suutuin tästä kauheasta, seksuaalisesta loukkauksesta ja huudahdin vihaisesti:
”EI, MINÄ MENEN TUON ALASTOMAN EREKTIOMIEHEN VIEREEN, ETKÄ SINÄ VOI ESTÄÄ MINUA, SENKIN SIKA!”
Sitten läiskin Mikeä D-kupin rinnoillani ja marssin istumaan salaperäisen nudistimiehen viereen.
”Heissulivei”, nudistimies sanoi uhkaavasti, salaperäisesti. ”Minä olen Edward Kullin. Sinun nimesi on Bella. Sinulla on D-kupin rinnat. Tiedän sinusta kaiken.” Sitten hän mulkoili minua vihaisesti.

Ja blaablaablaa, and so on, sitten me ragastuimme hyytävän verisen traagisesti ja Edward Kullin kertoi olevansa vämppyyri, joka janosi kuukautisvertani. Tämän takia en tiettyyn aikaan kuukaudesta voinut olla hänen seurassaan, koska hän rupesi repimään pikkuhousujani syötäväkseen.
Ragastuttuamme lähdin heti ensimmäiseksi vierailemaan Edwardin kotona, suuressa kartanossa Forksin kaupungin (joka btw on todella pieni ja sateinen ja jossa kaikki tuntevat toisensa) ulkopuolella. Kartanossa asusti joukko muitakin kimaltelevia keijukaisnudistivämppyyreitä ja voihan hui sentään kuinka minua pelotti.
Kartanossa menimme Edwardin huoneeseen, jonka seinät olivat alastomia miehiä esittävien julisteiden peitossa.
”Edward, oletko sinä homoseksuelli?” minä kysyin. ”Sinulla on kuvia alastomista miehistä seinilläsi!”
”Mitä?” Edward hämmästyi. Hän vilkaisi julisteita. Hänen huulilleen levisi epämuodostunut, vino hymy. ”Ai nuo. Nuo esittävät Carlislea. Hän ottaa itsestään usein alastonvalokuvia ja laittaa seinillemme.” Edward pyöritti silmiään pakkomielteisesti. ”Hän on hullu, joudumme elättämään häntä sossun rahoilla.”
En jaksanut vastata suullisesti, joten pöräytin hyväksyvän pierun palautteeksi.
”Haluatko kuulla kappaleen, jonka itse sävelsin tuutulauluksesi?” Edward kysyi ja katsoi minuun rakkaudesta palavilla silmillään, joissa oli piilolinssit.
Röyhtäisin vastaukseksi.
Sitten Edward meni pienen kukin koristellun leikkipianonsa ääreen ja painoi nappia, josta kuului koiran haukkua muistuttava ääniefekti. Nauraa kihersimme kummatkin; olipas kyllä taas tosi hassunhupsua!
Sen jälkeen Edward soitti minulle hitaasti yhdellä sormella lyhyen sävelmän.
”Edward”, sanoin vaivaantuneena. ”Tuo oli kyllä Ukko Nooa, et sinä tuota säveltänyt.”
Edward punastui ja sanoi: ”O-ou, jäin plagiaatista kiikkiin.”


Sitten henk.koht. suosikkini.

Bellan ja Edwardin romanttinen ravintolailta

Istuin jälleen Edwardin hypernopeassa urheiluautossa, joka huristeli metsätiellä lähestyen Kullinien synkkää palatsia metsän siimeksessä. Edward istui vieressäni trendikkään värikkäät aurinkolasit silmillään ja sheivaili rintakarvojaan.
”Edward rakkauteni, eikö sinun pitäisi keskittyä tämän auton ohjaamiseen?” kysyin huolestuneena ja väänsin salaa jännityskakat konservatiivisiin alushousuihini.
”Kyllä kyllä, pyöritän rattia penikselläni”, Edward selitti ja hymyili vääristyneesti.
”Huh, hyvä tietää”, sanoin ja yritin olla käpertymättä kärsimyspalloksi.
”Nyt olemme perillä”, Edward ilmoitti ja pysäytti autonsa rymistämällä Kullinien talon seinästä läpi. Seinän takaa paljastui alaston Jasper, joka oli ilmeisesti suihkussa. Hän oli juuri levittämässä hiuksiinsa kukkasilta tuoksuvaa shampoota.
”Hei, taas sinä rikoit suihkun!” hän huudahti Edwardille, kun nousimme autosta ulos. ”Nyt minun täytyy taas nuolla itseni puhtaaksi!”
”No hei, chillaa, se on elämää”, Edward sanoi, virtsasi lattialle, rymisti rintakehäänsä ja huusi gorillamaisesti ”AAAAAAA”. En tiennyt, miksi Edward käyttäytyi taas niin ahdistavasti, joten riisuin itseni alastomaksi ja juoksin ulos talosta laulaen tunnelmallista kipaletta ’Missä miehet ratsastaa’.

Myöhemmin Rosalie sai minut metsästä kiinni keihästämällä minut blondilla irokeesillaan. Palasimme Kullinien kartanoon, ja päätin Edwardin kanssa lähteä ravintolaan illastamaan.
”Muistakaa sitten käyttää kondomia”, Carlisle sanoi huolestuneena hyväillen samalla Esmen takapuolta.
”Mutta Kaalail, me menemme elokuviin, usko jo”, Edward huokaisi. Sitten hän hymyili epämuodostuneesti ja pörrötti Carlislen blondattuja hiuksia. ”Heh, vanha homo.”
”Ei teistä nuorisosta koskaan tiedä”, Carlisle sanoi ja käski Alicea kampaamaan sotkeentuneet hiuksensa silkkisiksi.
”Mutta Carlisle, minä olen yli satavuotias enkä mikään nuorukainen. Ulkonäköni on vain kauneusleikkausten tulosta”, Edward sanoi väsyneesti.
”Aijaa, ei kiinnosta”, Carlisle sanoi ja lensi pierumoottorilla pois huoneesta vieden Alicen mukanaan. Esme jäi lattialle hyväilemään itseään.
”Vitun dementikko”, Edward mutisi ja sitten lähdimme ravintolaan.

Ravintolassa istuimme syrjäiseen pöytään. Tarjoilija flirttaili Edwardille, joten Eddie otti ja tappoi hänet, minkä jälkeen hän haki ruoat itse.
”Tässä Kokiksesi”, Edward sanoi ja ojensi minulle viiden litran kolalasillisen.
”Miksi sinä minulle näin paljon juotavaa toit?” kysyin ja aloin itkeä murheellisena.
”Olisit kuitenkin juonut miljoona lasia virkistysjuomaasi, tiedät sen itsekin”, Edward sanoi ja nuoli itseään… sieltä.
”Tuo on totta”, myönsin ja aloin napostella ihmisravioliani. Keihästin herkullisia ihmisenpaloja suuhuni yksi kerrallaan ja sanoin mums mums maisk maisk. Katsoin Edwardin laihoja kasvoja ja yhtäkkiä kaksoispersoonani, vanha mummo, otti minusta vallan. Nipistin Edwardin poskea ja sanoin: ”Söisit nyt jotain, pikkuruinen, kyllä naisella täytyy olla vähän lihaa luiden päällä, jotain mistä ottaa kiinni.”
”Bella, haluatko lääkkeesi?” Edward kysyi ja imeskeli sormiani.
”Ookoo, ei sitten”, mutisin ja muutuin takaisin teiniprinsessakärsimys-Bellaksi.

Syötyämme ei kun siis syötyäni lähdimme ravintolasta. Minulla oli kauhea pissahätä ja kastelinkin Edwardin auton kalliin kangaspenkin. Edward suuttui ja katosi metsään mököttämään jättäen minulle mahdollisuuden varastaa autonsa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja huristelin hänen kaarallaan La Pushiin naimaan Jacobia.

torstai 4. kesäkuuta 2015

No niin, viimeinen merkintä

Näin realistista ja tylsää unta, jossa kirjoitin tänne merkinnän jonka ainut sisältö oli runollisesti "Miksei kukaan kuuntele biisejä jotka laitan tänne? Nehän ovat niin hyviä että tulee paskat housuun" ja sitten tämä biisi; jos et koskaan kuunnellut mitään mitä laitoin tänne niin kuuntele tämä


Tämä on toivottavasti viimeinen merkintä, jonka kirjoitan tähän blogiin. En tiedä palaanko kirjoittamaan tätä vielä joskus. Katsotaan.

Päätin eilen iltapäivällä kirjoittaa kerralla kaikki merkinnät, jotka olen halunnut kirjoittaa jo monta kuukautta. TEIN SIIS TÄSMÄLLEEN NIIN. Kirjoitin kaikki merkinnät, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten. Nyt kello lähestyy kuutta aamulla ja vietin viimeiset puoli vuorokautta kirjoittaen seksistä, homobaareista, internetistä, rahasta, matkailuautoista, suunnitelmistani, koulusta, eläinten oikeuksista ja visionääreistä. Jos se mitä kirjoitin näyttää höyrypäiseltä hulluudelta, niin se mahdollisesti on sitä, en tiedä, silmissäni näkyy outoja kuvioita ja huone ympärilläni on sekava ja utuinen.

Järjestelin tämän nyt niin, että kaikki mitä kirjoitin tänä yönä on blogin ensimmäisellä sivulla. Lue nämä joskus jos huvittaa. Kommentoi jos haluat sanoa jotain. Vastaan aina, ellen ole kuollut. Tämä ei katoa tästä minnekään eikä tilalle tule mitään muuta ja näitä voi yhtä hyvin lukea jonain yönä kuuden kuukauden kuluttua kun yhtäkkiä huomaat kaipaavasi ääntäni, mikä on tietysti epätodennäköistä mutta mahdollista.

Tämä blogi on antanut mulle melkein kaiken, mm. useimmat tämänhetkisen elämäni henkilöistä. Aloin kirjoittaa tänne syksyllä 2011, kun olin todella yksin, ja nyt en ole enää todella yksin, ja muutama muukin ihminen on vähän vähemmän yksin. Ehkä se oli tämän blogin tarkoitus. Omien ajatusten kanssa ei kannata olla todella yksin, koska kun sinä ja ajatuksesi olette liian pitkään todella yksin, molemmista tulee hulluja.

Haluan nyt kirjoittaa yhden kirjan räjähtävällä voimalla valmiiksi. Haluan vain saada sen tehtyä, VITTU, en jaksa tätä odottelua ja pelleilyä enää, kaikki on jo kirkkaana päässäni ja ainoastaan se että se kaikki voi johtaa niin pelottavan isoihin asioihin estää minua toimimasta. Pitää kirjoittaa ja sitten toimia järjestelmällisesti niin, että jotain isoa kenties tapahtuu.

Taiteilija virallisessa taiteilijavalokuvassa

Voin "psyykkisesti huonosti". Olen oikeasti aika epätasapainoinen ja sumussa. Alan käsittää, että maailma ja elämä on niin helvetin monimutkaista, että "totuus" on aina, aina, AINA sitä, että valitset yhden vajavaisista ja typeristä selityksistä ja päätät että se on parempi kuin muut vajavaiset ja typerät selitykset. Ihmisyys on todella, todella, todella, todella, todella, todella, todella monimutkaista ja sekavaa ja kaikki kulkevat elämänsä läpi sumussa. Yhdysvaltain presidentti on aivan sumussa itsensä kanssa. Korkeimmat asiantuntijat tieteen alalla ovat aivan sumussa itsensä kanssa. Minä olen rationaalisimpia ja tieteellisimmin ajattelevia ihmisiä jonka tiedän, ja silti olen aivan sumussa itseni kanssa. Useimmat aikuiset ihmiset ovat pohjimmiltaan avuttomia pikku vauvoja, jotka ehkä yrittävät tajuta tätä kaikkea mutta luovuttavat sitten nopeasti.

Yhtenä iltana istuin Just Vegen edessä syömässä ranskalaisia. Eräs ihan zombie-sekaisin oleva romanijäbä istui pöytääni myymään minulle huumeita. En halunnut huumeita, ja sitten hän huomasi ranskalaiseni. "Ai sulla on tässä ranskalaisia..." hän sanoi ja alkoi syödä ranskalaisiani. "Ai sul on dippiä..." Sitten vain katselin kun hän söi ranskalaiseni, nousin ja poistuin runoiltaan. (Olin jo kylläinen joten en kokenut edes tarvetta protestoida. Lisäksi hän vaikutti nääntyneeltä.)

Yhtenä toisena yönä kaikilla muilla oli tosi kivaa. He laittoivat toisilleen savinaamiot ja päättivät mennä saunaan. He laittoivat minullekin savinaamion jotta liittyisin seuraan. Minä kiskoin kengät jalkaan eteisen pimeydessä ja lähdin kotiin. Olin juonut kärpässieniteetä ja pääni oli sumussa, ja lisäksi koko Helsinki oli sinä yönä kirjaimellisesti todella sumussa, joten vei varmaan 2 tuntia ennen kuin pääsin kotiin. Minulla oli edelleen savinaamio ja kuuntelin dramaattista musiikkia ja olin sekaisin ja melkein itkin.

Pari yötä myöhemmin joku urpo kuunteli bussissa vitun hirveää konemusiikkia niin kovaa, että bussin etuosassa ei voinut edes puhua. Ns. käämini ns. paloivat ja yksinkertaisesti käännyin ja: "Miten joku voi kuunnella tällaista, etkö sä tajua että häiritset kaikkia muita [tässä kohtaa ääneni voimistuu epätoivoiseksi huudoksi:] VOI VITTU MIKÄ SIELUTON IDIOOTTI." Päädyin "riitelemään" "sieluttoman" "idiootin" kanssa ja yritin siitä eteenpäin käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti ja järkevästi, mutta joo, en tiedä. (Tämän tapauksen jälkeen aloitin säännöllisen meditaation.) Yksi oudoista piirteistäni on, etten koskaan, missään olosuhteissa pelkää saavani turpaan. Kaikki muut näyttävät pelkäävän, minulle se on poikkeuksellisen yhdentekevää. Varmaan siksi etten ole ikinä vielä varsinaisesti saanut turpaan. Olen nähnyt sellaisia kunnon turpaanvetoja vain leffoissa. Ikinä ei ole vielä sattunut. Ehkä sekin hetki tulee.

Kaipaan seikkailua. Tuntuu, ettei kukaan ympärilläni kaipaa seikkailua yhtä häiriintyneen epätoivoisesti kuin minä. Kaipaan seikkailua kuin Bella Edwardin kadottua. Muut näyttävät viihtyvän paremmin tilanteissa, joissa hengaillaan ja oleillaan. Sellainenkin voi olla mukavaa ja ihmeellistä, mutta olen levoton ja ahdistunut ja arfgh.

Kaipaan liikettä. Kaipaan seikkailua. Sellaista noustaan-yhtäkkiä-outoon-kaukoliikennebussiin-outoon-kaupunkiin-ja-nukutaan-seuraava-yö-keskellä-pimeää-metsää-ja-tutustutaan-vähän-pelottaviin-ihmisiin-seikkailua. Sellaista liftataan-kyyti-kymmenessä-autossa-ja-päädytään-pohjoiseen-Norjaan-seikkailua.

Kaipaan myös estottomia ja hulluja ja intohimoisia ja törkeyden rajalla liikkuvia keskusteluja, en halua käyttäytyä hyvin, haluan käyttäytyä vitun huonosti yhdessä jonkun kanssa, sillä tavalla että hulluus on yhteinen sopimus, jota leimaa vastavuoroinen kunnioitus ja rakkaus enemmän kuin mikään muu, niin syvä että voit sanoa kaikkein villeimmätkin ja rumimmatkin ajatuksesi ääneen ja luottaa siihen ettei maailma romahda jalkojenne alla.

Toisin sanoen haluan rikoskumppanin. Haluaako joku lähteä mukaan? Olen tosissani. En siis mitenkään ironis-humoristisesti muka-tosissani. Vaan tosissani.

Jätän tämän blogin määrittelemättömän pitkäksi aikaa, ja toivon että joskus löydän kaikkea tätä. Olen liian levoton tähän elämään. Olen liian levoton tähän elämään.

Aasinsilta; tietääkö joku kenen naama tämä on?

Tämän maailman suurin puute on seuraava: voit matkustaa paikasta toiseen, muttet voi matkustaa ajasta toiseen. Olen toisista "paikoista" lopulta hyvin epäkiinnostunut verrattuna siihen, kuinka kiinnostunut olen toisista ajoista. Haluan niihin, haluan pois täältä.

Olen onnellinen, kun voin keskittyä ajattelemaan aikoja jotka ovat menneet. Olen jollain oudolla tunnetasolla kohtuu hyvin selvillä ihmiskunnan lähihistoriasta, koska kiinnostun jostain vitun James Deanista* ja sitten ajattelen James Deania päivittäin ja paneutuneesti ja intohimoisesti neljä vuotta ja vähitellen opin jotenkin ymmärtämään maailmaa joka oli olemassa silloin kun James Dean oli olemassa. Pelkään nykyaikaa aika usein aika paljon, ja en yksinkertaisesti pystyisi toimimaan "arkielämässä" jos kuvittelisin että tämä aika ja paikka on KAIKKI. Pseudofilosofinen tuokio: Jokainen hetki on ohi ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa. "Nykyhetki" on niin häivähtävä asia ettei sitä varsinaisesti ole edes olemassa. Yhtä hyvin voi ajatella että kaikki ajat ovat yhtä epätodellisia ja vain leikisti "olemassa" samaan aikaan. Koska mitään aikaa (muuta kuin JUURI TÄMÄ NANOSEKUNNIN HÄIVÄHDYS JUURI NYT) ei ole oikeasti olemassa, vuodet "1967" ja "2015" ovat yhtä todellisia tai epätodellisia.

*Voi jeesus tappakaa mut
James Dean ei lopu koskaan

Kestän tätä aikaa nimenomaan sen perspektiivin avulla, että 1920-luvulta jääneen filmin taustalla haukotteleva tyttö ehti jo elää ja kuolla ja että bussissa läheisellä istuimella juuri nyt istuva tyttö kuolee ihan yhtä nopeasti. Ja että heillä on valtavasti yhteistä. Yksittäisen ihmisen elämä on välähdys. Sinä aikana normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Trendit kuolevat. 99,5% meistä ja kaikesta tästä on ihan kohta unohtunut.

Syntynyt-palstan vauvat ovat kohta vanhusten luurankoja haudoissa. Se ei ole minun mielestäni mitenkään masentavaa vaan huojentavaa. Tai no ehkä vähän masentavaa, jos sen muotoilee noin, voi vittu.

Olen havainnut, että monelle nuorelle ihmiselle jo 1980-luku alkaa edustaa jotain eksoottista esihistoriallista aikaa. Se on ihan ymmärrettävää, koska suurin osa nuorista ihmisistä ei käsittääkseni pyörittele vuosilukuja päässään selviytymismekanismina hela tiden ja elä toinen jalka menneisyydessä niin kuin meitsi. Oscar Wilde oli moderni, Twitter-kulttuurihahmon oloinen ihminen, joka kuoli aivan äsken (30. marraskuuta 1900) ja jonka kanssa voisi todennäköisesti hihitellä baarissa ja tulla ymmärretyksi täydellisesti. Joku 1400-luku alkaa olla jo vähän hämärämpää aluetta. Mutta sekin toisaalta on tosi lähellä jos vertaa Jeesuksen aikoihin, ja silti n. 99% nykyihmislajin tähänastisesta olemassaolosta ehti jo kulua ennen Jeesuksen aikoja. Ainoastaan YKSI prosentti ihmiskunnan historiasta on tapahtunut Jeesuksen jälkeen.

Kaikissa lähihistoriankaan ajoissa ei tietenkään olisi kivaa. En haluaisi ostaa lippua esim. 1900-luvun alkuun. Tämä biisi on vuodelta 1899, kuuntele:


Mitä painajaismaista paskaa. Huhhuh. Tämä on jonkinlainen popmusiikin muinainen alkumuoto, ja vihaan sitä. Vaikka pääsisin osaksi jotain kohtuu turvallisesti elävää yhteiskuntakerrosta, en kestäisi kovin pitkään maailmassa jossa joutuisi kuulemaan tuollaista hirviömusiikkia. En tiedä miksi äänet näin läheisestäkin menneisyydestä ovat mielestäni "aavemaisia", mutta kuvissa ei ole mielestäni mitään pelottavaa.

Fakta on, etten pääse tästä ajasta pois. Pääsen vain hitaasti tulevaisuuteen. Menneisyys on kiellettyä aluetta. On siis löydettävä onni tästä hetkestä. Olen onnellinen, kun matkustelen busseilla ympäriinsä ja ajattelen tarinoita joita kirjoitan ja henkilöitä joista kirjoitan. Olen onnellinen, kun voin vain odottaa seuraavaa hetkeä jona aion syödä. Olen onnellinen, kun voin hengittää perheen ja ystävien kanssa ja odottaa seuraavaa kaljaa ja seuraavaa aamua ja seuraavaa iltaa ja kevättä ja kaikkia täysin PIENIÄ ja HELPPOJA ja YHDENTEKEVIÄ asioita joita ihmiset nyt odottavat. Olen onnellinen, kun joinain öinä saan olla yksi ajelehtivista nuorista ihmisistä jotka juovat muiden seurueiden hylkäämistä laseista loput punaviinit.

Tällaisen harmittomuuden ja pienuuden äärellä olen onnellinen, mutta kuinka paljon oikeasti ajattelen tuollaisia asioita? Tuntuu, että suurin osa ajasta menee maailman ongelmien murehtimiseen. Hyvä kysymys on tietysti, että mitä vittua maailman ongelmat minulle kuuluvat, ja vastaus on kai että no, asun täällä?

Ehkä mulla on ihan hyvät aivot. Ehkä voin saada elämässä jotain aikaan. Ehkä. Hyvien aivojen huono puoli on, että liian tehokas prosessointi tekee pelkästä olemassa olemisesta vitun stressaavaa ja uuvuttavaa ja yliherkkää, ja uupumus taas johtaa inhimilliseen sekavuuteen. Alat toimia oman tehokkaan järkesi vastaisesti ja tehokkaasti tiedostat sen, muttet mahda mitään.

No niin. Aion nyt lakata ajattelemasta amerikkalaisia kasvatusmenetelmiä ja teknologian vaaroja ja teknologian mahdollisuuksia ja ottaa yhden pienen asian kerrallaan. Aion kirjoittaa kirjan. Toivottavasti siitä tulee hieno. Aion kirjoittaa sitä joka ikinen päivä. Aion hiljentyä ja etsiä hiljaisia lämpimiä paikkoja. Aion jatkaa pyöräilemistä. Aion ajella busseilla kauas. Aion olla ystävien kanssa ja hengittää elämää ja seikkailua sisään.

Nähdään taas. Jossain, ennemmin tai myöhemmin.

Teen elämässä nämä asiat

Olen viime kuukausina voinut niin huonosti ja ajatellut niin intensiivisesti, etten enää edes täysin tunnista sitä ihmistä, joka olin viime vuoden lopulla. Mutta se on kai tässä iässä melko normaalia.

Minulla on nyt aika selkeä ja oudon yksityiskohtainen käsitys siitä, mitä tulen tekemään elämässä. Tai siis mitä tulen yrittämään.

Elämästäni tulee "outo". Se ei liity siihen, että erityisesti ihannoisin "outoutta", vaan siihen, että ajatus siitä mitä normaalin ihmisen elämän on nykymaailmassa tarkoitus olla, tuntuu vastenmieliseltä ja ahdistavalta ja ontolta. Olisi kauheaa yrittää elää sellaista elämää. Onneksi ei ole mikään pakko. (Tässä mielessä olen kuin monet terroristit. Hekin usein kokevat näin. Sitten he räjäyttävät kaiken.)

En pidä itseäni erityisen kummallisena. Lähinnä uskon olevani keskimääräistä vastustuskykyisempi kollektiiviselle hulluudelle. (Vaikka olen immuunimpi, en ole läheskään immuuni. Ihmisen on vaikea olla enempää kuin ihminen.)

Yhtenä yönä tajusin, että haluan asua matkailuautossa. Pöyristyin huomatessani että niitä saa käytettyinä ja toimivina muutamalla tonnilla. En voi käsittää mikseivät useammat ihmiset ole tajunneet tätä vaihtoehtoa. Mitä hienoa on rakennuksissa? Miksi ihmiset haluavat asua rakennuksissa? Matkailuauto on naurettavan halpa kätevä pieni asunto, joka parhaimmillaan mahdollistaa sen että voit asua joka yö eri paikassa. Jos kyllästyt johonkin paikkaan ja ihmisiin siellä, voit vain todeta että "Haistakaa vittu, minä lähden nyt muualle asumaan" ja huristella pois. Täydellistä. Matkailuautoon mahtuu silloin tällöin muutama kaverikin jos ne haluavat tulla.

Tsekkailin matkailuautoja taas. Tässä kuvia juuri äsken myyntiin laitettujen, 2000-4000 e maksavien matkailuautojen sisältä (en tiedä saisinko kopioida näitä, ihan sama). Ahdasta ja kämäistä eli täydellistä:




Tämä ei ole pako "yhteiskunnasta". En vain jaksa olla ihan yhteiskunnan ytimessä.

Ensin tarvitsen tietysti ajokortin ja muuta sellaista paskaa. Pitäisi kai mennä töihinkin, koska isäni sanoo ettei pidä matkailuautoista ja että jos haluan sellaisen, saan luvan maksaa sen itse. Pitäisi selvittää miten tietyt jutut toimivat ja opetella tiettyjä käytännön taitoja. Mutta jos todella saan tämän homman toimimaan, niin sitten tulen asumaan matkailuautossa. Haluan ajella ympäriinsä, nähdä metsiä ja syrjäseutuja ja merien rantoja, kuunnella musiikkia, kuunnella radiota, istua ahtaasti pöydän ääressä katsomassa TV:tä tai lukemassa kirjallisuutta tai muuta sellaista paskaa. Siinä ei ole mitään hippimäistä, se ei ole sen järkevämpää tai järjettömämpää kuin ihmisten elämä muutenkaan. Ennen muuta haluan tietysti kirjoittaa kirjoja. Jotta voisin olla niin hyvä kirjoittaja kuin haluan olla, minun pitää ehkä hoitaa psyykeni vähän vähemmän sotkuiseen kuntoon esim. meditaatiolla. Ja muuta sellaista paskaa.

Mitä tulee kirjoihin, niin olen kai hyvä kirjoittamaan niitä. Se vain on sellainen juttu jossa oletan olevani hyvä. Keksin juonia ja henkilöitä, joista kirjoittamisesta saan värisyttävää, orgastista mielihyvää. Haluan kirjoittaa viisi "romaania". Vihaan sanaa "romaani", mutta siitä kai on kyse. Aion yrittää hioa sen taidon sellaiseen pisteeseen, että voin tehdä sillä isoja asioita. Haluan oppia taidon sanoa vaivattomasti ja oikein. Haluan kirjoittaa älykkäistä, kaikkein tärkeimmistä aiheista mutta sellaisella tavalla että 12-vuotiaskin ymmärtää, rakentaa suuria tarinoita jotka kuulostaisivat Hollywood-elokuvinakin suurilta, kertoa tarinoita sellaisista ihmisistä joista kukaan muu ei kerro tarinoita ja näyttää että heidän outoudessaan ja rikkinäisyydessään on hurjuutta ja kauneutta.

Kunhan jätän tämän blogin, aion kirjoittaa loppuun ensimmäisen näistä kirjoista. Sitten yritän saada jotkut muutkin uskomaan tähän juttuun. Saa nähdä mitä tapahtuu.

Fiktion kirjoittaminen on se puoli tulevaa elämääni, josta toistaiseksi "nautin". Se on oikeasti kiihottavaa ja kivaa. Toinen puoli tulee mahdollisesti olemaan uuvuttavampi.

Ajattelen joka päivä yhteiskunnan ongelmia. En pysty olemaan ajattelematta niitä. Uskon ensinnäkin olevani hyvä paikantamaan ja ymmärtämään niitä. Vielä parempi olen keksimään ratkaisuja. Tämä selittyy monella tekijällä, joista tärkein on seuraava: ajattelen yhteiskunnan ongelmia paljon, koska tunnen ne voimakkaasti itsessäni, ja tunnen ne voimakkaasti itsessäni, koska kuvittelen voivani tehdä niille jotain. Uskon, etteivät ihmiset yleensäkään ole "välinpitämättömiä" suurten ongelmien suhteen; he vain kokevat etteivät mahda suurille ongelmille mitään, eivätkä siksi uhraa niille ajatuksia.

Saattaa olla, etten minäkään mahda millekään mitään, mutta aion yrittää. Yksilön on mahdollista muuttaa maailmaa, jos hänellä on toivoa ja edes jossain määrin realistinen suunnitelma. Olen tajunnut, että kaikkein tärkeintä on että yksilö löytää ne tahot, joilla on oikeasti valtaa ja voimaa muuttaa asioita. Yksilön ei tarvitse tavoittaa koko maailmaa; parikin tahoa riittää.

Itse yritän seuraavaa; aika näyttää miten tämä onnistuu:

1. Kirjoitan kirjoja, jotka onnistuvat niin hyvin että nimi "Olli Brander" alkaa merkitä ihmisille ainakin jotain. Että sillä on ainakin jonkintasoista merkitystä, että mitä Olli Brander jostakin asiasta ajattelee. Tärkeää on, että kirjat tavoittavat ihmisiä myös Suomen ulkopuolella.

2. Sitten kirjoitan bestseller-romaanin teholla kulkevan mutta ei-fiktiivisen kirjan siitä, millaisia koulujen pitäisi olla. (Tämän teen in English.) Tätä varten teen paneutunutta tutkimustyötä tapaamalla ihmisiä ja matkustamalla itse seuraamaan kuinka jo olemassa olevat vaihtoehtoiset koulut toimivat. Toivon että kirja menestyy, mutta vielä tärkeämpää on että etsin ja löydän tahot, joilla on kiinnostusta kääntää aihe ison luokan dokumenttielokuvaksi. Dokumenttielokuvilla on viime vuosina ollut parhaimmillaan merkittävää ja konkreettista vaikutusta yhteiskuntaan. Niiden avulla on oikeasti ujutettu uusia ajatuksia valtavirtakulttuuriin. Tärkeää on nimenomaan löytää jokin kanava, jonka avulla kylvää idea valtavirtaan. Jos idea on hyvä, löytyy kyllä ihmisiä jotka ottavat sen omakseen ja innostavat muita. Jos syntyy muutamakin uudenlainen koulu ja ne todistettavasti toimivat ja ympäröivä yhteiskunta on niistä kiinnostunut, niiden malli lähtee leviämään.

(Pienifonttinen selostus aiheesta: Ideani siitä millainen koulun pitäisi olla on lähinnä paranneltu versio Sudbury-tyyppisistä kouluista. Kaikki perustuu tieteelliseen tietoon siitä kuinka ihmiset oikeasti oppivat. Pointti on siinä, että mitä enemmän ihminen saa lapsuudessaan ja nuoruudessaan leikkiä, sitä fiksumpi, reilumpi ja tasapainoisempi aikuinen hänestä tulee. Ihmisen kognitiivis-psyykkis-fyysis-sosiaalisen kehityksen kannalta kaikkein tärkein asia on leikki, eikä sen määrää pitäisi jatkuvasti rajoittaa. Toinen pointti on siinä, että ihmisten pakottaminen "oppimaan" on uskomattoman vaarallista. Kaikkea pysyvää, syvällistä oppimista ohjaa ihmisen omaa kiinnostus. Joka ikinen ihminen on luonnostaan valtavan kiinnostunut. Tärkeissä asioissa kuten yhteiskunnassa, kirjallisuudessa, tieteessä ja taiteissa ei ole mitään tylsää, ne ovat ihan vitun suuria ja stimuloivia ja jännittäviä, mutta nykymuotoinen, pakottamiseen, testaamiseen ja pelkäämiseen perustuva koulu sammuttaa ihmisen kiinnostuksen niihin lähes täydellisesti. Eräässä jo olemassa olevassa koulukokeilussa, joissa lapsia ei testata ja joissa lasten annetaan lukea sen sijaan että heidät pakotettaisiin siihen, lapset lukevat mielellään jopa kymmeniä kirjoja vuodessa. Jos ihmisen suhde kaikkeen tärkeään traumatisoidaan tehokkaasti nuoruudessa, hänessä palava kiinnostus ei voi suuntautua kuin ympäröivään höttöön. Yhteiskunnan höttöistymis- ja kylmenemiskehitys on mahdollista kääntää rajusti päinvastaiseen suuntaan.


Esimerkiksi internet-riippuvuutemmekin selittyy lopulta sillä että olemme addiktoituneita oppimiseen. Se on luonnostaan ihmisen suurimpia intohimoja. Miten helvetissä on siis mahdollista, että laitokset, jotka on omistettu nimenomaan oppimiselle, ovat paikkoja joita lapset vihaavat enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Kuinka se on mahdollista? Siksi että nykymuotoiset koulut eivät perustu millään tasolla ihmisten omaan kiinnostukseen. Koulujen pitäisi perustua ihmisten omaan kiinnostukseen täydellisesti. Rentoa aikaa ja leikkimistä pitäisi olla niin paljon kuin oppilas haluaa. Luokkia ei olisi, ikäryhmät olisivat sekaisin. Sääntöjen noudattamista ja reilua käytöstä valvottaisiin demokraattisesti, oppilaat ja koulussa työskentelevät aikuiset yhdessä. Koulussa olisi isot ulkotilat, erilaisille aktiviteeteille ja kokoontumisille omistettuja huoneita ja paljon mahdollisuuksia opiskella mitä huvittaa silloin kun huvittaa. Koulun aikuiset lähinnä auttaisivat oppilasta eteenpäin tämän valitsemissa aiheissa. Jokainen oppilas saisi tutustua omassa tahdissaan aiheisiin joista on kiinnostunut ja halutessaan esitelmöidä niistä muille. Joka viikko olisi oppilaiden omia esityksiä ja näiden lisäksi koulussa kävisi joka toinen päivä yksi tieteen, taiteen, jonkin ammatin tai muun elämänalueen asiantuntija tai vaihtoehtoisesti jonkin vähemmistön edustaja, jotka kertoisivat alastaan tai elämästään. Näihin esityksiin saisi osallistua tai tehdä sillä aikaa mitä ikinä huvittaa. On todennäköistä, että joka päivä kiinnostuneita olisi huomattava määrä; osallistuneet väistämättä kertoisivat oppimastaan myös niille jotka eivät osallistuneet. Jokainen koulupäivä olisi täynnä täysin vapaasti ohjautuvaa leikkiä, rentoutumista, syventymistä ja keskustelua ja siksi äärimmäisen stimuloiva.

^ Enemmän tai vähemmän tämäntyyppisiä kouluja on jo olemassa. Jumalauta että ne toimivat hyvin, ja uskon, että ne voisivat toimia vielä paremmin. Tärkein huomio on ehkä se, että oppilaat rakastavat näitä kouluja. He eivät koe koulujaan paikoiksi "jotka pitäisi polttaa", vaan todella kokevat että koulu on paras paikka maailmassa. Paikka joka kuuluu heille ja jota he ovat valmiita puolustamaan. He myös oppivat pitämään muista huolta, ottamaan vastuuta omasta toiminnastaan ja pitämään reiluutta ensisijaisen tärkeänä.)


3. Nopeutan omalta osaltani kehitystä kohti päivää, jona eläinten oikeudet ovat tosiasia. Tämä tapahtuu vaikuttamalla eläinoikeusliikkeeseen; iso liike on jo olemassa, tärkeintä on muuttaa sen fokusta ja toimintamalleja niin että siitä tulee niin tehokas kuin mahdollista. On hyvinkin mahdollista, että eläinten oikeuksista tulee yksi suurimmista ellei suurin eettinen taistelu tällä vuosisadalla. Jotta niin tapahtuisi, tärkeintä on kaikenlaisen tehottoman sekoilun vaihtaminen psykologisesti fiksuun, tyylikkääseen ja sivistyneeseen toimintaan (keskiössä mm. eri eläinlajien henkisten kykyjen tekeminen tunnetuksi) ja fokuksen siirtäminen kasvissyönnistä "eläin"tuotteisiin, joiden valmistamiseksi ei tarvitse vahingoittaa eläimiä (keinoliha jne.). En vielä tiedä miten tarkalleen aion ajaa tätä, varmaan kirjoittamalla ja puhumalla. Tässäkin olennaista on, ettei yksilön tarvitse tavoittaa koko yhteiskuntaa. Tässä tapauksessa riittää, että tavoittaa tarpeeksi ihmisiä eläinoikeusliikkeessä. Liike on jo olemassa. Toivon että joku siellä haluaa kuunnella.

......

Tällaista ajattelin siis kokeilla tehdä. Tämä tulee olemaan haastavaa, mutta ei kai lopulta mahdotonta? Olen nähnyt vaativampiakin elämänuria. Muutaman kirjan kirjoittamalla ja sitten muutamaan tahoon vaikuttamalla voi oikeasti sysätä eteenpäin sellaisia kehityskulkuja, joilla voi paitsi parantaa valtavasti ihmiskunnan meininkiä, myös pelastaa satoja miljardeja eläimiä. Yksilö ei muuta yhteiskuntaa paasaamalla yksinään, vaan yhteiskunnallinen muutos tapahtuu kun riittävän suuri joukko ihmisiä asettuu palikoiksi yhteen. Tärkeintä on olla yksi palikoista ja sellaisena hyvä.

Tällä hetkellä "visionääreillä" tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisiä, joilla on joko poikkeuksellinen kyky "luoda kasvua" tai sitten keksiä ihmiskunnan eloonjäännin mahdollistavia innovaatioita. Etenkin jälkimmäinen on tärkeää, mutta minä haluaisin nähdä myös visionäärejä, joiden fokus on siinä onko elämä täällä oikeasti inhimillisesti mielekästä. Kuinka tehdä yhteiskunnasta fiksumpi, myötätuntoisempi ja vähemmän pinnallinen paikka? Siihenkin tarvitaan visiota. Jostain syystä humaanien arvojen ajamisesta kiinnostuneilla ihmisillä on paha tapa olla melankolisia huokailijoita ja valittajia, jotka eivät osaa ajaa tärkeiksi kokemiaan asioita läheskään samalla järjestelmällisyydellä kuin tahot, jotka ovat kiinnostuneita lähinnä rahasta ja taloudesta.

Jos tästä suunnitelmasta ei tule yhtään mitään, mikä on, voi Jeesus, hyvinkin mahdollista, niin ainakin voin tietää että yritin. All you can do is all you can do. Siinäkin tapauksessa minulle jää alueita, joilla yrittää onnistua edes välttävästi. Vaikka en menestyisi ainoassakaan suuressa asiassa, voin silti olla kunnon ihminen ja hyvä ystävä ja kaikkia valtavia pieniä asioita.

Internet ja pitäisikö sitä pelätä

Kirjoitin tänne vähän aikaa sitten pitkän merkinnän aiheesta internet. Se oli hieno teksti, mutten enää tiedä olenko samaa mieltä sen sisällön kanssa, joten en julkaise sitä ikinä. Yritän nyt uudestaan.

Internet on aihe, jota olen ajatellut satoja tunteja viime aikoina. Ajattelen sitä, koska pelkään sitä. Yritän ratkaista onko pelkoni perusteltua vai järjetöntä.

On joka tapauksessa välttämätöntä, että edes jotkut pelkäävät. Se, että internet on yhtäkkiä läsnä kaikkialla, on valtava muutos, joka vie väistämättä tilaa kaikilta muilta inhimillisen elämän alueilta. Internet ei välttämättä ole ollenkaan paha asia, mutta se saattaa, ehkä, EHKÄ, olla paha asia, ja annamme sen nielaista itsemme ennen kuin edes tiedämme kunnolla mitä se tekee meille. Tällainen sokeus pätee kaikkein suurimpiin ongelmiin lopulta aina. Ihmisten on helppo havaita pienet ongelmat ja huolestua niistä, koska niiden varjot on helppo erottaa. Kaikkein suurimmat, kokonaisten yhteiskuntien kokoiset ongelmat ovat niin suuria, että yksinkertaisesti totut siihen että on yö.

Kohtuullisesti käytettynä internet on varmasti ok. Mutta entä jos ihmiset ovat internetissä käytännössä koko ajan? Pitää ottaa huomioon, että älypuhelimet eivät ole olemassa siksi että niitä palavasti tarvittaisiin, vaan yksinkertaisesti siksi että tajuttiin että niitä osattaisiin tehdä, ja sitten tehtiin. Sitten joku osasi markkinoida ne ihmisille oikein. On mukavaa kun voi tarkistaa bussiaikataulut baarista käsin, mutta se on nimenomaan mukavaa, ei tärkeää tai välttämätöntä. Internetin läsnäolo joka paikassa ei tee elämästä onnellisempaa, se ei perustu mihinkään tarpeeseen, se perustuu siihen että primitiiviset apina-aivomme nauttivat tietynlaisesta stimulaatiosta. On ihan mahdollista, ettei tällainen kollektiivinen addiktio ole lopulta mitenkään vaarallista; ihmiset ovat arkielämässään muutenkin riippuvaisia lukuisista asioista ja se on usein ihan harmitonta. Mutta entä jos se on vaarallista? Entä jos? Jos?

Tosimaailma ei addiktoi samanlaisella nopeasti aivoja palkitsevalla tavalla kuin internet, mutta eikö tosimaailma anna lopulta inhimillisesti ihan helvetin paljon enemmän? En tiedä. En edes tiedä miten tosimaailma määritellään. Mutta minusta tuntuu, että ihmisyyteen liittyy lähtökohtaisesti tiettyjä vastenmielisiä juttuja, sellaisia kuin pinnallisuus ja epäaitous ja vihamielisyys, ja että internet mahdollistaa noiden juttujen moninkertaistumisen.

Pelkoni ydin on siinä faktassa, että ihmiseläin ei pärjää kovin hyvin informaatiotulvassa. Se on meille vieras ja hankala ympäristö. Jos ihmisiä informoidaan ja viihdytetään joka. puolelta. koko. ajan, useimmat ylikuormittuvat. Kun ihminen ylikuormittuu, hänestä tulee impulsiivinen, aggressiivinen, hermostunut ja aika tyhmä. Internet ruokkii mustavalkoista, huonoa, liian nopeaa ajattelua. Se on vaarallista, koska lähes kaikki tärkeät asiat maailmassa ovat monimutkaisia ja vaativat paneutumista ja aikaa.

Tyhjyyden hetkillä on valtavaa arvoa. Sillä on valtavaa arvoa, että joskus ei tapahdu oikein mitään; katselet vain bussin ikkunasta ulos ja annat ajatusten virrata.

Tyhjyyden arvosta todistaa esim. meditaatio. Meditaatio on sitä, että vain istut hiljaa ja annat ajatusten tulla ja mennä eikä mitään tapahdu. Meditaation on todettu tekevän meistä parempia ihmisiä oikeastaan kaikilla kognitiivisilla ja emotionaalisilla alueilla; hiljaisuuden hetkillä tapahtuu ajattelua ja kasvua. Entä jos hiljaisuus menetetään kokonaan? Mitä sitten tapahtuu? Jääkö ihmisen henkinen kehitys kesken? Tuleeko meistä idiootteja?

Yhtenä osana elämää älypuhelin on hauska ja käytännöllinen, mutta entä jos siitä tulee tärkein osa ihmisen olemassaoloa? Entä jos kukaan ei enää osaa vain olla? Pelkään dystopiaa, jossa ihmiset ovat vaihtaneet ajattelemisen kokonaan älypuhelinten silittelyyn. Se ei ole väistämätöntä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sellainen mahdollisuus pelottaa minua ihan helvetisti. Entä jos niin tapahtuu? Kuka haluaa elää maailmassa, jossa ihmiset eivät ajattele? (Roistot, jotka hyötyvät siitä ettei kukaan ajattele?) Tai ehkä pienikin määrä hiljaisuutta riittää? Ehkä suurin osa kasvusta ei tapahdukaan hiljaisuudessa vaan ihmisen tehdessä jotain muuta, ja hiljaisuus vain täydentää sen? Ehkä? En tiedä. Ihminen tarvitsee sekä toimintaa että hiljaisuutta, mutta missä suhteessa? En tiedä.

Näitä teorioita syö lopulta ratkaisevasti yksi asia: arkitodellisuuteni on ristiriidassa niiden kanssa. Itse en koskaan hankkinut älypuhelinta, mutta miltei kaikki nykyään tuntemani ihmiset hankkivat, ja tunnen nykyään aika paljon ihmisiä. Kiinnostavaa on, että he ovat kaikkea muuta kuin pinnallisia, mustavalkoisia idiootteja. Tuntemani ihmiset ovat yleensä monessa suhteessa fiksumpia ja tarkkanäköisempiä kuin minä. He ovat viisaita ja viisastuvat koko ajan. He osaavat ajatella ja ajattelevat koko ajan syvemmin. Heillä on omat vaikeutensa ja tarinansa, ja se matka jota he tekevät niiden läpi on merkityksellistä ja kaunista. Suoraan sanottuna en voi kuvitella, että tuntemani ihmiset olisivat ilman älypuhelimiaan parempia tai huonompia kuin nyt. Älypuhelimella ei tavallaan ole mitään tekemistä asian kanssa. Se ei näytä vaikuttavan ystävieni ja tuttujeni ihmisyyteen, no, mitenkään. Siitä on lähinnä hyötyä ja iloa arkielämässä; se on aina mukana, mutta se ei kontrolloi tai määrää tai myrkytä mitään. En tiedä, käyttävätkö kaverini älypuhelimiaan "kohtuudella", mutta se vaikuttaa yhdentekevältä.

Tämän perusteella tekisikin mieli peruuttaa kaikki mitä sanoin. Sanoa että unohtakaa kaikki mitä aikaisemmin kirjoitin; pelottelin turhaan.

En tiedä. Mikäli onnistuin vakuuttamaan sinut noilla pelottavilla mietteillä internetistä ja ajattelun tulevaisuudesta, ja olet nyt samanlaisessa huolestuneessa tilassa kuin minä olen ollut usein viime kuukausina, niin ota huomioon että olen paitsi epämääräisen ahdistunut, myös älykäs ja kielellisesti lahjakas. Tämä nyt vain on tosiasia (lol). Älykkyydestä ja kielellisestä lahjakkuudesta on huomattu yksi kiehtova juttu: kun nämä asiat kasvavat, myös taipumus uskoa aivan hulluunkin hevonpaskaan kasvaa. Yksinkertaisesti: älykkäiden ihmisten valmius uskoa teorioihin jotka eivät ole totta on keskimäärin tavallista korkeampi, koska he ovat taitavia keksimään argumentteja ja vakuuttamaan itsensä (ja muut) siitä että asiat ovat tavalla x, vaikka asiat eivät olisi tavalla x. Älykäs ihminen voi helposti vakuuttaa itsensä siitä, että hänen ahdistuksensa johtuu internetistä tai maailmaa hallitsevasta liskoihmisten/juutalaisten/naisten salaliitosta, vaikka lopulta hänen ahdistuksensa johtuu jostain aivan muusta, esim. ikävästä lapsuudesta, tyytymättömyydestä omiin saavutuksiin tai epätyydyttävästä elämäntilanteesta.

Yritänkin vähitellen ratkaista, ovatko tämän tekstin ajatukset vain pintapuolisesti toimiva mutta epätosi teoria. Saatan olla oikeassa, saatan olla väärässä. Toivon koko sieluni voimalla olevani väärässä. Koko sieluni voimalla. Aika näyttää.

Yhdestä jutusta olen melko vakuuttunut: jos ihminen olisi muutenkin urpo, niin internet antaa hänen urpoudelleen ennennäkemättömän hyvän alustan kasvaa. Urpot voivat kokoontua yhteen ja kasvattaa paskakasaansa yhdessä ennennäkemättömällä tehokkuudella. On vain ideoita eikä oikeita ihmisryhmiä tarvitse kohdata. Pelkään, että internetin valloittamassa maailmassa vaarassa ovat ne, joilla menee kaikkein huonoimmin. Heikot, hullut ja hauraat.

1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloimme ehkä viimein päästä eroon sellaisista ihmiskunnan pimeistä puolista kuin heikkojen ja kummajaisten julkinen nöyryytys, mutta nyt se on helppoa taas emmekä ole vielä oppineet torjumaan sitä. (En kyllä ollut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla paikalla, joten saatan jälleen puhua paskaa.)

Löysin hiljattain Facebookista vahingossa yläasteaikaisen luokkakaverini Laurin. Hän oli ihan kiltti ja harmiton koululainen, mutta huomasin että hän on tykännyt Facebookissa sivusta nimeltä "ÄLÄ ANNA RAHAA KERJÄLÄISILLE!!!" Ymmärrän jos kerjäämistä vastustetaan siksi että kuvitellaan että taustalla on "ihmiskauppaa", mutta tällaisissa sivuissa ei tietenkään ole kyse kerjäämisen vastustamisesta toimintana vaan kerjäläisten vihaamisesta ihmisinä; jotkut ihmiset tarvitsevat heikkoja, joita vihata, ja paikan, jonne postata videoita joissa heikoille käy huonosti ja romanimummot saavat pakokaasua kasvoilleen.

Monista tulee internetissä pahempia kuin todellisuudessa. Moni ikään kuin juoksee ympäri internetiä vihaisena jokaiselle joka tulee vastaan. Minäkin olen harrastanut sitä joskus.

Samana päivänä törmäsin "yrittäjän ja naistenmiehen" Henri Heikkisen kirjoittamaan tekstiin otsikolla "V*tun köyhät!" Siinä hän kirjoittaa, kuinka vastenmielisiä köyhät hänestä ovat, kun antavat raskaan perhetaustan, psyykkisten ongelmien ja huonojen lähtökohtien masentaa itsensä sen sijaan että pyrkisivät uutterasti menestymään. Mitä vittua. (Heikkisen teksti vastaanotettiin ilmeisesti riemulla hänen piireissään: viimein joku antoi niiden paskiaisten kuulla kunniansa! vitun köyhät!)

Minun mielestäni ei ole yhtään hyvä asia, että jokainen itsetyytyväinen, jotain asiaa 5 sekuntia ajatellut tomppeli saa äänensä kuuluviin siinä missä asiantuntijat, jotka ovat omistaneet aiheen tutkimiselle vuosia. Jos Henri olisi paneutunut yhdenkin artikkelin verran siihen kuinka köyhyys vaikuttaa ihmisen psyykeen, hän olisi ehkä oppinut jäljittämään missä hänen äkkireaktionsa menee metsään, mutta kun ihmiset eivät paneudu, varsinkaan informaatioon josta eivät "tykkää". Ihmiset vain vilkaisevat ja reagoivat ja oksentavat.

Tieteellinen totuus on, että köyhyys kuormittaa päätä; sillä on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi köyhyytensä kukistamiseen. Toinen tieteellinen totuus on, että rikkaudella ja hyvällä asemalla on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi toisten ihmisten vaikeuksien ymmärtämiseen: mitä hyväosaisempi ja -tuloisempi olet, sitä surkeammin todennäköisesti selviydyt empatiaa mittaavista tehtävistä. Yksi seksikäs jäbä kirjassani kutsuu sekä köyhyyttä että rikkautta sairauksiksi, ja mielestäni siinä on jonkin verran totuutta.

Voiko olla, että informaatiotulva rikkoo meitä kuten köyhyys ja kuten rikkaus samaan aikaan? En tiedä. Ehkä ei. Mutta olen varmasti ainakin jonkin verran oikeassa. Toivottavasti olen vain vähän oikeassa.


Tämä on kiinnostava video, koska Louis C.K. on miettinyt näitä samoja asioita, empatiaa, tyhjyyttä, ja päätynyt samantyyppisiin pohdintoihin. Hänessä on joskus tiettyä messiaanisuutta. Joskus hän ampuu ihan ohi. En tiedä. Toivon että olemme väärässä. Saatamme olla väärässä. Toivon että olemme väärässä ja muutaman vuosikymmenen kuluttua meille naureskellaan lempeästi.

Itse aion pyrkiä antamaan tarpeeksi aikaa asioille, joilla on merkitystä.

Kaikella mitä puuhaat ei tarvitse olla merkitystä. On ihan ok sukeltaa välillä yhdentekevään informaatiotulvaan, kunhan et menetä kykyäsi pysähtyä kadulla ja auttaa ylös niitä jotka on lyöty asfalttiin. Teknologian ei tarvitse tarkoittaa että mitään hyvää ihmisyydestä menetetään. Niille ystäville jotka tämän joskus lukevat: handlaatte tämän teknologiahomman hyvin. Jatkakaa.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Homobaarit ja seksi ja rakkaus


Tajunnanvirtaa.

Olen uskoakseni poikkeuksellisen terävä ja tarkkanäköinen kun kyse on yhteiskuntien kokoisista asioista. Teoriasta ja etiikasta. Koen ymmärtäväni melko hyvin, kuinka ihmiset suurina joukkoina toimivat ja kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu.

Jostain syystä arkielämässä ja kahdenkeskisissä suhteissa olen lahjaton ja tyhmä. Olen myös tarkkaamaton. Tajusin muutama päivä sitten, etten tiedä mistä vaatteeni ovat tulleet. En muista ostaneeni vaatteitani tai saaneeni niitä lahjaksi. En myöskään osaa nimetä kenenkään tuntemani ihmisen silmien väriä.

Yksi järjetön juttu mitä olen harrastanut viime aikoina on homobaareissa hengaaminen. Eräänä yönä joulukuussa eräs nelikymppinen homomies tuli metrolaiturilla laulamaan minulle Jari Sillanpäätä, ja totta kai, täysin loogisesti, annoin hänelle puhelinnumeroni koska hän pyysi sitä. Siitä lähtien hän on lähetellyt minulle tekstiviestejä ja pyytänyt minua eri paikkoihin. Kaksi kertaa olen lähtenyt, koska vaihtoehtona on ollut joko se tai maailman sureminen sohvalla.

Kutsuttakoon häntä vaikka Jariksi. Muutama viikko sitten menin Jarin kanssa viimein homobaariin keskustaan. Istuin seurueeseen, joka muodostui minusta (syntynyt 1990-luvulla), Jarista (s. 1970-luvulla), Riitasta (s. 1950-luvulla) ja Pietarista (s. 1937). Se oli kiehtova sukupolvien välinen kohtaaminen, joka kiihdytti minua suuresti. Olisin halunnut jäädä keskustelemaan Pietarin kanssa 50-luvusta (koska itsekin olen viettänyt osan nuoruuttani siellä), mutta valitettavasti Jari halusi siirtyä toiseen homobaariin Kallioon. Hänen kanssaan kaupungilla käveleminen on hauskaa, koska hän juttelee ja laulaa kaikille ja tämä johtaa toistuvasti villeihin tilanteisiin. (Vastaantulijoille hän esitteli minut Leonardo DiCaprioksi ja itsensä Kate Winsletiksi. Olen kertonut tämän jutun ihmisille monta kertaa, mutta kenenkään muun mielestä se ei ole hulvatonta tai edes lievästi hauskaa. Minusta se on hulvatonta. Jos näkisitte Jarin, ymmärtäisitte kyllä.)

Se, miksi olen hengaillut homobaareissa, on monimutkainen asia. Kaikkein eniten se liittyy siihen, että olen kyllästynyt ja ahdistunut. Kun asioita tapahtuu, voin hetkeksi lakata olemasta kyllästynyt ja ahdistunut. Bilettävien homojen kanssa asioita tapahtuu koko ajan. Silloin elämä on hetken arvaamatonta ja absurdia ja hurjaa. Ei tarvitse ajatella ja surra.

Homomiehet pitävät minusta. Missään muualla minulle ei olla niin ystävällisiä. Uskon, että osittain on kyse ihan aidosta lämmöstä ja ystävällisyydestä. Homobaareissa on usein tiettyä reipasta yhteishenkeä, tavallaan kuin homous olisi edelleen asia jonka takia piilotellaan yhdessä maan alla.

Toisaalta homomaailma (siis se bilehomomaailma, jossa olen vieraillut) on jotenkin pinnallinen ja näännyttävä. Vaikuttaa siltä, että suuri osa homosedistä inhoaa muita homosetiä eikä kelpuuta "liian vanhoja" (eli itsensä ikäisiä?). Kaikkein kuuminta kamaa ovat ilmeisesti nuoret turmeltumattoman näköiset pojat. Viimeksi kun menin homobaariin, kaikki lauloivat minulle. Siinä maailmassa en ole tylsä ja ruma ja ihmiset oikeasti juttelevat avoimesti minulle ja toisilleen. On sähköinen läsnäolon ja seikkailun tuntu. En lopulta tiedä mitä ajatella bilehomomaailmasta. Siinä on hyvää ja huonoa. Kyllä se jännittävämpi maailma on kuin bileheteromaailma.

Viimeksi joka tapauksessa päädyin aamuyöllä johonkin kommuuniin(?) tai jonnekin; olin aivan käsittämättömässä humalassa, koska kaikki olivat tarjonneet minulle, ja sitten havahduin nojatuolissa siihen, että kirkas aamun valo häikäisi silmiäni ja joku aikoi tunkea sukuelimensä suuhuni. Se oli hirveää, ja olin painajaismaisessa tilassa koko seuraavan päivän. Luojan kiitos mitään sen ahdistavampaa ei tapahtunut, ne sattuivat onneksi olemaan ihan kunnon ihmisiä (oikeasti!), mutta ehkä sillä hetkellä havahduin siihen että pitää varmaan lopettaa tämä pelleily. Entä jos olisin lähtenyt siinä järjettömässä tilassa jonkun pahan ihmisen mukaan? Pitää keksiä jokin toinen vaarallinen harrastus. Hankin prätkän tai jotain.

En oikeastaan täysin ymmärrä ihmisten pakonomaista tarvetta etsiä ja löytää seksiä.

En ymmärrä kuinka joku voi esimerkiksi olla niin epätoivoinen, että päätyy raiskaamaan toisen ihmisen. En käsitä sitä. Totta kai ymmärrän seksuaalisen halun ja sen että seksuaalinen halu voi olla epätoivoista, mutta minulle on rehellisesti sanottuna, tunnetasolla, mysteeri, miksi pahimmasta epätoivosta ei voisi hankkiutua eroon yksinkertaisesti runkkaamalla. Arvelenkin, että kyse ei olekaan siitä että omalla kädellä ja sukuelinten hankaamisella toisiaan vasten olisi sinänsä ratkaiseva fyysinen ero. Siinä on henkinen ero. Ihmiset ovat eläimiä, jotka tarvitsevat läheisyyttä pysyäkseen kasassa, ja seksi on hyvä tekosyy mennä toisen lähelle. Toisaalta varsinkin miehet oppivat ajattelemaan, että ollakseen onnistunut yksilön on oltava seksuaalisesti aktiivinen eikä missään tapauksessa neitsyt. Seksin harrastaminen on siis jonkinlainen sosiaalinen voitto, jolla itsensä voi tuntea hyväksi ja onnistuneeksi ja merkitykselliseksi.

Okei, en tiedä, nämä ovat pelkkiä arvauksia. Joskus ajattelen itsestään selviä asioita niin paljon etten enää ymmärrä niitä niin kuin normaalit ihmiset.

Itse etsin ennen kaikkea rakkautta. Jonkinlaista kumppanuutta. Rikoskumppanuuden tuntua. Sitäkään en etsi mitenkään epätoivoisesti; jos rakkaus joskus tulee, niin se tulee. Ehkä siihen liittyy seksi. Miten vaan. Mielestäni moni muukin asia kuin seksi on syvästi seksikästä. En tiedä. Katsotaan.

No niin

Mun on pitänyt kirjoittaa tänne "kolmisen merkintää" nyt jo viikko- ellei kuukausikaupalla. Niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, koska voi saatana, saamattomuus ja epävarmuus ja kaikki sellainen inhimillinen paska. Olen ajatellut, että ennen kuin saan nämä kolmisen merkintää kirjoitettua "en voi siirtyä tekemään täysillä mitään muuta", mikä on tietysti aivan järjetöntä, koska näiden merkintöjen kirjoittaminen ei ole mitenkään "välttämätöntä" ja koko juttu on muutenkin täysin irrationaalinen.

Olenkin ihan vitun irrationaalinen, koska olen ihminen. Joka ikinen ihminen tällä planeetalla on enemmän tai vähemmän irrationaalinen ja hämmentynyt lapsiraukka. Sen myöntäminen mahdollistaa edes jonkintasoisen rationaalisen itsetietoisuuden.

No joo, joka tapauksessa päätin nyt että KIRJOITAN NE KAIKKI MERKINNÄT TÄNÄÄN. Seuraavien tuntien aikana saatana oksennan ne piinallisesti hartioitani painavat postaukset yksi kerrallaan ulos ja sitten jätän tämän blogin taakseni. No niin, wish me luck

lauantai 30. toukokuuta 2015

Anteeksi sekavuus ja vittumaisuus, olen voinut aika huonosti.

Toivoisin että tyhmät valinnat voisi perua yrjöämällä ne jälkeenpäin vessanpönttöön.

Tänne tulee lähipäivinä vielä kolme tekstiä, sitten tämä hiljenee.

torstai 30. huhtikuuta 2015

Helsinkiläinen kupla on ihan jees

Kävin äänestämässä. Se tuntui inhottavalta ja vastenmieliseltä, mutta monet tärkeät ja tekemisen arvoiset asiat ovat melko inhottavia ja vastenmielisiä, joten hoidin homman. Pääsinpähän kävelemään vanhan kouluni käytävillä. (Sekin oli inhottavaa ja vastenmielistä.)

Keskusta ja perussuomalaiset voittivat vaalit. Ne edustavat kuulemma "maalaisia arvoja". Helsingin Sanomien jutussa näyttelijä Krista Kosonen ihmetteli vaalitulosta ja kertoi, ettei henkilökohtaisesti tunne ketään joka äänestäisi perussuomalaisia. "Tulos ei edusta minun Suomeani", Kosonen sanoi. "Minun Suomeeni kuuluvat tasa-arvoiset ihmisoikeudet ja kaikille hyvinvointivaltio ja kaikenlainen rasismi pois. Minusta se on vain rikkaus, että tänne tulee ihmisiä, eikä vain suljeta ovia."

Tästä kommentista nousi "kohu". Onhan kerta kaikkiaan pöyristyttävää, syvästi suvaitsematonta ja aivan valtavan epäpullantuoksuista, että Krista Kosonen sanoi näin. Tasa-arvoiset ihmisoikeudet? Mitä paskaa! Kaikille hyvinvointivaltio? Hyi! Häpeä, Krista Kosonen!

Tämä "kohu" on tietysti lähtökohtaisesti aivan feikkiä. Kommentissa ei yksinkertaisesti ole mitään loukkaannuttavaa. Se on kiltin näyttelijän vilpitöntä ihmettelyä. Krista Kososella on tietääkseni täysi oikeus ilmaista omat arvonsa, siinä missä Timo Soinilla, joka lienee heittänyt kymmenen toisia äänestäjäryhmiä selvästi härskimmin leimaavaa kommenttia vaalituloksen jälkeen, eikä kukaan ole loukkaantunut, koska, no, heittäköön.

Pöljä ja provosoiva on (tarkoituksella) ainoastaan Hesarin jutun nettiversion otsikko:



(Ihmisillä on suuri tarve raivostua internetissä + Lehtien nettiversiot elävät klikkauksista --> Journalismista ja etenkin otsikoista tulee paskaa, jonka ainut tarkoitus on synnyttää voimakkaita tunnereaktioita ja täten tehdä rahaa. -> Ihmiset ovat tietämättömämpiä asioista kuin aikoihin.)

Tämä tässä on kaikkein ärsyttävintä: kukaan ei ole loukkaantunut. Vahvat tunteet on revitty tyhjästä.

Kaikkein äänekkäimmin Kososen kommentista "loukkaantuneet" ovat kulttuuri-ihmisiä ja/tai kaupunkilaisia, jotka yrittävät todistella että he itse ovat reippaita joka aatteen ystäviä eivätkä suinkaan elä punasinivihreässä kuplassa juomassa lattea ja kannattamassa ihmisoikeuksia. Esimerkkinä kirjailija Jari Järvelän twiitti:


Häh? Siis millä perusteilla? Onko "keskivertopersu" esimerkiksi jossain kohtaa tätä keskustelua osoittanut olennaisesti ymmärtävänsä liberaalien näyttelijöiden maailmankuvaa? Linkki?

Kaikella kunnioituksella "keskivertopersulle" ja Jari Järvelälle, mutta ei tällaista voi heittää vilpittömästi. Nämä ihmiset lähinnä röyhkeästi ratsastavat tilanteella retweettien perässä, koska heille sosiaalinen hyväksyntä > kaikki muu. Älykkäiden ihmisten älyllinen epärehellisyys on välillä hurjaa.

Otetaan joku todellista erilaisuutta edustava henkilö: katsotaan kun mielenterveysongelmista kärsivä puoliksi irakilainen yksijalkainen transnainen pyytää tukea ja ymmärrystä sekä "keskivertopersulta" että Krista Kososelta. Pitääkö joku oikeasti todennäköisenä, että "keskivertopersulta" irtoaisi enemmän empatiaa? (Yksittäinen persu ja "keskivertopersu" ovat tietysti eri asioita. Yksittäisillä ihmisillä on erilaisia syitä äänestää perussuomalaisia, mutta käsittääkseni "keskivertopersun" määritelmään kuuluu jo lähtökohtaisesti tietty varautuneisuus kaikkein erilaisimpia kohtaan.) (Uskon silti että merkittävä osa perussuomalaisiakin äänestäneistä äänesti ennen muuta ihan ymmärrettävällä logiikalla tyyliin "Hyvä, viimein löytyi ehdokas joka haluaa laittaa tämän seudun tiet kuntoon", ei siksi että esim. raivoisasti vastustaisi muita ihmisiä.) 

Nimenomaan mielenterveysongelmista kärsivä puoliksi irakilainen yksijalkainen transnainen on henkilö, jonka ymmärtämisessä myötätunto erilaisia kohtaan lopulta mitataan. Tällaisen yksilön erilaisuus ja hätä on niin räikeää ja ilmiselvää, että yksi yhteiskunnan moraalisen sivistystason tärkeimmistä mittareista on se kuinka se häntä kohtelee.

Tällaisten asioiden perusteella minä päätän ketä äänestän.

Yhteiskunnallisessa muutoksessa on tiettyjä mekanismeja.

Olisi todella hyvä, jos tavalliset ihmiset ajattelisivat itse. Toisin sanoen olisi hyvä, etteivät he identifioituisi puolueiden mukaan. Se on nimittäin vaarallista ainakin kahdesta syystä: 1) Oikeistolaiseksi itsensä katsova ei kuuntele vasemmistolaiseksi itsensä katsovaa ihmistä, ja toisinpäin. Ihmiset ovat irrationaalisia: he kuuntelevat lähinnä ihmisiä, jotka laskevat omaan ryhmäänsä. 2) Oikeistolaiseksi, vasemmistolaiseksi, konservatiiviksi, liberaaliksi tai vihreäksi identifioituessasi otat yleensä sisään ison joukon mielipiteitä, jotka joku muu on ajatellut puolestasi. Jos ottaisit itse asioista selvää, voisit huomata että moni omaksumistasi mielipiteistä voi olla melkoista roskaa.

Minä en ole oikeistolainen, vasemmistolainen, konservatiivi, liberaali tai vihreä. Olen jotain mieltä ainoastaan niistä asioista, joista tiedän tarpeeksi ollakseni niistä jotain mieltä. Monista asioista en vielä tiedä tarpeeksi. En siis ole niistä vielä mitään mieltä. Yritän koko ajan sivistyä lisää, jotta voisin olla asioista jotain mieltä.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa pitäisi toteutua ainakin kaksi asiaa, jotta "länsimainen sivistys" olisi enemmän kuin vitsi: 1) Päätöksenteon pitäisi perustua tutkittuun, puolueettomaan tietoon. Sen tulisi olla ennakkoluulotonta ja rationaalista. Jos ideologia on ristiriidassa tieteen kanssa, ideologia on väärässä. 2) Rationaalisuus ei tarkoita psykopatiaa. Päätöksenteossa on välttämätöntä sydämen sivistys. On kunnioitettava ihmisten vapautta, arvoa, virheellisyyttä ja erilaisuutta. Ilman armoa ja myötätuntoa sivistystä ei ole.

Valitettavasti valtava enemmistö ihmisistä on niin järjettömiä tunneolentoja, että käytännössä todella harva poliitikko toimii noiden periaatteiden mukaan. Jotkut kuitenkin toimivat niiden mukaan enemmän kuin toiset. Tämä on olennaista. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen sivuuttaminen on yksinkertaisesti epätieteellistä ja vaarallista, eikä ihmisen tarvitse jotenkin erikseen identifioitua "vihreäksi" sen tunnustaakseen. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen oikeuksien polkeminen taas on yksiselitteisesti inhimillisesti väärin. (Ainakin näyttäisi olevan mahdotonta eettisesti perustella kuinka se voisi olla oikein.) Miljoonien ja taas miljoonien villieläinten kiduttaminen pienissä ritiläpohjaisissa häkeissä osoittaa myös aivan suunnatonta sydämen sivistyksen puutetta, varsinkin nyt kun tiedämme monen nisäkkään olevan tuntemisen suhteen ja kognitiivisesti ihmislapsen tasolla. Monen asian voi perustella siitä saatavalla rahalla, mutta johonkin on vedettävä raja. Taloudellisen hyödyn nimissä ei voi hyväksyä mitä äärimmäistä hirveyttä tahansa. Turkistarhaus on erinomainen esimerkki äärimmäisestä hirveydestä.

Väitän, että nämä ovat kaikki kantoja, joihin ihminen saapuu kun tieteellinen tieto yhdistyy eettisesti vastuulliseen ajatteluun. Toisin sanoen, kun yhteiskunta kehittyy moraalisesti, se alkaa suhtautua ympäristö-ongelmiin vakavammin, kannattaa vähemmistöjen oikeuksia ja vastustaa eläinten huonoa kohtelua. Kaikki muutos ei todellakaan lähtökohtaisesti ole hyvää. Osa on. Esimerkiksi tämä.

Isossa kaupungissa ollaan esimerkiksi näissä asioissa vähän pidemmällä kuin pienemmillä paikkakunnilla keskimäärin.

Modernien yhteiskuntien lähihistoriassa voi erottaa tiettyjä kehityskulkuja, jotka myöhemmin on helppo arvioida "järjen" ja "hyvyyden" voitoiksi. Hyvä esimerkki on esimerkiksi se, että ihmistä ei enää tuomita orjaksi tai kakkosluokan kansalaiseksi siksi että hänellä on tumma iho.

Nykyään meille on ilmiselvää, että tässä on voittanut järki ja hyvyys. Kehitys ei kuitenkaan selity sillä, että ihmiset yksilöinä olisivat kovinkaan järkeviä. Yksilöt eivät ole kovinkaan järkeviä. Kaikki eivät vetäytyneet yksin vuorille filosofoimaan ja tulleet itsenäisesti siihen johtopäätökseen, että rotuerottelu on perseestä. Jos lukee tutkimustietoa siitä, kuinka ihmiset tekevät päätöksiä, reagoivat epäkivaan tietoon ja muuttavat mieltään, on ilmiselvää että ihmisen kognitiiviset prosessit ovat usein aivan helvetillistä, epärehellistä ja pelokasta mössöä.

Merkittävä enemmistö ihmisistä ei ole ajattelijoita. Yhteiskunnalliseen muutokseen riittää, että jotkut ovat.

Ajattele yläastetta. Uskon, että yläasteet ovat merkittävän samanlaisia minne tahansa menetkin länsimaailmassa. Yläasteella on tärkeää olla riittävän samanlainen kuin muut, ja syvällinen ajatteleminen on noloimpia asioita mitä voit tehdä. Älyköt, taiteilijat ja ylipäätään ne ihmiset, joilla on ratkaisevasti erilaiset arvot ja intressit kuin muilla, ovat yläasteen sosiaalisessa järjestyksessä usein hylkiöitä ja outolintuja. Vaikkeivät olisi, oudoista ideoista ja uusista ideologioista on paras pysytellä enimmäkseen hiljaa.

Iso kaupunki eroaa pienemmästä paikkakunnasta siinä, että yläasteen jälkeen maailma avautuu enemmän. Pienempienkin paikkakuntien hylkiöt ja outolinnut usein muuttavat tänne, koska täällä on enemmän tilaa olla erilainen. Koska ihmisiä on paljon enemmän, tiettyä naapuripainetta ei ole. Erilaisten on helpompi löytää muita erilaisia. Muodostuu alakulttuureja. Miltei poikkeuksetta, elävät alakulttuurit vaikuttavat vähitellen valtakulttuuriin.

Kaupungissa vaihtoehtoja sosiaalisessa ympäristössä on enemmän. Yhtäkkiä esimerkiksi ympäristötietoisuus onkin hyväksyttävä vaihtoehto. Siihen päätyäkseen ei tarvitse enää ajatella itse, riittää että imitoi, näkee että työkaveri on tehnyt hyvät johtopäätökset ja tekee perässä. Uudet ideat saavat varttua ja hengittää, ja jos niissä on jotain järkeä ja sydäntä johon tarttua, ne alkavat myös levitä.

Keskimääräinen kaupunkilainen on ihan yhtä typerä ei-ajattelija kuin keskimääräinen pikkupaikkakuntalainen. Mutta siellä missä on ihmisiä, on myös ajattelijoita, ja kaupungissa heille on enemmän tilaa.

Koko maa tulee liikkumaan siihen suuntaan mihin Helsinki liikkuu. Siihen vain menee jonkin verran enemmän aikaa.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Marilyn suuteli minua

Marilyn suuteli minua lukee Coca-Cola-mainoksissa Helsingin bussipysäkeillä. Niissä Marilyn Monroe juo kokista poissaolevan ja surullisen näköisenä.

Tässä yhtenä yönä päätimme tehdä jotain muuta kuin istua baarissa. Baarissa istuminen on lopulta kyllästyttävää ja ankeaa ja siitä tulee maha kipeäksi. Tennispalatsissa alkoi kello 23.45 suomalainen elokuva jonka nimi oli "Toiset tytöt". Tykkäsimme siitä kaikki. Nyt-liitteen kriitikko kirjoitti että se oli suunnilleen hirveintä ja loukkaavinta paskaa mitä hän on ikinä nähnyt. Veikkaan että kyse oli vähintään osittain siitä että kriitikolla oli muutenkin huono päivä ja siksi kaikki näytti pahalta. (Sellaiseen "kaikki on uskomattoman kauheaa tänään" -fiilikseen pystyn samastumaan vahvasti.) "Toiset tytöt" oli ehkä ainoita kiinnostavia suomalaisia elokuvia mitä olen nähnyt pitkään aikaan, muun muassa siksi että se perustuu oikeiden ihmisten tarinoihin ja pystyimme yhdistelemään johtolankoja.

Sitten meitsi vietiin "dyykkaamaan" ekaa kertaa.


Tässä minä "dyykkaan" ekaa kertaa. Kuva toimii samalla mainoksena Dressmannin huonosti istuvien puvuntakkien tämän kevään kokoelmalle. Aurinkolasit totta kai näyttävät aivan oikeilta, mutta tässä piileekin yllätys: todellisuudessa minä tein ne Paintilla. Anteeksi muuten kun olen nykyään lähes naamallinen ihminen. Nyt et voi enää kuvitella että tätä kirjoittaa kuuma ja kohtalokas River Phoenix ja kaikki on paljon vähemmän seksikästä.

Sitten kävelimme öisessä Kalliossa. Sitten tanssimme ja painimme ja muutenkin bailasimme huhhuh pimeällä ullakolla ja minä kerroin kummitusjutun, jonka kerron pimeissä paikoissa aina kun ihmiset vain suostuvat kuuntelemaan. "Mies oli lähtenyt metsään vaeltamaan. Alkoi tulla pimeä ja mies tajusi ettei ehtisi yöksi ulos metsästä. Onneksi mies löysi pienen mökin, jonka ovi oli jäänyt auki. Mökissä ei ollut ketään ja mies päätti nukkua mökissä ja jättää kiitosviestin aamulla pöydälle..."

Me on viime kuukausina uinut näihin teksteihin. Ennen kaikki oli vain minä, koska muita ei vielä ollut. Nyt olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa jotkin hetket tuntuvat melkein elämältä ja rakkaudelta.

On myös ihmisiä, jotka käytännön syyt kuten maantiede ja aika pitävät kaukana mutta joita rakastan silti. Muutaman kerran tapaamasi ihmisen rakastaminen kuulostaa liioittelulta ja varmaan onkin, mutta meillä ei ole paljon aikaa ja mihin muuhun sen voisi paremmin käyttää kun ihmisten ja asioiden idioottimaiseen rakastamiseen? Tai ehkä meillä on paljon aikaa, en tiedä, tämä on ensimmäinen kierrokseni elämässä enkä tiedä meneekö tämä nopeasti.

Haluaisin olla välittämättä kaikenlaisista epämiellyttävistä ohimenevistä kulttuuri-ilmiöistä ja keskittyä elämään siinä pienessä kaistaleessa tätä aikaa, jolla on merkitystä ihmisille sittenkin kun tästä kaikesta on kulunut 90 vuotta. Nyt on 1925, suurin osa tästä kaikesta tulee katoamaan todella nopeasti.

Toistaiseksi en tiedä miten lakata vihaamasta, mutta arvelen että se loppuu heti kun lakkaat pelkäämästä. Toistaiseksi en tiedä miten lakata pelkäämästä.

Täydellinen eristäytyneisyyteni maailmasta oli ilmeisesti pelkkä välivaihe. Ja tämä on välivaihe ennen jotain muuta. Seuraavassa luvussa minä olen kansainvälisesti menestynein kirjailija Suomen historiassa.

Veikkaan että kirja numero 2 tulee olemaan iso juttu. Käytin siihen jo pari vuotta, mutta siitä ei vielä silloin tullutkaan mitään, ja nyt tiedän että tulen kirjoittamaan sen myöhemmin kokonaan uudestaan. Joo, siitä voisi tulla iso juttu. Se voisi myydä kolme miljoonaa kappaletta tai jotain. Tämä oli varovainen arvioni. Älkää unohtako tätä. Haluan päästä sanomaan että "minähän sanoin". Joskus pari päivää sitten TV:stä tuli Titanic. En ollut ennen nähnyt sitä, mutta nyt olen nähnyt sen ja täten olen melkein normaali ihminen. Se oli ihan ok. En itkenyt. Minulla on silti sydän. Minun kirjani numero 2 on vähän niin kuin Titanic paitsi että minun tarinassani Jack ja Rose tahtoivat kuolla. Se on maailman kovin juttu ja siinäkin on Marilyn.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Asiaa


Lopetan mahdollisesti lähiaikoina tämän blogin kirjoittamisen. En välttämättä lopullisesti, mutta kuitenkin. On tietty joukko asioita, jotka haluan tehdä elämässä. Juuri nyt tämä blogi on tiellä. Sitä paitsi tämä juttu on alkanut polkea paikallaan.

Minulla on tehtävä elämässä. Mikään korkea voima ei tietääkseni ole määrännyt sitä, vaan olen löytänyt sen itse. Siinä tehtävässä on monta osaa. Minä hengitän sille. Tehtävän toteuttaminen tulee olemaan helvetin vaikeaa, ja siihen tarvitaan paitsi useita pitkälle kehittyneitä taitoja myös todella paljon toivoa. Ilman toivoa en ottaisi mitään näistä askeleista, en eläisi yhtään päivää.

Tässä blogissa oli tietty vallankumouksen meininki vielä vuosi sitten, mutta en ole koskaan ajatellut että tämä blogi itsessään olisi mikään suuri juttu. Tai en tiedä, tämän avulla pääsin ihmisten maailmaan sisään. Opettelin tartuttamaan vallankumousta.

Suurimmat päämääräni vaativat sitä, että keskityn täydellisesti niihin tarinoihin jotka haluan kertoa. Haluan kertoa ne niin hyvin, että pääsen sinne asti minne olen tässä elämässä ajatellut päästä. Haluan elää tämän tarinan hyvin, se on paljon kreisimpi kuin tiedättekään ja haluan nähdä miten se jatkuu. Haluan pelastaa eläimiä. Haluan auttaa luomaan kansainvälisen eläinoikeusliikkeen, jolla on psykologisesti nerokas strategia ja oikeat, realistiset mahdollisuudet mullistaa yhteiskuntaa. Haluan auttaa mullistamaan koulujärjestelmän. Haluan nähdä koulujärjestelmän, joka perustuu täsmälliselle. tieteelliselle. tiedolle. siitä miten ihmiset oppivat. (Ihmiset ovat luonnostaan addiktoituneita oppimiseen. Kaikkea todellista oppimista ohjaa kiinnostus. Pakota lapsi lukemaan kirja jota hän ei halua lukea, toista tämä monta kertaa, ja olet luonut ihmisen joka vihaa ja pelkää lukemista ja oppimista eikä oikein osaa ajatella.) Haluan nähdä yhteiskunnan, jossa kaikilla ihmisillä on mahdollisuudet oppia kokemaan ja ajattelemaan syvällisesti, ja jossa opitaan paitsi "kuinka pärjätä" myös kuinka olla kunnon ihminen. Kuulostaa haastavalta mutta tieteen valossa tämä on lopulta aika helppoa. Jos vain halutaan. Miksei haluttaisi?

Voin omalla työlläni, enemmän tai vähemmän, vaikuttaa eläinoikeusliikkeeseen, voin vaikuttaa siihen mitä kirjallisuus tarkoittaa, voin vaikuttaa siihen mitä koulu tarkoittaa. Ensin pitäisi luoda tilanne, jossa sillä mitä sanon olisi jotain painoarvoa.

Pitäisi vain osata kirjoittaa tarpeeksi hyviä kirjoja. Siis sellaisia, että niillä olisi mahdollista saavuttaa äärimmäisen harvinaista kansainvälistä menestystä. Sellaista, mihin ainakaan kukaan suomalainen ei ole pystynyt aikaisemmin. Pitäisi toisin sanoen osata olla poikkeus.

Uskon että osaan. Uskon että ne kirjat jotka aion kirjoittaa ovat kultaa. Tämä saattaa olla harhaa, mutta suurenmoisella harhallakin voi päästä yllättävän pitkälle elämässä. Parempi se on kuin ei mitään.

Hieno juttu on, että jos joku hullu sanoo tarpeeksi vakuuttavasti ja tarpeeksi monta kertaa että "minä pystyn tähän", ennemmin tai myöhemmin muutkin saattavat alkaa uskoa siihen.

Suuri osa minulle tärkeistä ihmisistä kavahtaa tällaisia pyrkimyksiä olla jokin poikkeuksellinen menestystarina. Se kuulostaa cheekmäiseltä kusipäiseltä roistokapitalistiselta paskalta. Mutta jos et ole cheekmäinen kusipäinen roistokapitalisti vaan nimenomaan kaikkea muuta, niin eikö ole vain ihan vitun hienoa, että taistelet sinulle pyhien asioiden puolesta yhtä suurella päättäväisyydellä kuin pahojen asioiden puolesta on tapana? En halua vain juoda teetä ikkunan ääressä ja katsoa kun maailma vääntyy yhä lähemmäs painajaista, jossa kaikkein eniten valtaa on kaikkein pahimmilla, eläimet tungetaan pieniin kulhoihin ja häkkeihin ja monelta ihmiseltä puuttuu kyky nähdä toisen ihmisen kärsimys.

Vaikka minun taisteluni olisi lopulta pieni vaatimaton tarina muiden joukossa eikä tästä tulisi oikein mitään eikä "olli branderia" googlaamalla löytyisi 60 vuoden kuluttua muuta kuin joku pieni artikkeli siitä että autoin istuttamaan puita hautausmaalle, niin... sentään kerran nuorena yritin.


Tämän merkinnän konsepti on älytön, tai siis en tajua miten nämä kuvat joissa seison kohtalokkaasti ulkona liittyvät mihinkään. No joo.

Vielä vähän aikaa sitten olin epävarmempi kuin nyt. Nyt moni muutaman kuukauden takainen epävarmuus tuntuu kaukaiselta ja järjettömältä. Muutama viikko sitten jotenkin kyllästyin ajattelemaan omaa rumuuttani yms. ja heti kun lopetin sen niin huomasin että näytänkin aika pitkälti siltä miltä haluankin näyttää. Ihan sopiva havainto nyt kun kirjoitan kirjaa mm. hyvännäköisyydestä, sen merkityksestä ja voimasta.

Useilla perinteisillä mittareilla minä olen "ruma". Moni on pitänyt minua viime aikoina "hyvännäköisenä". Katsokaas, lapset, vetovoima on aika monimutkainen juttu.

Tietysti itsestä pitämään oppiminenkin on taistelu, joka vaatii usein vuosikymmeniä. Mutta olen ihan hyvässä alussa.


Sitten numeroitu lista ajatuksia ja havaintoja ja muita juttuja JOTKA VAIN PITÄÄ SANOA viime aikojen öiltä ja päiviltä

1) Olen jossain määrin pahoillani että haukuin sitä palestiinalaislasten kuolemalle bussissa kikattanutta söpöläistä paskaidiootiksi. Eihän se välttämättä ole paskaidiootti. Enhän minä tiedä siitä ihmisestä mitään. Ehkä se on suuri taiteilija. Teinikriisissä tai mitä tahansa jne.

2)
Olen jo pitkään halunnut olla dorka, joka ylipukeutuu puvuntakkiin ja solmioon jne. Viime päivinä olen kokeillut ja se on tosi mukavaa. Omistan tasan yhden puvuntakin ja yhden solmion. Aion täten pukeutua samoihin vaatteisiin joka päivä. Se ei haittaa, koska monet hienot ihmiset tekevät niin (esim. Homer Simpson).

3) Tärkeimpiä juttuja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on tämä: kysy kysymyksiä. Yritä oppia tuntemaan se jonka kohtaat. Ehkä ensin ei kiinnosta. Mutta kunhan kyselet vähän, alkaa kiinnostaa. Jopa monet hienot fiksut ihmiset puhuvat huomaamattaan järjestelmällisesti ja koko ajan itsestään. Esim. minä olin sellainen aika pitkään, mutta se on tosi typerä veto. Jos haluaa puhua keskeytyksettä vain itsestään, voi aina luoda blogin. (Totta kai kaikki riippuu tilanteesta. Jos jotain suurta tai kauheaa on vaikka tapahtunut, niin puhu, puhu, puhu vaikka kymmenen tuntia, kuuntelen.)

4) Tunnen aitoa kiintymystä ja suojelunhalua ja rakkautta elämäni ihmisiä kohtaan. Sellainen kehitys vaatii usein aikaa. Ensin näkee vain itsensä ja haluaa tulla nähdyksi.

5) Jos haluan vielä joskus hengittää vapaasti tässä maailmassa, pitää oppia antamaan nopeasti anteeksi. Jos en opi vilpittömästi hyväksymään sitä, että kaikissa niissäkin ihmisissä, jotka ovat kriteerieni mukaan Poikkeuksellisen Hienoja Ihmisiä, on ominaisuuksia joista en pidä (esim. taipumus ottaa ei-nolouden ihanne niin vakavasti, ettei koskaan voisi julkisella paikalla laulaa rakastamansa biisin mukana vaikka haluaisi, tai taipumus ikuistaa kaikki liikkeensä sosiaaliseen mediaan, tai taipumus luiskahtaa välillä outoon sadistiseen tilaan, tai taipumus uskoa pseudotieteeseen, tai taipumus käsittämättömästi arvostella muita ihmisiä yhdentekevien fyysisten ominaisuuksien takia, tai rumat viikset), jos en opi rakastamaan sitä ettei kukaan koskaan milloinkaan voi olla täsmälleen sellainen kuin haluaisin ihmisten olevan, elämä on ja tulee aina olemaan mahdotonta.

6) Yksi toistuvista tavoista suhtautua minuun on jotenkin perverssin innokkaasti ja hyväntahtoisesti odottaa, että todistan olevani "oikeasti kiinnostava", ja samalla suhtautua vihamielisesti siihen mahdollisuuteen että olen.

7) Tähän mennessä kaikki keskustelut, joissa olen tullut yrjönneeksi sanat "The Great Gatsby", ovat olleet kauheita ja kiusallisia.

8) On tuskastuttavaa, kun tylsä ihminen, joka on liian tylsä tajutakseen olevansa tylsä, kaappaa keskustelun seurueessa pitkiksi ajoiksi. Tällaiset ihmiset ovat usein miehiä, joilla on rumat viikset.

9) Kaikki vaikuttavat tylsiltä joskus.

10) Useimpia poikkeuksellisen hienoja ihmisiä yhdistää se, että he saivat jonkin poikkeuksellisen huonon kortin elämässä.

11) Olen ollut hämärissä baareissa yllättävissä seurueissa ja ajatellut että tämän pitäisi tuntua taas jotenkin absurdilta, mutta se onkin ollut inhimillistä ja lämmintä ja itsestään selvää.

12) Kerroin Olavi Uusivirralle, että kultakalan muisti on kuukausia ellei vuosia. Olen halunnut sanoa sen jollekulle jo jonkin aikaa, koska ihmiset viittailevat kultakalan muistiin väärin.

13) Antti Nylén ei lue tätä blogia, koska pelkää turhaan että tämä on hyvä.

14) Jonkin aikaa sitten villi nuorisojengimme kävi Helsinki Poetry Connectionin jameissa katsomassa kun ihmiset joivat kaljaa ja lukivat runoja mikin (siis ei Mikin, vaan mikin) edessä. Esitykset olivat ihan jees, mutta huomasin taas ettei lavarunous ole minun juttuni. Mutta sitten lavalle ilmestyi tyttö nimeltä Laura, ja hän puhui yleisölle ihmeellisellä kirkkaudella ja herkkyydellä ja varmuudella siitä että on ja ei ole musta, ja melkein itkin ilosta ja tajusin että lavarunoudella voi tehdä uskomattomia asioita. Runoudella voi tehdä uskomattomia asioita. On järisyttävää, kun jonkun sanat tulevat anteeksi pyytelemättä suoraan sydämestä. Useinhan se on se juttu, jolla vallankumous sytytetään.

15) Melkein itkin ilosta myös kun Pertti Kurikan nimipäivät voitti Suomen euroviisuehdokkuuden. Katselin kun yhtyeen jäsenet kävelivät voiton jälkeen järkyttyneinä käytävää ja basistin huulilta erottuivat sanat "MITÄ TAPAHTUU" ja se on sellainen fiilis johon voin vahvasti olemassaolon edessä samastua.

16) Sain itseni kiinni hihittämästä Radio Helsingin Paskalistalle ja tajusin yhden tärkeimmistä kiusaamisen mekanismeista: kiusaajat ovat usein hauskoja. Kyllä me kaikki tajuamme että on ihan vitun perseestä että Ari Peltonen valitsee jonkun hevosen syntymästä kauniin biisin kirjoittaneen Satu Kostiaisen ja sitten haukkuu ja pilkkaa sitä ihmistä radiossa säälimättömästi viikkotolkulla vain siksi että Satu lausuu sanan "amazing" niin että kuulostaa kuin hän sanoisi "mazing"... mutta kun se on samalla niin kauhean hassua, se oikeasti naurattaa, ja protestoimalla tuomitset itsesi "huumorintajuttoman" "ilonpilaajan" rooliin. Ja koska kukaan ei halua olla ilonpilaaja, niin kukaan ei sano mitään.

Kukaan ei protestoi. Mekanismeja, mekanismeja.

Entä jos olisi kaikkien pilkattujen, kaikkien tallottujen ja häkkeihin vangittujen puolella, niin anteeksi pyytelemättömästi että koko jutun noloudesta tulisi valtavaa, pitelemätöntä, vaikuttavaa voimaa... Entä jos. Se olis tavallaan tän branderjutun ytimessä
Haun avainsanat tänään:

rouvan jättimäiset rinnat
mikropenis vauva
runkkaaminen

Laatublogi

torstai 12. helmikuuta 2015

Nuoren Branderin kärsimykset

Kuulostaa siltä että joku ammuskelee aseella ulkona.

Pääni on ollut viime kuukaudet todella sumussa. En näe kirkkaasti, aina on kymmenen ylimääräistä huolestunutta ajatusta tiellä. En pysty olemaan se ihminen joka haluaisin olla. En tiedä miksi teen mitä teen. Asioita voi ymmärtää vain teoriassa, käytännössä olemassaolo on kaaosta. Kohtelen ystäviä vihollisina. Tuhlaan loputtomasti aikaa kaikkeen turhaan räpiköimiseen ja paskanjauhantaan, vaikka haluaisin olla kirkas ja reilu ja vilpitön ja uskollinen kauniille periaatteille. Haluaisin hymyillä universumin huumorille. Joskus kaikki on hauskaa. Joskus otan kaiken niin vakavasti että vaikutan häiriintyneeltä. Haluaisin vain kirjoittaa kirjan ja päästä ylös täältä, mahdollisimman korkealle ylös täältä, mutta päällä on monta metriä mutaa.

Miksi esimerkiksi otsikoin tämän "Nuoren Branderin kärsimyksiksi"? Pitävätkö ihmiset ongelmiani vitseinä siksi että naamioin ne itse sellaisiksi?

En ole mitä haluaisin olla, eivätkä muut ole mitä haluaisin heidän olevan. Minun onnettomuuteni on epäonnistunutta viihdettä. Ihmiset sanovat ihan pokkana että kirjoita jostain muusta. Aina joku on vihainen, tai sitten minä olen vihainen.

Ja silti nämä ovat hienoimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut.

Viime yönä itkin enkä oikeasti osannut kunnolla paikantaa että miksi, ja nauroin sille että itkin.

Voin jatkaa näiden merkintöjen kirjoittamista, mutta se on lopulta epäonnistumaan tuomittu yritys löytää selkeyttä. Oikeasti on sumu. Totuuksia on liian monta. Voi aina ottaa yhden totuuden, mutta se ei koskaan riitä. Todellisuus on sumu. Meditaatio voisi auttaa, terapia voisi auttaa, mutta se on liian uuvuttavaa ja vittu en jaksa.

Epätoivoista kun ei vain jaksa pelastaa itseään.

Merkittävä osa niistä jotka tuhoutuvat tuhoutuvat nimenomaan siksi.

Haluan tuntea onnea, tiedän hyvin miltä se tuntuu ja se on ihmeellistä ja haluan pitää siitä kiinni. Haluan löytää seikkailua. Pitääkö mennä johonkin toiseen todellisuuteen, jos nämä asiat haluaa löytää? Haluaisin että joku kirjojeni henkilöistä pysäyttäisi autonsa viereeni seuraavan kerran kun kävelen baarista kohti bussipysäkkiä ja sanoisi että sinä tiedät kuka olen, lähdetään vittuun täältä, tiedän täsmälleen mitä etsit ja kaikki ne suuret asiat ovat tässä.

En ole vieläkään oppinut sietämään ihmisten epätäydellisyyttä. Kirjojeni henkilöt ovat epätäydellisiä, mutta tavoilla joita voin itse kontrolloida, eivätkä tämän maailman ihmiset toimi niin. En voi sietää sitä. En voi sietää sitä etten voi sietää sitä.

Kipua sielussa on vaikeampi ottaa vakavasti kuin murtunutta sääriluuta, vaikka molemmat ovat yhtä todellisia biologisia tosiasioita, joita ei voi korjata vain päättämällä että nyt minä vittu olen ehjä.

Tarvitsen apua. Tarvitsen apua ihan oikeasti. Pysäytä auto viereeni ja tee jotain, anna jotain.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Pizzeria

Lol oon kauhee

Kaunis biisi. En tiedä kuunteleeko kukaan näitä biisejä oikeasti koskaan. No, kuuntele tämä, Oradise Paskar esittää kauniin biisin Bettinan show'ssa syksyllä 2013. Voiko maailma olla vaikuttamatta vähän kauniimmalta paikalta kun tuo pianomelodia soi? Tiesittekö että Bettina Sågbom-Ek on oikeasti ihan tosi hyvä ja kaunissieluinen ihminen


Haluan uskoa ystävyyteen ja myötätuntoon ja sankaruuteen. Haluan uskoa kauniisiin ja ihmeellisiin puoliin ihmisissä. En tiedä uskonko niihin aina, en tiedä uskoiko Dumbledorekaan aina, mutta tuhansien kokemusten ja tieteellisten tosiasioiden perusteella tiedän että ne ovat olemassa. Itse asiassa ne ovat aika vahva ja irrottamaton osa ihmiseläimyyttä. Niitä kuitenkin pitää toisinaan etsiä.

Se etsiminen vain on ihan vitun väsyttävää toimintaa joskus.

Kyynelehdittyäni ongelmiani käsiini ja pilattuani muiden tunnelmaa jälleen pari tuntia lähdin taas kohti aamuöistä bussipysäkkiä. Nousin bussiin, ja kohta sinne nousi hyvin hyvin etäisesti tuntemiani ihmisiä jotka olivat aikaisemmin sattuneet samaan baariin. "Hei, tuu meidän kaa tonne taakse istumaan." "Ääähfff. Okei"

Helvetti, en jaksa olla epämääräisen sieluttomasti hymyilevä naamio. Olen liian usein nimenomaan sellainen. Elämäni on pizza joka on jaettu vähintään kahteen hyvin erilaiseen osioon, joissa kummassakin olen joku ihan muu kuin toisessa.

Hymyilin tämänkin tilanteen läpi neutraalisti, vaikka tuntui taas lätäköltä joka näyttelee ihmistä.

"Tänäänkin Palestiinassa on kuollut paljon lapsia", sanoi suosittu poika ja nauroi koska se oli hyvä vitsi. Juttelin tytölle, joka näytti siltä miltä eräs äitini ystävä on luultavasti näyttänyt nuorena. Hän vaikutti sympaattiselta, mutta sitten hän sanoi haluavansa viiltää kaulani auki. (Annoin sen anteeksi, koska tiedän että äitini ystävä varasti nuorena pyöriä ja oli kauhea, ja nyt hän on yksi lempeimmistä ihmisistä jonka tiedän.) Tämä on huumoria, ajattelin, hymyile. Siis hymyilin. Ja sitten he häipyivät ja jäin yksin. Olin ollut heidänkin läsnä ollessaan yksin, joten yhdentekevää

Lasten kuolemalle ja kaulojen viiltämiselle kikattaminen on tietysti kreisihauskaa hassuttelua, ja pääsen sellaiseen kyllä ihan mielelläni mukaan, mutta en sellaisilla hetkillä kun tuntuu siltä että haluaisin jonkun vain nojaavan poskensa hartiaani ja ymmärtävän suruni ilman että tarvitsee edes sanoa mitään, ja muuta kaunista. (Masennus herkistää oudosti ja imee energian jaksaa nauraa muiden mukana, mikä on itsessään rasittavaa koska se tekee sinusta ärsyttävän kylmäsilmäisen ilonpilaajan. Olet muissa tunnelmissa ja etsit jotain parempaa todellisuutta ja iso osa iloisten ihmisten huumorista muuttuu etäiseksi pahviksi. Se on ihan helvetin iso menetys)

Sosiaaliset tilanteet vaativat usein nimenomaan valehtelemista. Hymyilet vaikka ei hymyilytä. Näin on erityisesti nopeissa ohimenevissä sosiaalisissa tilanteissa. Nouset samaan bussiin jonkun kanssa ja hengität hetken aikaa samassa tilassa ja sitten olette vapautuneet toisistanne. Ihan sama olitko hänelle totta.

Mutta en tiedä, mulla on outo ihanne. Et voi tietää, onko vastaantulijan hymy totta. Ehkä hänen isoäitinsä kuoli tänään. Sano siis jotain kaunista, kosketa nopealla vaatimattomalla lämmöllä.

Toinen ihanne: haluaisin olla totta, hyvässä ja pahassa. En haluaisi hämätä niin paljon, haluaisin hymyillä vain silloin kun hymyilyttää.

Joo. Hienoja ihanteita. Kun vain osaisi elääkin niiden mukaan. Näitä harjoittelen seuraavat vuosikymmenet, jos vain saan elää

Minulla on "vaikea persoonallisuus". Lol. Miksi kirjoitan "lol" vaikken edes hymyile? Kuinka monta miljoonaa kertaa läpikotaisin synkät ihmiset ovat tänään maailmassa kirjoittaneet "lol"? Lol

tiistai 10. helmikuuta 2015

En tiedä miksi

Miten on mahdollista olla niin pohjattoman toivoton ja ankea ja hengityskyvytön yhdellä hetkellä, niin tärisevän täynnä toivoa ja intoa ja elämää kymmenen minuuttia myöhemmin, ja sitten taas takaisin?

Mietin että mitenköhän tämä loppuu, loppuuko tämä tarina valoon ja voiton tunnelmiin vai luovutanko jonain päivänä kaikkien saatanallisten Negatiivisten Tosiasioiden ja Maailman Pimeän Puolen edessä. Jälkimmäisessä tapauksessa luovun varmaankin kaikesta toivosta, järjestä ja moraalista, irtisanoudun ihmisyydestä ja siirryn yhteiskunnan ulkopuolelle syömään roskia ja hampurilaisia ja pelottelemaan vastaantulevia ihmisiä


Jos löytäisin karaokebaarin jossa voisin laulaa tämän niin olisin onnellinen ainakin sen illan, en tiedä miksi

Osaan laulaa teoriassa, teoriassa tiedän täsmälleen miltä laulamisen pitäisi kuulostaa mutten vain pysty tuottamaan sitä ääntä

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

James Deanin naama, jne.

Katsoin Uuden musiikin kilpailua ja mietin että entä jos osallistuisi siihen ja kieltäytyisi täydellisesti menemästä mukaan siihen ylipirteään ja huippuiloiseen ELÄMÄ ON IHANAA -meininkiin. "Hei, hei, mikäs tunnelma täällä ennen esitystä?" "Ei kovin hyvä. Olen ripuloinut koko päivän." "Perhe on varmaan sulle tärkeä?" "No ei kyllä ole."

...
.........
..

En jaksa (toistaiseksi) edes selittää mihin käytin viimeiset ~12 päivää elämästäni. Se liittyi ihmisen hyvyyden ja pahuuden ja ihmiskunnan tulevaisuuden tutkimiseen, ja ne päivät olivat ihan helvetin kauheita. Onneksi näyttää siltä, että ne ovat nyt (toistaiseksi) ohi. Suuret ja tärkeät asiat hyvin harvoin tekevät onnelliseksi. Nyt tuntuu siltä että haluan vain hetkeksi kutistaa maailmani takaisin itseeni ja teihin ja tähän.

Aika monta viime kuukautta onnistuin ajattelemaan maailman sijaan itseäni (niin kuin normaali ihminen) ja se oli lopulta varsin rattoisaa. No ei kyllä ollut. Mitä oikein puhun? Kaikki on hirveetä.

Selailen taas vanhoja kuvia itsestäni. Haluaisin näyttää kuvissa hienolta ja kiintoisalta, mutta en yleensä näytä. Outo juttu on, että en tiedä miltä näytän. Mulla ei ole mitään kirkasta käsitystä siitä miltä näytän. Tuntuu, että näytän jokaisessa valokuvassa ja joka kerta kun katson peiliin ihan uudelta. Onkohan aivan normaali asia, että ihminen ei täsmällisesti tiedä miltä näyttää? Uskoisin että se on aivan normaali asia. Ihmiset ylipäätään tuntevat itsensä todella harvoin.


Tähän sensurointiin ja puolittaiseen naamattomuuteen on joitain ihan järkeviä syitä. On tosi paljon kuvia, joissa poseeraan kerjäläisen myymien kukkien kanssa sateisessa Roomassa:


Kauheaa kun ei ole ulkonäköä. Ei "kaunista" eikä "rumaa".

James Dean oli näissä jutuissa niin hyvä:



(James Dean oli varmaan harjoitellut nimikirjoitustaan vuosikausia ja sitten kun hän pääsi viimein kirjoittamaan niitä niin hän kuoli.) (Tuo silmälasipäinen tyttö näyttää 2010-luvun suomalaiselta kirjallisuudenopiskelijalta.) Minun James Dean -harrastukseni selittyy 90-prosenttisesti sillä, että James Deanista ja maailmasta hänen ympärillään on kulunut jo kauan aikaa. (Miten James Deania harrastetaan?) James Dean on ollut kuollut ihan kohta 60 vuotta. Se ei ole enää vaarallista eikä ahdistavaa. Se ei voi tuottaa pettymyksiä. Nykyhetki on minulle joskus niin äärimmäisen stressaava ja ahdistava ja sydämetön ja masentava, että sopivilla ja sopimattomilla hetkillä pakenen mielelläni näihin James Dean -juttuihin jne. Tiedän että se on ihan älytöntä, mutta en aio lopettaa, koska se pelastaa minut. Haluaisin uskaltaa olla ihan vitun älytön. Luoja, anna minulle rohkeutta!


Joka tapauksessa ihmettelen loputtomasti sitä, kuinka James Dean onnistui näyttämään järjestelmällisesti ja poikkeuksetta niin hienolta ja kiintoisalta. Ensinnäkin hänellä oli "täydelliset kasvonpiirteet". (Jotkut ovat olleet tästä kanssani eri mieltä ["No joo, kyllä mä olisin otettu jos sen näkönen jätkä tulis iskemään mua baaritiskillä, mutta kyllä niitä paljon paremmankin näköisiä on"]. Se on aika käsittämätöntä.)

"Täydelliset kasvonpiirteet" eivät kuitenkaan riitä, koska aika monella ihan helvetin tylsällä ihmisellä on "täydelliset kasvonpiirteet" (lähtökohtaisesti "rumat" ihmiset ovat usein kiinnostavampia kuin "kauniit" ihmiset); olennaista on, että James Dean näytti aina myös psyykkisesti kiintoisalta. Hänen silmiensä takana oli aina jotain, ja se on olennaista, olennaista, olennaista ja olennaista ja niin edelleen.


(James Deanista ja näiden valokuvien kuvaajasta tehdään ilmeisesti kohta elokuva, ja se on vitun kauheaa. Samoin on kauheaa, että The Sundays tekee mahdollisesti "paluun". Kauheeta, hirveetä, oksettaa.)


James Dean ei ollut mitenkään yksiselitteisesti hyvä ihminen. (Kuka on?) Olen tullut siihen lopputulokseen, että James Dean oli pissis. Itsekeskeinen, impulsiivinen, sekava ja inhottava, mutta kuitenkin pohjimmiltaan, jollain olennaisella (olennaisella, olennaisella) tasolla hyvä. Rakastan pissiksiä. Olen kirjoittanut tämän kaiken jo monta kertaa. Päämäärättömässä asioiden toistamisessa piilee suurta uskonnollista taikaa.


Ne jotka ovat lukeneet tätä blogia yhtään pidempään tietävät että kirjoitin aikaisemmin kirjaa pojasta, joka vihaa nykymaailmaa ja haikailee mennyttä maailmaa ja kuolleita kuuluisuuksia; sitten hän yrittää tehdä itsarin, ja alkaa pian sen jälkeen tavata haikailemiaan kuolleita kuuluisuuksia, ja sitten hän lähtee pohjoiseen Norjaan etsimään kuollutta sukulaistaan, ja silleen.

On ihan hyvä, että hyllytin sen kirjan. (Suomi Sanakirjalla on ihastuttava selitys sanalle hyllyttää: hyllyttää: panna hyllymään, hetkuttaa, notkuttaa. esim. Hyllyttää mahaansa.) Kirjoitin sitä yli kaksi vuotta, ja jäin lopulta polkemaan paikalleni, koska, vaikken uskaltanut myöntää sitä itselleni, koko juttu jäi lopulta hyväksi ideaksi jolle en osannut tehdä oikeutta. Olin (olen?) liian nuori kirjoittamaan sitä kirjaa nyt. Vainajista ei tullut kokonaisia ihmisiä. He jäivät liian haamuiksi, mikä on väärin ottaen huomioon kuinka kiinnostavista ihmisistä reaalimaailmassa oli kyse. Tulen kirjoittamaan sen kirjan joskus lähivuosina kokonaan uudestaan. Vasta sitten kun tiedän, että rahkeeni riittävät siihen. Se on iso tarina. Ei silti pitäisi tukehtua ajatukseen, että "nyt kirjoitan isoa tarinaa".

Joinain päivinä rakastan olla kirjailija. Siis hyvinä päivinä. Olisikohan mahdollista jollain lääkkeellä tms. saada aivonsa pysymään jatkuvasti onnellisessa tilassa? Se olisi mukavaa. Syy 1: Onnettomassa tilassa on ihan todella kauhea olla. Syy 2: Kun olen tietyssä onnellisessa tilassa, aivoni tuottavat jollain melkein yliluonnollisella tavalla, hirveällä vauhdilla kaikenlaisia suuria (ja joskus pieniä) ideoita. Lauseita, jotka iskevät sydämeen, ihmisiä, jotka lausuvat ne, heidän tarinoidensa yksityiskohtia. Pyromaniaa, pieniä vallankumouksia, outoja vitsejä, tapoja kuolla.

"Urani" – lol – "kirjailijana" on täydellisesti tällaisten hetkien varassa. Uskon, että minulla on jonkin verran neroutta (luultavasti kaikilla on), mutta valitettavasti en voi mitenkään kontrolloida tai säännöstellä tai tilata sitä itse. Se vain tulee sellaisilla hetkillä kun sydän on täynnä ja pää on tyhjä ja bussi kiitää moottoritiellä ja maailmankaikkeuden värit ovat yhtäkkiä paljon voimakkaammat kuin yleensä.

Silloin tuntuu siltä kuin seuraisi sivusta jotain ihmeellistä. Otan ideoita talteen kännykän muistikirjaan ja tuntuu siltä kuin olisi vahingossa pyydystänyt pieniä nopeita ilmassa lentäviä taikaolentoja. Ja saanut samalla, jotenkin luvattomasti taas hetkeksi käteensä avaimen ylös täältä paskavuoresta. No joo, katsotaan.