MISSÄ ON VIKA?

Muutama päivä sitten tein päätöksen kirjoittaa kirja paahtamalla loppuun. Aikaisemmin olen kirjoittanut joinain päivinä ja toisina pysytellyt jutusta kaukana. Nyt alkaa tuntua, että näin ei voi jatkua, haluan tulevaisuuden tänne heti, nyt vain kirjoitan ja kirjoitan ja kirjoitan ja hion lopuksi kaiken paskan pois. Laitoin seinälle oravien kuvilla täytetyn kalenterin, johon merkitsen rastin jokaiselle päivälle jona olen kirjoittanut niin kuin on tarkoitus. Rasteja on tähän mennessä kolme. Kolmen kuukauden kuluttua haluan ihastella kalenteria, josta jokainen päivä on rastitettu syyskuun 8. päivästä lähtien. Jos tämä juttu ei ole jouluna edes alustavasti valmis, hylkään kaiken ja ryhdyn ammattisukeltajaksi

Välillä tuntuu että tämä kirja todella on juuri sitä mitä halusin, tulta ja vallankumousta, mutta toisina hetkinä alan epäillä ratkaisuja jotka olen tehnyt ja vertailla tätä kirjaa kirjaan, jonka kirjoitin 15-vuotiaana, ja kirjaan, jota kirjoitin 16-17-vuotiaana, ja silloin alkaa tuntua että olen menettänyt jotain siitä vilpittömyydestä ja intuitiosta jolla silloin kirjoitin.

Voi vittu. Kyllä tää kirja sentään on parempi kuin mikään mitä Suomessa tällä hetkellä julkaistaan. Silti se ei ole PARASTA mihin kykenen. Siitä puuttuu jotain, enkä ole ihan varma että mitä. Ongelma pitää jäljittää ja korjata. Tällä hetkellä omistaudun poistamaan heikompia kohtia ja kirjoittamaan niiden tilalle jotain totta ja kaunista ja kiihottavaa ja taianomaista. Suurin ongelma tämän kirjan kanssa on varmaankin että suurin osa henkilöhahmoista on oikeasti eläneitä ja kuolleita julkisuuden henkilöitä. Heidän joukossaan on vain pari ihmistä, jotka olen saanut täysin vapaasti alusta alkaen kehitellä itse. Ihmisten keksimisessä ja keksimiini ihmisiin rakastumisessa olen parhaimmillani ja nimenomaan siitä olen aikaisemmin repinyt suurimman osan kiihkoani.

Nyt mulla on vain suuri joukko kuuluisia vainajia, oma hiukan muunneltu alter egoni ja puolirikollinen teinityttö ja näiden pitäisi riittää sytyttämään samanlainen tuli kuin aina ennen, kun olen saanut keksiä ihmisiä, rakastua heihin ja kiihottua kaikesta mitä heistä kirjoitan. Olen yllättynyt siitä, miten suuri ero James Deanista kirjoittamisessa ja Jeremy Wittistä kirjoittamisessa on. Se, että henkilö on joskus ollut olemassa, on tukehduttavan rajoittavaa. (Jeremy Witt on kyllä ihan paska nimi. Muutan sen heti kun palaan aiheeseen.)

Huomaan koko ajan ajattelevani kiihkolla muita kirjoja, jotka aion kirjoittaa. Ja Lihaa, jonka kirjoittaminen teki elämästäni vielä pari vuotta sitten pakahduttavan innostavaa. En tajua mikä vittu tässä on. Tämä ei voi jatkua näin.

Jonkin täytyy muuttua. Jokin muuttuu. Jokin muuttuu.