lauantai 28. syyskuuta 2013

PS: Sanoin järjestäväni bileet kun mun blogilla on 7 virallista lukijaa. Nyt on! Aion juhlia niin kovaa että aivoni lentävät ulos ja kimpoavat katon kautta takaisin päähäni! (hyi)

Asiallinen runokirjoitus

Sanoin joitain viikkoja sitten kirjoittavani "Suomen runokentästä" ja nyt teen sen. Kirjoitan ennen muuta Suomen nuoresta runokentästä, koska muusta en tiedä. Aion mainita nimiä ja olla vilpitön ja armoton. Aion myös varastaa kuvia, joita en ole itse ottanut ja käyttää niitä kuvituksena.

Idea aiheeseen lähti Me Naisten artikkelista Hurmaava ilmiö: Nämä pojat sanovat sen kauniimmin, jossa toimittaja ihastelee lutusia runopoikia esimerkiksi Helsinki Poetry Connection -tapahtumassa. Runopoikien herttaisuutta ja kaikinpuolista sympaattisuutta painotetaan useaan kertaan, jotta lukijalle tulisi selväksi että tässä todella on kyse koulutettujen keski-ikäisten tätien ihannepojista.

Ensinnäkin mun on korostettava, että en ole runoilija. Kirjoittajana olen ennen muuta tarinankertoja (tai muu prosaisti). Olen kiinnostunut ennen kaikkea asioista (ihmisistä, sieluista, heikkouksista, tapahtumista, seksistä, mielipiteistä) ja kielestä lähinnä vain välineellisesti; paljon enemmän mulle merkitsee se, mitä sanotaan, kuin se, miten sanotaan. Vaikuttavat lauseet ovat yleensä vaikuttavia siksi, että niissä ilmaistaan jotain suurta ja totta ja tärkeää. Kaunis tapa ilmaista asia on pelkkä sinetti lauseen hyvyydelle.

Mun on vaikea haltioitua kauniista kielestä sinänsä. Yksin se ei riitä. (Samalla tavalla pidän eniten maalauksista, jotka ovat paitsi kauniita myös sanovat jotakin tärkeää jonka ymmärrän.) En sano, että tämä on "oikea" tapa suhtautua kirjoittamiseen. Tämä vain on oma (autistinen) tapani enkä mahda sille mitään. Siitä syystä juttu menee vaikeaksi suuren osan runoutta kohdalla. Jos en tajua täysin mitä sanotaan ja miksi se on konkreettisesti merkityksellistä, mun on vaikea luoda tekstiin suhdetta. Tekstissä olevien asioiden on provosoitava minussa voimakasta tunnetta, koska sanat sinänsä eivät siihen vielä riitä. Tästä syystä en osaa oikein suhtautua esim. Erkka Filanderin Heräämiseen valkeaan myrskyyn. Sen ansiot ovat ennen muuta upeassa kielessä ja kauniissa mielikuvissa. Näen että moni lause on hengästyttävän hieno, mutta ne eivät mene vielä sydämeeni asti. Konkretia, materia puuttuu. Heräämisen valkea myrsky on neroutta kielen tasolla, mutta ajatuksesta en ole varma.

http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/514853/2/514854.jpg

Kirjoitin joskus vuosi sitten nuorista (suomalaisista) kirjoittajista jotka tiesin, ja luetteloin nimiä. Runoilijoista luettelin Janne Kortteisen, Miki Liukkosen ja Robert Meriruohon.

Miki Liukkoselta ensinnäkin odottaa paljon. Hän on todennäköisesti tunnetuin nuori suomalainen kirjoittaja tällä hetkellä. En ole ihan varma että miksi. Epäilen että siksi että hän on niin vitun hyvännäköinen.


Miki Liukkosessa kiinnostavinta on se, että hän osaa käyttää mediaa eikä luojan kiitos hienostele kieltäytymällä "brändäämästä" itseään. Hänen tekstinsä sen sijaan eivät tunnu minussa missään. (Ainakaan tähän mennessä eivät ole tuntuneet. Ehkä hänen juttunsa on romaanien kirjoittaminen. We will see.) Suurin osa hänen runoistaan on vähän niin kuin The Scenesin musiikki: ihan jänniä ja näppäriä, mutta eivät tunnu yhtään missään. Niistä puuttuu kipu ja viha ja paska ja suru ja ilo ja toivo ja savu ja kaikki. Pelkkiä absurdinhassuja kuvia. Ainoastaan äidin kuolemasta kertova Elisabet-runo on poikkeus (niin kuin December Heat on aidosti hyvä biisi). Melkein kyynelehdin Elisabetin kohdalla. Siitä löytyy jotain inhimillistä, joka menee sydämeen. Muuten tuntuu, ettei Miki Liukkonen ole edes yrittänyt, koska on arvellut pääsevänsä muutenkin helpolla (koska lehtiin varmaan kuitenkin halutaan ottaa hänestä kuvia). Mun on vaikea samastua kirjoittajiin, jotka eivät kirjoita purkaakseen raivoaan ja epätoivoaan, pelastautuakseen henkihieverissä elämän pimeydeltä ja luodakseen maailmoja, joista löytää toivoa ja lohtua itselleen ja kaltaisilleen. Jos mulla ei olisi näitä oikeasti sattuvia pakottavia tarpeita, tuskin tulisi mieleenkään kirjoittaa.

Jotenkin luulisi, että Miki Liukkosella olisi jotain sanottavaa. Jatkan odottamista. Etkö ole mistään vihainen? Etkö ole mistään pakahduttavan iloinen tai surullinen? Etkö halua kostaa mitään? Etkö halua muuttaa mitään? Etkö halua tappaa ketään? Etkö halua pelastaa ketään? Halu tappaa ja halu pelastaa ovat minulle tärkeimpiä motivaattoreita kirjoittamiseen.

Tää on hieno kuva

Robert Meriruoho eroaa kirjoittajana merkittävästi Miki Liukkosesta, koska hänen teksteissään on käsiin tuntuvaa konkretiaa ja (yhteiskunnallista) vihaa. Viha on ehkä tärkeimpiä tekijöitä hyvässä tekstissä. Tästä syystä Robert Meriruohon juttuihin on helpompi samastua. Göteborgilaisessa viikonloppusadussa on oikeasti jotain. Potentiaalia. Asioiden kauneutta. Elämää. Jotain myös puuttuu. Tarvitsisin vielä lisää kipua, omakohtaisuutta, raivoa, legendaa; kaikki pitäisi korottaa potenssiin 2 että syntyisi räjähdyksiä.

Kaikista edellä mainituista syistä Janne Kortteinen on mielestäni edelleen Suomen (ja ehkä maailman) ylivoimaisesti paras runoilija. En osaa perustella tätä millään muulla kuin sillä että Janne Kortteisen tekstit tuntuvat. Niissä puhutaan oikeasti tärkeistä asioista ja ne tuntuvat oikeasti joltain (jotkut niistä vituttavat minua rankasti, mutta niin pitääkin, se on paljon parempi kuin ei-mitään, ja vitutuksenkin läpi voi yleensä nähdä jotain arvokasta). Ne ovat sillä rajalla ovatko mitään runoja ollenkaan, ennen muuta ne ovat inhimillistä tunnetta; nimenomaan kipua ja vihaa ja paskaa ja surua ja iloa ja toivoa ja savua, joita ei pilaa se että ne olisi muotoiltu, kuorrutettu ja kätketty pinnallisella älyllä. Oikeastaan Janne Kortteisen jutut ovat sillä rajalla ovatko mitään tekstiä ollenkaan. Ne tuntuvat puheelta.

Loistava aasinsilta.

Suomessa on myös nuoria runoilijoita, jotka kirjaimellisesti pääasiassa puhuvat runonsa. Olen jo melko pitkään seurannut tiiviisti Helsinki Poetry Connectionin (jota näyttävät pääasiallisesti vetävän Harri Hertell ja Kasper Salonen) blogia siinä parasta ovat postaukset joissa on peräkkäisiä kuvia (yleensä anonyymeiksi jäävistä) ihmisistä, jotka ovat nousseet open mic -tilaisuuksissa lavalle ja lukeneet omia tekstejään. On jotain helpottavaa ja innostavaa ja kiihottavaa ajatuksessa, että jossain, mahdollisesti tässä samassa kaupungissa, on nuoria ihmisiä jotka ovat kirjoittaneet runoja ja halunneet nousta lukemaan ne ihmisten edessä. Runojen kirjoittaminen kertoo yleensä kauniista, kiinnostavasta ja älykkäästä sielusta. Halu nousta ihmisten eteen ja avata se sielu kertoo tulesta ja rohkeudesta.

Parasta ovat ne kuvakavalkadit. Like dis:


Onko toi liian pitkä? Innostuinko liikaa? Whatever.

(Ai niin! Melkein unohdin mainita tämän, joten tungen nyt tähän väliin että löysin edellisestä Parnassosta Niillas Holmbergin [s. 1990] runon Rummun kalvo ja se oli oikeasti hiton hyvä! Muistan myös törmänneeni toisinaan Aura Nurmen juttuihin ja nekin ovat aika jees.)

Pidän siis Helsinki Poetry Connectionin konseptista. Konsepti on hyvä. Siinä on potentiaalia. Pitkään mulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta siitä toimisiko Helsinki Poetry Connection käytännössä. Oli tulitikku, mutta en tiennyt olisiko tulta. Tämä on salaisuus, mutta kävin kerran tsekkaamassa. Kutsuvieraiden esiintymiset olivat ensimmäisenä ja kestivät liian pitkään, kun olin kuitenkin tullut sinne katsomaan nimenomaan open mic -kuvakavalkadeja livenä. Lähdin kutsuvieraiden esiintymisten ajaksi pitkähkölle kävelylle ja sekaannuin absurdiin katutappeluun.

Kun tulin takaisin, open mic -vaihe käynnistyi. Valitettavasti istuin baarissa niin kaukana lavasta, etten saanut luetuista runoista mitään selvää. Jossain vaiheessa siirryin lähemmäs. Aloin saada runoista selvää. Oli suuri pettymys, etteivät ne tuntuneet juuri miltään. Ne tuntuivat nimenomaan hassunabsurdilta kikkailulta ja jännäilyltä. Enemmän kuin mitään kaipasin jotakuta, joka nousisi lavalle ja alkaisi huutaa oikeita asioita, tärkeitä asioita, kipua, vihaa, rakkautta, riemua, vallankumousta, elämää, kuolemaa, kaikkea sitä. Ketään ei kuitenkaan tullut, joten jouduin turvautumaan kaljaan ja tanssimaan sekavana kotiin.

Ehkä ongelman ydin tiivistyy Me Naiset -jutun eräässä kuvatekstissä: Jarkko Jokisen, Tuukka Terhon ja Juho Kuusen mukaan runoilijan tunnistaa ryhdistä ja leppoisasta asenteesta.

Hyi! Miksi? Mulla on kaikkea muuta kuin leppoisa asenne. Mulla on aggressiivinen, epätoivoinen, raivokas, palava, haltioituva, juhlava, pyhä, räkäinen asenne asioihin. En ole ikinä ollut leppoisa. Haluaisin olla leppoisa. Leppoisuus on sokeuttava, terveellinen vamma, joka varmaan tekee elämästä helpompaa. Taiteen kannalta se on varmaan pahinta mitä on.

Runouden ei pitäisi olla leppoisaa. Runouden ei pitäisi olla kivaa ja näppärää. Runouden pitäisi olla vallankumous. Runouden pitäisi sanoa jotain mitä on sanottava, sen pitäisi herättää hämmennystä ja sekaannusta ja inspiroida rikosilmoituksia. Runouden ei pitäisi ensisijaisesti herättää "aww"-reaktiota koulutetuissa keski-ikäisissä Me Naisia lukevissa tädeissä, sen pitäisi mennä suoraan nuorten ihmisten sydämiin ja antaa heille valoa, toivoa, vihaa, voimaa, rohkeutta, rakkautta, vallankumousta, kaikkea sitä, jotain mihin tarrata ja joka taskussa kulkea rohkeampana maailmaa päin.


Tässä on arvioni "Suomen runokentästä". Sitten jos ja kun saan itse jonkin teoksen julki, saatte vapaasti haukkua ja mollata sitä.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Mua on puhuteltu jo 2 kertaa viime kuukausien aikana nimellä "Pyry".

Jossain liikkuu kaksoisolentoni, jonka nimi on "Pyry". Ihan kiva nimi muuten.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Hei

Joka päivä ihmettelen päivittäisten vierailujen määrää tässä blogissa. Yleensä useita kymmeniä. Vaikuttaa siltä, että vain murto-osa on venäläisiä botteja. Jossain on pakko olla joku oikea ihminen, jota en näe mutta joka lukee ajatuksiani.

Jos joku lukee tätä epävirallisesti, anonyymina tai salaa, voisitko kommentoida tähän lyhyesti jotain? Vaikka mitä kuuluu. Olis vain tosi mielenkiintoista tietää. Vaaraakaan ei ole. En näe IP-osoitettasi tai tule kotiisi yöllä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Benjamin Peltonen


Perjantain Nyt-liitteessä oli juttu Benjamin Peltosesta, 16-vuotiaasta teinipojasta, joka on laittanut itsestään nettiin poseerauskuvia ja saanut niiden avulla 80 000 paneutunutta fanityttöä. Jutun lukeminen vitutti minua tärisyttävästi.

Itse Benjamin Peltosesta mulla ei ole merkittävää mielipidettä, varmaan hän on persoonana ihan ystävällinen ja perusmukava ameeba (mikä sinänsä on jo ihan hyvä saavutus). Se mikä minua vituttaa ovat ne 80 000 fanityttöä. Se etteivät he vaadi enempää. Artikkelin mukaan tytöt kirjoittavat Peltoselle muun muassa tällaista: "Oikeesti sä autat mua jaksaa tässä ­maailmassa." "Omg, this just confirmed that you are perfect." Kadulla he säntäävät hänen käsivarsilleen.

Kävin lukemassa Benjamin Peltosen ask.fm-sivun kysymyksiä ja vastauksia.


Ja tätä samaa koko homma. Kyse ei ole mistään erityisen syvällisestä sielusta, vaan nimenomaan täysin keskimääräisestä teini-ikäisestä ihmisestä, jolle perusteeksi tehdä jotain riittää että muutkin tekevät niin ja jonka henkinen maailma pyörii lähinnä suosittujen tuotemerkkien ympärillä.

Lainaus Nyt-liitteestä:
Peltonen lataa nykyään tililleen joka päivä yhdestä kolmeen kuvaa. Kuvissa on poikkeuksetta vain hän itse. Peltosen Instagram-tilillä on yli 200 kuvaa. Niissä hän hymyilee tai poseeraa vähän häkeltyneen näköisenä. Käsi hiuksissa, käsi korvan takana, käsi aurinkolasien sangalla, käsi niskan takana.
Miksi tuollaisia ilmeitä, kysyi äiti.
Siksi, että kaikki muutkin, Benjamin vastasi.
Mutta entäs ne kuvat ilman paitaa, jatkoi äiti.
Ei hätää äiti, niin siellä ovat monet muutkin.

Tämän takia suurin osa ihmisistä on niin vaarallisia idiootteja. Maailman tuhoisimmat, rumimmat ja sadistisimmat asiat kuten holokausti tai McDonald's saavat tapahtua, koska suurin osa ihmisistä vilkuilee jatkuvasti ympärilleen sen sijaan että pysähtyisi hetkeksi ja arvioisi itse.

On karmeaa, että ihminen, joka ei ole tehnyt ainuttakaan merkittävää, rohkeaa tai vaikuttavaa tekoa, joka ei ylipäätään edes sano mitään, saa kymmenet tuhannet seuraajat huokailemaan ihailusta ja kunnioituksesta. PELKÄLLÄ NÄTILLÄ NAAMALLA. MIKSI? En ymmärrä suurinta osaa ihmiskunnasta. Miksi useimmat teinitytöt ja ylipäätään useimmat ihmiset ovat sietämättömiä tyhjäpäitä? Siskoni esimerkiksi on koko teini-ikänsä fanittanut ihmisiä, jotka ovat taiteellisesti/inhimillisesti/moraalisesti kunnioitettavia, mutta keskimääräiselle teinitytölle näyttää riittävän se että nuorella pojalla on hieno tukka ja symmetriset kasvonpiirteet. Se näyttää kompensoivan sielun puutteen täydellisesti.

Wikipedia kertoo kastemadon sukuisista tunkiolieroista: "Yksinkertaistetusti kuvattuna tunkioliero on kuurosokea luikerteleva suoli." Mielestäni määritelmä sopii yhtä hyvin keskimääräiseen teiniin. Mäkkärissä silmät tyhjinä kapitalismin, mainonnan ja ryhmäpaineen vapaaehtoisina uhreina BigMacia puputtaessaan keskivertoteinit eivät mielestäni ole mitään paljon korkeampaa.

Tunkioliero

Jos lähisukulaisia ei lasketa, itse olen puhunut jollekulle tytölle kasvotusten viimeksi elokuussa 2011. Syitä on monia, joista yksi on varmaan se että piinaan tavallisia kunnon kansalaisia ja kutsun heitä luikerteleviksi suoliksi. Olen pahoillani.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

I've been sleeping with my brothers
I ate my family
My grandpa is now a leather jacket


Vau, miksiköhän kirjoitin noin. Olen valvonut taas koko yön. Olen siinä tilassa jossa voin nauraa onnellisesti ja turtana kaikelle.

Pitää löytää oma asunto. Haluan elää näin.

torstai 19. syyskuuta 2013

Ärsyttävyys

Olin äänekäs, pikkuvanha ja häiriköivä lapsi ja lopulta joskus 12-vuotiaana mulle kerrottiin, että olen ärsyttävä. Se näytti olevan jossain määrin yleinen mielipide. Sen jälkeen vietin monta vuotta yrittäen parhaani mukaan olla olematta ärsyttävä. Mulle kehittyi nopeasti aika hyvä tutka sen havaitsemiseen, mikä on ärsyttävää ja mikä ei ole ärsyttävää. Vältin parhaani mukaan kaikkea ärsyttävää ja katselin säälillä ja oudolla vahingonilolla ihmisiä jotka eivät tajunneet olevansa ärsyttäviä. En pystynyt katsomaan vanhoja valokuvia itsestäni, koska olin niissä niin ärsyttävä. Käytännössä olin niinä aikoina enimmän aikaa hiljaa ja pukeuduin mahdollisimman persoonattomasti.

Nyt oon ollut jo pari vuotta sen verran eristyksissä, että olen taas antanut itseni kehittyä ärsyttäväksi. Ehkä mussa on luonnostani jotain hämärästi ärsyttävää. Olisi kiva selvittää, mitä ärsyttävyys oikeastaan tarkoittaa. Ärsyttävät ilmaukset kuten "höhöö" tai "masuasukki" (en ole koskaan sanonut "masuasukki") on helppo jäljittää, mutta olemuksesta tai luonteesta huokuva kokonaisvaltaisempi ärsyttävyys on epäselvempi asia. Ehkä siinä on kyse esim. voimakkaasta egosta ja provosoivista tavoista ilmaista sitä.

Esim. näin:

Helvetti! Nyt loppuu ajan tuhlaaminen

Äh, mä oon Q

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Brando

http://www.retronaut.com/wp-content/uploads/2013/03/144-620x657.jpg

Muutan blogin osoitteen nyt kvisteristä branderiksi. Kvister ei tarkoita mitään, Brander alkaa vähitellen tarkoittaa jotain. ------------- No voi vittu. brander.blogspot.com onkin jo jonkun amerikkalaisen teinitytön vuonna 2002 kahdelle blogimerkinnälle varaama osoite. Missäköhän tuokin ihminen on nyt? 11 vuotta myöhemmin. Ehkä hän on kuollut. Ehkä hänellä on jo lapsia. Kuka tietää.

Tämä blogi olkoon siis o-brander.blogspot.com. Toinen blogi taas on tästä eteenpäin oleva brande-r.blogspot.com. Taidan muuttaa oman nimimerkkinikin Q-kirjaimesta Branderiksi. Hyvästi kvister.blogspot.com. Hyvästi Q. Aika haikeeta oikeastaan.

Ajattelin että kirjoittaisin runoskenepostauksen nyt, mutten jaksa. Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan. Uskomattomia asioita tapahtuu. Elän sumuista ja levotonta vaihetta, mutta ilotulitusten pitäisi kohta alkaa.

Opettelen pysymään pinnan yläpuolella. Aika monta vuotta on jo mennyt niin että lähinnä pelkkä naamani on ollut pinnan yläpuolella ja suuni haukkonut epätoivoisesti happea ennen vääjäämätöntä vajoamista pinnan alle. Nyt olisi suunnitelmissa saada edes hartiat vedestä. Ja lopulta, jonain päivänä, ehkä astua kuivalle maalle.

Olen kyllästynyt olemaan jotain mitä en ole. Tästä lähtien aion olla vain minä. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta aikaisemmin se on ollut pelkkää teoriaa. Nyt mä kokeilen käytäntöä. Aion olla rehellinen itselleni. En jaksa miettiä mitä muut haluavat silloin kun se ei ole moraalisesti välttämätöntä. Aion tehdä omaa juttuani. Aion uskoa omaan juttuuni.

Tällä hetkellä uskon omaan juttuuni niin intensiivisesti, että sorrun välillä ylimielisyyteen. Tai no en sorru vaan ihan tarkoituksellisesti käytän sitä jonain buustauskeinona tai jotain. Tuntuu, että maailmassa on tällä hetkellä aika vähän mihin tarrata, joten tarraan sitten tähän. En tiedä olenko oikeasti ylimielinen. Ehkä vähän. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa ihmisistä on monella tasolla typerämpiä kuin minä. Haluaisin että kaikki olisivat niin kuin minä. Myötätuntoisia, älykkäitä, kyseenalaistavia, moraalisesti selkärankaisia, kohtuu sivistyneitä, rohkeuteen ja viisauteen pyrkiväisiä. Mutta kun eivät ole.

Johonkin on tarrauduttava. Tarraan ylimielisyyteen vähän samalla tavalla kun pultsari, jota minä ja siskoni yritimme auttaa yöllä joitain viikkoja sitten. Hän istui kirjaimellisesti paskaisella alustalla saastaisissa vaatteissa ohi kulkevien juhlijoiden pilkattavana keskellä kaupunkia, mutta silti hän kieltäytyi ottamasta almujamme vastaan. Hän antoi meidän maksaa vain taksimatkan, mutta muuten hän kieltäytyi rahoistamme raivokkaan järkähtämättä. Hän tarrautui itsearvostuksensa rippeisiin, koska paljon muuta hänellä ei ollut. Paitsi muovipussi jossa oli voileipä ja pillimehua. (On lähes mahdotonta kirjoittaa pillimehu kirjoittamatta ensin "pillumehu".)

Se pultsari ei halunnut rahaa vaan vain jonkun, joka pysähtyisi tosissaan juttelemaan ja kuuntelemaan. Vähän niin kuin minä. Tää blogi on mun paskainen alusta, nää on mun saastaiset vaatteet

Yst. terv.

http://cl.jroo.me/z3/G/A/d/a/a.aaa.jpg

Kahdensadannen kerran eläinten oikeuksista

Olin lihava, hyllyvä ja iloinen, mutta sitten yöni pilattiin taas. Tällä kertaa kaikki alkoi Facebook-yhteisöstä nimeltä "Animal cracker rights".

Se
oli hauska. Voisin melkein liittyä siihen. Mutta tämä kommentti palautti mut taas uupuneeseen vitutukseen:



Tää vois olla hyvää parodiaa anti-eläinoikeusihmisistä. Mutta ainakin Facebook-tykkäyksiensä (People Eating Tasty Animals, jne.) perusteella Jani Anttonen on tosissaan.

Tästä päästään laajempaan aiheeseen: aktiivisesti eläinoikeuksia vastustavat ihmiset. Mulle ilmiö on aina ollut käsittämätön, enkä osaa arvioida sen laajuutta. En tajua, miksi ihmisten tai eläinten oikeuksia pitäisi vastustaa. Miten se on Janilta pois, että muita ei systemaattisesti satuteta?

Osaan arvioida syitä jonkin verran. Miksi joku ensinnäkään vastustaisi eläinten oikeuksia? Kenelle eläinten oikeudet ovat uhka?

Todennäköisesti kyse onkin ennen muuta eläinaktivistien vastustamisesta. Ihmisillä on taipumus vihata toisia ihmisiä. Harva osaa aidosti vihata vaikka lehmää. Itse asiassa useimmat välittävät lehmistä. Eläinaktivismin vastustaminen näyttää käytännössä eläinten oikeuksien vastustamiselta, koska sitä harjoitetaan yleensä "kannattamalla" kovaäänisesti kaikenlaista eläinten kaltoinkohtelua, kuten teollista lihantuotantoa tai turkistarhausta. Tämä on lähinnä vihainen kannanotto kaikenlaisia Parempia Ihmisiä vastaan, ei niinkään kannanotto eläinrääkkäyksen puolesta. En usko, että kovin moni näistä ihmisistä tulee koskaan ajatelleeksi, että pekoni on todellakin revitty jonkun rääkätyn sian pakarasta eikä kyseisellä sialla ole paskan vertaa tekemistä ihmisten välisten aggressioiden kanssa.

Jos vihaat minua, revi minulta lihas ja syö se, mitä vittua sä sitä jollekin pikku possulle kostat? Sika on sijaiskärsijä, jotta jotkut saisivat rakentaa identiteettiään ajatukselle "vihaan hippejä".

Todennäköisesti kyse on paitsi boheemien eläinaktivisti-ihmisten vastustamisesta myös jonkinlaisesta sisäisestä konfliktista. Ihminen, jolla on edes jonkinlainen aavistus siitä millainen helvetti moderni eläinteollisuus on, joutuu valitsemaan: joko osallistun tähän rahoillani tai ryhdyn kasvissyöjäksi.

Ne, jotka valitsevat osallistumisen, joutuvat usein emotionaaliseen ristiriitaan: en voi hyväksyä tätä, mutta kasvissyönti olisi liian iso askel. Tästä seuraa irrationaalinen vastustus: tiedän että pitäisi olla vegetaristi, mutta en halua, joten vegetarismi on väärin. Eläinaktivistit hirteen! Kasveillakin on tunteet! Luonto on julma! Tämä on tietysti ihan helvetin väsyttävää ja älyllisesti epärehellistä. Ei tarvitse olla kasvissyöjä myöntääkseen että nykymuotoisessa lihateollisuudessa on jotain todella pahasti vialla. Minäkin ostan silloin tällöin Fazer-suklaata:


vaikka tiedän aivan hyvin että se 1) ei ole vegaanista, 2) on osittain tuotettu lapsityövoimalla. Tässä on moraalinen ristiriita. Teen jotain, mitä ei pitäisi tehdä. Annan rahaa taholle, jota pitäisi boikotoida.

Pitäisikö meitsin siis alkaa aktiivisesti vastustaa Norsunluurannikon lapsiorjien oikeuksia? Pitäisikö alkaa piinata niitä jotka lapsiorjien oikeuksia puolustavat? Pitäisikö alkaa juhlia lapsiorjien surkeaa kohtaloa?

EI TIETENKÄÄN.

Pitää olla rehellinen: ostan moraalitonta suklaata siksi että olen laiska ja veltto paska. Samasta syystä toiset ostavat lihaa. Olemme laiskoja ja velttoja paskoja. Rehellisyys on ensimmäinen askel kohti ratkaisua.

.........

Etsin aina ja loputtomasti jotakuta, joka osaisi PERUSTELLA miksi eläinten kunnioittamista on syytä vastustaa. Joskus harvoin törmään ihmisiin, jotka vaikuttavat tarpeeksi älykkäiltä vastaamaan haasteeseen.

Alla on aika valaiseva esimerkki yrityksestä "vastata haasteeseen".

Eräänä yönä kesällä törmäsin kiintoisaan blogiin nimeltä "Uniikki paskahiutale", jonne joku ilmeisen älykäs henkilö nimeltä Niko Jordman kirjoitti kohtuu kiinnostavia esseetyylisiä tekstejä kohtuu kiinnostavista aiheista. Perehdyttyäni aiheeseen havaitsin yhden toistuvan teeman: kyllä eläinkokeille, minä olen kaikkiruokainen, jne.

Ajattelin, että tässä on nyt ehkä viimeinkin sopiva tilaisuus saada edes jotenkin koherentti argumentti eläinoikeusvastaisuudelle. Lähetin siis kommentin. Vastaukseksi Niko antoi tämän:
Jos lihateollisuutta ei olisi, tuotantoeläimiä alettaisiin tehtailla eläintarhaan. Mitä?

Olin vitun ääliö, kun kuvittelin että eläinoikeusvastaisuudelle olisi jotain varteenotettavia argumentteja. Mitä useammin olen pyytänyt perusteluja tai pohjaa, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut: eläinten oikeuksien vastustamisen takana ei ole älyllisesti pitäviä perusteita. Kun selitystä pyytää, koko juttu hajoaa tuhkana käsiin. Eläinten oikeuksia vastustavat vain ihmiset, jotka eivät tiedä mitä eläinten oikeudet tarkoittavat tai mitä lihateollisuudessa tapahtuu. Vastaavasti evoluutioteoriaa vastustavat lähinnä ihmiset, jotka eivät tiedä mitä evoluutioteoria tarkoittaa. Se siitä.

Jos
jotakuta kiinnostaa, alta löytyy kokonaisuudessaan turkoosilla alkuperäinen keskustelu. Mä oon luonnollisesti toi Anonyymi. Uniikki Paskahiutale on näköjään valitettavasti poistunut olemassaolosta, joten tämä tulee suoraan haamusivulta. Kirjoittaja ei ennen blogin poistamista nähtävästikään vaivautunut vastaamaan kysymyksiini, mikä on pettymys.




__________________________________________________________________

  1. Anonyymi 22.6.2013 10.27.00
    Miten vitussa päädyin tähän blogiin?

    Joo no anyway klikkailin tässä levottomasti näitä linkkejä ja otsikoita noin 25 minuuttia ja sain mielikuvan että olet aidosti poikkeuksellisen älykäs ja jopa viisas ihminen (vaikka yritätkin peittää sitä ton uuvuttavan, kuluneen älykkökovistyylin alle).

    Tätä taustaa vasten tuntuu ristiriitaiselta, että vaikutat olevan eläinoikeusajattelua vastaan. (Olipa kömpelösti ilmaistu. Oon valvonut 1,5 vuorokautta, joten paskat.) En muuten jaksa nyrjäyttää aivojani hahmottamaan, että onko kyse oikeasta asenteesta vai pelkästä provoilusta, tai muistamaan että mistä ylipäätään sain tämän mielikuvan, mutta mikäli mielikuva on oikea, kysymykseni on:

    miksi?

    Olen kysynyt tätä tuhat kertaa tuhannelta ihmiseltä, ja aina vastauksena on laiskaa epälogiikkaa tai lol pekoni.

    Jos mielikuva ei osu oikeaan ja olen vain sekoittanut avoimet ikkunat toisiinsa tms, niin sitten ei muuta asiaa kuin että keep it up, hieno homma, hyvält näyttää o7




    1. Niko 1.7.2013 1.33.00
      Moi, Anonyymi.

      En tiiä meneekö tämä kommenttiin vastaus mihinkään koska anonyymit ja internet, mutta vastaan niin hyvin kun jaksan laiskalta älykkökoviksen olemukseltani.

      Helpompaa olisi, jos nyt määrittelisit aluksi "eläinoikeusajattelun", mikä nyt sinänsä ei sano mulle yhtään mitään. Tai no sanoo, mutta ei tarpeeksi, että jaksaisin siitä mölytä. Jos tarkoitat esmes. miksi syön lihaa, niin vastaus on aika apaattinen: se on hyvää. Jos kysyt miten oikeutan itselleni vaikka eläinten tehokasvatuksen ja/tai eläinkokeet, niin voidaan alkaa jutella vähän tarkemmin. Suurin osa kasvatuseläimistä ei pärjää luonnossa ilman meidän ylläpitoa, esmes nykyiset kanat tai lehmät, joten ne kuolevat joka tapauksessa. Syödään me vain koska ne on tosi hyviä. Vaihtoehtona on sukupuutto (tai vähintään yhtä julma eläintarha). Eläinkokeet? Pfft, pidän ihmiselämää arvokkaampana kuin lehmäelämää, koska lehmällä ei ole identiteettiä (käsittääksemme) eikä esimerkiksi neokorteksia tai aivokuorta. Me tiedostamme tulevaisuuden, menneisyyden ja vaikkapa masturboinnin ilot. Me olemme tietoisia, älykkäitä. Lehmän/hiiren/viruksen ei tarvitse murehtia suhteellisen lyhyttä elämäänsä. Jos hiirten käyttäminen vaikkapa polion parantamisessa oli mielestäsi väärin, niin jaamme eri arvomaailmat: pidän ihmishenkeä tärkeämpänä kuin tuhatta, jopa miljoonaa hiirtä. Jos ne täytyy uhrata lääketieteen alttarilla, jotta miljoonat ja taas miljoonat pelastuisivat tai joiden elämänlaatu paranisi, en menetä yöunta sen takia.

      Voidaan toki jutella sitten siitäkin, onko ihmiskokeet ok. Toivottavasti muistat vastata.

    2. Anonyymi 10.7.2013 5.36.00
      Terve taas.

      Ooh, hienoa saada vastauksia. Trust me, vastauksesi on ehkä asiallisin mitä olen vastaaviin kysymyksiin toistaiseksi saanut.

      Sun viestissä silmiin osui kohtia, joista voi päätellä ettet ehkä ole tutustunut näihin juttuihin kovin pitkälle. Ei se mitään, en mäkään ole tutustunut esim. kannabisvapautusrintaman periaatteisiin. Ei vaan ole tähän mennessä kiinnostanut.

      Eläinoikeusajattelu pohjaa ennen muuta ajatukseen kärsimyksen olemassaolosta. Tarpeetonta, pinnallisista tai olemattomista syistä johtuvaa kärsimyksen aiheuttamista tulee välttää, koska moraalinen selkäranka. Nykyistä teholihateollisuutta voi pitää nimenomaan tarpeettomana kärsimyksenä, sillä me emme tarvitse sitä - paitsi tietysti syistä tyyliin "liha on hyvää", mikä tietysti on sinällään pelkkää psykopaatin järkeilyä.

      "Jos kysyt miten oikeutan itselleni vaikka eläinten tehokasvatuksen ja/tai eläinkokeet, niin voidaan alkaa jutella vähän tarkemmin. Suurin osa kasvatuseläimistä ei pärjää luonnossa ilman meidän ylläpitoa, esmes nykyiset kanat tai lehmät, joten ne kuolevat joka tapauksessa. Syödään me vain koska ne on tosi hyviä. Vaihtoehtona on sukupuutto (tai vähintään yhtä julma eläintarha)."

      Jännä että käytät sanaa "tehokasvatus" mutta seuraavissa lauseissa osoitat, ettet ole ihan selvillä eläinten tehokasvatuksen merkityksestä. "Suurin osa kasvatuseläimistä ei pärjää luonnossa ilman meidän ylläpitoa, esmes nykyiset kanat tai lehmät, joten ne kuolevat joka tapauksessa." - So what? Mikä ongelma on kuolemassa? Mikä ongelma on sukupuutossa? Ongelma on kärsimyksessä.

      Kärsimys on biologinen ominaisuus (käytännössä yhtä kuin fyysinen kipuaisti ja kyky aistia voimakasta pelkoa ja ahdistusta), jonka jakavat jokseenkin samanlaisena kaikki selkärankaiset eläimet.

      Käytännössä nykyinen lihatehtailu tarkoittaa tätä: 60 miljardia (kyllä, miljardia) eläintä per vuosi pakotetaan keinosiemennyksellä syntymään keinotekoisesti tehdasoloihin, joissa näiden on käytännössä mahdoton liikkua tai toteuttaa mitään luonnollista tarvetta. Tehosikala näyttää käytännössä valtavalta metallihäkkyrältä, jonka sisältä paistaa loputtomasti vaaleanpunaisia possuja senttimetrin etäisyydellä toisistaan.

      Turha mennä tässä loputtomiin yksityiskohtiin. Niistä voisi kirjoittaa tuhat kirjaa. Tässä tapauksessa juttu tiivistyy helkkarin hyvin yhteen kuvaan:




      See the point? Kasvissyönnissä ei ole kyse hysteerisestä suhtautumisesta kuolemaan, vaan yksinkertaisesti tällaisilla metodeilla tuotettujen tuotteiden boikotoinnista. Jos et hyväksy tuotteen tuotantotapaa, boikotoi sitä. Moraalinen selkäranka. Teholihateollisuudessa sitä hetkeä, jona eläin on nostettu jaloistaan liukuhihnalle kattoon ja lopulta viimein tapetaan, voi itse asiassa pitää ainoana helpotuksen hetkenä tuotetun eläimen elinkaaressa. Eläköön kuolema.

      Nämä eläimet. eivät. elä. luonnossa. Jos tämä 60 miljardin keinotekoisen "elämän" tehtailuvauhti lakkaisi, maailmaan jäisi huomattavasti vähemmän kanoja ja possuja. Mitä sitten? Miksi niiden pitäisi alunperinkään olla olemassa? Tällä hetkellä niiden olemassaolo on turhaa lihasmöhkäleeksi jalostettua kärsimystä, josta hyötyvät lähinnä Atrian ja Mäkkärin pamput saamalla vielä lisää massia tileilleen. Ei käy hirveästi sääliksi, jos nykymuotoinen lihateollisuus jonain päivänä häivytetään olemassaolosta ja nämä tyypit joutuvat surumielisesti vetäytymään eläkkeelle miljardiensa kanssa.

      Tästä mennään koko jutun ytimeen:

      "Eläinkokeet? Pfft, pidän ihmiselämää arvokkaampana kuin lehmäelämää, koska lehmällä ei ole identiteettiä (käsittääksemme) eikä esimerkiksi neokorteksia tai aivokuorta. Me tiedostamme tulevaisuuden, menneisyyden ja vaikkapa masturboinnin ilot. Me olemme tietoisia, älykkäitä."

      Tässä on merkittävä looginen ristiriita. (Btw, toivottavasti puhumme nyt siis elämän laadusta emmekä kuolemasta. Totta kai ihmisen _KUOLEMA_ on suurempi tragedia kuin jonkun anonyymin hiiren. Ihmisen kuolemasta seuraa todennäköisesti enemmän kärsimystä ihmisen läheisille kuin hiiren kuolemasta kenellekään. Samalla logiikalla myös perheellisen miehen kuolema on suurempi tragedia kuin minun, joka olen ihmisiä karttava teini-ikäinen vitun pummi.)

      Jos tarkoitat sitä, että lehmälle tuotettu kärsimys tai lehmän onneton _elämä_ on pienempi ongelma kuin ihmisen kärsimys tai ihmisen onneton elämä, niin logiikka menee epämääräisemmäksi. Tässä tapauksessa perustelet ihmisen kärsimyksen merkityksellisyyden tämän älykkyysosamäärällä ym. kognitiivisilla kyvyillä. Jos nämä nimenomaiset kyvyt siis ovat moraalisesti ensisijaisia, eikö samalla logiikalla pieni lapsikin siis ole vähempiarvoinen kuin aikuinen? Ja henkisesti vaikeasti kehitysvammainen ihminen vähempiarvoinen kuin normaalikykyinen aikuinen? Ovathan he usein ihan vietävän "tyhmiä". Saako orvon, vaikeasti kehitysvammaisen vauvan silmät syövyttää hapolla, jos tämä on lääketieteellisesti merkityksellistä ja kun vauva kuitenkin on älyllisesti suunnilleen rotan tasolla? *

      Miksi älykkyys on merkityksellistä? Eikö moraalisesti tärkeää ole se, että syövytti silmät hapolla sitten keneltä tahansa, oli se sitten minä, vaikeasti kehitysvammainen vauva, koira tai simpanssi, on aiheutettu kipu ja tunnettu kauhu täsmälleen samaa?

      (Mitä eläinkokeisiin muuten tulee, niistä ehkä 0,0001 % tehdään mitenkään merkittävistä syistä. Suurin osa on epämääräistä kertailua ja ajan kuluttelua ja käsisaippuoiden kokkailua. Käytännössä tässä maailmassa kidutetaan kymmeniä miljardeja pienempiä nisäkkäitä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, jotta meikäläisten kädellislaji saisi taputella puuteria poskipäille tai parhaassa tapauksessa työntää ummetuskakan helpommin suolesta ulos. Prioriteetit.)

      Joo, ei mulla muuta! o7 Kiva nähdä miten vitun pitkältä tää teksti lopulta näyttää. Luultavasti vaivaudun tähän maaniseen kirjoitteluun koska tunnistan sun asenteessa entisen asenteeni. Se muuttui, kun antiteistihöyryissäni (joita tuotan edelleen toisinaan) satuin vastaanottamaan pari palasta vaarallista informaatiota.

      Anygays, toivon sulta kiinnostavaa vastausta. Ja mikäli tästä on välittynyt joku vittuilun maku, niin siitä ei todellakaan ole kyse. Diggaan susta ja useimmista ajatuksistasi. Hienoa nähdä että joku muukin ajattelee.

      Öitä,

      Olli B

       
      [* Näin jälkikäteen en osaa sanoa miksi kirjoitin että vauva on älyllisesti rotan tasolla. Aikuinen rotta on huomattavasti älykkäämpi kuin vastasyntynyt ihmisvauva.] 

tiistai 17. syyskuuta 2013

Sitten kun tällä blogilla on 7 virallista lukijaa, mä järjestän niin isot bileet että.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Menestyksestä kirjoittajana

Tää blogi on ollut viime aikoina sotkuinen ja surkea. En kuitenkaan aio poistaa kaikkea huonoa typerää riehumista. Ensinnäkään en jaksa ja toiseksi huonolla typerällä riehumisella on arvoa.

Kävelin ison kirjakaupan ovista sisään ja jäin sitten harhailemaan sinne varmaan tunniksi. Yritin löytää eräitä tiettyjä kirjoja mutta kirjakaupoista on mahdoton löytää koskaan mitään. (Haluan löytää mm. Sam Pinkin kirjan "Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen". Sillä on niin hieno nimi. Yritin kerran aikaisemminkin löytää sitä. Ehkä auttaisi jos kysyisin myyjältä? "Onks teillä kirjaa 'Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen'?" En kyllä kysyisi muutenkaan.) Silloin harvoin kun uskaltaudun johonkin kirjakauppaan, jään vain kävelemään loputtomasti ympäriinsä väsyneenä ja turhautuneena ja levottomana. Tälläkin kertaa vaati vain 15 minuuttia ennen kuin ensimmäisen kerran ajattelin että Alan kohta tappaa ihmisiä. Lopulta päädyin ostamaan pari pokkaria joita en edes halunnut ostaa, ynähtämään myyjälle jotain älytöntä ja juoksemaan pakokauhuisena ulos kaupasta.

Sam Pink

Sama juttu pätee levykauppoihin yms. Ne ei oo mun aluetta. En tiedä mikä siinä on. Mielelläni ostaisin kirjoja ja levyjä ja muuta sellaista paskaa.

Toivon että tulevaisuudessa voin myydä omia kirjojani e-kirjakaupassa (tai kadunkulmassa) hintaan 1 e / kappale. Tai vain jakaa niitä ilmaiseksi kenelle tahansa kiinnostuneelle. Kustantamo kyllä tuskin pitäisi sitä kovin hyvänä bisneksenä.

Suurimmasta osasta kirjakaupan hyllyillä olevia kirjoja tai niiden kirjoittajia en ole koskaan kuullutkaan. Aion pitää huolen, ettei mulle käy niin. Kirjan on helppo ilmestyä juuri kenenkään huomaamatta ja unohtua ja kadota nopeasti jälkiä jättämättä. Sitten on kirjoja, joille ei käy niin. Harvoin mutta aina toisinaan jostain ilmestyy kirja, joka tavoittaa ja koskettaa miljoonia ihmisiä. Minä haluan onnistua siinä. Pitää vain olla oikeasti hyvä ja oikeasti tosi.

Haluan kirjoittaa jotain yhtä inhimillistä, pakahduttavaa ja kaunista kuin Harry Potter.

Tiedän, että pitäisi tuntea epämääräistä huonoa omaatuntoa siitä että haluaa menestyä kirjoittajana. MIKSI? Mun mielestä on ongelma, jos kaikki muut kulttuurin alueet tekevät kaikkensa tavoittaakseen ihmisiä ja kirjallisuus sitten jonkin jalon elitistisen periaatteen voimalla tekee kaikkensa pysyäkseen poissa ihmisten ulottuvilta. Ei menestys kirjoittajana välttämättä, automaattisesti tarkoita että olet laskelmoiva pinnallinen idiootti. Se voi myös tarkoittaa sitä, että se mitä kirjoitat aidosti koskettaa ihmisiä, tuntuu joltain, tarkoittaa jotain. Ei menestyminen välttämättä johdu siitä, että olet myynyt kaiken mikä on inhimillisesti arvokasta. Se voi johtua siitä, että käytät kirjoittamisessasi kaikkea mikä on inhimillisesti arvokasta ja onnistut antamaan erinäisille kohtalotovereillesi voimaa, lohtua ja rohkeutta.

Miksi menestyminen kirjoittajana on lähtökohtaisesti ongelma? Eikö menestyminen kirjoittajana tarkoita nimenomaan sitä, että moni ihminen kokee ajatuksesi kuuntelemisen arvoisiksi ja saa niistä jotain tärkeää?

Eikö se ole hyvä asia?

torstai 12. syyskuuta 2013

Time is against me

Silvio Berlusconin ja Adolf Hitlerin ainut ero on se että he ovat eläneet eri aikoina ja joutuneet toteuttamaan itseään hiukan eri tavoilla. TV on auki toisessa huoneessa ja sieltä tulee House ja yhtäkkiä tajuan miten syvästi vihaan Housea sekä hahmona että ohjelmana. En jaksa kuulla sitä teennäistä kähisevää ääntä. Kaikki sarjan henkilöhahmot ovat ärsyttäviä. House on hyvä vitsi jonkin aikaa, mutta jos sitä jatkaa liian kauan, se muuttuu uuvuttavaksi. En vihaa Housea intohimoisesti. En myöskään "vihaa mutta samalla rakasta" Housea, niin kuin ohjelman tekijät ovat tarkoittaneet. Mun mielestä House on vain uuvuttavan väkinäinen ja ärsyttävä.

Täytekuva.

Toivuin viimeöisestä huuto-oksennuspaniikista. Aamun tunteina tutkin kirjaani tarkemmin ja olen taas aika vakuuttunut, että se on hyvä. "Hyvä" on jo aika hyvin, koska vaatimukseni ovat tähtitieteellisen korkealla. Jos nyt vielä nukun hyvän kokonaisen yön pitkästä aikaa, voin palata aiheeseen ja nähdä asiat selvemmin.

Tärkeintä on tietää, etten ole umpikujassa. Kirjoitan tämän jutun, laitan siihen kaikkeni, sitten kirjoitan jotain muuta ja laitan siihenkin kaikkeni. Ei mun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että kirjoitan nyt X:ää enkä Y:tä.

Kaipaan vanhoja kirjojani ja niiden kirjoittamista samalla tavalla kuin yläastetta. Elämäni yläasteella oli helvetin kauheaa, mutta silti kaipaan sitä irrationaalisesti. Haluaisinko palata siihen? En todellakaan. En ikinä. Kuolleen ruumiini yli. Haluaisinko palata 2-4 vuotta taaksepäin aikaan jona kirjoitin ensimmäisiä kirjayrityksiäni? En oikeasti. Mutta silti tunnen selittämätöntä mustasukkaisuutta nykyisiä yläastelaisia kohtaan. He ovat varastaneet paikkani. Ei siinä ole mitään järkeä. Se on yksinkertaisesti kauhua ajankulun edessä. Pelkään ajankulua samalla tavalla irrationaalisesti kuin jotkut vihaavat neekereitä tai toiset homoja tai toiset hiiriä. Hermostoni erehtyy pitämään aikaa uhkana. Yleensä silloin kun olen epämääräisesti pakokauhuinen kyse on tavalla tai toisella ajan kulumisesta.

Pääsen tästä kyllä eroon. Ensin pitää vain altistua kauhulle tarpeeksi monta kertaa, että se menettää voimansa. Olen muuten huomannut yhden jutun: mitä enemmän saat aikaan ja mitä varmemmin tiedät minne olet menossa, sitä vähemmän ahdistut ajan kulumisesta. Aika on pelottavaa ennen kaikkea silloin kun tuhlaat sitä.

On tosiasia, että kirjoitin 16-17-vuotiaana eri tavalla kuin nyt ja 15-vuotiaana eri tavalla kuin 16-17-vuotiaana. Olen menettänyt jotain. Se on surullista, mutta ei välttämättä huono asia. Olen saanut jotain tilalle, ja myöhemmin saatan nähdä, että tämä on jotain parempaa kuin se mitä mulla joskus oli. On tosiasia, että se joka olen 19-vuotiaana on jonkin verran pettyneempi, tietoisempi ja illuusiottomampi kirjoittaja kuin se joka olin 16-vuotiaana. On myös tosiasia, että mikäli olen 47-vuotiaana vielä elossa, tulen silloin katsomaan 19-vuotiaana kirjoittamiani juttuja ja ajattelemaan kaiholla/surulla/huvituksella/helpotuksella/myötähäpeällä että no voi helvetti!

Niin se menee ja niin sen pitääkin mennä.
HÄTÄ EI OLE TÄMÄN NÄKÖINEN. HÄTÄ. EI. OLE. TÄMÄN. NÄKÖINEN.


Nimetkää minulle joku elegantti kuuluisa kuollut mies. Joku viisas ja seksikäs. Kuka tahansa joka edes jotenkin täyttää nämä kriteerit. It would help a lot thanks
Vielä kolmas merkintä tälle yölle:

VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU VOI VITTU

Jos joku osaa auttaa minua, ole hyvä ja tee se.

What the fuck to do II

Pitäisikö vain palata sinne missä sydämeni näyttää olevan? Pitäisikö kirjoittaa "Liha" loppuun? Pitäisikö palata sinne? PITÄISIKÖ? PITÄISIKÖ? Pääsisinkö takaisin siihen pyhään ja hengästyttävään mitä mulla oli elämässäni yhden vuoden ajan? Elin silloin jatkuvassa rakastuneen toiveikkaan orgastisessa kuplassa. Vaikka elämäni muuten oli täysin perseestä, olin onnellinen.

Mitä mulle on sen jälkeen tapahtunut? Heinäkuussa 2011 kaikki romahti. Tuntuu että silloin jokin kuoli. Siitä eteenpäin asiat ovat olleet vaikeampia.

Mistä on kyse? En käsitä.

Ehkä tämä vain asiaankuuluvaa epäilystä ja pakokauhua? Näenkö nyt kirkkaasti?

Pitäisi vain seurata sydäntään. Mutta kun en täydellä varmuudella tiedä mitä sydämeni haluaa.

"Liha" oli aiheiltaan raskaampi kirja kuin kirja jota nyt kirjoitan, mutta sitä oli yleensä syystä tai toisesta huomattavasti helpompi ja hauskempi kirjoittaa. Mitä vittua pitäisi tehdä? Mitä vittua pitäisi tehdä.

MISSÄ ON VIKA?

Muutama päivä sitten tein päätöksen kirjoittaa kirja paahtamalla loppuun. Aikaisemmin olen kirjoittanut joinain päivinä ja toisina pysytellyt jutusta kaukana. Nyt alkaa tuntua, että näin ei voi jatkua, haluan tulevaisuuden tänne heti, nyt vain kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan ja hion lopuksi kaiken paskan pois. Laitoin seinälle oravien kuvilla täytetyn kalenterin, johon merkitsen rastin jokaiselle päivälle jona olen kirjoittanut niin kuin on tarkoitus. Rasteja on tähän mennessä kolme. Kolmen kuukauden kuluttua haluan ihastella kalenteria, josta jokainen päivä on rastitettu syyskuun 8. päivästä lähtien. Jos tämä juttu ei ole jouluna edes alustavasti valmis, hylkään kaiken ja ryhdyn ammattisukeltajaksi

http://best-diving.org/images/Diving_Medicine/diving%20jobs2.jpg

Välillä tuntuu että tämä kirja todella on juuri sitä mitä halusin, tulta ja vallankumousta, mutta toisina hetkinä alan epäillä ratkaisuja jotka olen tehnyt ja vertailla tätä kirjaa kirjaan, jonka kirjoitin 15-vuotiaana, ja kirjaan, jota kirjoitin 16-17-vuotiaana, ja silloin alkaa tuntua että olen menettänyt jotain siitä vilpittömyydestä ja intuitiosta jolla silloin kirjoitin.

Voi vittu. Kyllä tää kirja sentään on parempi kuin mikään mitä Suomessa tällä hetkellä julkaistaan. Silti se ei ole PARASTA mihin kykenen. Siitä puuttuu jotain, enkä ole ihan varma että mitä. Ongelma pitää jäljittää ja korjata. Tällä hetkellä omistaudun poistamaan heikompia kohtia ja kirjoittamaan niiden tilalle jotain totta ja kaunista ja kiihottavaa ja taianomaista. Suurin ongelma tämän kirjan kanssa on varmaankin että suurin osa henkilöhahmoista on oikeasti eläneitä ja kuolleita julkisuuden henkilöitä. Heidän joukossaan on vain pari ihmistä, jotka olen saanut täysin vapaasti alusta alkaen kehitellä itse. Ihmisten keksimisessä ja keksimiini ihmisiin rakastumisessa olen parhaimmillani ja nimenomaan siitä olen aikaisemmin repinyt suurimman osan kiihkoani.

Nyt mulla on vain suuri joukko kuuluisia vainajia, oma hiukan muunneltu alter egoni ja puolirikollinen teinityttö ja näiden pitäisi riittää sytyttämään samanlainen tuli kuin aina ennen, kun olen saanut keksiä ihmisiä, rakastua heihin ja kiihottua kaikesta mitä heistä kirjoitan. Olen yllättynyt siitä, miten suuri ero James Deanista kirjoittamisessa ja Jeremy Wittistä kirjoittamisessa on. Se, että henkilö on joskus ollut olemassa, on tukehduttavan rajoittavaa. (Jeremy Witt on kyllä ihan paska nimi. Muutan sen heti kun palaan aiheeseen.)

Huomaan koko ajan ajattelevani kiihkolla muita kirjoja, jotka aion kirjoittaa. Ja Lihaa, jonka kirjoittaminen teki elämästäni vielä pari vuotta sitten pakahduttavan innostavaa. En tajua mikä vittu tässä on. Tämä ei voi jatkua näin.

Jonkin täytyy muuttua. Jokin muuttuu. Jokin muuttuu.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Kvister wanderlust


Miksi katsoin tällaisen videon? Pitäisi mennä nukkumaan. Menen kohta nukkumaan.

Ihminen, joka vihaa palavan irrationaalisesti Justin Bieberiä, on silmissäni täydellinen laumasieluinen hölmöläinen. Hän on vain kuullut monta kertaa että "justin bieber is a faggot!!!!" ja alkanut toistella mukana. Näiden ihmisten takia kaikki pahat asiat maailmassa tapahtuvat. He ovat niljakkaita pikku kiusaajia ja pelkureita. Muut kirjaimellisesti ajattelevat heidän puolestaan.
Justin Bieberin musiikki on paskaa siinä missä satojen muidenkin saman luokan viihdyttäjien. Mutta en tajua miksi häntä ihmisenä pitäisi miljoonapäisen joukon voimalla verenhimoisesti vainota ja piinata, enkä todellakaan yhtään ihmettele että hän menee välillä "mental".
Oudoin yksityiskohta yllä olevassa videossa on vuoden 1986 Morrissey, joka lopussa harhailee mustassa takissaan paikalle.

________
 
1) Pitäisikö mun nimetä tää blogi jotenkin uudestaan? Ainakin sanasta 'kvister' olis hyvä päästä eroon, eihän se tarkoita mitään, se on aina ollut pelkkä työnimi, vähän niin kuin 'Q'. Jos on yhden kerran eksynyt tähän paikkaan ja haluaa yhtäkkiä 3 kuukauden kuluttua tulla takaisin, on epätodennäköistä että "kvister wanderlust" palaa takaisin mieleen ja siitä Googlen hakukenttään.

2) Haluaako joku vielä että postaan otteita siitä mitä kirjoittelen öisin Microsoft Wordiin? Ensimmäisestä pyynnöstä ja ensimmäisestä lupauksesta on kulunut nyt jo niin monta kuukautta että koko juttu alkaa olla epätoivoisen naurettava. En käsitä miten tilanne on mennyt tähän. Ehkä alitajuntani pistää vastaan; ehkä alitajuntani tietää että tämä kirja on ihan paska. Ehkä aivoni ja sydämeni ovat väärässä. Vittuakos minä tiedän.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Body Worlds

Istuttiin äidin kanssa sohvalla ja katsottiin syrjäytyneistä nuorista kertovaa Sivuraiteilla-ohjelmaa. Nauroin ohjelmassa esitellyille ihmisille puolihysteerisesti, ja sitten äitinikin alkoi nauraa. Se oli hauska ohjelma.

Kävin muuten Heurekassa. Siellä on tällä hetkellä aitoja ihmisruumiita esillä. "Body Worlds". Kuolleet ihmiset ovat (todennäköisesti ennen kuolemaansa) antaneet luvan tehdä ruumiistaan taideteoksia esiteltäväksi tiedenäyttelyssä.

Näyttelytilaan kävellessäni kiinnitin huomiota kieltoon, jonka mukaan "näyttelyesineisiin ei saa koskea". Valitettavasti olen niin lapsellinen, että koskin kuitenkin. Koskin joidenkuiden ihmisten ruumiita. Muun muassa tämän muistaakseni:


Useimpien kudokset heiluivat kun hipaisin niitä. Outoa. Useimmilla kasvonpiirteet olivat edelleen näkyvissä. He näyttivät eläviltä. On outoa ajatella, keitä nämä ihmiset ovat olleet, mitä heille on tapahtunut, kuinka vanhoina he ovat kuolleet. Useimmat ruumiit on laitettu tekemään nuorekkaita asioita, mutta ehkä näistä ruumiista onkin kuorittu vanhan ihmisen hauras iho päältä? Kuka tietää?

Ympäri näyttelyä oli erilaisia syvällisiä mietelauseita seinillä. Näyttelytilat olivat hämäriä, ruumiit ja elimet oli valaistu. Oudoin oli kuollut nainen, jonka sisällä oli kuollut syntymätön vauva:


Milloin nainen ja vauva kuolivat? Minä vuonna? Kuinka vanha lapsi olisi nyt, jos olisi saanut elää? Millainen hän olisi? Olisiko hänestä voinut tulla ystäväni?

Useimmilla kuolleilla miehillä oli jotenkin oudon pitkät penikset. Kuin hevosilla.

Koko konsepti on aika outo. Jutun keksijä, tohtori Gunther von Hagens, on selvästi jonkinlainen hullu. Mutta aika jännittävällä tavalla. On varmaan aika erikoista elämää viettää työpäivät kammiossa pilkkomassa ja vääntelemässä kuolleita ruumiita. Mutta kyllä se varmasti inhimillisempää ja mukavampaa hommaa on kuin jossain teurastamossa työskentely. Ei tarvitse tappaa ketään ja vainajat ovat siinä omasta tahdostaan.

Näyttelytilassa kävellessäni olin neutraali ja rauhallinen, mutta myöhemmin flashbackit näyttelystä ovat olleet vähän painajaismaisia. Jotain epätodellista siinä oli.

Kiehtovaa.

Haluan seksiä.

Pakko aloittaa uudestaan tämän maailman kanssa

Pesin tänään astioita ja yritin samalla selittää äidilleni pakokauhuisena millaista helvettiä käsittelen koko ajan pääni sisällä. Puhuessa päätäni alkoi särkeä niin sietämättömästi että olisin voinut menettää tajuntani ja hukkua tiskiveteen.

Ihmisten pahuus, julmuus, laumasieluisuus, pelkuruus, typeryys, tietämättömyys, välinpitämättömyys, sadistisuus, pahantahtoisuus, ohikulkijuus, vastuunvälttelijyys, kaikki se on niin vitun perseestä ja väärin ja tuottaa minulle lähes jatkuvaa kipua. Maailman pahuus on musta kasvain, joka painaa sydäntäni ja keuhkojani.

Minä olen hyvä. Otan vastuuni. Autan kaatuneet ylös. Puutun vääryyteen. Puolustan heikkoja. Etsin totuutta. Olen lukenut niin paljon psykologiasta, että osaan tietoisesti välttää ihmisluonnon pelkurimaisia ja julmia taipumuksia kuten taipumusta hämätä itseä, valehdella omalletunnolleen ja kävellä kaatuneiden ohi.

Tässä yhtenä iltana autoin siskoni kanssa yhden alkoholisoituneen mielenterveytensä hukanneen katusoittelijan jotenkuten jaloilleen. Riehakkaita keskiviikkojuhlijoita meni virtana ohi, kun polvistuimme hänen viereensä ja aloimme jutella hänen kanssaan. Meitä ennen hänen kanssaan oli jutellut pari juhlatuulella olevaa teiniurpoa, joiden mielestä likaisen kodittoman sekopään kanssa jutteleminen oli varmaan tosi hyvä läppä. Kyselimme häneltä hänen elämäntilanteestaan ja annoimme vähän rahaa. Hän suhtautui meihin epäluuloisesti ja torjuvasti, koska yleensä hänelle varmaan jutellaan vain siksi että se on "tosi hyvä läppä", mutta hän sanoi haluavansa että me pysymme siinä. Kun hän kysyi, miksi olimme hänen kanssaan, sanoin että lähimmäisenrakkauden takia ja hän näytti häkeltyneeltä. Istuimme siinä varmaan puolitoista tuntia keskellä yötä likaisella asfaltilla ja lopulta saimme tilanteeseen jonkinlaisen ratkaisun, autoimme hänet ylös, kasasimme hänen tavaransa ja kutsuimme ja maksoimme taksin jolla hän pääsisi yöpymään jonnekin.

Kun hän oli halannut meitä ja noussut taksiin ja olimme vilkuttaneet hänelle heipat ja lähteneet bussipysäkkiä kohti, olin väsynyt ja vihainen. Ei hyvänä ihmisenä oleminen tunnu mitenkään erityisen hyvältä. Tuntuisi varmaan, jos muutkin ihmiset olisivat hyviä. Mutta tällä hetkellä tuntuu vain, että minä olen hyvä (ja siskonikin on hyvä; siskoni on varmaan lojaalein ja luotettavin ihminen jonka olen koskaan ikinä tavannut) mutta lähes kaikki muut ovat pahoja. Lähes kaikilla muilla tuntuu olevan parempaakin tekemistä kuin tehdä oikein, esimerkiksi heittää läppää ja syödä makkaraa ja vihata heikkoja ja tuhota muita ihmisiä internetissä.

Voi helvetti. Mun on otettava uusintakierros tän maailman kanssa. On aloitettava alusta, pakottauduttava irti ennakkoluuloista ja astuttava ovesta ulos valmiina yllättymään iloisesti.
Ei ihmisyys voi olla tällaista. Ei tämä pilkkopimeä niljainen maailmankuva voi olla koko totuus. Täytyy olla jotain, mitä en ole vielä huomannut.

Maailma, todista mulle että olet jotain kauniimpaa kuin luulen. Todista, että olet kallellaan valoon päin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Minä vihaan internetiä

Voi vittu koko päivä on taas mennyt täydellisesti hukkaan. Aivan täydellisesti.

Joskus alkuiltapäivästä avasin tietokoneen ja sukelsin internetiin. Nyt kello on 3 yöllä. Alkuiltapäivästä piti vain tarkistaa pari pientä asiaa, mutta syystä tai toisesta jäin kiinni ankeaan nettisivulta toiselle hyppimiseen ja täysin yhdentekevien asioiden tutkimiseen. Sitä tapahtuu aina joskus. En saa siitä mitään nautintoa, päinvastoin, se on lähinnä kiduttavaa neuroottisuutta ja pakkomielteisyyttä. Jään esimerkiksi tuntikausiksi hyppimään niska kipeänä Facebook-profiilista toiseen ja käymään läpi ihmisten tietoja ja tykkäyksiä, epätoivoisena tavoitteena löytää hyviä ja kiinnostavia sieluja. Yleensä kun löydän kiinnostavia sieluja, heidän olemassaolonsa sytyttää hetkeksi valon huoneeseen ja hetken aikaa on helpompi hengittää. Se on ihmeellistä. Etsin nimenomaan sitä helpotuksen ja toivonkipinän tunnetta. Sitä tunnetta, kun tajuat ettet ole yksin. Että tulevaisuudessa on valoa. Että maailmassa on nurkka, josta minua ei tulla potkimaan pois.

Mutta tällaisina päivinä sitä toivoa ei löydy, ei välttämättä vaikka löytäisin pienen armeijan hyviä ja kiinnostavia sieluja. Kaikki on vain neuroottista paahtamista ja katkonaista hengittämistä ja kipeää niskaa ja kylmää sydäntä ja pimeyttä ja pelkoa. Tällaisina päivinä olen vakuuttunut, että kaikki tässä maailmassa on vahvasti kallellaan pimeään. Jos sitten löydän tälle uskomukselle konkreettisen todisteen, vaikkapa yhdenkin vitun idiootin joka sanoo "mmm bacon", valo sammuu melko täydellisesti eikä sitä pysty sytyttämään edes se tieto että jossain toisaalla on ihmisiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin idiootteja.

Mitä kaikkea olisinkaan voinut saada tänään aikaan? Olisin voinut seikkailla ympäri kaupunkia ja kokea ihmeellisiä asioita ja nähdä kiehtovia puolia tästä maailmasta. Sen jälkeen olisin voinut istua tietokoneeni ääreen ja kuunnella hengästyttävän hienoa musiikkia ja kirjoittaa 10 sivua pakahduttavan kiihottavaa kirjallisuutta, jolla varmistaisin pääsyni valoon ja tulevaisuuteen.

Mutta sen sijaan en tehnyt mitään. Kuinka monta yötä ja päivää viimeisistä vuosista olen tuhlannut istumalla helvetillisen ahdistuneena internetin ääressä ja tappelemalla ihmisten kanssa YouTube-kommenteissa tai selailemalla silmät tyhjinä hassuja meemejä tumblr-profiileissa? Kuinka vitun monta yötä ja päivää?

Aion lopettaa tämän nyt. Miten vitussa voin kuvitella todella kapinoivani tämän ajan rumuutta vastaan jos annan internetin hallita ja tukehduttaa itseäni ja viedä mua kuin pässiä narussa? Mitä vittua internet edes on? Aineettomia kummituksia, jotka purkavat kaiken oikeassa elämässä kehittyneen vihansa ja katkeruutensa ensimmäiseen vastaantulevaan kohteeseen. Aineettomia kummituksia leikkimässä jotain mitä eivät todellisuudessa ole.

Internet on enimmäkseen paikka jossa ihmisen kaikkein pimeimmät, julmimmat ja kuvottavimmat puolet tiivistyvät, kasvavat ja räjähtävät silmille, mutta koska luojan kiitos ihmisyyteen kuuluu myös valoa ja kauneutta, osaa internet toimia myös hyvänä välineenä toivon löytämiseen ja ylläpitämiseen. Jos internetiä ei olisi, luulisin olevani ainut älyllisesti ja moraalisesti kehittynyt olento kylmässä universumissa.

Internetin uumenista olen löytänyt monia sieluja, jotka antavat minulle joka päivä syyn elää ja odottaa tulevaisuudelta jotain parempaa. Kiitos että olette olemassa. En tiennyt että olisitte.

Haluanko siis luopua internetistä kokonaan? En tietenkään. Voiko sellaista edes tehdä vuonna 2013? En halua päästää irti niistä valon nurkkauksista, jotka olen löytänyt. En kuitenkaan myöskään halua internetin hallitsevan elämääni tai varastavan enää yhtään ainutta päivää tai yötä.

Jumalauta. Otan hallinnan nyt omiin käsiini, internet. Käytän sinua tästä lähtien vain asioihin, joilla on merkitystä. Vierailen vain niillä tietyillä rajatuilla sivuilla, joiden tiedän tekevän minut onnellisemmaksi. En jää kiinni turhuuteen ja pimeään. Vastustan kiusausta mennä paikkoihin joiden tiedän satuttavan minua. (Miksi ihmisillä ylipäätään on kiusaus mennä paikkoihin joiden tietävät satuttavan itseään?) Tilalle vapautuvan ajan käytän loistavaan elämiseen ja palavaan kirjoittamiseen. Ja toivon ripustan tulevaisuuteen.

Tulevaisuus on lähempänä ja parempi kuin koskaan. (Tämänhän mä oon jo pariin kertaan tehnyt selväksi.) Nyt pitäisi vain luottaa siihen. Elämässä, jossa tulevaisuuteni viimein on täällä, jossa saan tehdä juuri sitä mitä olen halunnut tehdä jo hyvin pitkään, toteuttaa unelmiani ja olla olemassa todellisessa maailmassa todellisille ihmisille, mulla tulee olemaan oikeaa ajateltavaa ja parempaa tekemistä kuin niska kipeänä Facebook-profiilista toiseen hyppiminen tai YouTube-kommenteissa tappeleminen.

Tulevaisuudessa en tarvitse Facebook-profiileja täyttämään inhimillistä tarvetta tuntea läheisyyttä, kosketusta ja yhteenkuuluvuutta. Tulevaisuudessa minulla on kaikkia noita asioita. Tulevaisuudessa en tarvitse korviketta, koska minulla on todellisuus.

Todellisuutta vasten internetin haamut eivät ole mitään.

Mä voitan tän taistelun vielä.
Niin kuin aion voittaa kaikki taisteluni.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Valkonaamat



Onnistuinko laittamaan tähän biisin Spotifysta? Okei. Todella hyvä biisi. (Sen pystyy kuuntelemaan vain jos on kirjautuneena Spotifyssa? VOI VITTU haistakaa paska, miksi kaiken täytyy olla niin hankalaa.)

Jos tän blogin julkaisisi kirjana, kuinka monta sivua siitä tulisi?
Jos tämä blogi joskus julkaistaan kirjana, se tapahtuu kyllä vasta sitten kun e-kirjat ovat arkipäivää ja niissä saa soittaa biisejä välissä.

Lähdin tänään käymään S-marketissa käytännössä likaisiin riepuihin pukeutuneena. Kävelin iPodini kanssa ja naureskelin jutuille itsekseni. S-marketin edessä pyöri joukko maahanmuuttajakoviksia ja heidän joukossaan oli pari suomalaista valkonaamaa, joiden muistan olleen kanssani samaan aikaan tarhassa ja koulussa. Astuin pari askelta varjoihin ja jäin hetkeksi tuijottamaan yhtä kovanaamaa leikkivistä valkoisista pojista ja muistelin sitä kuinka kerran tarhassa hän tuli naamani eteen kovistelemaan (hän oli silloin vuoden nuorempi kuin minä; hän on matemaattisten todennäköisyyksien mukaan edelleenkin vuoden nuorempi kuin minä). Minä kaadoin hänet lumeen ja hakkasin häntä kunnes hän alkoi itkeä. Muistan siitä hetkestä oudon kammottavalla tavalla nautinnollisen tunteen joka oli sekoitus ylpeyttä ja huonoa omaatuntoa. Muistaakohan hän sen vielä?  

Skinsin Effylle tiedoksi että odotan edelleen mielenkiinnolla jatkoa keskusteluun.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Alice

Painoin ctrl+V ja eteeni ilmestyi tämä:



Vou! Milloin ja miksi olen päättänyt kopioida Aliisan naaman? Mitkä heroiinisilmät.

Kaikkein eniten haluaisin kirjoittaa fiktiiviseksi yltyvän kirjan omasta arkielämästäni.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kevät on alkamassa - OLLI BRANDER

Heitetään tähän nyt jotain:



TÄMÄ ON NIIN KIVAA!!!!!!!!!!! WOHOO

Päästäni vuotaa koko ajan ideoita joka paikkaan. Kirjoitan jatkuvasti ylös kaikkia hyviä juttuja jotka välähtävät mieleeni. Tietokoneessani, papereissani ja puhelimessani on kaiken kaikkiaan varmaan satoja satoja satoja sivuja lyhyitä muistiinpanoja ja ideoita, jotka kaikki haluaisin käyttää jossakin. Mutta niitä on niin vitusti, että niiden läpikäyminenkin tulee olemaan todellinen urakka. Luulisin että suurimman lastin aion kumota Luuserikirjaan. Jos kaikki menee niin kuin olisi tarkoitus, se tulee olemaan parasta ja palavinta mitä yläasteesta ja 15-17-vuotiaana hengittämisestä on koskaan sanottu.

Elämäni on muuttunut nyt todella paljon. Siis muutamassa päivässä. Ei mitään ole varsinaisesti edes tapahtunut. Mutta olen tajunnut, kuinka paljon asiat tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan. Aion alkaa elää. Olen jo istuskellut ja harkinnut asiaa tarpeeksi. Uusi luku alkaa kohta. Astun tästä huoneesta ulos ja nimeni on Olli Brander. Unohdan entisen nimeni. Se on huono nimi. Teen niitä asioita jotka on pakko tehdä. Asioita joita olen suunnitellut nyt jo tarpeeksi monta vuotta. Sydämessä on rauha ja onni ja innostus ja tiedän melko tarkalleen miten aion edetä. Hyppään vapaaseen pudotukseen ja tietysti paljon riippuu niistä jotka ottavat minut kiinni.

Ja OLEN RAKASTUNUT, olen niin helvetin RAKASTUNUT ja KAIKKI ON UUTTA ja VAU, joskus täytyy kuolla että voisi alkaa elää.

Enkä pelkää enää vastaantulijoita. Kokeilin "vaihtaa lääkitystäni" äskettäin. Toivon että voin luopua kaikenlaisista saatanallisista depressiolääkkeistä tulevaisuudessa, mutta toistaiseksi ajattelin napsia pillereitä vielä vähän. Joka tapauksessa, vaihdoin siis lääkitystäni ja vanhasta lääkkeestä jäi outoja vieroitusoireita. Lähdin ulos, ajelin bussilla jonnekin keskustan laitamille ja sitten lähdin vain kävelemään ja kävelin kävelin kävelin oudossa PÖHNÄSSÄ; pääni läpi meni kylmiä pökerryttäviä aaltoja ja tunsin olevani vähän sekaisin ja SE OLI MAHTAVAA

Kävelin eteenpäin Helsingin läpi ja kuuntelin iPodistani ihmeellisiä ihmisääniä ja rakastuin kaikkeen ja lauloin playbackina mukana ja tanssahtelin ja nautin vastaantulijoiden varovaisista kysyvistä katseista. Olin omassa pöhnäisessä musiikkivideossani. Kun saavutin ydinkeskustan, näin ihmisten kantavan siellä täällä vaaleanpunaisia ilmapalloja joissa luki dna. Näin yhden naisen sitovan ilmapallonsa narun jonkin tolpan ympärille ja hylkäävän sen sitten siihen, joten hänen kadottuaan maisemista kävin hakemassa pallon, sidoin narun hirttosilmukalle ja laitoin silmukan kaulaani ja sitten jatkoin matkaa dna-ilmapallo hirttosilmukalla kaulassani. Annoin 25 euroa eli kaikki rahani kerjäläisille ja katusoittajille. Rautatientorilla kyllästyin dna-ilmapalloon mutten raaskinut surmata sitä kengälläni joten irrotin sen kaulastani ja hetken harkinnan jälkeen päästin siitä otteeni

Polvistuin maahan ja katselin kuinka ilmapalloni nousi riuhtoen kovaa vauhtia kohti taivasta. Kuulin jonkun huutavan innostuneen kauhistuneena "Ilmapallo!" Pallo kutistui yhä pienemmäksi täpläksi vaaleansinisellä taivaalla ja ajattelin että vittu että tämä on mahtavaa ja tunsin samalla vihaa ja surua siitä että teen tämän yksin, että tanssin Helsingin kaduilla yksin ja katselen yksin taivaalle katoavaa ilmapalloa. Se on niin helvetin väärin, koska kaikki olisi niin paljon parempaa jos joku olisi vierelläni, kuka tahansa hyvä tyyppi, kahdestaan tai kolmistaan tai nelistään olisi niin paljon parempi nousta vallankumoukseen kaupunkia vastaan

Vähitellen pallo katosi taivaaseen ja välähteli enää silloin tällöin näkyviin pienenä pisteenä. Tuijotin vielä hetken tyhjää taivasta ja kunnioitin sen muistoa josta olin irrottanut otteeni. Sitten nousin jaloilleni, hyvästelin 7 vuoden hirttosilmukkani ja jatkoin matkaa, koska niin on tehtävä, olen odottanut jo aivan tarpeeksi kauan

Vielä hetki. Vielä hetki.

Vielä hetki.

Tunnustuskirja

Nyyh


Jos jollakulla läsnäolijalla on Twitter-tili, pyydän häntä ystävällisesti välittämään Antti Nylénille pika-arvioni hänen Tunnustuskirjastaan: Luulin aikaisemmin haluavani selityksen sille, miksi Antti Nylén uskoo Jumalaan. Olen nyt lukenut läpi suurimman osan hänen Tunnustuskirjastaan ja tajunnut että ilman selitystä olisi ollut kivempaa. Selitys ei toimi. Se on ihan paska. Tunnustuskirjassa on harmaita puuduttavia suvantokohtia, jotka jatkuvat monta kymmentä sivua ja joiden sisältö on erilaisten kristinuskoon liittyvien käsitteiden pyörittelyä ja uudelleen selittämistä. Outo käsitteiden pyörittely on Antti Nylénin juttu, mutta se toimii vain silloin kun se on mielekästä ja jännittävää. Antin yritys käsitteitä määrittelemällä selittää mitä kristittynä oleminen tarkoittaa on huono, koska selitys pätee parhaimmillaankin vain häneen itseensä ja häneenkin väkinäisesti, koska eikö usko lähtökohtaisesti ole jotain aika selittämätöntä ja intuitiivista ja älyllistämisen ulottumattomissa ja juuri siksi kaunista? Kuuntelen joka viikko uskovaisten nuorten radio-ohjelma Come Homea, jossa Rinteen Riku puhuu Jeesuksesta eikä hänen Jeesuksellaan tunnu olevan hirveästi tekemistä Nylénin Antin Jeesuksen kanssa. Haluaisin ymmärrettävän selityksen sille KUKA Jeesus YLEISESTI on KAIKILLE jotka uskovat häneen ja miten hänet löydetään ja miksi MINUN pitäisi uskoa häneen. Haluaisin tajuta, MUTTA EN VAIN TAJUA. Sydämeni on auki ja Jeesus ei vain tule sisään.

Kun luin Vihan ja katkeruuden esseet syksyllä 2010, menin siis ihan segaisin koska se oli tärisyttävintä mitä olin koskaan lukenut. Se laittoi hermoyhteydet aivoissani KONKREETTISESTI uuteen järjestykseen; en ollut tiennyt että maailmaa voisi katsoa sillä tavalla ja että kaikenlaisilla hassuilla yksityiskohdilla voisi olla niin paljon merkitystä. Kuuntelin Morrisseyn ääntä kuulokkeista ja yritin aina Sörnäisissä bussin ikkunasta bongata Antti Nylénin koska olin saanut selville että hän asui siellä päin. Bongasin hänet muutaman kerran. No joo, joka tapauksessa on suututtavaa että Tunnustuskirja on näin heikko ja väsähtänyt. Se loukkaa aiempia parempia juttuja. Tunnustuskirjassa on muutakin kuin ankeita sanojenpyörittelyjaksoja, mutta iso osa siitä muusta sisällöstä on pelkästään väärällä tavalla surullista. Antti Nylén on nähtävästi päättänyt vähentää radikaaleja ihmisvihaisia heittojaan ja alkanut leikkiä olevansa tätä nykyä Kypsempi ja Maanläheisempi ja vähentänyt kaikkea hauskaa poseeraamista ja pelleilyä. Tämä on johtanut siihen, että hänen surulliset masentuneet juttunsa ovat nyt pelkästään SURULLISIA ja MASENTAVIA, LANNISTAVIA. Sitä entistä VÄKIVALTAA tarvittiin nimenomaan VOIMAN, ELÄMÄN ja TOIVON antamiseen. Väkivallan ja häiriköintimentaliteetin takia ensimmäinen kirja antoi VOIMAA JAKSAA ELÄÄ MAAILMASSA. Viha on parhaimmillaan aktiivista ja elinvoimaista, suru on usein passiivista ja lannistavaa ja lukitsee sängyn pohjalle. Miksi Tunnustuskirjan pitää olla näin masentavan surullinen? Paljon paljon paljon parempaa on suru joka tuntuu hyvältä ja uhmakkaalta ja salaviisaalta ja toiveikkaalta.

Kyllä Tunnustuskirjassa kunnollisia juttujakin on. Siis sellaisia kuin ennen vanhaan. Esim. sivulta 126 alkaa hyvä jakso. Siinä Antti Nylén kirjoittaa elämästään yläasteella ja sen jälkeen. Siinä on rock'n'rollia. Mutta siitäkin nousee kysymys: miksi, MIKSI sensuroit yläasteen kiusaajakovisten (etu)nimet? Miksi pääkiusaajan nimen tilalla on X? Eikö olisi paljon TYYDYTTÄVÄMPÄÄ jos heidän oikeat (etu)nimensä olisivat siinä? Mä ainakin aion vastedeskin kirjoittaa pahoista ihmisistä Niiden Oikeilla Nimillä, niillä on hyvä kostaa. Tai en tiedä onko kyse kostosta, kosto ei ole kovin kristillistä, vaan pikemminkin oikeudenmukaisuuden tasaamisesta, yksilöiden pahuuden tallettamisesta näkyville niin että he eivät voi myöhemmin paeta ja unohtaa mitä tekivät.

Joka tapauksessa: Tunnustuskirja on Antti Nylénin tähän mennessä huonoin levy.
(Mutta silti parempi kuin 98 % muiden ihmisten levyistä.)



Päätän kirjoituksen jälleen Antti Nylénin Rautakoura-yhtyeen esitykseen Uuden musiikin kilpailussa 2013: