torstai 27. helmikuuta 2014

Minäkin olen urpo

Olen alkanut vihata yhteiskunnallisista ja tärkeistä aiheista kirjoittamista.

Tai kyllä se voi olla kivaa, jos teen sen omilla ehdoillani. Silloin se voi olla orgastista ja saatan nauraa maanisen riemun vallassa hakatessani näppäimistöä (tällaista tapahtuu). Mutta jos kyse on siitä että vituttaa vain niin helvetisti esim. joku trollivyöry eläinoikeusjärjestön Facebook-seinällä, niin silloin se on helvettiä. Kaikkein tärkeimpiin asioihin syventyminen on helvettiä, sillä niistä kirjoittaakseen on ensin kohdattava ihmisyyden rumat ja typerät puolet.

Kohdattava ne paitsi trolleissa myös itsessään.

Haluaisin oppia käyttäytymään asiallisesti ja herrasmiesmäisen uljaasti silloinkin kun kaikki ympärillä kahlaavat ihmispsyyken paskassa. Jos en sortuisi suurimpien idioottien tasolle ja muuttuisi turhautuneeksi, ylimieliseksi kusipääksi, voisin jopa nostaa ne suurimmat idiootit mukanani ylemmäs ja hedelmällinen keskustelu heidän kanssaan olisi mahdollista.

Mutta ei. Muutun ylimieliseksi kusipääksi, aina.

Mitä hyötyä siitä on? Kenen asenteeseen vaikutan tällä? Mitä vitun aktivismia on vittuilu?

Jos en kunnioita vastapuolta, miksi ihmeessä hän kuuntelisi minua?

Miksi otan jokaisen kohtaamani ääliön niin tosissani?

Miksen suhtaudu jokaiseen kohtaamaani ei-ääliöön samanlaisella kiihkeydellä?

Miksi käyttäydyn irrationaalisesti?

Ihmisyyden rumat ja typerät puolet. Tuskin tulen koskaan olemaan niistä täysin vapaa.

Kirjoittakaa hautakiveeni: At least I tried


Tarkoittaako tämä ^ pikemminkin "älä yritä, ei siitä kuitenkaan tuu mitään" vai "älä vain yritä! vaan ryhdy toimeen ja tee se! roaarrgh!!!!"

"Olen kiitollinen että saan tuoda totuuden tähän keskusteluun"

Ihmisen älyllisen alennustilan dokumentointia.

Toni Rytkönen ja Totuus.
Aaro Jokinen ja kääpiöt.
Jere Ahonen ja argumentaation moderni taidonnäyte.

On varmaan tullut selväksi, että yksi harrastamistani aktivismin muodoista on kommentoijille vastaileminen Oikeutta eläimille -yhdistyksen Facebook-seinällä. (Alkuun huomautus: yllä olevat otteet eivät esittele mitään "poikkeusidiootteja" vaan kyseinen kommenttiketju näyttää enimmäkseen tältä. Tietyissä tapauksissa inhimillistä älykkyyttä ei voi aliarvioida.)

Yleensä OE-seinällä käydään jokseenkin asiallista ja fiksua keskustelua (viime aikoina enenevissä määrin), mutta silloin tällöin jokin päivitys provosoi paikalle joukon kommentoijia, joiden kanssa on pakko käydä läpi yleisimmät "defensive omnivore" -ääliömäisyydet. Vastapuoli on yksinkertaisesti sammuttanut päänsä logiikkakeskuksen ja on valmis käyttämään käytännössä minkä tasoista argumentaatiota tahansa. Tekosyitä, joiden tasoisia ei käyttäisi missään muussa yhteydessä.

Vastapuoli näyttää ruminta ja epäkypsintä puoltaan, ja meitsin ois pysyttävä mahdollisimman asiallisena ja suorastaan lempeänä että viesti menis panssarin läpi perille. Jos putoan heidän tasolleen, olen jo mokannut. On pidettävä kivulias hymy naamalla.

En tiedä miten pystyn tähän. Päätös ryhtyä vääntämään kättä ihmislajin typerimpien ja pimeimpien puolien kanssa on lähtökohtaisesti helvetin uuvuttava.

Yleisesti ottaen: mulle on ok, jos syöt lihaa, kunhan et epärehellisesti etsi tosiasialle jotain filosofista oikeutusta. Mitään oikeutusta ei ole. Nykymuotoinen lihateollisuus on bisnestä, jota kenenkään ei pitäisi tukea. Piste. Ihmiset eivät tue sitä filosofisista syistä vaan tottumuksesta. Asia ei ole tämän monimutkaisempi.

(That said, jos pyörisin muun ihmiskunnan kanssa, sekasyönti/kasvissyönti ei itsessään olisi mikään kriteeri seuraa valitessa. Valveutunut ja terveesti häpeilevä sekasyöjä on mielestäni vähintään yhtä sympaattinen hahmo kuin perus kasvissyöjä.)

Lihateollisuus ei tule katoamaan sillä, että ihmiset lakkaavat syömästä lihaa, vaan sillä, että eläinteollisuus vähitellen korvautuu laboratoriossa valmistettavilla eläintuotteilla. Sitä odotellessa ei olekaan välttämätöntä saada kaikkea kansaa vegaaneiksi. Tietoa on silti levitettävä.

Alla otteita viimeisimmästä Facebook-ristiretkestä.

Tällä kertaa kyse oli siis reaktioista tähän Iltalehden huuto-otsikkoon ja eläinoikeusjärjestön kommentista juttuun:

Kuva: Iltalehden etusivu tänään. Lehti listaa artikkelissaan lihan aiheuttamia terveyshaittoja: syöpä, sydän- ja verisuonitaudit, diabetes, munuaisten ja verisuonten kalkkeutuminen, osteoporoosi sekä aivoinfarkti. 

Jos haluat kokeilla terveellisempää elämäntapaa, kokeile kuukausi vegaanina. Haasteen voi aloittaa milloin tahansa, ja jokainen osallistuja saa henkilökohtaisen tuutorin, joka auttaa alkuun pääsemisessä: www.vegaanihaaste.net . Sivuilta löydät myös reseptit kuukauden jokaiselle päivälle. Osallistu ja haasta kaverisikin!
Omg!


_______________________________


Hanna-Mari Saastamoinen: "Ootte työ kyllä hölömöjä !! Antaapa elukoiden sitte vallata koko maailma."

Jos eläimiä lakataan tehotuottamasta, ne eivät suinkaan valtaa maailmaa. Niitä yksinkertaisesti lakataan tuottamasta.

Ilja Orlov: "Miks ihmisillä kulmahampaat? Propagandaa taas......"

Ootko koskaan nähnyt (vegaani)gorillojen kulmahampaita? Aika vaikuttavan näköset!

Ihminen on biologisesti sekasyöjä. Tämä tarkoittaa, että lihaa voi syödä, mutta sitä ei tarvitse syödä. Nykyisissä tuotanto-olosuhteissa lihateollisuutta on syytä boikotoida. -> Kasvissyönti.

Mikko Tuusjärvi: "Ihminen on lihansyöjä ja ravintoketjun huipulla. Muistaakseni jossain artikkelissa oli joskus spekulointia siitä, että ihmisen kehitys tämän hetken teknologiaihmeeksi on sen ansiota että rotumme oppi kypsentämään lihaa."

Myös orjuus on ollut ihmisen kehityksessä hyvin hyödyllinen asia. Haluatko palauttaa orjuuden lailliseksi?
 

Ihminen on biologisesti sekasyöjä. Tämä tarkoittaa, että lihaa voi syödä, mutta sitä ei tarvitse syödä. Nykyisissä tuotanto-olosuhteissa lihateollisuutta on syytä boikotoida. -> Kasvissyönti.

Tomi Pitkänen: "ai tsiisus yrittääkö joku pässi täälä tosissaan väittää että ihminen on alun alkujaan kasvissyöjä??"

Ihminen on biologisesti sekasyöjä. Tämä tarkoittaa, että lihaa voi syödä, mutta sitä ei tarvitse syödä. Nykyisissä tuotanto-olosuhteissa lihateollisuutta on syytä boikotoida. -> Kasvissyönti.

Herman Juurikkala: "Kiviauden jälkeen ihmiskunta on elänyt noin 450 sukupolvea ja nämä kaksi viimeistä sukupolvea on puhunut lihattomasta ruokavaliosta."

Nykymuotoinen lihateollisuus onkin nimenomaan uusi keksintö. Siksi eettinen herääminen.


Tuija Kekkonen: "Hauskaa, miten eri ruokavaliolla ja valinnalla varustetut ihmiset voi tuntea paremmuutta omasta näkemyksestään ja tuoda sitä ylimielisesti esille samalla nähden toisen itseään huonompana."

Aku Aarva: "MIten ihmeessä se on sulta pois jos meikä syö possua?"

T
imo Talvilaine: "Miksi ihminen ei saisi syödä mitä haluaa."


Masi Rautiainen: "Ihme paskanjauhantaa tääl kommenteis, ihanku ei sais syödä pelkkää lihaa jos siitä tykkää tai päinvastoin ei syö lihaa henkilökohtasista syistä?"

Sami Ruostetsaari: "Hauskaa miten jotkut ihmiset provosoituu toisten ruokavalioista. :d Ihan ku vaikuttais omaan elämään pätkääkään syökö joku toinen lihaa vai jättääkö syömättä."

Sekasyönti ja kasvissyönti eivät ole moraalisesti samanarvoisia valintoja.

Jos sä harrastat joogaa, se on sun henkilökohtainen valinta. Se ei vaikuta keneenkään muuhun.

Jos taas päätät ostaa tehotuotettua lihaa, niin totta hemmetissä se vaikuttaa muihinkin kuin suhun itseesi. -> Totta hemmetissä mulla on oikeus ja velvollisuus yrittää valistaa sua valintojesi vaikutuksista muihin yksilöihin. Nykymuotoinen teholihateollisuus on eettisesti täysin kestämätöntä toimintaa.

Sanna Juselius: "Ihmiset on syöneet lihaa iät ja ajat."

Ihminen on harjoittanut myös orjuutta ja sotia iät ja ajat. Se, että asiaa x tehdään pitkän aikaa, ei vielä tee asiasta x hyväksyttävää.

Heikki Saure: "Vegaani ja kasvisyöntihöpötys on täysin kaupunki-ilmiö. Mitä lähempänä luontoa elät, sitä järjettömämmältä vegaani- ja kasvissyönti näyttäytyy."

Koet siis olevasi lähellä luontoa, kun heität kaupassa kärryyn tehotuotettua lihaa? Aika jännä!

Perttu Esko Antero Karttunen: "Minkähän piliåpalititityytohtorin propagandaa tämäkin soopa on. Jos tälle linjalle lähetään niin p'skallakäymiseenkin voi kuolla, boi katketa verisuoni kun pinnistää."

Jarkko Oksman: "Syön kaikkien kommenttien kunniaksi Pihvin."

Toni Valorinta: "Onhan uskontojakin monia!! Ja nekin yrittävät käännyttää 'vaääräuskoisia'. Samanlaista on kasvissyöjien elämä. Nähtävästi!"

Atte Mäkinen: "Varokaa, liha voi maistua hyvältä! Siitä voi tulla kylläinen ja tyytyväinen olo!"

Aku Aarva: "Elämästä pitää nauttia ja mä valitsen nauttivani lihansyönnistä. Jos sä haluat olla syömättä niin on mulle fine, mut älä tule jeesustelemaan mulle miten harrastat korkeampaa ajattelua tai olet jotenkin parempi koska sä et syö."

Oletko koskaan miettinyt, että asioissa on muukin taso kuin "miten minä hyödyn tästä"? Vois jopa ajatella oman toiminnan vaikutuksia _muihin_. Tää kuulostaa hurjalta, mutta suosittelen!

Sami Pastori Puola: "Mistä tunnistaa kasvissyöjän? Ei sitä tarvitse tunnistaa. Se kyllä pitää meteliä itsestään."

Päinvastoin. Suurin osa kasvissyöjistä pitää valitettavan matalaa profiilia sosiaalisen paineen takia.

"Liian hyviä ihmisiä" on syrjitty aina. -> "Liian hyvät ihmiset" pitävät suunsa kiinni. Tämä hidastaa yhteiskunnallista muutosta.

Roy Barck: "mut jos me ei syyä lehmiä ja possuja, niin ne syö meidän salaatin. Mitäs me sitte syyää? -Eetu 6v."

Eetu kuulostaa aika helkkarin urpolta. Sallittakoon 6-vuotiaalle.

(Veikkaus: Tässä puhuja ei suinkaan ole mikään "Eetu 6v" vaan Eetun iskä, joka yrittää tehdä omasta irrationaalisuudestaan sympaattisempaa sotkemalla lapsen mukaan. Vähän iljettävää.)

Jos eläimiä lakataan tehotuottamasta, ne eivät suinkaan valtaa maailmaa ja syö ihmisten salaatteja. Niitä yksinkertaisesti lakataan tuottamasta.

Juho Akkanen: "mut...syöhän eläimetkin ihmistä...ja monet vielä..."

Lihan tehotuotanto ei ole verrattavissa luonnon ravintoketjuun.

  
Simo Hankaniemi: "Onko kukaan kasvissyöjä koskaan elänyt 100-vuotiaaksi?"

Kirjaimellisesti tuhannet.


Aki Tiihonen: "Hankalaa on saada kaikki mikroravinteet tuolta kasvimaailmasta."

Ei ole. Ootko muuten koskaan harkinnut että ottaisit valinnoissasi myös _muut_ huomioon?


Jukka Bom: "Paleo ruokavalio taitaa olla kumminkin se luonnolisin tapa syödä."

Luonnollinen ei vielä tarkoita humaania tai eettisesti ongelmatonta.

Taksi Vesa: "Suosittelisin hakeutumaan hoitoon tai no kasviksia syödessä ymmärrän, että aivoista on jo tullu vihannes. Oikeutta eläimille voi jeesus mitä paskaa kaikki vaan harrastamaan metsästystä"

Huvittavaa että itse varmaankin kuvittelet tämän rationaaliseksi reaktioksi.

Marko Sjöholm: "Esimerkkinä toimikoot häkkiin heitetty vegaani. Tarpeeks monta päivää menee ilman ravintoa, niin aika tekee tepposensa ja keho heittää moraalin, etiikat ja muut henkiinjäämistä haittaavat asiat kuikkaa kohti ja järki laittaa louhimaan eteen tuotua pihviä."

Miten tämä liittyy reaalimaailmaan?

Oletan, ettet elä vangittuna häkkiin. Voit siis oikein hyvin ottaa kulutustottumuksissasi huomioon eettiset näkökohdat.

Saku Petteri Pennanen: "Kasveillakin on tunteet."

EI VOI OLLA TOTTA.

Tuskin olet itse tietoinen tästä, mutta heitit juuri viimeisenkin kliseisen defenssiargumentin. Olet stereotyyppi.

Ei. Kasveilla ei ole tunteita. Ja ei, kivilläkään ei ole tunteita.

_______________________________


Onnistuiko vasta-argumentointi ihanteellisesti? Psykologisella tasolla: ei.

Pitäisi pitäytyä asiallisissa argumenteissa eikä heittää mukaan myhäilevän vittuilevaa sävyä. Mutta kun se myhäilevä vittuileminen on niin hauskaa. Myönnän puutteeni.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Voi Saatana


Kirjoitan kirjaa alusta uudestaan. Itse asiassa nimenomaan sitä olen tehnyt, uudelleenkirjoittamista, jo viikkokaupalla. Tuntuu että silloin kun aloin kirjoittaa tätä tarinaa olin taantunut idiootti, jotenkin poissa raiteilta.

Huonolla tavalla siis.

Poissa raiteilta voi olla myös monella hienolla tavalla.

Kaunista. Sielua jomottaa, itkisin jos osaisin.

.....................

Ai niin. Pari juttua jotka pitää hoitaa (tämän kevään aikana) ennen kuin tämä kirja on valmis:

1. Pitää pikavauhtia opetella valokuvaamaan, että saan otettua kirjaan tarvittavat valokuvat. Toki jos joku osaa valokuvata ja haluaa ryhtyä orjakseni, olet tervetullut ottamaan minulle valokuvia.

2. Pitää käydä kolmessa kaupungissa ja palata Barentsinmeren rannalle.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Speaking in questions


Varastin tän biisin Janne Kortteisen blogista.

Vittu, niin paljon sanottavaa, niin vähän unta, niin sekava pää.

Lopullinen kantani tasa-arvoiseen avioliittolakiin: kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta mennä naimisiin kenenkään kanssa. Yhtäläisesti kaikkia pitäisi laissa kieltää menemästä naimisiin. Jos jotkut tästä huolimatta yrittäisivät avioitua, laissa säädetyn rangaistuksen nimissä poliisien olisi tökittävä heitä neulontapuikoilla.

Okei.

Haluan vähentää tätä bloggaamisjuttua joksikin aikaa. Haluan saada kirjan kirjoitettua loppuun. Haluan päästä eteenpäin. Haluan olla se ihminen jona olemista olen suunnitellut jo tuhat kaksisataa vuotta. Olen koko ajan hermostuneessa, ylivirittyneessä tilassa. Tuntuu etten voi keskittyä mihinkään muuhun ennen kuin tämä homma on valmis ja selvä.

Haluan ulos tästä huoneesta. Kuolemasta täysillä elämään.

Olen aika varma, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat yhtä älykkäitä kuin minä. He ovat harvassa, mutta olemassa.

Kävin joskus hiljattain vakoilemassa jonkin klubin nurkassa kun Antti Nylén ja Anu Silfverberg lukivat esseitään. (Vakoilin tilaisuutta ehkä 10 minuuttia.) Esimerkiksi heidän mielensä näyttävät toimivan yhtä kirkkaasti kuin minun ja ainakin melkein yhtä järjestelmällisesti. Heissä on jokin samanlainen tuli, joka pakottaa heidät tähän.

Nyntti Alén.

Samalla heissä on kuitenkin perustavanlaatuisesti jotain, joka pitää heidät pienen piirin juttuna. He näyttävät tyytyvän siihen, että heitä kuuntelevat ennen muuta ne jotka jo ovat sisällä samassa älykkäiden, koulutettujen humanistien sisäpiirissä. Siksi Antti ja Anu eivät voi saada aikaan kovin suuria vallankumouksia.

Itse en ole sisällä missään sisäpiirissä. Toivonkin että voin vain tulla kaiken ulkopuolelta ja sanoa Olennaiset Asiat niin, että kuka tahansa voi ymmärtää. Minulla on tietynlainen tuli, jonka avulla marginaalista voi ehkä murtautua valtavirtaan. Minulla on sanat ja ne ovat yksinkertaisia. Osaan kirjoittaa Harry Pottereita.

Post mortem -jutussa on edelleen olennainen ongelma, joka on pakko ratkaista:

Jotta tarina toimisi, yhden henkilöhahmoista, "elävän tytön", Rebekan, whatever, pitäisi toimia. (As I've said before.) Tähän mennessä hän on mysteeri. En ole varma olenko saanut hänestä otetta. Välillä luulen saavani, sitten hän liukuu taas sormieni välistä hämärään. En yksinkertaisesti tiedä kuka hän on. Kun ajattelen häntä, tunnen outoa huimausta rintakehässäni. En tajua mitä se tarkoittaa. En ole koskaan ennen ollut näin pahoissa ongelmissa henkilöhahmon kanssa. Yleensä kaikki tapahtuu kivuttomasti ja orgastisesti. Nyt kaikki on helvetin vaikeaa. Samalla tiedän että kaikki, kaikki, kaikki riippuu nyt siitä, saanko tämän tytön toimimaan.

Yhtenä aamuna makasin väsymyksestä sekaisin sängylläni ja tunsin outoa kuumotusta ruumiissani ja vain hyräilin puolihulluna Erinin biisiä "Älä... tule... hyy-vä-ää tyttö, tule paha tyttö, tule paha tyttö." Tulisi jo, saatanan helvetti, tule paha tyttö.


Olen kyllä toistuvasti ihastunut/rakastunut/en-toistaiseksi-tiedä-mikä-ero-näillä-on itse keksimiini ihmisiin, mutta tämä on jotain muuta. Yleensä silloin kun tunnen vetoa henkilöhahmoon, hän alkaa elää ja toimia minusta riippumatta. Kirjoitan eteenpäin jonkin korkeamman ohjauksessa ja sormeni hakkaavat näppäimistöä ja henkilöhahmo puhuu ja toimii ja sivu sivulta rakastun häneen syvemmin. Jossain päin sydäntäni vain tiedän kuka hän on ja toimin sen mukaan.

Ihan kuin kirjoittaisin elämäkertaa ihmisestä, joka on todella ollut olemassa ja jonka tarina on nyt kirkkaana tiedossani ja saatava paperille.

Tässä tapauksessa kaikki on erilaista. En tiedä "Rebekasta" yhtään mitään. Ja silti tunnen jotain kun ajattelen häntä, tunnen jotain niin maan helvetisti. En tiedä mitä se on.

Ajattelen liikaa kirjoja, joita en vielä aio kirjoittaa:

Tarina, jonka aion kirjoittaa valmiiksi kolmantena (?), "luuserikirja", tulee olemaan helvetin pitkä. Tyyliin 1000 sivua. Ihan siitäkin päätellen että mulla on siihen jo kymmeniä sivuja täynnä pelkkiä muutaman sanan muistiinpanoja.

Haluan että se on kuin Raamattu. Sen kanssa etenee palavasti ja vähitellen. (Tai tietysti sen voi lukea myös parissa päivässä.) Haluan sen olevan vastaanottajalleen todellisia ihmisiä, todellisia ystäviä, joiden kanssa voi elää ja hengittää ainakin vaikeimman ajan yli.

Viimeiseksi kirjoitan omaelämäkerran ja sen nimi tulee olemaan Joutsenlaulu. You'll see.

lauantai 22. helmikuuta 2014

2 asiaa

Asia 1: Uskomatonta, että tasa-arvoisesta avioliittolaista vieläkin jaksetaan ylipäätään vääntää. On itsestään selvää, että laki tulee lähiaikoina toteutumaan. Ei ole ainuttakaan rationaalista syytä, miksi se ei saisi toteutua.

Miksi tästä pitää yhä keskustella? Mitä keskusteltavaa tässä on? Argumentit lakialoitetta vastaan ovat luokkaa "Teuvo Hakkaraisen rinnasta ei tule maitoa vaikka kuinka lypsäisi tai imisi. Missä ovat heteroiden ihmisoikeudet?" (Tämä oli Teuvo Hakkaraisen käyttämä argumentti.)

Mitä tarkoittaa että homoliitot "murentavat perinteisen avioliiton"? Häh? Jos homot saavat mennä naimisiin, tarkoittaako se siis sitä että heteroita kielletään solmimasta avioliittoja?

Argumentointi homoliittoja vastaan on jonkinlaista hysteeristä jyrsijän juoksupyörässä ravaamista: "Mies ja mies eivät voi lisääntyä keskenään. Mies ja mies eivät voi lisääntyä keskenään. Mies ja mies eivät voi lisääntyä keskenään." Joo, so what? Miksi tämä on relevanttia? Ei kukaan näitä juttuja hokeva voi oikeasti uskoa niiden olevan raskauttavia argumentteja. Yhteiskunnallinen eteneminen ja moraalinen kehitys olisi tuhansia kertoja helpompaa, jos tietty osa väestöstä ei aina pakkomielteisesti takertuisi joihinkin irrationaalisiin ajatuspieruihin, joilla vääjäämättömät, tulevaisuudessa kaikille itsestään selvät muutokset tehdään hitaiksi ja uuvuttaviksi. ("Avioliitto on naisen ja miehen välinen asia!" "Turkis on lämmin!" "Kyllä niihin porkkanoihinkin sattuu kun ne maasta vedetään!")

Olisi mukavaa, jos tällaiset jutut voisi vain järjestelmällisesti ja rationaalisesti hoitaa pois alta. Kun ne kuitenkin tulevat tapahtumaan. Esiteltäisiin perusteet puolesta ja vastaan, todettaisiin "Totta, olisi järjetöntä jättää asiat nykytilaan" ja tehtäisiin muutos kivuttomasti ja riehaantumatta.

Mutta ei.

On aika pakokauhuista elää dystopiassa, jossa suuri(n) osa vallanpitäjistä ajattelee ja toimii epäkypsemmin ja irrationaalisemmin kuin minä. Isot lapset päättävät kaikesta, kaikesta.


Asia 2: Luen usein Helsingin Sanomien "Nuorten postiin" kirjoitetut mielipidekirjoitukset. Usein ne ovat älyttömiä, usein eivät.

Tänä tiistaina palstalla oli kahdeksasluokkalaisen Vilma Sippolan kirjoitus, joka oli otsikoitu Enemmän sosiaalisuutta, vähemmän dataamista. Itse kirjoituksessa tai sen viestissä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin, mutta tämä kohta pisti silmään:

"Olen huomannut, että kun jättää puhelimen laukkuun matkan ajaksi ja mietiskelee itsekseen, tulee viisas ja hieno, ajattelevainen olo. Ajattelen turhia ja tärkeitä asioita, mutta ajattelen. Tämä fiilis säilyy pari seuraavaakin tuntia."

Onko tässä kenenkään muun mielestä jotain kylmäävää? Olenko ainut, joka tulkitsee tämän niin, että AJATTELEMISESTA on tullut jonkinlainen harvinainen, eriskummallinen, vähän hipahtava harrastus? Että pitää erikseen tähdentää, että silloin kun tätä outoa "ajattelua" harjoitetaan, voivat ajatukset olla paitsi tärkeitä myös turhia?

Kosketin eilen älypuhelinta ensimmäistä kertaa elämässäni. Itse olen pärjännyt reilut 5 vuotta erinomaisesti (nykyään kasaan teipatulla) kännykälläni, jolla voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja pelata paria kivaa peliä ja jossa on hyvin alkeellinen nettiyhteys. Eilen kuitenkin tutustuin älypuhelimeen, jonka äitini sai työpaikaltaan. En yrityksistäni huolimatta oikein saavuttanut sitä taikaa, mikä esineessä ilmeisesti on.

Vaikuttaa siltä, että julkisissa liikennevälineissä olen yleensä yksi ainoita kapinallisia, jotka tekevät jotain muuta kuin räpläävät älypuhelinta (esim. katselevat maailmaa, lukevat runoja tai piirtävät kissoja). Eivätkö muut ihmiset viihdy päänsä sisällä? Olenko poikkeustapaus, kun minulle lähes mikään ei ole yhtä orgastisen viihdyttävää kuin istua nopeasti kiitävässä bussissa ja katsoa ohi juoksevaa kaupunkia ja kuunnella musiikkia kuulokkeista? (iPod on ehdottomasti edistysaskel. Musiikki kuulokkeissa on terveellinen huumausaine, joka saa todellisuuden näyttämään inspiroivammalta ja paremmalta paikalta.)

KYSYMYS ON: Onko oikeasti niin, että kännyköitä räplätessään ihmiset eivät ajattele? Räpläävätkö he niitä koko ajan, aamusta iltaan? Tietääkö kukaan? Ovatko älypuhelimet ajattelun tiellä? Koska jos ovat, kyse on ehkä suurimmasta harha-askelesta ja katastrofista ihmiskunnan historiassa. Jos ihmiset lakkaavat kokonaan harrastamasta ajattelua, kaikki, kaikki tulee tuhoutumaan.

En halua mitään kauhisteluorgioita. Haluan, että joku asiasta enemmän tietävä selittää minulle, että olen väärässä. Että tulkitsin mielipidekirjoitusta väärin. En todellakaan halua uskoa, että ihmiskunta on aivotoiminnallisesti kastroimassa itseään. HALUAN vakuuttua siitä, että edustan nimenomaan irrationaalista, pakollista muutosvastarintaa, jolle minua fiksummat ihmiset naureskelevat tulevaisuudessa.

Miten on? Tarkoittaako älypuhelimeen sitoutuminen ajattelun lopettamista? Haluan vastauksia. Haluan tietää käsittäneeni väärin ja huokaista helpotuksesta.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

In my own sick way

Juostessani yöllisten, hiljaisten moottoriteiden yli pari tuntia sitten tajusin olevani niin onnellinen että olisin voinut pyörtyä. (Ylittelin yöllisiä moottoriteitä, koska olin jossain päin Helsinkiä varhaisesta aamuyöstä eikä aktiivisia bussilinjoja ollut kovin helppo löytää.)

Kuuntelin mm. tätä ja olin niin vitun onnellinen:


Tässä biisissä parasta on, että alun perusteella se kuulostaa täydellisesti The Smithsiltä, mutta sitten laulava ääni onkin Harriet Wheelerin. Voi Harriet Wheeler. En tiedä mikä minua vaivaa.

Löysin pimeän bussipysäkin ja jäin odottamaan bussia, joka kohta kiitäisi paikalle moottoritietä pitkin. Tajusin olleeni melkein oksettavan onnellinen koko alkuyön, jonka olin viettänyt juoksentelemalla ympäri kaupunkia.

Alan vähitellen ymmärtää: olen hyvä elämisessä.

Aikaisemmin ajattelin olevani niin kuin tämän quoten puhuja:

"I shambled after as I've been doing all my life after people who interest me, because the only people for me are the mad ones, the ones who are mad to live, mad to talk, mad to be saved, desirous of everything at the same time, the ones who never yawn or say a commonplace thing, but burn, burn, burn, like fabulous yellow roman candles exploding like spiders across the stars and in the middle you see the blue centerlight pop and everybody goes Awww!"

Mutta nyt tajuan etten ole vain Jack Kerouac, olen myös Neal Cassady. Olen hyvä elämisessä. Olen hyvä palamaan. Olen hyvä tuntemaan ja huumaantumaan ja riehumaan. Yhtä juttua en vielä tiedä: osaisinko elää myös muiden ihmisten kanssa? Onnistuuko se vain silloin kun olen liikkeellä yksin? Osaisinko palaa silloinkin kun mukanani olisi muita sieluja? Kyllä varmaan, JOS ne muutkin sielut olisivat kiinnostavia. Tämä nähdään toivottavasti tämän kevään/kesän mittaan, kun tarkoitus olisi alkaa olla sosiaalisesti olemassa. Luotan siihen, ettei tätä blogia ylipäätään lue kukaan Tylsä Ihminen.

Toistaiseksi kanssani kulkee joukko ihmisiä, joita ei Todellisuudessa ole olemassa, ja voi vittu että he ovat hyvää seuraa.

Katsellessani ohi juoksevaa kaupunkia bussin ikkunan läpi olen onnellinen. Olen onnellinen huolimatta Saarioisen mainoksista ja metelöivistä epä-älykkäistä ihmisjoukoista, niin kauan kuin minun ei tarvitse olla näiden kanssa missään tekemisissä ja voin vain kiitää ohi ja jatkaa matkaa.


Alan myös päästä yli siitä järkyttävästä tosiasiasta että en ole James Deanin fyysinen kopio. Huolimatta siitä faktasta että näytän 15-vuotiaalta narkkarilta, mulla on ihan hyvä look. Voin olla ikonisen kaunis in my own sick way. Naamani on ihan kiinnostava. Näytän siltä kuin joku olisi joskus perusteellisesti pahoinpidellyt minut ja olen komea sillä tavalla.

Aion hyväksyä tämän. Aion hyväksyä tämän. Aion rakastaa tätä.

Aion oppia olemaan onnellinen särkyneen sydämen kanssa. Kohta tästä kaikesta on 90 vuotta. Aion nauttia tästä kohdasta historiaa, siitä että olen nuori juuri tässä oudossa ajassa ja paikassa.

Mulla oli enemmänkin asiaa, mutta aika loppuu. Tsekkasin äsken bussien yölinjojen aikatauluja, ja jos haluan ehtiä kyytiin, mun täytyy lähtee taas juoksemaan.

tiistai 18. helmikuuta 2014

In my face

Viime kesäkuussa olin nähtävästi suorastaan aavemaisen hauska.

Hahahahahaha.

No niin. Mulla oli jotain asiaa, mutta paholaismaista kyllä, en muista mitä se oli. Tai ehkä muistan, mutten jaksa sanoa sitä vielä. Tuntuu ihan hyvältä olla sanomatta mitään.

Tai no sanon tämän:

Aion kirjoittaa neljä kirjaa. On ongelmallista, että olen valinnut niistä ensimmäisinä kirjoitettaviksi kaksi vaikeinta (aavekirjan ja lihakirjan). Toiset kaksi (luuserikirja ja sherlock-kirja) olisi luultavasti helpompi ja nopeampi vuotaa Microsoft Wordiin.

Ehkä tämän on mentävä näin.

Joka tapauksessa kirjoitan nyt Post mortemia. Tässä vaiheessa en voi enää kääntyä takaisin. Haluan saada tämän valmiiksi. Haluan päästä eteenpäin. Haluan aloittaa hyökkäyksen.

En ole varmaan koskaan 1) edennyt kirjoittamisessa yhtä järjestelmällisen määrätietoisesti kuin nyt, 2) ollut yhtä epävarma työn jäljestä. Tiedän millainen kirjoittaja parhaimmillani olen, enkä voi vielä olla varma vastaako tämä kirja Sitä Tasoa. Haluaisin ensimmäisen julkaistun juttuni olevan jotain niin hyvää kuin mahdollista. Mutta toisaalta, sitten kun tämä kirja on ulkona, olen vapaa kirjoittamaan ne 3 muuta. Onko järjestyksellä väliä, jos kaikki nerous on joka tapauksessa lopulta tuleva ulos?

En ikinä voisi antaa hauraan eksyneen vanhuksen harhailla kadulla ohitseni auttamatta häntä.

Äh. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Yllättäen olen melkein pysynyt aikataulussa. Aion saada tämän kirjan kirjoitettua vappuun mennessä.


Syteen tai saveen, saatana,

.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Tähän blogiin on tänään päädytty hakusanoilla "ruma mies" ja "näin unta pulusta". Olette oikeassa paikassa.

Nobody loves us

Haluaisin kävellä sydän täynnä ja pää tyhjänä jossain keväisessä aamuyössä jonkun sielukkaan ihmisen kanssa ja laulaa On niin helppoo olla onnellinen


Koska joskus se vaan on niin helppoo.

On ainakin kahdenlaisia ihmisiä:
1) niitä, joille nuoruus on elämän parasta aikaa. He viettävät nuoruutensa villissä, riehakkaassa sumussa.
2) niitä, joille nuoruus on elämän kammottavinta aikaa. He viettävät nuoruutensa surun ja kauhun ja yksinäisyyden ja epäuskon vallassa pää puristettuna kyynärpäidensä väliin.

Vaihtoehto 2. Been there, done that. Tätä juttua olen kokeillut jo täysillä. Musta tuntuu että voisin vähitellen alkaa kokeilla myös vaihtoehtoa 1. Täysillä. Jonkin aikaa. Saisin molemmat kokemukset.

Kaikkein tavallisin, voimakkain ja kahlitsevin pelkuruuden muoto on sosiaalinen pelkuruus. Vahvimmillaan se on n. 13-16-vuotiaana, mutta useimmat ihmiset eivät koskaan pääse siitä kokonaan eroon. Vahdit koko ajan jokaista liikettäsi, jokaista asentoasi, jokaista mielipidettäsi, jokaista mieltymystäsi sen mukaan kuinka uskot muiden apinoiden ottavan sen vastaan. Kaverisi painostavat sinua hyppäämään katolta, ja sitten hyppäät. Tämä muka osoittaa rohkeutesi, vaikka todellisuudessa ei ole mitään pelkurimaisempaa kuin hypätä vain siksi että et kestä ajatusta idiootista haukkumassa sinua nyhveröksi.

Uskon olevani jo aika vapaa tästä.

En tiedä mitä pelkään. Olen varma että pelkään jotain, moniakin asioita, mutta en pysty samastumaan esim. siihen kuinka ihmiset pelkäävät fyysisiä yhteenottoja. En pääse eroon ajatuksesta että tappeleminen ja hakatuksi joutuminen olisi pääasiallisesti kivaa. Varmasti paljon kivempaa kuin internetissä riiteleminen.

Mun käsivarret on täynnä muistiinpanoja.

Nyt kun alan olla näissä kirjoitusjutuissa jo aika pitkällä, olen alkanut miettiä tarkemmin millaisen viestin haluan lähettää. Jos asiat menevät niin kuin olisi tarkoitus, heitän tämän viestin ja osun miljooniin sieluihin. Haluaisin saada aikaan jotain hyvää ja kaunista. Haluaisin tuuppia ihmisestä esiin jotain hyvää ja kaunista.

Haluaisin tuoda takaisin valoon ihmisiä ja musiikkia ja asioita, jotka ovat unohtuneet mutta jotka pitäisi muistaa uudelleen. Haluaisin antaa uuden mahdollisuuden ihmisille ja musiikille ja asioille, joita ei huomattu ensimmäiselläkään kerralla.

Kun nyt mietin kirjojani, niin niistä saattaa välittyä mielikuva että jotenkin kannustan ihmisiä erakoitumiseen ja ihmisvihamielisyyteen. Voi vittu. En halua sitä. Sellaisesta ei ole mitään hyötyä. Haluan kannustaa ihmisiä löytämään elämäänsä arvoisiaan ihmisiä eikä tyytymään paskaan. Haluan ylipäätään kannustaa ihmisiä kieltäytymään paskasta. Kieltäydy paskasta. Kieltäydy paskiaisista. Valitse jotain parempaa. Valitse minut.

Mut miten rakkaus tai maailman synty selittyy... Tieteellisestihän nää on ihan helppoja kysymyksiä. Ainakin rakkaus.

Minä olen syntinen II

Niko Holopainen: "En tiä.. Naurattaa te kaikki hihhulit.. Syökää niitä rehujanne rauhassa. Mä syön ainakin vitusti lihaa!!!"


Yksi tavoistani heittää aikaa hukkaan on klikkailla Facebook-profiilista toiseen ja ottaa selvää ihmisistä joita en tunne. Se on uuvuttava ja älytön harrastus, mutta sillä tavalla on mahdollista saada jonkinlainen käsitys muusta ihmiskunnasta. Mistä he pitävät, mitä he ajattelevat. Tähänastiset löydökseni osoittavat, että merkittävä enemmistö ihmisistä on huomattavasti tylsempiä kuin minä, mutta tällä strategialla olen onnistunut löytämään myös monia aidosti kiinnostavia sieluja. Tuntuu hyvältä tietää, että he ovat olemassa.

Joka tapauksessa ajattelin lopettaa tämän harrastuksen, sillä a) se vie kallista aikaa, b) turhan usein tällä hommalla onnistuu hankkimaan psyykelleen lähinnä vitutusta.

_____________________


Eräänä iltana surffasin taas ihmisestä toiseen. (Aion nyt mainita nimiä. Haluan että mainitsemani henkilöt jonain päivänä googlaavat itsensä ja pysähtyvät kirjoittamaan minulle järjellisen selityksen.)

Ensin osun henkilöön nimeltä Lauri Heino (Tampere). Tykkäämisiä: Koiraa ei saa palauttaa kiduttajalle. Sitten: If meat is murder I'm a serial killer! (If you love meat and don't care about what other people think about what you eat join now!)

Muutama minuutti (!) myöhemmin (ilmeisesti Saatana on kanssani) osun henkilöön nimeltä Petri Säteri (Pusula). Tykkäämisiä: Koiraa ei saa palauttaa kiduttajalle. Sitten: For all you vegetarians, every Animal you don't eat, I am going to eat 5. (I didn't fight my way to the top of the food chain to be a vegetarian!)

Moi Lauri. Moi Petri.

Masennatte minua paljon. En tiedä miksi; se on melko irrationaalista. Joka tapauksessa olette kirjaimellisesti aktivoineet aivojeni kipukeskuksen. Tämä velvoittakoon teidät avaamaan logiikkaanne.

Miksi koiraa ei saa palauttaa kiduttajalle? Miksi sikoja saa tai täytyy pitää kiduttajalla? Mikä on se moraalisesti merkittävä ero koiran ja sian välillä, joka mielissänne vetää valovuosien levyisen kuilun koiran ansaitseman kohtelun ja sian ansaitseman kohtelun välille?

Miksi lihan tehotuotanto on niin hyväksyttävää, että sen tukemisesta on paitsi tehtävä Ylpeyden aihe myös aktiivisesti vastustettava niitä, jotka sitä boikotoivat? Onko lihan tehotuotanto näin hyväksyttävää siksi, että tehotuottaja saa siitä rahaa eli hyötyä? Miksei koiranpentujen tehtailu sitten ole hyväksyttävää? Se on käytännössä sama asia mutta pienemmässä mittakaavassa, ja siitä varmasti saa rahaa.

Mikä tää teidän logiikka tässä niinku on?

Lauri? Petri? Odotan vastauksianne iloiten jo etukäteen! Olen varma, että panoksenne keskusteluun on oleva syvästi älyllinen ja oivaltava!

_____________________


Ilmiö on laajalle levinnyt.

Moderni lihateollisuus on ylivoimaisesti suurin yksittäinen kärsimyksen aiheuttaja maailmassa tällä hetkellä. Se kohtelee eläimiä, planeettaa ja ihmiseläimiä lähes epätodellisen huonosti. Kenenkään ei pitäisi tukea sitä. Toivon mukaan myyntiin saadaan jo lähivuosina labralihaa ja sillä pelastetaan maailma, mutta sitä ennen joka ikisen kansalaisen pitäisi boikotoida teholihateollisuutta. Se on eettisesti, ekologisesti ja humanitäärisesti barbaarista bisnestä.

Suurin osa (länsimaisista) ihmisistä kuitenkin tukee lihateollisuutta rahallisesti. Usein joka päivä.

Samalla tietoja lihateollisuuden pimeästä ytimestä alkaa tihkua kiihtyvään tahtiin yhä laajempaan tietoisuuteen.

Kuluttaja huomaa siis ostavansa kaupasta eläintuotteita samalla kun tietää niiden alkuperän joksikin syvästi arveluttavaksi.

Miten kuluttaja ratkaisee tämän ristiriidan?

> RATKAISU 1: Selkärankaisin ratkaisu. Kuluttaja ryhtyy boikotoimaan lihateollisuutta.
> RATKAISU 2: Toiseksi selkärankaisin ratkaisu. Kuluttaja jatkaa eläintuotteiden ostamista, muttei edes yritä oikeuttaa toimintaansa. Kuluttaja tunnustaa toimivansa parhaan tietonsa vastaisesti ja myöntää olevansa laiska paskaläjä.
> RATKAISU 3: Ylivoimaisesti yleisin ratkaisu. Kuluttaja jatkaa eläintuotteiden ostamista ja keksii toiminnalleen syvällisiä ja abstrakteja, korkealentoisen filosofisia syitä; ostamalla tehotuotettua lihaa hän siis esimerkiksi suojelee porkkanoita kärsimykseltä. Hän ei halua myöntää olevansa laiska paskaläjä, sillä tämän tehdäkseen hänen olisi rikottava identiteettiinsä kuuluva mielikuva itsestään oikeasti hyvänä ihmisenä.

Ja siksi minä joudun päivittäin lukemaan Oikeutta eläimille -yhdistyksen Facebook-seinältä seuraavanlaista paskaa:

Mitja Wikholm: "Noeimut ihan tosissaan miettikää asiaa näin: kaikki muutkin lihansyöjät tappavat eläimiä ravinnokseen, miksi meidän ruokaketjun huipulla olevien pitäisi tyytyä rehuihin?"

Henri Vairinen: "Menkää hipit mettään haukkumaan vaikka kettuja.
Nekin syövät toisia eläimiä."


(Typerintä on että Mitja ja Henri elättelevät itsestään mielikuvaa jonkinlaisina suurina saalistajina, kun supermarketissa heittävät painajaismaisesti rääkättyä teholihaa ostoskärryyn.
Toiseksi typerintä on ajatus luonnollinen = oikein. Kaikki yhteiskunnallinen kehitys perustuu nimenomaan kaikkein vastenmielisimmästä inhimillisestä kuonasta pois oppimiseen. Tuskin Mitja tai Henrikään haluaisivat orjuutta, heimosotia tai kansanmurhia takaisin osaksi jokapäiväistä elämää. Tervetuloa yhteiskuntaan!)
('Mitja' on muuten aika hieno nimi. Käytän sitä jossain.)

Camilla Timoska: "Maidonjuontihan on esimerkiksi lasten ja nuorten luuston kasvun ja proteiinin saannin kannalta tärkeää, jos tällä sivustolla ruvetaan siihen, että maidon juonti ja lihan syöntikin on eläinmurhaa (mitä se ei todellakaan ole) niin pakko kohta oikeasti painaa tuosta 'unlike' painikkeesta, koska siinä nyt ei oikeesti ole enää järkee. Sen ymmärrän kun ollaan turkistarhausta/huonoja eläintarhoja/ pentutehtaita/ pieniä delfinaarioita yms vastaan, mutta että nyt lähtee silmä tikuiksi jo maidonjuonti ja lihansyötikin. Pää leviää näitä kuvia katsoessa, kun kuitenkin maito ja liha ovat tärkeitä osia varsinkin lasten ja nuorten ravinnossa kasvun ja kehityksen kannalta, eikä niitä mitkään pillerit korvaisi. En nyt sano että nuo ei olis aikuisillekin tärkeitä. Joten pyydän, järki käteen!"

Niina Susanna Eskelinen: "Mä en nää lihan syönnissä mitään pahaa, päinvastoin, sillä se eläin tapetaan joka tapauksessa syödään sitä tai ei."

Kaisa Leinonen: "Pitäskö eri kulttuurit sekottaa tähän mukaan? Hei kaikkeen ei voi vaikuttaa. Pidän eläimistä, ruokana että perheen jäsenenä. Olen ratsastanut hevosella ja olen syönyt hevosta. Mikä vika? Ei ihminen tässä kohtaa kehitystä olis jos erieläimiä ei ois suuhunsa pistäny." 

Entä jos sen sijaan että poimii defensive omnivore bingosta ensimmäisen sopivan argumentin...


...sanoisikin "Sori, olen tekopyhä paskaläjä ostaessani tuotteita, joiden tuotantotapaa en koskaan hyväksyisi. Aion jatkaa samaan malliin enkä ole tästä mitenkään ylpeä."

Se on niin helppoo. Mä syön silloin tällöin mm. maitotuotteita, vaikka tiedän millaista pimeää paskaa niiden takana on. Ostan suklaalevyn, vaikka tiedän että sen takana on lapsiorjuutta. Ostan takin, jonka ovat parsineet kokoon köyhät sorretut työläiset. Kaikki tämä todistaa, että olen laiska paska, joka toimii korkeamman tietämyksensä vastaisesti. Jos haluaisin, keksisin varmasti huikeita tekosyitä, mutten halua. Minulla on taipumusta inhimilliseen selkärangattomuuteen ja itsekeskeiseen idioottimaisuuteen. Ei pitäisi olla, mutta toistaiseksi on, ja olen pahoillani siitä että jotkut joutuvat kärsimään takiani.

Helppoa.

Suureksi helpotuksekseni huomaan, että rehellinen, anteeksi pyytelevä paskaläjyys on nouseva trendi. Olen törmännyt siihen viime aikoina enemmän kuin koskaan aikaisemmin, siellä täällä Kuningaskuluttajasta Ylilautaan. Siinä on sellasta rehtiä, tervettä "Voi jumalauta että vihaan itseäni" -asennetta. Tätä lisää!


tiistai 11. helmikuuta 2014

På ditt stod Kerouac, på mitt Morrissey

Ajelin metroilla edestakaisin James Deanin pikkuveljenä, kun yhtäkkiä käytävän toiselle puolelle, suoraan näkökenttääni istui tyttö, jota rakastin hetken aikaa 16-vuotiaana. En ollut häneen silloin ihastunut, vaan nimenomaan rakastunut, siinä oli jotain syvää ja outoa ja älytöntä ja lämmintä ja surullista. Rakastin hänen erikoista, kilttiä, syrjään vetäytyvää olemustaan. Rakastin sitä, etten tiennyt hänestä mitään. Rakastin sitä, että tiesin että jos hän joskus todella astuisi elämääni tai minä astuisin hänen elämäänsä, hän olisi seikkailu. Toisin kuin valtaosassa muista ihmisistä, hänessä oli sellainen viba. Seikkailuviba.

Hän tuli siis istuneeksi 3 metrin päähän minusta melkein 3 vuoden jälkeen ja olin niin hämmentynyt että jäin vain hiplaamaan iPodiani nykivästi virnistellen. En kovin usein törmää ihmisiin menneisyydestä, mutta silloin kun törmään, se on aina yhtä outoa. Tekisi mieli työntää heidät takaisin aikaan, johon he kuuluvat.

Tunsin tytön katsahtavan minuun muutaman kerran. Mutta jotenkin tuntuu ettei hän tunnistanut minua. Ehkä hän mietti missä oli nähnyt sivukuvani aikaisemmin. Katsoin häntä metron ikkunan heijastuksesta ja ajattelin, että mitä helvettiä, sinä et voi täyttää tänä vuonna 20, sinä olet 16.

Tällä blogilla oli hetken aikaa 27 virallista lukijaa. Nyt yksi on poistunut joukostamme. Kuka olit, minne menit, miksi?

Farkkuni ovat lyhyessä ajassa löystyneet. Olen ilmeisesti menettänyt läskin, joka niitä aikaisemmin piti ylhäällä. En toisaalta muista olleeni läski. Joka tapauksessa farkuissa pysyminen on nyt haastavaa.

Olen myös alkanut tanssia ja heilua koko ajan, joka paikassa. Kun liikun elegantisti paikasta toiseen ympäri Helsinkiä, mulla on koko ajan vitun kova meininki päällä. On vapauttavaa ja vähän hermostuttavaa havaita, etten enää välitä siitä pitävätkö ihmiset minua mahdollisesti hulluna.

En ole hullu, olen vain hylännyt selväjärkisyyden ikävystyttävät puolet.

En ymmärrä miksi minun pitäisi kunnioittaa TÄTÄ AIKAA siveellisellä käytöksellä, kun en todellakaan kunnioita tätä aikaa. Tämä aika on karmea, väkivaltainen vitsi. Vihaan itsetyytyväisen tietämättömiä, epä-älykkäitä, toljottavia ilmeitä vastaantulijoiden kasvoilla. On pakko tanssia vähän.

Niin että viime päivät olen siis viettänyt tanssimalla ympäriinsä farkuissa, joita on vaikea pitää ylhäällä. Tää on ihan kunniallinen tapa elää.

Pysähdy hetkeksi ja ymmärrä tämä: elät vuotta -14. Vuotta -14. Ensimmäinen maailmansota ei ole vielä edes alkanut. 20-luvulla syntyneet eivät ole vielä vuosikausiin edes syntymässä. Olemme todella syvällä vuosisadan alkuhämärissä. Jopa 40-luku (!) on todella etäistä, sumeaa tulevaisuutta. 60-lukuun on puoli vuosisataa. John Lennonin syntymään on vielä vuosikymmeniä. 80-lukua et välttämättä edes näe. Jos näet, kohtaat sen hauraana vanhuksena.

Lakkaa ottamasta tämä kaikki tosissasi. Älä ota vastaantulijoita tosissasi. He ovat ruumiita. Älä ota vallitsevaa kulttuuria tosissasi, vallitsevia arvoja, presidenttejä, teinitähtiä. He ovat kaikki haamuja vanhoissa valokuvissa. Kohta tästä on 90 vuotta. Elät vuotta -14. Me vasta aloitellaan.

xoxo,

lauantai 8. helmikuuta 2014

Lähiradion herätyskello. Studiossa Saara, Aku ja Jere!



[Edit: Jälkikäteen ajateltuna raivoni johtui luultavasti noin 90-prosenttisesti siitä faktasta että uneen vaipumiseni brutaalisti keskeytettiin.]


Voi vittu.

Valvottuani pari vuorokautta putkeen päätin mennä sosiaalisesti soveliaaseen aikaan nukkumaan.

Asetuin siis lojumaan sängylleni. Aah. Viimein unta. Mutta voi vittu: käänsin radion päälle.

Jostain syystä päällä on taajuus 100,3 eli Lähiradio. Samuli Putron biisi loppuu ja tilalle tulee RAIVOSTUTTAVA NUOREN NAISEN ÄÄNI. Siis aivan helvetin ärsyttävä, tärkeilevä, sydäntä ja kaikkea inhimillistä älykkyyttä raiskaava bimboääni, joka hihitellen lukee uutisotsikoita.

Okei. Tämä on mielestäni vielä ihanaa ja sympaattista. Usein ärsyttävät äänet kätkevät taakseen jotain kiinnostavaa. Hymyilen itsekseni armollisen heltyneenä.

Alkaa Musen biisi.

Musen biisi loppuu.

Ääni palaa taas. Hän alkaa puhua Johanna Tukiaisesta. Koska Johanna Tukiainen on Suomen virallinen koulukiusattu (jos olet epävarma, pelkuri tai idiootti, voit aina nostaa itseäsi ylemmäs lyttäämällä Tuksun maahan ja asettumalla seisomaan hänen päälleen), tiedän heti mitä on tulossa.


Ääni alkaa epävarmana mutta tyytyväisenä lukea jotain kirjettä, jonka Johanna Tukiainen on lähettänyt. Ääni numero 2, nuori miesääni liittyy puheeseen. Hänenkin kiusaamisviettinsä on ilmiselvästi mennyt päälle. Hän liittyy nautinnollisesti ivaamaan Johanna Tukiaista alimpaan helvettiin siitä rikoksesta, että tämä ylipäätään on olemassa.

Kiusaamisorgia jatkuu jonkin aikaa. Kohta ääni numero 2 ikään kuin havahtuu siihen mitä on tekemässä: "Tai siis... Tai siis eihän siinä oo mitään hauskaa että Johanna Tukiaisen sisko on kuollut." Ääni numero 1:kin hämmentyy hetkeksi.

Puhe on ollut myös Johanna Tukiaisen koirasta, joten ääni numero 1 palaa aiheeseen: "No mut kylhän se kämpästä toiseen siirteleminen on niinku stressaavaa sille koiralle... Tai siis, hih, kyl koiratki tuntee stressii!"

Tähän asti melko hiljaa pysynyt ääni numero 3, rauhallisempi nuori miesääni, kommentoi: "Kaikki eläimet tuntee stressiä."

Ääni numero 1 vastaa: "No ei joku ameeba! Ei kalat! Ei kanat!"

Ääni numero 3: "Ai kanat ei vai tunne stressiä -"

Ääni numero 1: "No siis, sehän on tutkittu et kanan muisti on niinku 15 sekuntii. Ja kalan muisti on niinku 12 sekuntii. Se on niinku tutkittu. Et ei ne voi silleen tuntee stressii."

Tässä kohtaa PÄÄNI RÄJÄHTI.

Okei, katala pikku hirviö, minä kerron sinulle mitä on tutkittu:

Keskimääräisen kalan muisti kattaa ainakin 5 kuukautta. Saattaa kattaa jopa vuosia, mutta asiaa ei ilmeisesti ole tutkittu pidemmällä aikavälillä. Myytti kalan lyhyestä muistista todella on nimenomaan myytti. Älä usko kaikkea mitä aivokuolleet frendisi kuolaavaat naamallesi.

Keskimääräisen kanan muisti kattaa vuosia. Mahdollisesti yksilön koko elämän. Kanan muistiin tallentuvat tarkasti yhteisön sosiaaliset rakenteet, yksilöiden erot, tärkeät paikat, auringon asennot taivaalla, lukumäärät, säännöt ja niin edelleen. Kanat yllättävät tutkijat käytännöllisesti katsoen jokaisessa niiden henkistä kapasiteettia mittaavassa kokeessa; tuoreimman arvion mukaan keskimääräinen kana on älykkäämpi kuin pieni ihmislapsi.

Some science for you.

Ääni numero 3 alkaa puhua tehotuotettujen kanojen oloista.

Ääni numero 1 (muistaakseni ääni numero 2:n komppaamana?) protestoi: "No joo, siis, ehkä jotain fyysistä stressii mut ei mitään sellasta ku ihmiset." Nimenomaan sellaista kuin ihmiset. Stressi on alkeellisimpia selkärankaisten reaktioita. Sen voi olettaa olevan yhteistä meille kaikille. Jopa sulle.

Kiitti vitusti. Siihen meni tämäkin yö ja kirkas huomisaamu, jota mun oli tarkoitus kuluttaa ajellen orgastisesti busseilla ympäri kaupunkia ja näyttäen levänneeltä ja seksikkäältä. (Alan kyllä todella saavuttaa James Dean -lookia näiden silmäpussien kanssa.)

Avaan tietokoneen kirjoittaakseni tämän kirjoituksen. Otan selvää mikä ohjelma on kyseessä. Ohjelma on uusinta. Sen nimi on: Herätyskello.

Nimenomaan.

(Palautetta Ääni Numero 3:lle: Älä hengaa noiden kaa, löydät parempii.
Palautetta Ääni Numero 1:lle: Älä ota liekehtivää raivoani liian henkilökohtaisesti. Raivoni liekehtii usein sangen merkillisistä asioista. Luultavasti sulla oli vaan huono aamu. Ja mulla huono yö.)

perjantai 7. helmikuuta 2014

Jokainen päättyvä vuosi

 
Sinä punahiuksinen henkilö joka tuijotit minua hetken aikaa häkeltyneenä suoraan silmiin bussissa alkuyöstä: ilmoittaudu.

Olin illalla pyörimässä ympäriinsä. Päätin mennä elokuviin. Päädyin miltei tyhjään saliin katsomaan surkeaa espanjalaista kauhuelokuvaa. Elokuva oli K-16, joten olen yllättynyt että minut päästettiin sisään henkilöllisyystodistusta vaatimatta.


Ennen elokuvaa näytettiin Neste Oilin mainos, jossa lumilautailija Antti Autti kävelee jollain lumisella rinteellä ja puhuu jylhästi urastaan. MITÄ VITUN TEKEMISTÄ TÄLLÄ ON NESTE OILIN KANSSA? Samaa ajattelin pari kuukautta sitten kun joka toisella bussipysäkillä oli Coca-Colan mainos: Jokaista päättynyttä vuotta kohden on 365 uutta syytä uskoa hyvään. Aha, okei, mutta miten tämä liittyy Coca-Colaan? Mitä vitun tekemistä tällä on Coca-Colan kanssa? Näissä mainoksissa voisi olla kyse kirjaimellisesti aivan. mistä. tahansa. Kyse on päätä huimaavan älyvapaasta, abstraktista, koomisesta mihinkään liittymättömien mielikuvien tyrkyttämisestä. Uskovatko ihmiset näitä oikeasti? Ilmeisesti uskovat; miksi näitä muuten tehtäisiin? Onko keskimääräinen ihminen todella näin tyhmä?

Mahdollisesti.

Äh, mulla on kirja kirjoitettavana.

Edelleen ongelma on, että Liha vain on niin täysin käsittämättömän selittämätöntä neroutta, etten voi lakata ajattelemasta sitä. Koko jutun on oltava jonkinlaista vedätystä, koska minun 16-vuotiaat aivoni eivät todellakaan voineet keksiä jotain näin hienostuneen räjähtävän nerokasta.

Ehkä 16-vuotias alitajuntani kirjoitti tämän. Ehkä silloinen alitajuntani tiesi jotain mitä minä en vieläkään tiedä. En silloin tajunnut miten väkivaltaisen voimakasta ja kauheaa tarinaa kirjoitin. Se on musertavan surullinen tarina, ja samalla hauska ja kiihottava ja voimaannuttava. MITÄ HELVETTIÄ! Se on vain niin! vitun! hyvä!!!!!!!!

Jos en olisi koskaan kirjoittanut Lihaa, osaisin varmaan pitää Post mortemia hengästyttävänä neroutena. Mutta nyt se kalpenee kontrastissa. Huoh. Vitun kontrasti. Tämä aavekirja on yksinkertaisesti nostettava samalle korkeudelle. On löydettävä keinot.

Tai ehkä kaikki on harhaa. Ehkä kaikki on harhaa. Ehkä kaikki on vain harhaa.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Jumalainen Dali

Siskoni on poissa kaupungista, joten istun hänen huoneessaan ja kuuntelen Leevi and the Leavingsia.


^ Tää on niin hyvä biisi että hyräilin tätä tänään ääneen bussissa. (About viikko sitten kello 7-9 aamulla tanssin ympäri Helsinkiä. Siis en mitenkään vain ujosti heilunut vaan ihan kunnolla kreisibailasin. Jotkut autot yrittivät ajaa päälleni, mutta se vain lisäsi energiaani. Vietin n. puoli tuntia Hakaniemen torilla vain pyörimässä villiä ympyrää iPodini kanssa. Hauskinta on että kukaan vastaantulijoista ei tietenkään kuullut musiikkia. He luonnollisesti olettivat että olin huumeiden vaikutuksen alaisena, koska muutenkin näytän siltä.)

Haluaisin sellaisen perinteisen Sherlock Holmes -hatun. Sitten voisin kulkea kaduilla niin että ihmiset tietäisivät että olen teini-ikäinen Sherlock Holmes. Ja osaisivat varoa minua.

En tiedä miksi tiedän ihmisistä niin paljon. Tarkoitan että aina, POIKKEUKSETTA tiedän toisesta ihmisestä enemmän kuin hän tietää minusta. Yläaste oli hulvatonta aikaa (no it wasn't), koska kukaan, KUKAAN ei tiennyt minusta yhtään mitään ja minä tiesin kaikista ihmisistä ympärilläni lähes kaiken. Kun on hiljaa ja tarkkailee, pääsee tähän.

Jos luet tätä, niin on mahdollista että tiedän sinusta enemmän kuin haluaisit. Olen pahoillani. En käytä tietojani yhtään mihinkään.

Joskus kun tajuan tunnistavani jonkun ihmisen kadulla, lähden seuraamaan häntä. Ihan vain siksi etten itse yleensä ole matkalla minnekään, kunhan vain käyskentelen sivistyneesti ympäri kotikaupunkiani. Ihan yhtä hyvin voin käyttää aikaani varjostamalla muita ihmisiä jonkin aikaa. (En ole tehnyt tätä nyt moneen kuukauteen. Ehkä en aloitakaan uudestaan.)

Ostin tänään seinäkalenterin. Post mortem -kirjastani on vielä 12 lukua kirjoittamatta, ja merkitsin nyt kalenteriin jokaiselle tulevista 12 viikosta yhden luvun kirjoitettavaksi. Olen jo monta kertaa arvioinut väärin kirjoitustahtini (TÄMÄN PITI OLLA VALMIS VIIME KESÄNÄ) ja nyt vain päätin, saatana, kirjoittaa jutun loppuun 12 viikossa. Jos onnistun, käsissäni on valmis kirja vappuna. Aion onnistua tässä, mutta se on vaativa lähes maanista työntekoa. Aion onnistua tässä. Laskeskelin, että jos asiat menevät ihanteellisesti, olen 21 kun tämä kirja julkaistaan. Se on ihan hyvä ikä. Sitten voin viimeistellä Lihan ja se julkaistaan kun olen 22. Sitten kirjoitan Luuserit, ja se julkaistaan kun olen 24 tai 25. Sitten kirjoitan Folie à deux'n ja se julkaistaan kun olen 27. (Vuonna 2021? Toivottavasti maailma ei ole pilalla vuonna 2021. 20-luku tulee taas! Gatsby.) Sitten saatan vielä kirjoittaa loistavan omaelämäkerran, jossa paljastan mm. kuinka tein tämän. Sitten, n. 30-vuotiaana, olisi mahtavaa ja vapauttavaa ja vittumaisen pikkuvanhaa jäädä eläkkeelle koko jutusta ja vain nojata taaksepäin ja jäädä katselemaan, millaisia elokuvia näistä kirjoista tehdään.

[irrelevanttia]Ylivoimaisesti paras kohta Arttu Wiskarin Tuntematon potilas -kappaleessa on STALIN VALTAS TÄNÄÄN HELSINGIN. Saan siitä henkisen erektion. (Tykkään käyttää sanoja 'erektio' ja 'masturboida' ja niin edelleen, koska kukaan normaali ihminen ei arkipuheessa käytä niitä.)[/irrelevanttia]

Post mortemissa on jokin syvä ongelma, joka mun on ratkaistava.

Ongelma on tässä: ajatukseni siirtyvät koko ajan lihakirjaan. Se on yksinkertaisesti aivan helvetin, saatanan, hengästyttävän hyvä kirja. Post mortem saattaa olla hyvä, mutta kun tiedän miltä Lihan kirjoittaminen tuntuu, Post Mortem ei pärjää vertailussa.

Post mortemissa on hyvä tarina. Mutta hyvä tarina on vasta kriteeri nro 2. Kriteeri nro 1: henkilöhahmot ja heidän kommunikaationsa. Suurin osa kirjoittajista ei osaa tätä. Liha toimii nimenomaan siksi, että kriteeri nro 1 toteutuu. (Toimii siis MINULLE. En voi tietää kenestäkään muusta. Toistaiseksi olen kirjan ainut fani. Tietysti olen, koska kukaan muu ei ole nähnyt siitä sivuakaan.)


Marilynista ja muista oikeasti eläneistä ihmisistä kirjoittaminen on vähän laimeaa, koska en voi kehitellä heitä räiskien omasta päästäni vaan todellisille henkilöille on oltava edes jossain määrin uskollinen. Olen parhaimmillani juuri silloin, kun saan kehitellä hahmoja räiskien omasta päästäni.

Huomaan ajattelevani Jeremy Wittiä koko ajan. Se on ärsyttävää. Oikeastaan olen ajatellut häntä enemmän tai vähemmän koko ajan jo 3 vuotta ja 2 kuukautta. Hän on täydellinen hahmo minulle, koska hänet voi törmäyttää mihin tahansa toiseen hahmoon niin että se on hauskaa ja merkityksellistä ja viihdyttävää. (Näin toimivat myös Sherlock Holmes tai Kalkaros tai Jeesus.)

Jotta kirjan kirjoittaminen tuntuisi helvetin hyvältä, siinä on oltava vähintään yksi henkilö, joka toimii nimenomaan tällaisena kaikkea ohjailevana henkis-fyysisesti kiihottavana elementtinä. Post mortemista puuttuu tällainen elementti. Toistaiseksi.

Tarinan "elävä tyttö" (Rebekka) voisi olla se elementti. Minun on tehtävä hänestä se elementti. Tällä hetkellä hänestä epämääräisesti puuttuu jotain, enkä vielä osaa paikantaa että mitä: pintakerros on niin kuin pitää, mutta ydin odottaa vielä sytyttämistä. Tällä hetkellä Post mortem on kuin biisi, jonka säkeistöt lupaavat jotain hiton hyvää, mutta jonka kertosäkeestä puuttuu Iskevä Koukku.

Mistään muusta en voi saada iskevää koukkua tähän biisiin kuin tästä tytöstä. Kaikki riippuu hänestä. En tajua mitä puuttuu. I'm working on it. Jos tuntisin hänet oikeasti, rakastaisin häntä, mutta hänestä kirjoittaminen ei aja minua eteenpäin niin kuin pitäisi. Keksin vielä jotain, joka tekee hänestä Jeremy Witt -elementin. Olen tehnyt sen ennenkin.

Voi vittu että mun jalka kutisee. Tää on joku allerginen kohtaus.

Olin pari päivää sitten kaupassa ostamassa kaljaa ja yhtäkkiä minuun iski pakottava tarve heittäytyä ylimieliseksi hirviöksi. Tyyliin Salvador Dali, joka omin sanoin ylpeänä julisti sitä kuinka "jumalainen Dali" oli jo lapsuudessaan alkanut ulostaa kotitalonsa kaappeihin ja lipastoihin, jotta voisi katsella miten hänen "alamaisensa" eli talon muut asukkaat etsivät hänen paskaansa ympäri taloa. Koska hän nyt vain oli parempi kuin muut kuolevaiset.

Olin siis kaupassa ja yhtäkkiä teki vain mieli ottaa Dali-asenne elämään ja alkaa katsella ympärillä olevia ihmisiä ylimielinen hullu pikku hymy suupielessä: Ah, olen älykkäämpi ja parempi kuin te kaikki matoset ja robotit ja apinat. En tiedä miksi tämä pimeä hetki iski kun olin kaupassa ostamassa kaljaa.

Menin kassajonoon. Edelläni oli mietteliään tanssijan näköinen kaunis tyttö, joka oli ostamassa kaurakermaa ja jonkinlaista reilun kaupan suklaata. Suureksi helpotuksekseni tajusin että hän oli parempi ihminen kuin minä ja lakkasin olemasta Salvador Dali.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

This is my idea of having fun


Nyt seuraa tutkivaa journalismia. En sano tässä mitään erityisen tärkeää, joten älä lue tätä jos pidät aikaasi arvokkaana.

Törmäsin parissakin kulturellissa paikassa kohtalokkaaseen väitteeseen, että 79 % suomalaisista "lukee vain yhden kirjan vuodessa". Mtv3 oli kuulemma "uutisoinut" näin pari päivää sitten. Tietoa kauhisteltiin lakonisen epäuskoisesti.

Selvä. Etsin siis Mtv3:n uutisen ja aiheesta tehtyjä tutkimuksia ja tilastoja.

Tulos: voi vittu. Jos ihmiset suhtautuisivat journalismiin analyyttisesti, ei tarvitsisi olla koko ajan riehaantumassa jostain.

Mtv3:n uutisessa esiintyy lause: Noin 79 prosenttia suomalaisista lukee kirjan vuodessa. Näin sanoo ilmeisesti joku "Jaakkola". Uutinen ei selitä, kuka Jaakkola on. Hänen nimeään ei ole lihavoitu eikä etunimeä mainita. On kuin hän olisi jonkinlainen Jeesuksen kaltainen hahmo, jonka henkilöllisyyttä, tehtävää tai virkanimikettä ei tarvitse erikseen selventää. Joka tapauksessa: ilmeisesti kyse on Jaakkolan käsityksestä.

Etsin siis tietoa aiheesta. Ei ole nähdäkseni olemassa ainuttakaan tilastoa, kyselyä tai tutkimusta, jonka mukaan 79% suomalaisista lukisi "vain yhden kirjan vuodessa". Jos joku Jaakkola todella on joskus jossain väittänyt näin, kyse on hänen trollailustaan.

Tilastoja vasten lause "Noin 79 prosenttia suomalaisista lukee kirjan vuodessa" voi viitata ainoastaan seuraavaan tilastotietoon: noin 75-80% suomalaisista OSTAA (!) AINAKIN (!) YHDEN KIRJAN vuodessa. Tämä ei ota kantaa siihen, kuinka monta kirjaa suomalaiset keskimäärin ostavat (saati sitten lukevat) vuodessa. Muita kuin oppikirjoja ostetaan Suomessa vuosittain 22 miljoonaa ja luku on ollut kasvussa viimeiset pari vuosikymmentä. Suurin osa luetuista kirjoista haetaan kuitenkin kirjastosta, mistä niitä lainataan vuosittain yli 70 miljoonaa. Maassa asuu 5,4 miljoonaa ihmistä.

Selailin myös useita gallupeja eri foorumeilla. Se oli aika hätkähdyttävää. Ilmeisesti merkittävä osa suomalaisista lukee kirjallisuutta HUOMATTAVASTI enemmän kuin minä, ja minä olen kuitenkin kirjallisuuden lapsinero. Tilastojen mukaan eniten säännöllisiä lukijoita löytyy ikäluokasta 10-14.

Alan jo kyllästyä kirjallisuusihmisten taipumukseen julistaa kirjallisuuden kuolemaa koko ajan. (Olen itsekin harrastanut tätä.) Vaikuttaa siltä, että kirjallisuutta ei voi tappaa. Joskus sen suosio nousee, sitten laskee, sitten nousee. Miksiköhän kirjallisuusihmiset aina olettavat, että kirjallisuus on sisään rakennetusti jotenkin kituuttavaa ja vaikeaa ja aina kuihtumassa? Että kirjallisuus on koko ajan karsiutumassa muiden aktivitieettien tieltä; ettei kirjallisuus itseisarvoisesti ole kiinnostavaa? Jos kirjallisuus voi hyvin vuonna 2014, se tulee todennäköisesti voimaan enemmän tai vähemmän hyvin aina.

Kirjallisuus ei ole koskaan ollut "kaikkien juttu". Siinä on aina ollut jotain epäilyttävää ja kieroa ja kapinallista. Kirjojen suurkuluttajia on aina pidetty vähän hulluina. Vastaavasti aina on ollut tietty prosentti ihmisiä, joita kirjallisuus ei juuri kiinnosta. Miksi kaikkia pitäisi kiinnostaa?

Itse luen ehkä 5 kirjaa vuodessa. Aloitan paljon useampiakin, mutta suurimman osan kirjoista totean jo alussa kyllästyttäviksi, enkä pysty, fyysisesti PYSTY lukemaan mitään mitä pidän kyllästyttävänä. 13-15-vuotiaana luin varmaan 2-3 kirjaa vuodessa. En muista eläissäni lukeneeni yhtäkään koulussa luettavaksi määrättyä kirjaa. Ja silti (tai siksi) olen aina tiennyt että tulen menestymään nimenomaan tällä alueella.

Kulutin tähän tutkivaan journalismiin nyt pari tuntia aamustani. Toivoisin että muutkin ihmiset ottaisivat "uutisoinnin" vastaan ensisijaisesti omilla aivoillaan. Ei sillä ettenkö itse tykkäisi asperger-kiihkoisista hetkistä tilastojen ja numeroiden kanssa.

Jos jollain on parempaa tietoa esim. Jaakkolan henkilöllisyydestä tai muusta niin saa kertoa.
Suurin heikkouteni kirjoittajana on kyvyttömyys seurata periaatetta kill your darlings. Olen ihan vitun paska poistamaan juttuja ja lauseita, jotka eivät toimi. Nytkin mulla oli selvästi ja vakaasti mielessä mitä kohtia aioin poistaa kirjastani (koska ne eivät toimi), mutta nyt kun pitäisi todella tehdä se niin ne kaikki näyttävätkin joltain sydäntäsärkevän kauniilta.

Voi vittu voi vittu voi vittu voi vittu voi vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu vittu voi vittu voi vittu