tiistai 25. syyskuuta 2012

Muslimin viha ja ateistin viha ja kasvissyöjän viha ja voi vittu mikä otsikko

Mukavaa kun jostain videosta mukamas suuttuneet muslimit riehuvat ja sytyttelevät autoja palamaan ja tappavat suurlähettiläitä. On lohdullista tietää että maailmassa on tuhansittain vihaisia nuoria miehiä jotka ovat valmiita takertumaan johonkin mitättömään tekosyyhyn lähteäkseen kadulle käyttäytymään kuin hurjistuneet apinat. En siis ole yksin. (Silti rauha tielle osuneiden, epämääräiseen raivoon liittymättömien suurlähettiläsihmisten muistolle.)




Olen alkanut harjoitella jonkinlaisen Sisäisen Rauhan saavuttamista. Ajattelin alunperin kirjoittaa Hesarissa esitellyistä metsästäjälapsista ja kauhusta jonka heidän ja heidän vanhempiensa olemassaolo minussa aiheuttaa ("Ei eläinten tappaminen tunnu pahalta. Se on kuitenkin vain ruokaa" - mikä ihastuttava ja kirkaskasvoinen lapsi) ja seuraavassa lehdessä esitellystä, lapsensa menettäneestä perheestä, jonka isä sanoi ettei koiran kuolemaa saa verrata lapsen kuolemaan (mitä kusipäistä tietämättömyyttä). Ajattelin raivota monesta muustakin asiasta, mutta sitten löysin jonkinlaisen Sisäisen Valon ja tajusin ettei minun tarvitse. Aurinko ei sammu vaikka antaisin joskus olla.

Nyt kun kuitenkin tulin kirjoittaneeksi noista kahdesta ärsyttävästä asiasta - hups - voin kuitenkin olla ylpeä siitä, että kirjoitin niistä vain hyvin, hyvin lyhyesti.

Oikeastaan voisin vain ryhtyä kokopäiväiseksi anarkistiseksi hulluksi ja valittaa vähemmän ja tehdä mitä huvittaa. Voisin hymyillä ja näyttää keskisormea enemmän ja kieriskellä räkäisessä vihassa ja katkeruudessa vähemmän. Ehkä voisin saada asioita paremmin aikaan jos suhtautuisin maailmaan AUTUAAN AGGRESSIIVISESTI ja toisinaan anteeksiantavasti sen sijaan että reagoin kaikkeen putoamalla pimeään kaivoon. Olen jo hulluuden partaalla, joten voin yhtä hyvin tehdä siitä hauskaa.

Ei koskaan pitäisi tutkia omaa internet-menneisyyttään. Olen lueskellut jotain vanhoja nettiprofiileitani ja kirjoituksiani, ja lupaan itselleni etten enää ikinä kokeile sitä uudestaan. Tunnen valtavaa itseinhoa lukiessani vanhoja juttujani. Olin yksinkertaisesti vastenmielisen vaivaannuttava ihminen. Joskus 13-vuotiaana kirjoittamassani esittelyssä kerron mm. pitäväni hevosista "jalostettuna makkaroiksi". (Väitän myös pitäväni autoista.) Voi vittu mikä epävarma idiootti.

Paskasti kirjoitetussa "mielipidekirjoituksessani" vuodelta -09 taas muka kumoan loogisesti Jahven olemassaolon mahdollisuuden. Muistan kuinka sen kirjoitettuani istuin lattialla ja katsoin TV:tä ja ajattelin että huh, vihdoinkin kristinusko on voitettu. Nyt tekstin kirjoittajaa on vaikea tunnistaa. Plussaa kuitenkin tästä: "Ihmisen lisäksi muita eläimiä hän loi ihan muuten vain, ihmisen ravinnoksi ja leluksi, kuitenkin samalla tehden näistä muista eliöistä tuntevia olentoja ilmeisesti kärsimykset maksimoidakseen." Olin nähtävästi jo eksynyt näkemään videokuvaa lihateollisuudesta ja muuttanut mieltäni tietyistä asioista, mikä sentään on sympaattista.

File:Juan de Juanes 003.jpg
(Tähän väliin asiaan hatarasti liittyvä kuva)


Epämiellyttäväksi nämä kirjoitukset tekee erityisesti ristiriita niiden ja niiden kirjoittajan välillä: mitä kauemmas kohti esipuberteetti-iän tekstinpätkiä palaan, sitä selvemmin hikinen epävarmuus näkyy.

Miltä yritin vaikuttaa teksteissäni: itsevarmalta ja sarkastiselta, taloudellisesti ja sosiaalisesti menestyvältä ja normaalilta 25-vuotiaalta Mieheltä.

Mitä oikeasti olin: tuskallisen epävarma, sairaalloisen herkkä ja kiltti, finninaamainen, hikinen ja lähes puhekyvytön, yksikseen kiusallisesti hihittävä ja sosiaaliselta arvoltaan olematon yläasteikäinen pikku hylkiö.

Kaikille niille joita epävarmuudessani vahingoitin: olen hyvin, hyvin pahoillani.

...

Ehkä tämän takia vihaan niin paljon 14-vuotiaita kovistelevia pikkupoikia. Näen itseni heissä. (Toiveikas ajatus: ehkä heistäkin voi siis lopulta tulla jotain hyvää ja kaunista niin kuin minusta.)

Okei. En varsinaisesti vihaa 14-vuotiasta itseäni. Pikemminkin säälin häntä. Elämä jota silloin elin tulee niin vahvasti mieleen että haluan vain tappaa suurlähettiläitä ja oksentaa.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Ihan tavallisia asioita

 



Rakas päiväkirja,

törmäsin sattumalta sellaiseen satunnaiseen faktaan että aikoinaan oli olemassa Aleksander Lauréus, 1783-1823. Hän oli joku taidemaalari tai jotain, mutta sillä ei ole nyt merkitystä. Merkitystä on sillä, että jonakin päivänä vuonna 1783 syntyi ihminen, joka nimettiin Aleksander Lauréukseksi, ja sitten hän eli jonkin aikaa ja näytti komealta ja sitten hän kuoli, läts. Ja nyt on vuosi 2012 eikä kukaan enää muista miltä hänen äänensä kuulosti. Kukaan ei muista iltaa jona suuteli häntä ensimmäisen kerran tai sisäpiirin vitsiä jota venytti hänen kanssaan, eikä kukaan tunne enää surua tai ylipäätään mitään sydämessään kuullessaan hänen nimensä. Hän ei kuollut vuonna 1823 vaan sinä päivänä jona kuoli viimeinen ihminen, joka muisti hänen hymynsä.

(Tajusin tässä muuten että tilanteeni on melkein vastaava. En tosin ole ollut kahtasataa vuotta kuollut, mutta hyvin harva ihminen tässä kaupungissa tai tässä maassa tai tällä planeetalla muistaa olemassaoloani. Lakkasin hiljalleen olemasta missään yhteisessä muistissa, kun koulusta häipymisestäni oli kulunut 3 kuukautta, 7 kuukautta, 13 kuukautta.

Tai ehkä se punasteleva tyttö muistaa minut. En tiedä. Rakastin häntä, mikä on outoa.)

En tajua, miten kukaan ylipäätään jaksaa käydä lukiota tai ammattikoulua tai mitään koulua loppuun. En tajua, miten jaksoin käydä peruskoulun loppuun. Se on hullua. En tajua miten kukaan viitsii opiskella tai hankkia uran tai lapsia tai muita rasittavia juttuja. En tarkoita, että opiskeleminen tai uran hankkiminen tai lasten hankkiminen olisi tuomittavaa, mutta en vain yksinkertaisesti käsitä, miksi joku haluaa tehdä niin. Ehkä he vain eivät keksi parempaa tekemistä. Ehkä heidän sisällään ei pala liekki, joka käskee tanssimaan balettia tai kiipeämään vuorille tai ottamaan kuvia sikaloista öisin. Ihmiset, joiden sisällä ei pala liekki, eivät voi muuta kuin katsoa mitä kaikki muutkin tekevät ja matkia, läts.

Läts on loistava efekti, läts.

En koskaan pitänyt Pekka Haavistosta. En pidä sellaisista maireista perseennuolijoista, anteeksi. Sauli Niinistö on ihmisenä paljon miellyttävämpi. Vastakkainasettelu Pehmeä Pekka ja Julma Sauli oli aina teennäinen, koska oikeasti Sauli on tosi jees.

Päivä päivältä huomaan arvostavani Päivi Räsästä yhä enemmän. Kyllä hän tietysti on tomppeli, se on selvää, mutta varsin kunnioitettava sellainen. Hän pitää kiinni mielipiteistään vaikka kukaan ei ole hänen kanssaan samaa mieltä. Hän on hyvin rohkea ja moraaliltaan vahva nainen, poikkeustapaus itse asiassa, toivottavasti voin joskus olla niin kuin hän, kuule lahjatoiveeni Joulupukki.

Päivi Räsästä ihaillessani olen yhä enenevissä määrin alkanut vihata Pauliina Siniaueria, siis sitä maireaa kermaista ääntä joka pilaa Radio Helsingin melkein joka päivä. Vihaan ihmisiä jotka ovat kaikkeen tyytyväisiä, jumalauta. Jos he eivät ole tyytyväisiä, he valittavat jostain täysin mitättömästä ja tyhjänpäiväisestä asiasta. Jos joku on oikeasti maailman tilaan jotenkin tyytyväinen, häneltä oikeasti puuttuu päästä jotain, esim. empatiaa ylläpitävät aivorakenteet. Pauliina Siniauer kuulostaa koko ajan tyytyväiseltä ja kehräävältä ja puhuu lihiksistä ja leikkeleistä niin kuin lihikset ja leikkeleet olisivat jotain hyvää ja viatonta, niin kuin niiden takana ei olisi holokausti ja perkeleen rumia asioita, perkele.

Looginen kysymys on totta kai, että miksi sitten kuuntelen Radio Helsinkiä. Ei sitä voi kuunnella enää aamuisinkaan, kun se ilkeä plösö saa sen kiltin kasvissyöjänaisenkin puhumaan pekonista. Saatana. Jos elämä ois helppoo, lakkaisin heti kuuntelemasta Radio Helsinkiä, mutta elämä on vaikeaa. [Päivitys 20.1.2014: En tiedä mikä minua vaivasi kun kirjoitin tämän. MISTÄ OIKEIN REVIN RAIVONI? Rakastan Pauliina Siniauria ja ilkeää plösöä ja ylipäätään Radio Helsinkiä. Anteeksi nuoruuteni!]


Lol.

...

Olen alkanut tehdä hyödyllisiä asioita, öisin tietysti. Kirjoitan kirjaa, jossa nuori vihainen syrjäytynyt mies harrastaa seksiä Marilyn Monroen kanssa ja lohduttaa itkevää Hitleriä ja juttelee Jeesuksen kanssa ja juo kaljaa Ian Curtisin, John Lennonin ja Jim Morrisonin kanssa. Kuulostaa rasittavalta ja filosofiselta "taidekirjallisuudelta", mutta se ei ole sitä. Itse asiassa kirja on vitun loistava. Siinä on väkivaltaa ja sukuelimiä ja rakkautta ja mysteeri ja road-tarina ja ennen muuta Vitun Hyvä Juoni. Kirjaa tullaan myymään 10 miljoonaa kappaletta seuraavien vuosien kuluessa.

Olisi kiva osata kirjoittaa niin kuin keski-ikäiset naiset. He kirjoittavat aidosti eivätkä korosta itseään ja tietojaan ja taitojaan koko ajan. En halua korostaa itseäni koko ajan, läts.

Olen myös viimein alkanut lukea Tärkeää Kirjallisuutta. Projekti jäi kesken noin vuosi sitten, kun lakkasin tekemästä tärkeitä asioita. Nyt sitten otin itseäni Oikeistolaisen Jämptisti niskasta kiinni ja aloitin uudestaan. (En kuitenkaan koskaan tule lukemaan Sotaa ja rauhaa tai muuta vastaavaa, sehän on hullua, siinä on 1500 sivua pientä yhdentekevää piperrystä, joku näköiseni nuori hullu luki sitä englanniksi ratikassa ja ajattelin että mikä tuota näköistäni nuorta hullua vaivaa ja hohhoh mitäh.)

Suurin elämys tähän asti:

Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi. --- --- Gregor tunsi hiukan kutinaa vatsassaan, työntyi selällään yhä lähemmäksi sängyntolppaa, voidakseen paremmin kohottaa päätään; löysi kutisevan kohdan, se oli täynnä pieniä valkoisia pilkkuja, joita hän ei käsittänyt, ja aikoi kosketella yhdellä jaloistaan kutisevaa kohtaa, mutta veti jalkansa heti takaisin, sillä kosketus aiheutti hänelle vilunväreitä.

... "Pieniä valkoisia pilkkuja"... Minä sain niistä vilunväreitä moneksi päiväksi, en vain yksinkertaisesti voi sietää elollisissa olennoissa kasvavia pilkkuja, reikiä, rykelmiä, paiseita, sieniä, rihmastoja, kraattereita... Aah, ette arvaakaan kuinka suurta nautintoa näiden luetteleminen tuottaa. (Outo juttu. Miksi esim. finnin puristaminen tuntuu orgastisen nautinnolliselta?)

Perimmäinen kysymys luonnollisesti kuuluu: mikä minua vaivaa?

Huolestunein terveisin,
tasavallan presidentti Sauli Niinistö

tiistai 11. syyskuuta 2012

Depressed is the new sexy


Oho. On melkein aamu. Suunnitelma oli "aloittaa alusta" mm. nukkumalla öisin. Ei onnistu. Päivänvalo tekee minut onnettomaksi.


Olen masentunut. Se on mielestäni hauskaa ja seksikästä. Pidän masentuneista ihmisistä, masentuneista ilmeistä ja masentuneista ajatuksista. Masentuneet ihmiset ovat usein älykkäitä, herkkiä ja kaiken kaikkiaan kiinnostavia ja seksikkäitä.

En tiedä milloin Masennukseni alkoi. Saattaa olla että se alkoi jo kuusi vuotta sitten. (6 vuotta on iässäni hyvin pitkä aika. Tykkään sanoa "iässäni" jne. ja ylipäätään korostaa sitä tosiasiaa, että olen 18, koska se on mielestäni hyvä vitsi. On aivan naurettavaa että olen 18. Yritän ottaa tästä ohimenevästä, häviävästä faktasta kaiken irti, tuntea sen, koska hyvin pian olen 38 ja 18 vuoden ikä tuntuu vielä epätodellisemmalta kuin nyt.)

Kun olin 12, tajusin yhtäkkiä ettei Taivasta ole ja menin sekaisin. Aloin ajatella kuolemaa pakonomaisesti. Melkein kuristuin ajatukseen "Sitten ei mitään, ei edes pimeyttä, ei mitään". 12-vuotiaana tajusin, että kaikki oli huijausta, eikä havainto ole tähän päivään mennessä muuttunut.

Yläasteen läpi olin söpöllä tavalla onneton. Yritin muuttua nörtistä jonkinlaiseksi "emoksi". Pienet emotytöt pitivät minua söpönä ja vakoilivat minua. Heidän ihailustaan huolimatta minulla ei ollut kavereita. Istuin yksin portailla ja luokkahuoneiden kulmissa. Katselin salaa muita luusereita ja vihasin heidän hermostuneisuuttaan, kömpelyyttään, ällöttävyyttään, sitä että kuuluin heihin. Piilouduin vanhoihin käytöstä poistettuihin WC-tiloihin. Opin teeskentelemään raastavaa yskää aamuisin. Opettajat rakastivat ja säälivät minua. Olin yli-ihminen. Uskonnonopettajakin palvoi minua mutta luuli kolmen vuoden ajan, että nimeni oli Lari.

Viimeisenä aamuna istuin hetken huonosti istuvissa vaatteissa kuuntelemassa rehtorin käsittämätöntä hölinää ja koin outoa vetoa nudismiin. Käsittämättömän hölinän loputtua ja epäinhimillisen hyvän todistuksen vastaanotettuani astuin koulun ovista viimeisen kerran taivaallisen aurinkoiseen aamupäivään ja astelin koulun portaita alas hyvin pukeutuneiden, kauniiden, tavallisten, toisiaan halailevien ihmisten ohi ja näytin heille keskisormea vasta kulman taakse ehdittyäni.

Sitten kokeilin hetken lukiota. Se sujui hetken hyvin, kunnes tajusin että pidin Morrisseystä enemmän kuin ihmisistä. Lukiossa opin lähinnä, millaista euforiaa tuottaa ajaa aamulla bussilla koulun ohi tai lähteä kohteliaasti vittuun kesken oppitunnin.

Hyvin nopeasti päätin luovuttaa ja ryhtyä Syrjäytyneeksi Ihmiseksi. Suunnilleen niihin aikoihin Masennukseni saavutti tuskallisimman ja polttavimman vaiheensa, joka jatkuu yhä.

Olin kyllä ollut onneton aikaisemminkin, mutta tyytyväisesti - olin nimittäin pitänyt itsestäänselvänä, että kun vain lyön yhteiskuntaa Vitun Hyvällä Kirjalla kasvoihin, kaikki muuttuu. Olin ollut sataprosenttisen varma, että koko maailma muuttuu hyväksi ja saavutan itse jonkinlaisen davincimäisen legenda-yleisnero-aseman heti kun Minä pääsen Ohjaksiin. Yhtäkkiä yhteiskunta ilmoitti joka suunnalta, että olin naiivi hullu, jolla ei ollut mitään käsitystä realiteeteista.

Tätä pettymystä olen nieleskellyt kuukausia, kuukausia, kuukausia. Taivasta ei olekaan olemassa. En voi kääntää maailmaa ylösalaisin. En voi uhmata universumia. Voin tehdä parhaani, mutta se ei tule koskaan olemaan tarpeeksi. Voi paska.

Masennus tarkoittaa tapauksessani kaikkein konkreettisimmin sitä, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin toivottomuuteen.

http://media.finnkino.fi/1012/Event_8372/landscape_large/Cafe_de_Flore_670.jpg
Lähden nykyään elokuvista useimmiten kesken näytöksen. Kun yritän pysyä salissa ja tuijottaa valkokangasta, joudun miltei poikkeuksetta toteamaan, että ihmiset tekevät tätä nykyä ihan vitun paskoja elokuvia. Viimeksi elokuva nimeltä Café de Flore kyllästytti minut kuoliaaksi. Sitä katsoessani en miettinyt henkilöhahmoja tai juonta tai sanomaa vaan sitä kuinka

juoksisin pitkin elokuvasalin seiniä!
kuristaisin itseni edessä istuvan naisen kaulakoruun!
hyppäisin ylätasanteelta alempana istuvan yleisön päälle!

yms.

En pysty nykyään lukemaan mitään. Usein yhden lyhyen uutispätkänkin lukeminen on mahdotonta, ellei aihe ole minulle äärimmäisen tärkeä. En tajua sanoista mitään. Ne eivät tarkoita minulle mitään. Mikään ei syty päässäni ilman suurta ponnistelua. Saatan lukea lauseen "Marjasato jäi tänä vuonna poikkeuksellisen vaatimattomaksi" ja päässäni kuulla vain "Maailma on paha".

Omia juttujani pystyn lukemaan. Olen mielestäni niin jännittävä. Joskus on päiviä, joina olen selittämättömässä euforiassa - silloin pystyn lukemaan mitä tahansa miten vaivattomasti tahansa. Mutta harvemmin.

Jostain syystä olen päättänyt kiduttaa itseäni Michel Houellebecqin kirjoittamalla kamalalla kirjalla nimeltä Maasto ja kartta. Noin kuuden viikon ajan olen yrittänyt silloin tällöin lukea sitä, mutta kuten sanoin, kirja on yksinkertaisesti kamala. Sillä voisi kiduttaa mielipidevankeja. Se kertoo jostain yhdentekevästä ihmisestä, jonka nimeä en jaksa muistaa, ja siitä kuinka tämä ottaa kuvia kartoista ja työkaluista. Välillä hän istuu jonkun Olgan tms. kanssa ravintoloissa, ja sitten Houellebecq kuvaa kymmenen sivun verran menujen kokoamista eri puolilla Ranskaa. NIMENOMAAN NÄIN KIRJOJA EI MISSÄÄN NIMESSÄ PIDÄ KIRJOITTAA!!!!!!!!

Joku voisi kysyä, miksen keskeytä ko. kirjan lukemista. Ette voi pakottaa.

Joka tapauksessa Michel Houellebecq on kammottava sieluton ihminen. Haluan - ja aion - paloittelumurhata hänet.



(Huom: Myönnän liioitelleeni parissa kohtaa. Oikeasti luen kaikenlaisia juttuja koko ajan. Olen katsonut pari elokuvaakin loppuun. Äsken luin näännyttävän pitkän Michel Houellebecqin haastattelun ja melkein pidin siitä. Aion silti tappaa hänet.)

perjantai 7. syyskuuta 2012



Jussi Halla-aho ja John Lennon. Kiehtovaa. He eivät yleensä näytä samalta.

Ai niin. Piti lopettaa tämä "bloggaaminen". Voi paska.

Oikeastaan olen aika kujalla.

---

Joku muuten päätyi viime yönä klo 5 blogiini Googlen kautta haulla "jippu huora pitäisi tappaa". Näissä tilanteissa voi vain toivoa, että eksyjä luki tekstini.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Ihmisenä kasvamisesta

On paljon ihmisiä, joista en pidä. En juurikaan pidä esimerkiksi eräästä ateistista nimeltä Tuomas Enbuske. En erityisemmin pidä eräästä uskovaisesta nimeltä Jippu. Olenkin toisinaan ajatellut, että voisin kirjoittaa edellä mainituista henkilöistä orgastisen julmasti. Päässäni on useita hyviä lauseita, joilla voisin todella loukata heitä jos he joskus lauseeni lukisivat. Olen taitava julmuudessa, niin kuin kaikki ihmiset.

Tästä piti tulla julma kirjoitus. Ei kuitenkaan tule, kahdesta syystä:



1) Törmäsin sattumalta tähän uutiseen. Ennen muuta törmäsin kommenttiketjuun sen alla. "Katsooko kukaan yleensäkään enbusken säälittävää "minä minä" ohjelmaa?" kysyy nimimerkki hop ja melkein tuhat ihmistä peukuttaa olevansa samaa mieltä.
Tätä seuraa 18 sivua ilkeää, pikkumaista Tuomas Enbusken haukkumista. Omituisen, pelottavan kiihkon vallassa ihmiset mollaavat Enbuskea miltei kaikesta mitä hän on ja mitä hän tekee. Tuota omituista, pelottavaa kiihkoa voi hyvällä syyllä kutsua kiusaamisvietiksi. Saman vietin takia minkä tahansa keskusteluketjun saa kääntymään verenhimoiseksi teurastukseksi ja ketjun aloittajan elävältä syömiseksi vain kirjoittamalla julman ensimmäisen kommentin.

Käytännössä siis: kirjoita "Kiviäkin kiinnostaa" ensimmäisenä kommenttina ahdistustaan purkavan ihmisen ketjunavaukseen, niin hokkuspokkus: löydät viestisi perästä kolmesataa muutakin pientä niljakasta ihmistä ilmoittamasta, että ei vittu kiinnosta, painu helvettiin huomiohuora. Tämä on ihmisyyttä rumimmillaan ja syy sille että meillä on kouluampujia ja teurastamoita. Kaikista ihmisen taudeista julmuus ja välinpitämättömyys ovat kaikkein tarttuvimpia. Ja samalla tietenkin kaikkein vaarallisimpia. Flunssa harvemmin tappaa, julmuus ja välinpitämättömyys tappavat aina.

Roskalehden roskauutinen roskakommentteineen saikin minut tajuamaan jotain.

En ole ainut ihminen, joka ei pidä Tuomas Enbuskesta. Minun ei kuitenkaan tarvitse olla yksi niistä, jotka häntä kiusaavat.


2) Päädyin oman kiusaamisviettini vallassa kirjoittamaan Googlen hakukenttään vihaan jippua.

Ajauduin hakutulosten kautta jonkinlaiseen sadistiseen pyöritykseen. Löysin ties kuinka monta tämäntyyppistä kommenttiketjua. (Lainaus: "Suunnilleen jokainen tuntemani ihminen vihaa Jippua. Tuo on minusta siinä mielessä hämmentävää, että jopa monet niistä ystävistäni, joilla on jo valmiiksi paska musiikkimaku, kuuluvat tuohon vihaajien joukkoon.") Löysin silmitöntä, käsittämätöntä julmuutta; ihmiset repivät Jippua palasiksi hänen nimensä, hänen äänensä, hänen yhdyssanavirheidensä, kaiken sen takia mitä hän on.

Jippu on kiusaajalle täydellinen kohde. Hän on auki ja vähän huvittava ja kiistämättä melko hullu. Kaikki edellä mainitsemani ominaisuudet ovat omasta mielestäni tärkeitä ja kauniita. Normaaleina itseään pitävät ihmiset tietysti näkevät asian eri lailla.

Suhtaudun uudella tavalla tapaukseen, joka alun perin sai oman Jippu-kaunani syttymään: Nyt-lehden haastattelussa joitakin kuukausia taaksepäin taiteilija kertoi "syövänsä kaikenlaisia eläimiä" ja ettei hän "sääli niitä yhtään".

Kommentti oli silmittömän, käsittämättömän julma - aivan kuten kommentit niiltä, jotka toivovat hänelle teurastamon tuskaa ja kauhuja.

Mutta ei Jippu ole silmittömän, käsittämättömän julma. Moni muu on. Siksi Jippu luulee että hänenkin täytyy olla. Julistus kaikenlaisten eläinten syömisestä on kokeilu, ahnas yritys päästä hetkeksi sydämettömän positioon.

Antakaamme sen Jipulle anteeksi.

Tiedämme, että oikeasti hänen sielunsa on kaunis.


(Tavallaan söpö biisi.)




Anteeksianto Tuomas Enbuskelle on vaikeampaa eräästä yksinkertaisesta syystä: hän on itsekin kiusaaja. Se on hänen ammattinsa. Hän on muka jonkinlainen yhteiskunnallinen myytinmurtaja, mutta oikeasti hänen vallankumoukselliset näkökantansa ovat vain niiden mielipiteiden toistelua, joita huutelee muutenkin jokainen tavallinen kovaääninen ihminen:

Korkeakulttuuri on yliarvostettua!
Ei naiskiintiöille!
En sano että rasismi on okei, mutta kaikki me olemme rasisteja!

Ja tietysti:

Jumalaa ei ole!
Uskonto on hölmöä!

Tietysti uskonto on hölmöä. Mutta ei sen toitottamisessa ole mitään mieltä. Kaikkihan sitä hokevat, joka paikassa ja koko ajan. Kirkkojen penkit tyhjenevät. Voin kuvitella, että elämä nuorena uskovaisena nyky-Suomessa on todella rankkaa. Tiedän jo, miten rankkaa on puolustaa sikoja ja kanoja ihmisiltä, jotka haluavat "nauttia". Mielestäni kristityt ansaitsevat rohkaisevan käden olkapäälle eivätkä jatkuvaa inisevää pilkkaa. Uskovaisten nimittäminen hulluiksi ei ole mitään mullistavaa yhteiskunnallista journalismia. Se on alhaista ja tarpeetonta. Oudon pojan ilkkumista koulun pihalla.

Tuomas Enbuske etsii mielipiteen, jota jokainen tyhjänpäiväinen makkaransyöjä jo valmiiksi kannattaa. Sitten hän omaksuu sen itse ja kuuluttaa sitten suurella äänellä ilmoille "radikaalina", "uutena" ja "epäkorrektina". "Korrektin" ja "vanhanaikaisen" mielipiteen edustaja on jokin kuviteltu, oudosti takapajuinen, oopperassa asuva eliitti. Ei sellaista eliittiä ole edes olemassa, ja jos on, niin ei heitä tarvitse kiusata. He ovat kilttejä rauhallisia ihmisiä. Peace ja armoa.



Olen itsekin ollut pieni limainen kusipää, joka riehui pitkin internetiä täynnä epämääräistä vihaa hihhuleita ja piipertäjiä kohtaan. Vielä muutama tunti sitten olin pieni limainen kusipää, joka kirjoitti Googlen hakukenttään "vihaan jippua".

Tämä kirjoitus on yritykseni kasvaa ihmisenä. Voin olla pieni ja limainen, kusipääkin joskus, mutta kiusaaja en koskaan enää halua olla.

Odotan samaa asennetta teiltä, Tuomas Enbuske ja Jippu.
















---------------


Vielä julmuuteen yleisemmin liittyvä lisäys.


Iltasanomien nettisivuilla juhlitaan seuraavaa uutista: Joensuulaismies tappoi hirviöhauen 5-metrisellä atraimella. Itse jutussa kuvataan, kuinka joensuulainen Juha oli ilmeisesti haavoittanut eläintä jo pari kuukautta sitten, kunnes oli viimein nyt tappanut sen painamalla sitä ensin viiden minuutin ajan useilla piikeillä aivoihin.

Jos teon uskomatonta julmuutta on muuten vaikea hahmottaa, niin selvennän asiaa tieteellisillä tosiasioilla: uusimpien tutkimusten valossa kalan kyky tuntea kipua on täsmälleen sama ellei herkempi kuin nisäkkään. Selvemmin sanoen: kalaan sattuu yhtä paljon kuin ihmiseen. Vielä selvemmin sanoen: piikkien painaminen kalan pään läpi sattuu kalaan vähintään yhtä paljon kuin piikkien työntäminen minun pääni läpi sattuisi minuun.

Tärkeä kysymys onkin: jos otsikko kuuluisi Joensuulaismies tappoi koiranpennun 5-metrisellä atraimella, olisiko hän silloin meidän sankarimme? Ei tietenkään. Hän olisi hirviö. Vielä suurempana hirviönä häntä pitäisimme, jos hän työntäisi metallia vauvan pään läpi ja kiduttaisi tätä viisi minuuttia ennen vauvan kuolemaa.

Objektiivisesti ajateltuna kyse ei kuitenkaan ole eri asiasta. Koettu kärsimys on samaa. Mutta ihmiset eivät ole objektiivisia olentoja; tosiasiahan on, että hauki on helkkarin ruma. Hauki ei ole yhtään söpö, toisin kuin koiranpennut ja ihmisvauvat. Ei hauen rääkkääminen vaadi Juhalta suurta pahuutta, koska hauelta puuttuu sympaattinen armoa anova katse. Eivät kalastajat ole pahoja ihmisiä. En minäkään ollut paha ihminen silloin kun kalastin. Kalat vain olivat niin tylsän ja elottoman näköisiä, eivät koskaan hymyilleet tai kiljahdelleet. Nehän oikeastaan näyttävät elävinä ja kuolleina suunnilleen samalta.

Silti. Rest in peace. Elit toivottavasti perkeleen hienon elämän, sinä iso ruma rotjake. Valitettavasti se loppui tällä tavalla.

Juha Gavrilovin mukaan sydän oli pysähtyä, kun hän näki, millaista saalista oli jahtaamassa.