tiistai 31. joulukuuta 2013

2011, 2012, 2013

Hyi mikä epämiellyttävä pikku urpo olin tasan 2 vuotta sitten. Luulin kai olevani 11-vuotias Antti Nylén.

Kaikki suuret linjat ovat yhä samoja, mutta silti sieluni on kehittynyt merkittävästi. Ehkä se on aikuistumista tai jotain. Ja sitä projektia vasta aloittelen. Millainen olen 25-vuotiaana? Hyvin pian olen 25. Se ei sinänsä ole valtava ero; koko loppuelämänsä tulee hämmästelemään, että miten vitussa on joskus voinut olla 19 tai 25. Mutta ehkä 25-vuotiaana olen career/life wise siellä missä olisi tarkoitus. Se olisi valtavaa. Millainen olen 42-vuotiaana? Jos olen hengissä vielä 42-vuotiaana (siinä tapauksessa että elämänrytmissäni ei tapahdu suuria muutoksia, tulen suurella todennäköisyydellä olemaan hengissä vielä 42-vuotiaana), olen toivottavasti onnellisempi kuin nyt. Toivon etten ole silloin kalju. Toivon että olen sen sijaan harmaantunut ennenaikaisesti. Se on näet seksikästä.

Olenpa blogannut vähän

Haun avainsanat:
asiaa mikropeniksestä

Miksi googlehaku 'asiaa mikropeniksestä' johtaa minun blogiini? Olenko ihmisenä mikropenis?

Taidanpa kirjoittaa googleen 'asiaa mikropeniksestä'.

Ahaa. Olen kesällä listannut vikojani otsikolla mikropenis. En muista tästä oikeastaan mitään.

Tämä googlehaku johdatti minut tutkimaan aihetta mikropenis. Wikipedia:

Jos potilas on pieni lapsi, voidaan häneltä kirurgisesti poistaa penis ja kivekset ja muotoilla tilalle vagina. Tällöin potilas kasvatetaan tytöksi. Nykyään toimenpide on kyseenalaistettu.

Täh?! Miksei ihmisellä saisi olla mikropenistä? Ei kai se nyt noin sopimatonta ole? Oikeutta ihmisille joilla on mikropenis.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Aurinko sammuu

Vuosi sitten joulukuussa olin jotenkin villi.


Ostin siskolleni joululahjaksi paidan.

Nyt aloin paketoida sitä. Päätin kuitenkin ensin kokeilla sitä päälleni.

Kiskoin sen siis päälleni. Nyt en saa sitä pois. (Olen niin valtavan lihaksikas.) Olen yrittänyt saada sitä pois jo ainakin 10 minuuttia. En tiedä mitä teen. Pitäisi kai vetää harry houdinit ja muljauttaa olkapäät sijoiltaan. Ehkä joudun leikkaamaan tämän pois.

Huoh.

Hyvää joulua.

________________________

[suru-ja-vitutus]Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kyselyssä lähes 70 % suomalaisista ilmoitti vastustavansa vahvasti 'eläinten tehotuotantoa halvan ruoan tuottamiseksi'. Vain 5 % väitti kannattavansa sitä. Silti tänäkin jouluna n. 80 % suomalaisista ostaa kinkun, nimenomaan tehotuotetun kinkun suoraan maanpäällisestä helvetistä. En ymmärrä. Miksi sen kinkun pitää olla pöydällä? Kenen joulumieli ylipäätään on niin pinnallista että se riippuu jostain möykystä pöydällä? En ole koskaan tavannut ihmistä joka edes erityisemmin pitäisi kinkusta. Kai kyse on vain perinteestä. Perinne mahdollistaa mitä tahansa, kirjaimellisesti mitä tahansa. Oli kyse miten pimeästä ja kammottavasta asiasta hyvänsä, kunhan sitä vain tekee tarpeeksi kauan ja tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee pyhää. Maanpäällisiä helvettejä on rahoitettava ja kinkun on oltava keskellä pöytää, koska muuten Aurinko sammuisi, taivaat putoaisivat, Joulupukki tukehtuisi, pikkulapset hajoaisivat tomuna ilmaan ja Jumala langettaisi vihan salamoita joulun viettäjien ylle. Ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia.

Totta kai tietyllä tasolla ymmärrän miten kaikki tämä on mahdollista. Kinkun ostamisella ei ole paljoakaan tekemistä ihmisen hyvyyden kanssa. Lähestulkoon kaikki ihmiset haluavat toimia oikein, mutta moni ei vain yksinkertaisesti jaksa. Vanhempani ovat syvästi hyviä ja älykkäitä ihmisiä, mutta silti meillä syötiin kinkkua aivan viime vuosiin saakka. Ihmiset eivät halua katsoa sinne minne katsominen pilaa rattoisan joulumielen. Tajuan kyllä. Jonain päivänä ehkä osaan antaa kaiken anteeksi.[/suru-ja-vitutus]

Jos jotain toivon Joulupukilta niin tätä: haluan mennä nukkumaan ja herätä aivan toisenlaisessa maailmassa.

Mutta. Ensin pitää muljauttaa olkapäät sijoiltaan.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Äh.

Tarvitsen kontrollia tähän elämään.

Olen varma että me voitetaan vielä.

Mulla on viikset.

torstai 19. joulukuuta 2013

Leave this city

Mun blogger-profiilikuvien ainut kriteeri: kunhan se ei näytä liikaa minulta.

Voisin joskus ryhtyä naamalliseksi ihmiseksi. Vai mitä?


En tiedä miltä musta tuntuu.

Edellisen merkinnän kirjoitettuani todella heitin kamat kasaan ja lähdin kävelemään kohti Tampereen bussiasemaa. Ostin sämpylän ja nousin ensimmäiseen bussiin kohti Helsinkiä.

(Yritin laittaa tähän yhtä biisiä, mutta "Videota ei voi näyttää maassasi", joten:)



Bussi lähti liikkeelle. Hengitin iPodini kanssa naama liiskaantuneena ikkunalasiin ja toljotin ulos pimeään taianomaiseen sydämenräjäyttävään aamuun. Ohi lipui vanhoja tehdasrakennuksia, järviä, peltoja, paikkakuntia, yksinäisiä kulkijoita, yksinäisiä vääntyneitä lyhtypylväitä, ja kaikesta tuli mieleen vanhoja unia ja tarinoita jotka voisin jonain päivänä kirjoittaa. Olin sekaisin, rakastunut ja onnellinen. Siis niin onnellinen että nauroin itsekseni.

Pimeälle taivaalle alkoi hiipiä turkooseja sävyjä. Bussi ohitti järven, jonka pintaan heijastui taivaalla hehkuva oranssi kuu. "Vau", henkäisi seuraavalla rivillä istuva Vilijonkan näköinen nainen kaverilleen. "Nyt on enää viikko jouluaattoon."


Muuten Vilijonkan näköinen nainen ja hänen Vilijonkan näköinen kaverinsa kyllä meinasivat pilata koko matkan. He olivat vastenmielisen juoruakan stereotyyppejä. He kommentoivat kaikkia ohi vilahtavia ihmisiä vittumaisesti ja kovaan ääneen. Kun bussista lähti mies kahden lapsen kanssa, juoruakat alkoivat arvostella häntä ja hänen kasvatustyyliään. Ja voi jumalauta, jos lause alkaa "EN OLE RASISTI MUTTA..." niin on sataprosenttisen varmaa että se loppuu rasistiseen paskaan.

Yksi juttu mitä olen miettinyt:

Olen viime aikoina usein törmännyt haikeaan muisteluun tyyliin "Silloin oli vielä pelkkä tietokone kotona eikä mitään älypuhelimia..." Okei, milloin tämä historiallinen ajanjakso on loppunut?

Olenko jo pudonnut kehityksen kelkasta? Mulla on edelleen kännykkä, jonka sain vuoden 2008 alussa. Se toimii erinomaisesti, joten en näe mitään syytä hankkia uutta. Sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja ottaa kuvia ja siinä on autopeli, jossa olen helvetin hyvä. Sillä pääsee nettiin, mutta vain joillekin sivuille ja niillekin hitaasti ja hankalasti. Yleensä käytän internetiä kannettavalla tietokoneella.

Mistä lähtien kaikki ovat menneet nettiin älypuhelimilla? MINÄ VUONNA tämä aika on alkanut? Olenko ainut, joka ei halua astua siihen aikaan vaan palata 50-luvulle?

So many questions.

Sano mulle jotain. Mitä tahansa. Anna vaikka palautetta tämän blogin meiningeistä. Kerro millainen niljakas persoonallisuus mulla on. Anonyyminä. Ei-anonyyminä. Miten tahansa. Haluan jutella jollekulle.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kun vihan voima laukeaa ja haihtuu hiljaa höyrynä ilmaan, voi vain jäädä seisomaan höyryn keskelle ja ajatella millainen ääliö on ollut. "Olen pahoillani, pahoillani, pahoillani." Kenties Pekka-Eric Auvisen viimeiset ajatukset: olen pahoillani, pahoillani, pahoillani.

Sattuu. Tarvitsen jonkun sanomaan että kaikki on ihan ok.

Huoh. Olen viettänyt kreisiä reppuelämää nyt jo tarpeeksi monta päivää. Entä jos lähtisin vain kotiin? NYT? Voisinko tehdä sen NYT? Kello on 6.15 aamulla. Kokoaisin kamani ja lähtisin aamuun kävelemään kohti bussiasemaa? Nukkuisin joskus epämääräisessä tulevaisuudessa? Kirjoittaisin sekopäisenä matkaläppärilläni bussissa?

Syteen tai saveen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Me kylmin käymme sydämin

En koskaan lue vanhempia merkintöjä tässä blogissa. Persoonallisuuteni muovautuu niin nopeasti että arvelen että pääni saattaisi kirjaimellisesti räjähtää häpeästä (tällaista tapahtuu) jos yrittäisin lukea juttuja joita olen kirjoittanut 5 kuukautta sitten.


Olen käyttänyt tätä biisiä täällä kerran ennenkin. Nyt teen sen uudestaan. Pakotan sinut kuuntelemaan sen: kuuntele se. Ihan puhtaasti lauluntekijänä Josiah Leming on paras jonka tiedän. Hän on nero, mutta en tiedä tuleeko hänestä koskaan mitään tämän suurempaa. Hän on nuori, kaikki on mahdollista, mutta hänen päänsä ei näytä kestävän edes sitä julkisuutta jota hänellä on tähän mennessä ollut.

Jos joskus itse "saan julkisuutta" (niin kuin on tähän mennessä ollut tarkoitus), mulla ei ole hajuakaan tuleeko pääni kestämään sitä.

Aion joskus kirjoittaa erillisen merkinnän kaikista niistä nuorista lauluntekijöistä, jotka tiedän mutta joita juuri kukaan muu ei tiedä ja joista pitäisi tulla jotain suurempaa. Sen merkinnän kirjoitan todennäköisesti tuonne toiseen blogiin. Jos joskus menestyn niin kuin olisi tarkoitus, myös muut kuin suomenkieliset ihmiset vääjäämättä palavat halusta lukea teini-ikäistä blogimölinääni.

Olen nyt Tampereella koska kirjassani pysähdytään Tampereella ja haluan tutkia asioita. Olisin voinut jäädä tänne vain muutamaksi tunniksi, mutta haluan nukkua hotellissa.

Eilen illalla kävelin sisään isoon kirkkoon ja totesin että siellä oli nähtävästi jotakin merkittävää alkamaisillaan. Sadoittain ihmisiä virtasi sisään. Istuin siis tunniksi alas ja lauloin kauneimpia joululauluja kirkon katon alla Tampereen seurakuntalaisten kanssa. Ihmiset vilkuilivat minua, en tiedä miksi. Kenties näytin ojasta kiivenneeltä. Jos kävelisin itseäni vastaan kadulla, karjuisin: "MENE PARTURIIN." Jos siis olisin niin törkeä että ylipäätään karjuisin vastaantulijoille.

Käsittämätöntä että "Enkeli taivaan" on ilmeisesti laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1535. (Ei siis suomeksi mutta silti.)

Aina silloin äärimmäisen harvoin kun laulan yhdessä muiden kanssa, ääneni tavallaan mukautuu täsmälleen jollekin sellaiselle matalalle taajuudelle jolla äänet keskimäärin soivat, niin ettei omaa ääntäni kuulu erillisenä ollenkaan. Outoa. Täysin päinvastaista kuin käytökseni yhteiskunnassa yleensä.

Ensimmäistä kertaa joululaulujen sanat oikeasti puhuttelivat minua:

Turhuuden turhuus kaikki on,
niin turhaa touhu tää;
me kylmin käymme sydämin,
laps' sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat,
Laps' —tyhjät kätes ihanat.

tai

Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.

Näissä on järkeä vaikkei jaksaisikaan uskoa Vapahtajaan.

Mun piti sanoa paljon enemmänkin, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin.

lauantai 14. joulukuuta 2013

I eats what I wants

Kävelin sisään aamuöiseen Subwayhin. (-hyn?) Edelläni oli kaksi humalaista älämölöä. Toinen älämölöistä oli kaksimetrinen, toinen keskimittainen. Kun tuli heidän vuoronsa tilata, keskimittainen älämölö tilasi kanasubin. Sitten oli kaksimetrisen älämölön vuoro: "Vegepihvi." Välittömästi tämän sanottuaan (ennen kuin keskimittainen älämölö ehti sanoa mitään) hän alkoi puolustautua: "Vegepihvi - tai siis vegepihvi! Tai siis... se on hyvää! Tai siis... mä syön mitä haluan!"

On hienoa että haluat vegepihvin, arvelen että jonkin eettisen/ekologisen syyn takia (tällainen eettinen/ekologinen syy on tietysti pidettävä top secretina), mutta täysin naurettavaa on että alat puolustautua. Toimit oikein. Syytä puolustautua ei ole.

Älämölöillä on usein huono, poikkeuksellisen vahvasti sosiaaliseen hyväksyntään ja normaaliuteen kiinnittyvä itsetunto. He vahtivat tekemisiään koko ajan hysteerisesti. Onneksi en ole älämölö. Se olisi kamalaa olemassaoloa.

(Sanan 'älämölö' omaksuin muutama ilta sitten bussissa. Kaksi kolmekymppistä kännikalaa riiteli keski-ikäisen naisen kanssa. Nainen käski heitä lopettamaan kännisen mekastamisen, sillä se "häiritsi kaikkia bussissa". "MITÄ SE SUA HAITTAA ETTÄ ME OLLAAN ÄLÄMÖLÖJÄ?" toinen kännikaloista kysyi. "ÄLÄ NYT NOIN VIHANEN OO.")

perjantai 13. joulukuuta 2013

Tampereella on boheemin näköistä porukkaa enemmän kuin Helsingissä. Miksi?

Oh brother

Olen nyt istunut varmaan tunnin ho(s)tellihuoneen viileydessä ja vain kuunnellut tätä loputtomalla repeatilla:


Miksi helvetissä kuuntelen juuri tätä? En tiedä. En vain jaksa vaihtaa biisiä. Voisin oikeastaan kuunnella ihan mitä tahansa. Pääni on sumussa. Pitäisi varmaan lähteä ulos Tampereen kaduille ja etsiä ruokaa tai jotain. En ole syönyt tänään mitään.

Olen siinä epämääräisessä tilassa jossa pienet yksityiskohdat yhtäkkiä sytyttävät aivot näkemään paikkoja joita ei ole. Yksi toistuva mielikuva on auringossa hehkuva avoin niitty, jolla kasvaa puita yhtenä hiljakseltaan huojuvana jonona. Ilmassa leijuu siitepölyä tai jotain. Äsken silmäni osuivat mustavalkoiseen kuvaan nuoresta japanilaisesta naisrunoilijasta jostain 1900-luvun alusta. Aivoni palasivat heti auringossa hehkuvalle niitylle, tällä kertaa niin että läsnä on ilman ääntä naurava nuori japanilaistyttö.

Todella jännittävää. Joo. Pitäisi varmaan tehdä jotain.

Kirjoitan kai aidosti hyvää kirjaa.

Hrrr

Olen todella kylmässä hostellihuoneessa. Ikkunasta näkyy vain suljettu sisäpiha. Olisin halunnut nähdä myrskyn eilen (tykkään myrkyistä), mutta täältä ei näe mitään.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Syteen tai saveen.

Pakko omaksua nyt tällainen asenne.

Todellisuus on epätodellista

Jotkut muistot elämästä ovat todella outoja ja hämäriä. Oikeastaan koko lapsuus on outo ja hämärä muisto. Viime vuosiltakin riittää kyllä unenomaisia muistikuvia.

En voi uskoa että todella matkustin kesän lopulla Pohjoisen jäämeren rannalle. Muistikuvat koko matkasta ovat sumeita ja epätodellisia. Viimeinen etappi oli pieni paikkakunta Pohjois-Norjassa. Kun muistelen sitä paikkaa, tuntuu kuin siellä ei olisi ollut ollenkaan ihmisiä. Näen vain autioita pölyisiä katuja ja puuttomia maailmanlopun sorarantoja. Muistan esim. kun oli päivänkirkas keskiyö ja seisoin isolla hiljaisella sillalla ja katsoin alas meriveteen ja pohjalla erottui hylätty polkupyörä kuin luuranko. Ei voi olla todellista että olin siellä. Ehkä en ollutkaan siellä.


Nyt pitäis lähtee Tampereelle jne.
Jeesus!

Ei.
  1 (8%)
Joo.
  9 (75%)
Niin. Mitä asiaa?
  1 (8%)
Mitä?
  1 (8%)

Ääniä tähän mennessä: 12
Äänestyspäiviä jäljellä: 4


En tiennyt että Jeesus on näin suosittu.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Valoa kohti.


(Kaunis kappale, ruma video. Voi vittu! Tai no joo, ei se nyt niin ruma oo.)


Vielä jonain päivänä minulla on voimaa kannatella sinua kun olet uppoamassa.

Ja jos se ei riitä, niin upotaan yhdessä.

Mutta ensin mun pitää oppia pysymään itse pinnan yläpuolella. On niin monta hukkuvaa jotka haluan pelastaa, mutten voi pelastaa ketään jos olen itse vajoamassa pinnan alle.

Nyt pitää keskittyä hengittämiseen. Jos lähitulevaisuudessa ehtii kulua päiväkausia niin etten anna itsestäni mitään elonmerkkejä, se johtuu aina siitä että yritän saada kirjan kirjoitettua. Opettelen laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Olen tuhlannut jo tarpeeksi aivoenergiaa murehtimiseen; nyt aion käyttää sitä energiaa tehdäkseni unelmistani totta. Olen maannut jo tarpeeksi pitkään sohvalla ja toljottanut kattoon sydän täynnä hedelmätöntä surua ja vihaa.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Work in progress.

Päivä päivältä rintakehässäni alkaa voimistua tunne, että pitäisi yksinkertaisesti pysähtyä ja todeta että nyt loppuu tämä helvetin pelleily. Tarkoitan tätä koko juttua. Sitä mitä olen. Koko tätä projektia olla olemassa tällä tavalla. Pitäisi lakata kirjoittamasta, unohtaa kaikki kunnianhimo ja ihanteet ja maailman ja yhteiskunnan suuret kuviot, lakata pyrkimästä sankaruuteen ja alkaa keskittyä vaikka puutarhanhoitoon, teen juomiseen ja lähipiirin sosiaalisiin tapahtumiin. (Täh? Eläisinkö siis jossain viktoriaanisessa Englannissa?)

Suhteellisuudentajuni sanoo, että jos jatkan tällä radalla, päässäni naksahtaa lopulta. Asennoituminen koko maailmaan suuruudenhullulla taistelumentaliteetilla tulee päättymään pimeään vaatekomeroon, jonka lattialle lopulta romahdan keinumaan sekopäisenä.

En tiedä miksi juuri minä kaikista ihmisistä olen ylipäätään päättänyt olla Sankari. Syystä tai toisesta nyt kuitenkin olen ottanut itselleni raskaan messiaanisen tehtävän olla maailman ainut ihminen, joka oikeasti kohtelee muita järjestelmällisesti niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan ja tekee siinä sivussa parhaansa pelastaakseen kaikki pienet ja potkitut.

Voi sanoa että musta on tullut piinattu sielu. Se kuulostaa romanttiselta, mutta yllättävää kyllä piinattuna sieluna oleminen ei ole ollenkaan kivaa.

Hyvänä ihmisenä oleminen tekee mut usein syvästi onnettomaksi. Hyvänä ihmisenä olemisesta tulee ennen muuta yksinäinen olo. Johonkin kuuluminen on inhimillisistä tarpeista luultavasti kaikkein pakottavin. Kymmenen kertaa pakottavampi kuin joku 'seksuaalivietti'. Jos tuntuu että olet repinyt itsesi yksinäiselle saarelle irti muusta ihmiskunnasta, olet enemmän tai vähemmän onneton.

Viime aikoina olenkin tarkoituksella alkanut korostaa ja liioitella kaikkia huonoja ja vastenmielisiä puoliani. Niitä kyllä riittää. En ole synnynnäisesti mikään sankari, vaan hyvyydessä on kyse ennen muuta tietoisesta päätöksestä yrittää kaikesta huolimatta.

Hyvyyteen pyrkiminen ei muuta sitä tosiasiaa, etten ihmisenä ole mitenkään täydellinen vaan mussa on monia ominaisuuksia, joita pidän epämiellyttävinä. Olen muun muassa

1) ylimielinen. (Huono lähtökohta mihinkään.)

2) kohtuuttoman kostonhimoinen. (Miksi en vain voi päästää irti ja antaa anteeksi?)

3) ailahteleva. (Olisi kiva olla edes yksi kokonainen päivä tasaisesti hyvällä tuulella.)

4) impulsiivinen. (Miksi teen kaikkea älytöntä?)

5) idioottimaisen melodramaattinen. (Miksen voi vain hengittää ja ottaa rennosti?)

6) henkisesti epäkypsä. (Olen 19.)

Epätäydellisyys on luonnollista ja tärkeää. En edes haluaisi tai jaksaisi olla täydellinen. Olen siis kokeillut leikkiä limaista paskiaista eri yhteyksissä, mutta ei sekään tee minua yhtään onnellisemmaksi. En ole limainen paskiainen yhtään enempää kuin pyhimysmäinen pelastajahahmo. Ensinnäkin vedän kaiken aina överiksi ja kun yritän olla terveesti virheellinen ja inhimillinen, päädyn liioittelemaan huonoja puoliani niin että muutun tunnistamattomaksi.

Viime yönä join kammottavaa palvikinkulta maistuvaa viskiä paljon ja nopeasti ja kirjoitin sitten kaikenlaista idioottimaista. Idioottimaista ja ärsyttävää siinä oli ennen kaikkea se että se en ollut minä vaan fiktiota. Yksi väite jota esim. joskus heittelen on että olisin muka alkoholisoitumassa kovaa vauhtia. Se ei ole totta. Olen kännissä varmaan kolmesti vuodessa. Miksi tarkoituksella keksin kaikenlaista paskaa? Joskus tuntuu että olen outo huijari, joka heittelee lauseita totuudesta piittaamatta kunhan ne vitun lauseet vain kuulostavat tarpeeksi hyvältä.

Väitän aina vakaasti olevani sitä tai tätä. Vedän näitä juttuja oikeasti ihan hatusta. Todellisuudessa mulla ei ole aavistustakaan että mitä tai millainen olen. Olen yksinkertaisesti teiniurpo, joka tuntee suurta hämmennystä maailman edessä. Vai olenko? Mistä minä sen voisin tietää? Olen ihan pihalla.

Väitän aina olevani joku muu. Kuka tahansa James Deanista Jeanne d'Arcin kautta Sauli vitun Niinistöön. Mistä häiriöstä tässä oikein on kyse? Todellisuudessa olen minä. Voi jumalauta, miksei se riitä?

Olisin mielelläni oma itseni, jos vain tietäisin kuka olen. Minne pitää soittaa että saisi tähän vastauksen?

Missä vaiheessa edes päätin tehdä elämästäni jonkinlaisen naurettavan show'n? En koskaan päättänyt. Aloin vain ajelehtia tahdottomasti siihen suuntaan, and here we are.

Mutta jos nyt lopettaisin olemisen tällä tavalla, niin mitä sitten olisin? Voisinko muka vain päättää muuttua joksikin aivan toiseksi? Eihän se ole mahdollista. Raivokas kirjoittaminen ja sankarin leikkiminen ovat kaikki mitä minulla on. Myös se, että torpedoin tätä kaikkea älyttömällä pelleilyllä ja outoilulla kuuluu asiaan. Voisinko muka olla jotain muuta?

Tai siis äh. Miksi edes kirjoitan tätä? Mitä vittua yritän sanoa? Ja kenelle?

No joka tapauksessa: jos aloitan lauseen sanalla "olen" ja laitan perään mitä tahansa, älä usko. Kaikki saattaa olla huijausta. Todellisuudessa mulla ei ole aiheesta mitään tietoa. Ja jos joskus satutan sinua, voit olla varma että se ei ollut tarkoitus. Se ei ole koskaan tarkoitus.

Kuka tahansa olet, niin arvostan ihan valtavasti sitä että olet siellä ja jaksat katsella jotain näin keskeneräistä ja idioottimaista.

torstai 5. joulukuuta 2013

Voi vittu mitä paskaa!

Voi vittu mitä valheita:

"Ajattelen koko ajan seuraavia asioita: 1) seksi ja 2) kuolema." - Enkä ajattele! On tuhat asiaa joita ajattelen enemmän kuin seksiä ja kuolemaa. Kuolemaa ajattelen varmaan kaksi kertaa kuukaudessa! Voi vittu!

"Alkoholi on ehdottomasti mun juttu. Minusta tulee alkoholisti enkä mahda sille mitään." - Eikä tule! Ajattelen näin vain nousuhumalassa. Kun en ole humalassa, en useimmiten tunne mitään kaipuuta humalaan. Kun olen jonain päivänä ollut humalassa, ajatuskin alkoholista on monta päivää kuvottava.

Miksi keksin tällaista paskaa alkoholin vaikutuksen alaisena? Luulisi että alkoholi pikemminkin pistäisi puhumaan totta.

Heräsin etanolilta haisevassa huoneessa. Tietokone oli päällä. Ennen tietoisuuden sammumista olin ilmeisesti avannut seuraavat ikkunat: 1) YouTube-video James Deanista jossain pienessä TV-elokuvassa vuonna 1953. 2) Foorumikeskustelu siitä onko Lisa Simpson autistinen vai ei. 3) YouTube-haku hakusanalla 'the smiths live'.



Äsken luin Joonas Konstigin uuden kolumnin siitä miten terveellistä eläinten syöminen on karppausideologian mukaan. Voi vittu mitä hienostelua! Aina kun ihmiset alkavat höpistä jonkin ruokavalion terveysvaikutuksista, ajattelen vain että argh, lopettakaa se vitun pelleily, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin se miten ruokavalio X saa suolesi toimimaan.

On naiivia ja lapsellista kuvitella, että se kuinka karppaaminen saa Joonas Kostigin* hiukset kiiltämään jotenkin kumoaa ne valtavat vaikutukset, jotka länsimaalaisten ihmisten kulutustottumuksilla on koko muuhun maailmaan. Mitä vitun väliä Joonas Konstigin hiuksilla on kenellekään muulle kuin Joonakselle itselleen?!?!?! Ajattele joskus muita saatanan elitistinen prinsessa!

Usein tuntuu, että olen kaikkein vähiten terveyshippi kaikista maailman ihmisistä. En koskaan ajattele ruoan terveysvaikutuksia, koskaan. Suhtautumiseni ruokaan on tämä: syöminen on mahtavaa ja euforista ja yritän tehdä sen vahingoittamatta muita. En saavuta sitä hysteriaa joka kaikilla muilla näyttää olevan suhteessa ruokaan. Ajatus lisäaineista ei tunnu minussa missään. Mitä panikoitavaa on lisäaineissa? Hullut!

Tää lähestymistapa näyttää toimivan aika hyvin. Olen fyysisesti pelottavan terve ja hyväkuntoinen. Muistan olleeni kipeänä, siis kokeneeni tavallisen flunssan viimeksi varmaan 4-5 vuotta sitten. Tällä menolla elän terveenä 90-vuotiaaksi, argh!

* Joonas Konstig = keskimääräinen länsimainen ihminen

Lihan ilot - tärkeintä on että suoli toimii.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Ryöstö

Kaksi nätiksi laittautunutta nuorta gangsteria yritti ryöstää rahani.

Olin kävelemässä illalla rautatieaseman läpi kun tajusin että tielleni oli ilmestynyt kaksi keikarimaisesti pukeutunutta urpoa, jotka huusivat tyhjin silmin naamalleni: "PUHUTSÄ SUOMEA? PUHUTSÄ SUOMEA?"

"En", sanoin. Toinen keikarimaisesti pukeutuneista urpoista alkoi kiskoa kuuloketta korvastani. Otin kuulokkeen korvastani. Keikarimaisesti pukeutunut urpo heitti käsivartensa ylimielisesti harteilleni ja alkoi mafiaelkein selittää tarvitsevansa rahaa. Ajattelin että kyllä on pojilla huonot sosiaaliset taidot: jos haluat ventovieraan antavan sinulle rahaa, niin älä helvetissä tule hänen naamansa eteen huutamaan ja kiskomaan häneltä kuuloketta korvasta.

"Näytä onko sulla rahaa", passiivisempi keikarimaisesti pukeutuneista urpoista sanoi ja osoitti taskuani. "Kato onko sillä rahaa." Työnsin käteni taskuuni, joka oli täynnä rahaa ja nöyhtää, otin käteni ulos, sanoin: "Ei oo" ja kävelin ilmeettömästi pois. Olipa huono ryöstö!

Minä.

10 sekuntia sitten vaihdoin radiokanavaa. Nyt kuulen Tunna Milonoffin äänen, joka paasaa siitä miten miehet ja naiset ovat "eri lajia". Voi vittu mitä paskaa. Ihmiset nyt yleisesti ottaen ovat erilaisia keskenään, yksilöinä. Se että tietyn ominaisuuden esiintyvyys ryhmässä x on korkeampi kuin ryhmässä y ei vielä kerro ryhmien yksilöistä juuri mitään.

Aavekirjani kirjoittamisesta tulee koko ajan vaikeampaa. Ongelma 1: kun aloitin sen kirjoittamisen elokuussa 2012, olin eksyneempi, kirjoitin vähän eri tavalla ja tiesin asioista vähemmän kuin nyt. Nyt kirja pitää paitsi kirjoittaa loppuun myös kirjoittaa moni alkupuolen kohta uudestaan.
Ongelma 2: En suunnitellut kirjoittavani kirjaa, jossa on näin vitusti seksiä ja kirosanoja ja kohtuutonta raivoa kaikkea, kaikkea kohtaan. Sitä paitsi unohdin tehdä päähenkilöstä miellyttävän. Hänestä tuli vahingossa samanlainen surkea, kuolaava pervo kuin minä olen. Tarina sinänsä on mahtava. Jos sen kirjoittaisi kunnollisesti, se olisi Hollywood-kamaa. Nyt pitääkin miettiä: olenko tuomitsemassa itseäni marginaaliin? Jos haluan että tämä kirja osuu mahdollisimman moneen sieluun, jos haluan aloittaa Menestymisen tällä kirjalla, pitäisikö siitä tehdä vähän vähemmän sopimaton ja intohimoinen? Haluanko tämän olevan kirja, jota vanhemmat kieltävät lapsiaan lukemasta? Tai siis tietysti haluan. Äh. Ehkä pitää vain jatkaa samalla radalla, heittää tällainen kirja maailmaa päin ja katsoa, miten käy. Kirjoitan mukavan Harry Potterini sit joskus myöhemmin.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Isac Elliot ilman paitaa

Tähän blogiin on päädytty tänään mm. hakusanoilla 'benjamin peltonen vihaisena' ja 'isac elliot ilman paitaa'. Ihmiset tekevät todella absurdeja googlehakuja. (Isac Elliot on lapsi. Ilman paitaa hän näyttää todennäköisesti lapselta ilman paitaa. Siltä 12-vuotiaan kuuluu näyttää.)



Koko päiväni uhkasi mennä pilalle kun aamulla Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla Wagner kysyi Viiviltä: "Kuinka voit sääliä kalaa?" Olin jo syvästi vittuuntuneena rakentelemassa päässäni kirjoitusta länsimaalaisten ihmisten kieroutuneesta ja epätieteellisestä suhtautumisesta kaloihin (jotka ovat kehittyneitä selkärankaisia eläimiä siitä huolimatta että ovat rumia), kun yhtäkkiä havahduin itseeni ja tajusin että KYSE ON PIIRRETYSTÄ SIASTA.

Joskus kädenvääntöni ympäröivän maailman kanssa yksinkertaisesti heittää yli. Minun. ei. tarvitse. ottaa. kantaa. kaikkeen.

Universumi sysäsi mut tälle sivuraiteelle yläasteen ensimmäisenä päivänä, kun havaitsin menettäneeni puhekykyni kesän aikana ja jäin yksin sivummalle nojaamaan vasten seinää. Lopulta se oli paras juttu mitä mulle on koskaan tapahtunut.

lauantai 30. marraskuuta 2013

Sivummalla

Voisin jatkaa näin? Kirjoittaisin tänne kerran pari viikossa ja käyttäisin enemmän aikaa tärkeisiin hommiin? Se vois olla terveellistä.

Olin pankkiautomaatilla ja huomasin vanhan parrakkaan miehen, joka istui sivummalla pahvimukin kanssa pyytämässä ohikulkijoilta rahaa. Hän tuijotti uupuneena suoraan eteenpäin. Tuli tunne että hän vältteli varautuneena katsettani. Näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jollaiset yleensä tulevat sylkemään hänen naamalleen. Otin automaatista ylimääräiset 20 euroa ja lähtiessäni ojensin sen vaivihkaa hänen käteensä. Hymyilin ja parrakas mies näytti siltä että hänen käsityksensä ihmiskunnasta oli nykäisty pois sijoiltaan.

Paras lahja minkä ainakin mulle voi antaa on yllättävä osoitus siitä, etteivät ihmiset olekaan niin pahoja. Kerran eräs taksikuski maaseudulla teki tämän ajamalla määrätietoisesti ylinopeutta että ehtisin ajoissa junaan.

Olen huomannut että puhelimessa ihmiset ovat usein huomattavasti vähemmän ystävällisiä kuin kasvokkain. Puhelin on jossain internetin ja todellisen maailman välissä. Internetissä ihmisillä on taipumus olla petoja, todellisessa maailmassa ihmiset ovat useimmiten ihan jees.

File:Bell System 1877.jpg
Puhelin.

Ihminen, jonka kanssa kasvokkain kommunikoisit ystävällisesti, esitteleekin vittumaisia ja katkeria puoliaan vapautuneesti kun puhut hänen kanssaan puhelimessa. Outoa ja hiukan kylmäävää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se vittumainen ja katkera puoli olisi jotenkin "aidompi" tai "oikeampi" kuin se ystävällinen puoli johon olet tutustunut aikaisemmin. Ihmiset ovat monimutkaisia, meissä on eri sävyjä, moni niistä sävyistä on totta samaan aikaan. Kyyninen ihmisviha on asioiden lapsellista yksinkertaistamista.

Olen aina silloin tällöin yhteydessä virallisiin viranomaisihmisiin. (Yhteiskunta ei ole päästänyt minusta irti.) Kun he antavat ehdotuksia siitä mitä minun kannattaisi elämässäni seuraavaksi tehdä ja minä sanon että minulla on muita juttuja meneillään, he vastaavat: "Niin, totta kai jos on muita ongelmia niin..." Miksi "muut juttuni" oletetaan automaattisesti ongelmiksi, eikä määrätietoisiksi projekteiksi ja maailmanvalloitussuunnitelmiksi, joista todellisuudessa on kyse?

No, kalpeiden koulupudokkaiden kohdalla varmaan harvemmin on kyse määrätietoisista maailmanvalloitussuunnitelmista. Mun kohdalla on.

Joskus katselen bussin ikkunasta keski-ikäisiä, sänkisiä spurguja, jotka huojuvat näyteikkunoiden ja baarien edessä omissa sumeissa maailmoissaan, enkä voi olla ajattelematta että välillämme on yhtäläisyyksiä. Tarkoitan yhtäläisyyksiä olemuksessa. He ovat samanlaisia epämääräisiä pikku nilkkejä kuin minä.

En tiedä miltä näytän ihmiselle joka ei tiedä minusta mitään. Näytänkö ylipäätään siltä että olen lajiltani ihminen? Ehkä näytän simpanssilta? En todellakaan tiedä. Ehkä näytän epämääräiseltä pikku nilkiltä. Toisaalta eteeriset villapaitatytöt ovat hymyilleet minulle useampaankin kertaan viime päivinä. Hymyilisivätkö he epämääräiselle pikku nilkille? Tai hymyilevätkö he ehkä siksi että näytän typerältä? Ehkä näytän James Deanin kaltoinkohdellulta pikkuveljeltä.

Niin ja kävin tapaamassa Morrisseytä. Toikin blogi on tosi hauska.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Vielä kerran Sini Saarela

Olen kirjoittanut aiheesta Sini Saarela jo muutamaan kertaan. Nyt kirjoitan vielä kerran. Haluan saada tämän pois painamasta hartioitani.

Ensinnäkin: itse olen aika täydellinen laiskuri mitä tulee luonnonsuojeluun. En syö lihaa, mutta muuten en ole tehnyt oikeastaan mitään valintoja planeetan hyvinvoinnin hyväksi. Myönnän paskuuteni ja haluan muuttua.

Greenpeace-aktivistien joutuminen venäläisiin vankiloihin siksi, että nämä protestoivat väkivallattomasti arktista öljynporausta vastaan, suomalaisten reaktio tähän, maailman reaktio tähän, koko tämä juttu on vaikuttanut muhun syvästi. Ei siksi, että Venäjän toiminta olisi jotenkin yllättävää; nyky-Venäjällähän heitetään ihmisiä vankilaan suunnilleen siitä että nämä pitävät toisiaan kädestä kadulla.

Sini Saarela -juttu on ollut järkytys ennen muuta ihmisten reaktioiden takia. Suomessa elää tietty pelottava joukko ihmisiä, jotka täyttävät nettilehtien kommenttiosiot sellaisella ihmismielen pimeydellä kuin "kuolkoon hippi sinne saatana".

On oma aiheensa pitääkö Greenpeacen toimintakeinoja toimivina. Mutta se, että ihminen tosissaan riemuitsee hyvää tarkoittavien aktivistien joutumisesta venäläläisiin selleihin on jo osoitus aidosti alhaisesta sielusta.

Mielestäni tässä on kysymys paljon suuremmista asioista kuin siitä, mitä henkilö ajattelee yhdestä aktivistista.

Kysymys on: miksi tietyn persoonallisuustyypin ihmiset vihaavat Sini Saarelaa niin intohimoisesti? Mistä heidän hämärä raivonsa tulee?

Tää liittyy asioihin jotka voi havaita jo koulun pihalla.

Sini ja panda jouluna 1985.

Toissapäivänä Helsingin Sanomissa oli kaunis artikkeli Sini Saarelan elämästä. Lukiessani kuvausta Saarelan lapsuudesta havahduin siihen, miten tuttua kaikki oli. Oli kyse sitten Pussy Riot -aktiiveista tai luonnonsuojelijoista, kuvaukset yhteiskunnallisten aktivistien ja edelläkävijöiden lapsuusajoista muistuttavat useimmiten olennaisesti toisiaan. Nämä ihmiset ovat lähes poikkeuksetta olleet lapsia, jotka kyseenalaistavat epäoikeudenmukaiset säännöt, reagoivat vääryyteen ja epäjohdonmukaisuuteen ja puolustavat niitä, jotka jäävät muiden jalkoihin. He muodostavat sen tietyn vähemmistön lapsia, jotka oikeasti sanovat vastaan nähdessään kun muita kiusataan.

(Minä olin sellainen. Olen edelleen sellainen. About 10-vuotiaana perustin yhden miehen anti-kiusaamisjärjestön eli kuljin ympäri koulun pihaa ja vahdin ettei ketään kiusata. Ja nyt mä teen tätä.)

Tätä pohjaa vasten onkin tietyssä mielessä mahdollista ymmärtää, miksi Eemi Nordlundin mielestä Sini Saarela pitäisi tappaa:

...ja näiden kavereiden mielestä Sini Saarela pitäisi opettaa "olemaan kunnolla":


...ja Jyri Liljeqvist ehdottaa, että kaikki "ituhipit" pitäisi tappaa pommilla Venäjällä:
 
 
Ei kukaan näistä ihmisistä voisi oikeasti välittää hämähäkinpaskan vertaa siitä loukataanko Venäjän lakikirjojen säädöksiä vai ei. "Rikos on rikos." Miksi vitussa sellainen olisi heille jotenkin pyhää? Jos he oikeasti välittäisivät rikoksista, heidän katkeruutensa kohdistuisi oikean maailman oikeisiin rikollisiin: niihin, jotka vaarantavat koko planeetan turvallisuuden esimerkiksi poraamalla arktista öljyä.

Rationaalisesti ajatellen asia on selvä: ilman Sini Saarelan kaltaisia aktivisteja kukaan meistä ei tietäisi että jotain tällaista tapahtuu. Ei Greenpeacen aktivistien ollut tarkoituskaan kaapata öljynporausaluksia haltuunsa, vaan yksinkertaisesti mennä oikeaan paikkaan ja huitoa käsillä tarpeeksi että me tietämättömät urpotkin osaisimme katsoa ajoissa oikeaan suuntaan: Teidän on katsottava tänne, jumalauta. Nämä gangsterit harrastavat täällä jotain mikä on helvetin vaarallista meille kaikille.

Ilman tällaisia ihmisiä ihmiskunnan historiassa olisivat useimmat moraaliset askeleet jääneet ottamatta. Jos rikollinen tarkoittaa Sini Saarelan kaltaisia ihmisiä, niin sitten minäkin haluan rikolliseksi isona.

Suomalaisilla kommenttipalstoilla vaikuttaa tietty joukko ihmisiä, joiden kritiikki kohdistuu aina ja ennen kaikkea siihen, että joku on taas ollut liian hyvä, liian reilu, liian kiltti, liian rohkea, liian solidaarinen. Kuvaavaa on, miten paljon solvaavia nimityksiä kommentoijat ovat keksineet näille "liian hyville" ihmisille: viherpiipertäjä, hippi, ituhippi, puunhalaaja, suvakki, hyysääjä, mädättäjä, viherterroristi... Lista on pitkä.

Vihaisia haukkumasanoja käyttävät ennen kaikkea ihmiset, jotka tietävät olevansa väärässä ja käyttäytyvänsä irrationaalisesti. Tai siis: osaako joku perustella, miksi Sini Saarela pitäisi tappaa? Ei tietenkään. Mitään argumenttia ei ole. Sano siis "ituhippi" ja ongelma on ratkaistu.



Toisin päin näitä ei ole juuri kehitelty. (Mieleen tulee vain "persu". Onko se solvaava sana? Onko muita?)

Ituhippi/viherterroristi/mädättäjä on käytännössä ihminen, joka osoittaa toiminnallaan tai poliittisilla näkemyksillään myötätuntoa pieniä, heikkoja ja tallottuja kohtaan. Ituhippi/viherterroristi/mädättäjä on ihminen, jonka arvot perustuvat sellaisiin noloihin juttuihin kuin "reiluus", "solidaarisuus" tai "hyvyys". Vain Saatana tietää, miksi nämä asiat ovat joidenkuiden mielestä niin törkeitä ja väärin.

Usein ituhippi-suvakki-viherterroristeja arvostelevat kommentit alkavat narisevilla lauseilla tyyliin "Te pyhimykset..." tai "Te hyvät ihmiset..." Kommentoijat tietävät siis itse olevansa pahan puolella hyvää vastaan. En käsitä. Eikö hyvyys nyt lähtökohtaisesti ole aika positiivinen juttu? Mitä mieltä sitä on vastustaa?

Ehkä tämä on yksinkertaisempaa kuin miltä näyttää. Tästä täysin samastahan on kyse koulujen pihoilla:

On lapsia, joita kiusataan hengiltä.

Sitten on lapsia, jotka kiusaavat toisia hengiltä. On lapsia, jotka katsovat mielellään sivusta, kun toisia kiusataan hengiltä.

Sitten on sellaisia hulluja lapsia, jotka nousevat kiusaajia vastaan. Lapsia, jotka puolustavat kiusattua, ihan vain yksinkertaisesti siksi että ovat hyviä.

On tunnettu tosiasia, että millään muulla keinolla et joudu kiusatuksi yhtä tehokkaasti kuin puolustamalla kiusattua. Kun nouset alhaisempia lapsia vastaan, he alkavat vihata sinua. Kun puolustat kiusattua, rikot sen lokoisan hiljaisen välinpitämättömyyden, jossa enemmistö on sitä ennen oleskellut.

Sinusta tulee vihollinen. Sinut pitää opettaa olemaan kunnolla.

Sini Saarela ansaitsee "elinkautisen tai sähkötuolia" siksi että teki sitä mitä on tehnyt koko elämänsä. Sanoi vastaan.

Pienet oksentavat lapset, Harry Potter jne.

Jos joku on miettinyt että miltä näytän, niin tältä:



Viime aikoina on mennyt helposti päiviä etten ole avannut tietokonetta kertaakaan. En tiedä miksi, jotenkin ajatus tietokoneen avaamisesta vain tuntuu myrkylliseltä. Ehkä se on hyvä. Kirjoittamisen kannalta tämä on tietysti vähän hankalaa.

En ymmärrä ihmisiä jotka ovat koko ajan online. Miksi vitussa joku haluaa kantaa internetiä taskussaan? Miten kenenkään pää voi kestää sellaista?

-----------------

Olen huomannut, että oma pääni ei useimmiten kestä Helsingin Sanomien mielipidesivujen Nuorten posti -palstaa. Aina tilaisuuden tullen kuitenkin luen niitä nuorten mielipidekirjoituksia, ja se on aina tuskallista, koska lasten ja nuorten mielipiteillä on ilmeisesti taipumus olla idioottimaisia, lyhytnäköisiä ja karmeita. (12-vuotiaana olin itsekin idioottimainen, lyhytnäköinen ja karmea. Jopa huomattavasti pahemmin kuin tätä nykyä. Onneksi en silloin kirjoittanut Nuorten postiin.)

Tänään palstalla oli koululainen Ina Ahmanheimon kirjoitus "Kasvispöperöpäivä pois koulusta": On väärin pakottaa pieniä lapsia syömään ruokaa, jonka mausta he voivat vaikka oksentaa.

Argh!!!!!!?!?!??!? ..............Siis mitä pienille lapsille sitten oikein syötetään kasvisruokapäivinä? Multaako? Ajatus pienistä lapsista oksentamassa pinaattilettuja tai hernekeittoa ruokalan käytäville ja liukastelemassa itkusta huutaen toistensa oksennuksiin on vähintään hämmentävä.

Joitakin vuosikymmeniä sitten lähes joka päivä oli "kasvisruokapäivä". Ovatko nykylapset niin kieroutuneita, että kaikki mikä ei ole rääkättyä kananugettia saa heidät oksentamaan?

Mikä on oikeasti väärin: Ina Ahmanheimolle ja 99 % muista koululaisista ei koskaan opeteta, miltä teollinen eläintuotanto näyttää. Millaista se on eläimille, mitä se tekee planeetalle, mitä se tekee ihmisille. Kukaan ei kerro heille, millaisesta helvetin esikartanosta heidän ruokansa tulee, vaikka heillä on oikeus ja velvollisuus tietää. "Tehotuotanto" ja "lihateollisuus" ovat jotain mistä kouluissa ei koskaan puhuta mitään, vaikka kyse on aiheutetussa kärsimyksessä mitattuna ylivoimaisesti merkittävimmästä moraalisesta rikoksesta ihmiskunnan tunnetussa historiassa. Mun, kuten monien muidenkin Valveutuneiden Nuorten, oli itse törmättävä näihin tietoihin vahingossa, koska ainutkaan viranomainen ei näyttänyt pitävän asiaa opettamisen arvoisena.

-----------------

Harry Potter on neroutta.

Tästä voi päätellä, että J. K. Rowling on nero. Outoa onkin, miten epäkiinnostavalta Rowling vaikuttaa ihmisenä. Pidän hänestä, tietysti, mutta silti hänessä on jotain syvästi epäkiinnostavaa ja tasapaksua. Harry Potterin suosio perustuu puhtaasti itse teokseen. Sillä ei ole taiteilijan persoonan kanssa juuri mitään tekemistä.

Tämä on tietysti ylevää ja hienoa ja oikein. Mutta entä jos, entä jos joku kirjoittaisi jotain yhtä ihmeellistä ja hienoa kuin J. K. Rowling on kirjoittanut ja sattuisi samaan aikaan olemaan itsekin kiinnostava?

----------------- 

Muotoilinko tämän oudosti? Luultavasti. Viime aikoina olen muotoillut asioita oudosti. Pääni on vähän sumussa. Olen pahoillani.

lauantai 23. marraskuuta 2013

On paljon ihmisiä jotka haluavat ja osaavat kirjoittaa, mutta on ihan aidosti harvinaista osata kirjoittaa aidosti hyvä tarina. (Jostain syystä. Miksi niin moni on tässä niin paska?)

J. K. Rowlingilla on (tai ainakin oli) se kyky. Siis kyky kertoa tarina, joka on oikeasti jännittävä, oikeasti viihdyttävä, oikeasti järisyttävä, jossa on elementtejä joka saa asiat ihan oikeasti, yleisinhimillisesti tuntumaan joltain. Musta tuntuu että mulla on se kyky, mutta tästä voi vakuuttua vasta siinä vaiheessa kun miljoonat ihmiset ovat lukeneet kirjani ja se on merkinnyt jotain heille kaikille. Tähän on vielä helvetisti matkaa, joten tässä vaiheessa voi ainoastaan toivoa ja arvella.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Irrationaalinen teiniateismi

Kun olin about 14, kaikki coolit tytöt ja pojat olivat ihastuneita Paramoren Hayley Williamsiin.



Mäkin saatoin olla, en muista, kaikki olivat. Mutta sitten kuulin että Hayley Williams on kristitty ja aloin vihata Paramorea raivoisasti, sillä olin irrationaalinen teiniateisti.

Miksiköhän vihasin kristinuskoa ja ylipäätään uskontoja niin kiivaasti siihen aikaan? Toivoin oikeasti että kaikki uskonnot ja uskovat vain katoaisivat maapallolta, mielellään väkivaltaisesti. Se oli hulluutta. Kai mua vaan ärsytti että miten joku voi uskoa johonkin, mitä itse pidän kaiken järjen vastaisena. Kyse oli siis yksinkertaisesti siitä että mua ärsytti. Ei mistään sen älykkäämmästä tai moraalisesti korkeammasta; arvelen että kyse on tästä useimpien vihaisten teiniateistien kohdalla.

Siitä vaiheesta pitäisi kasvaa yli.

Tässä yhtenä iltana Radio Helsingistä tuli Paskalistan uusinta, jossa Ari Peltonen soitti harrasta kristillistä musiikkia ja huusi päälle sen tason anti-kristinusko-argumentteja kuin että "Lestadiolaiset raiskaavat lapsia" ja että "En voi pilkata jotain mihin en usko". Se olisi voinut olla vitsi, mutta ilmeisesti hän oli tosissaan.



On hyviä syitä vastustaa uskontoa. (Esim. uskonnon varjolla harrastettava syrjintä ja ihmisoikeuksien polkeminen.) Tämän lisäksi on huonoja syitä vastustaa uskontoa. Ari Peltosen heittämät argumentit ovat niitä huonoja syitä, ja niitä käytetään kaikkein yleisimmin. Kyse on siitä samasta ontosta paskasta, minkä tasoista argumentaatiota asiaan X perehtymättömät ihmiset aina käyttävät vastustaessaan asiaa X vaikka eivät ymmärrä asiasta X juuri mitään. (vrt. Eemi Nordlund alempana: "Ei se porkkanan syönti ole näitä hippejä juuri viisastanut.")

Masentavan suuri osa ateismista vuonna 2013 on epä-älykästä ja noloa. Suurin osa on enemmän tai vähemmän ateisteja samasta syystä kuin entisaikaan oltiin enemmän tai vähemmän kristittyjä: koska eivätkös kaikki muutkin ole?

Kaikkein terveellisintä mitä vihaiselle irrationaaliateistille voi tapahtua on tutustua oikeasti johonkuhun oikean elämän kristittyyn. Se helpottaa vihaa huomattavasti. Demoninen mielikuva hälvenee. Sitten on helppo tajuta, että vaikka et pilkkaamalla Jumalaa satuttaisi Jumalaa, satutat kuitenkin monia aivan tavallisia kilttejä ihmisiä, joille Jumala on jotain todella herkkää ja tärkeää.

Sini Saarela vapaa

Miksi jotkut identifioituvat pahiksiksi?

(Suurenna klikkaamalla.)

Miksi Eemi Nordlundin ^ kaltaisia ihmisiä on olemassa? Miksi heitä on niin paljon? Kadotkaa. Menkää pois. Teidän takianne kaikilla on paha olla.

Näiden tietyn persoonallisuustyypin ihmisten vastaus siihen, että Venäjän gangsterit laittavat luonnonsuojelijoita vankilaan, on että toistellaan että "Saivat ituhipit ansionsa mukaan saatana, mädäntykööt siellä ituhipit saatana, toivottavasti kuolevat sinne saatana". Miksi? Millä perustelette tämän, te internetin minipsykopaatit? Ette millään. Ette itsekään tiedä miksi käyttäydytte näin. Te yksinkertaisesti toistelette jotain mitä olette kuullut isäpappanne ärisevän telkkarin ääressä, ja koska jutun toistelemisesta tulee kova fiilis, imitoitte isäpapan järjettömyyksiä.

Ainut argumentti sille että Greenpeacen aktivismi oli väärin on että se oli "laitonta". Toisin sanoen ainuttakaan argumenttia ei siis ole. Jos et osaa perustella teon vääryyttä muuten kuin sillä että se on jonkin vallitsevan lain vastaista, etkä esimerkiksi sillä että se tuottaa jollekulle kärsimystä, voit olla aika varma että olet pahisten puolella historiaa.

Se, mitä laki sanoo, ei kerro oikeasta ja väärästä vielä juuri mitään. Lait ovat pelkkiä ehdotuksia, jotka jokin pieni joukko ihmisiä on vallitsevien arvojen ja oman etunsa nimissä tullut kirjoittaneeksi ylös jossain suolikaasun hajuisessa pietarilaisessa neuvotteluhuoneessa vuonna 1936. Ei ole mitään syytä olettaa, että heidän ehdotuksensa olisi ikuinen totuus. Varsinkaan, jos siinä uudessa ehdotuksessa on huomattavasti enemmän järkeä ja sydäntä.


Väinö Vanhamäki, Marko Katajisalo ja Mika Karttunen, kun jonain päivänä googletatte tienne tähän blogimerkintään, vastatkaa tähän kysymykseen: miksi ihmeessä toistelette onttoa hölynpölyä? Olette nähneet jonkun kirjoittavan Greenpeace-aktivisteista höyrypäisiä uhkaavia viestejä, jotka päättyvät kolmeen uhkaavaan pisteeseen ... ja nyt toistatte jutun silmät tyhjinä. Onko teillä Joukkokiusaajapahiksen lisäksi mitään omaa identiteettiä? Miksette käytä omia aivojanne? Se on joskus ihan kivaa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Jos osaisin puhua


Kävin siis aamuyöllä ajelemassa ja juoksentelemassa ympäri pimeää Helsinkiä (taas). Lähdin keskustaan heti kun ensimmäiset bussit lähtivät liikkeelle.

Viiden jälkeen aamulla on vielä aika aavemaista. Seitsemän jälkeen ihmisiä alkaa yleensä hiljalleen olla enemmän liikkeellä. Mun unirytmi on Valvon Yöt Nukun Päivät, enkä käy Töissä Koulussa Missään, joten on hauskaa kun kaikki ympärilläni rämpivät onnettomassa maanantaiaamussa ja minä tanssahtelen ympäriinsä ja aivoni ovat tasapainoltaan perjantai-illassa

Vähän ennen kuin aurinko alkoi värjätä taivasta istuin jossain bussissa ensimmäisellä penkkirivillä ja bussi syöksyi aamuisen keskustan läpi ja kaikki valot ja ihmiset ja äkkinäiset muistikuvat ja kuulokkeissani soiva musiikki tainnuttivat minut jonkinlaiseen universaaliin, pakahduttavaan, raastavaan onneen. Näin jollain ratikkapysäkillä vittuuntuneen näköisen tytön, joka näytti tytöltä josta kirjoitan Microsoft Wordiin, ja melkein oksensin koska olin niin onnellinen

Tähyilin huumattuna ympärilleni ja yhtäkkiä huomasin että jossain taaempana istui n. 12-vuotias lihava poika joka tuijotti minua paheksuvana ja hämmentyneenä. Silloin tajusin, että ehkä mulla on joku syndrooma, jonka ansiosta yksinkertaisesti tunnen elämän voimakkaammin kuin ihmiset keskimäärin. Ikävä sivuoire on että tunnen maailman pahuuden poikkeuksellisen painavana hartioillani. Reagoin pimeyteen ehkä voimakkaammin kuin pitäisi. Mutta lopulta tää on hyvä juttu, koska sen ansiosta saan myös olemassaolon hyvistä ja ihmeellisistä puolista, valosta, enemmän irti kuin normaali-ihmiset.

Luulisin että tämä on jotain joka tekee hyvistä taiteilijoista hyviä taiteilijoita.

Mistä lähtien olen ollut 19 enkä 12? Mitä tarkoittaa olla 19? Onko 19 "aikuinen"? Lol

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kello 4.18 aamuyöllä.

Hmm.

Mä lähen nyt ulos kaduille tanssimaan

Beethoven elää

Anna rahaa paskoille katusoittajille. Anna rahaa niille, jotka eivät osaa mitään. Anna rahaa niille, jotka vain istuvat ja tärisevät. He tarvitsevat sinua eniten.

En "ymmärrä" klassisesta musiikista mitään, mutta tämä ei estä minua kuuntelemasta klassista musiikkia. Jonkinasteinen ymmärtäminen on kyl aina plussaa.

Sivun katselut eilen: 230. Jesus! Jos pysähdyt tällä pysäkillä, pyydän että sanot jotain. Ihan mitä tahansa. Muuten olet aavemainen ja hermostuttava.

Nyt tää näyttää siltä kuin puhuisin "Jesukselle". En puhu Jesukselle vaan sinulle, joka luet näitä sanoja. Jesuksellekin siinä tapauksessa että sinä olet Jesus.


Sitten tärkeää informaatiota:

Luin jutun, jonka mukaan kissat eivät ole itsenäisiä ja omanarvontuntoisia. Kyse on ihmisten väärinkäsityksestä. Todellisuudessa useimmat kissat ovat vain hämmentyneitä ja säikkyjä eivätkä osaa ilmaista kiintymystä yhtä selkeästi kuin koirat.

Monet psykopaatit vihaavat kissoja, koska toisin kuin koiria, niitä on vaikea saada alistumaan ja palvelemaan ja nuolemaan ihmisen persettä. Psykopaatille kissa on jonkinlainen kilpailija, mutta eivät kissat ole mitään psykopaatteja, ainoastaan autistisia.


Missä olisi nuori kirjoittaja, joka kirjoittaisi nuoruuden pakahduttavista ja niljaisista ja jännittävistä ja raastavista puolista niin että jutun voisi ymmärtää kuka tahansa ilman jonkinlaista korkeakulttuurista osaamista?

Missä olisi nuori kirjoittaja, joka osaisi kirjoittaa tästä kaikesta tarinan, joka oikeasti tuntuisi joltain?

Missä? Paras kai lakata huhuilemasta ja yrittää hoitaa tää homma itse.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Nykynuorten aivokuolema


^ Bongasin tämän ja nauroin jostain syystä varmaan 20 sekuntia.
  
Aiheeseen:

Uutisten mukaan suomalaisista peruskoululaisista on tullut entistä huomattavasti tyhmempiä viimeisten 10 vuoden kuluessa. Suomalaiset peruskoululaiset, varsinkin pojat, ovat kuulemma menettäneet päättelykykynsä, luetunymmärtämistaitonsa ja kyvyn matemaattiseen päättelyyn. On tapahtunut jonkinlainen aivokuolema.

En osaa ottaa tätä uutista vakavasti.

Juttujen mukaan suomalaisnuorten kyvyt ovat "romahtaneet" tai "pudonneet dramaattisesti" kaikilla älyllisillä alueilla, mutta jotenkin en vain pysty uskomaan että mitään merkittävää muutosta entiseen olisi tapahtunut, varsinkaan kun uutisessa ei eritellä yksityiskohtaisemmin mitä romahtamisella tarkoitetaan. Suurin osa nuorista ja ylipäätään suurin osa ihmisistä on aina ollut tyhmiä. Huomasin n. 11-vuotiaana olevani lähes kaikilla kognitiivisilla alueilla parempi kuin useimmat aikuiset, joten omasta näkökulmastani ihmisten epä-älykkyys ei ole mikään uutinen. Se, että testitulokset ovat huonontuneet, kertoo lähinnä siitä että se joukko nuoria, joka on aina ennenkin ollut "tyhmä", on menettänyt motivaationsa todistella testeissä toisin.

Reilu vuosi sitten uutisoitiin, että nykynuoret eivät lue kirjoja ja että lukeminen on uhattuna ja niin edelleen. Uutisen sisältö tiivistettynä:

Tutkimuksen mukaan viidennes suomalaisnuorista ei lue kirjoja juuri koskaan. Tunnetuimmat kirjallisuuden klassikkotarinat ovat 13-30-vuotiaiden mielestä elokuvinakin tunnetut Taru Sormusten Herrasta ja Harry Potter.

Viidennes suomalaisnuorista ei lue kirjoja! Apua! Usein nuorista uutisoitaessa käytetään dramaattisia sanoja, vaikka mitään draamaa ei ole.

Jos lukeminen oikeasti halutaan kitkeä nuorisosta, tässä kaksi tehokkainta keinoa:

1. Hoetaan että "Nuoret Eivät Lue" tai että "Pojat Eivät Lue" niin monta kertaa että syytetyt alkavat itse uskoa väitteeseen, oppivat millaisia heidän Pitäisi Ryhmänsä Edustajina Olla ja alkavat toimia odotusten mukaisesti.

2. Pakotetaan lapset lukemaan koulussa kirjoja äidinkielentunneilla sanaluokkien opettelun lomassa. Tämä on kaikkein tehokkain keino tuhota ihmisen kiinnostus kirjallisuuteen.

Henkilökohtaisesti mun mielestä olisi ihan ok vaikka 90 % nuorista ei lukisi kirjoja "juuri koskaan"; itse kirjoitan nimenomaan niille jäljelle jääville kapinallisille; niille joilla ylipäätään on edellytykset ymmärtää mistä puhun.

perjantai 15. marraskuuta 2013

10 kuukautta


Kuuntelin tätä viimeksi joskus tammikuussa. Eilen kuuntelin sen taas. Tammikuun tunnelma tuli takaisin.

Luin näitä mun viimeaikaisia merkintöjä. Olenpa ollut raivoisan poliittinen viime aikoina. Melkein joka merkintään liittyy jokin palava ja epätoivoinen kannanotto. Se on kausittaista. Joskus menee montakin viikkoa niin että vain hölisen absurdinhassusti (hih), sitten yhtäkkiä jokin tasapaino muuttuu ja aivoni alkavat keskittyä yhteiskunnan tai maapallon kokoisiin asioihin.

Ehkä voisin chillata ja pelleillä taas vähän aikaa? Ehkä. Kokeillaan:

Varmasti on ihmisiä joille epäsymmetriset kivekset ovat todellinen itsetunto-ongelma.

Hyvä alku. Joka tapauksessa joitain viikkoja sitten mulla oli kausi, jolloin ei tarvinnut oikeastaan keskittyä kuin James Deaniin naamaan ja Harriet Wheelerin ääneen ja silloin olemassaolo oli oikeastaan aika yksinkertaista ja kivaa. Haluan päästä siihen takaisin. Minun ei tarvitse ottaa kantaa kaikkeen. En tule pelastamaan ketään olemalla itse koko ajan jossain epätoivon persereiässä.


_______________________________

Oli hyvä alku päivälle lukea että Erkka Filander on voittanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Onnittelut ensinnäkin voitosta!

Onnittelut toiseksi siitä että Erkka Filander kertoo olevansa onnellinen. Itse en vielä tosiaankaan tiedä miten se tehdään. Kai siinä on olennainen ero mun ja Erkka Filanderin kirjoittamisessa. Mulla kirjoittaminen liittyy olennaisesti siihen faktaan että en (vielä) ole onnellinen; jos olisin onnellinen, en tiedä mitä sanottavaa mulla olisi.

Erkka Filanderissa on menneen maailman intellektuellin tuntua, jota arvostan suuresti. Jo se itsessään on kapinaa. Tää on hyvä juttu.


Mun takissa on ollut samat rumat ketsuppitahrat varmaan 6 kuukautta. Voisin milloin tahansa tehdä asialle jotain, mutten jaksa tai halua.

Kai mä oon ihan ok näköinen.

Väkivallasta


(Tässä taas vähän syvempää ja vakavamielisempää juttua. Jos ahdistuneet käsitykseni maailman tilasta eivät ole tähän mennessä innostaneet, en usko että tämäkään innostaa. Tee sen sijaan jotain kivaa.)

Eilen julkaistiin jälleen uutta materiaalia, jota suomalaiset aktivistit ovat kuvanneet suomalaisilta eläintiloilta. Katsoin niitä videopätkiä eilen ohjelmassa 45 minuuttia. Nyt katson dokumenttia nimeltä The Act of Killing ja se kertoo indonesialaisista miehistä, jotka kiduttivat ja tappoivat 60-luvulla satoja tuhansia ihmisiä sillä verukkeella että nämä olivat "kommunisteja". Vielä nykyään indonesialainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän teot ja pitävän tappajia jonkinlaisina sankareina, tai jos ei sankareina niin ainakin sympaattisina velikultina. Hallitus on heidän puolellaan. Tappajia pidetään tarpeellisina "vapaina miehinä" ja julmuutta ja sadismia välttämättömänä osana yhteiskuntaa.

Dokumentin katsomisesta tulee pakokauhu. Tappajat ja ihmiset tappajien ympärillä näyttävät sinänsä olevan täysin tietoisia väkivallan vääryydestä, mutta perustelevat väkivaltaa käsittämättömillä, lapsellisilla tekosyillä ja yltyvät suorastaan juhlimaan sitä, luultavasti siksi että tämä tekee oman itsen kanssa elämisestä helpompaa.

Miksi tämän katsominen on niin pakokauhuista? Siksi että tässä on niin paljon tuttua. En pysty näkemään merkittävää eroa suomalaisten ja indonesialaisten välillä. Yhteiskuntien välinen ero on vain se, että käsite ihmisoikeuksista on täällä keksitty. Se on jo iso ja historiallisesti mullistava ponnistus, mutta moraalisessa kehityksessä vasta alkua. Olemme ymmärtäneet kärsimyksen merkityksen vasta niiden kohdalla, jotka näyttävät meiltä. Ihmisoikeudet olivat ensimmäinen iso askel, nyt pitäisi jatkaa kävelemistä.

Suomalainen katsoja kykenee myöntämään indonesialaisten vääryyksien kauheuden, koska ei itse ole niiden kanssa missään tekemisissä. Mutta jos hänen silmiensä eteen nostetaan sellaisia asioita kuin kotimainen lihateollisuus, hän muuttuu usein aivan samanlaiseksi irrationaaliseksi hölisijäksi kuin indonesialaiset. Länsimaiset ihmiset internetin keskustelupalstoilla perustelevat meidän rikoksiamme aivan samalla sielun pimeydellä.

Muistan lukeneeni Arman Alizadin haastattelun, jossa hän sanoi käytännössä että eläimiä pitääkin kohdella huonosti siksi että hänen synnyinmaassaan tapahtui ihmisoikeusrikkomuksia. Se on paitsi loogisesti absurdia, myös moraalisesti sietämättömän pimeää. Kaikilla kehittyneillä selkärankaisilla eläimillä kivun, pelon, ahdistuksen ja kauhun tuntemukset ovat biologisesti jokseenkin samanlaisia. Sian kokemusmaailma muistuttaa monessa mielessä olennaisesti pienen ihmislapsen kokemusmaailmaa. Arman Alizad osaa puhua ihmisoikeuksista, koska koko muukin yhteiskunta puhuu niistä, mutta niitä, joille arvoa ei vielä ole annettu, hän on valmis sortamaan koska koko muukin yhteiskunta tekee niin.


Ne, jotka tekevät väkivaltaa, ja ne, jotka kieltäytyvät puuttumasta väkivaltaan, perustelevat toimintaansa lähes poikkeuksetta sillä että väkivalta on osa ihmisyyttä. Tällaisia me vain olemme, se on luonnollista, ei voi mitään. Tämä ei kuitenkaan ole totuus. Ihminen on menestynyt lajina nimenomaan solidaarisen, lempeän ja vahvasti myötätuntoisen perusluonteensa ansiosta. Ihmiset ovat eläneet tiiviissä yhteisöissä, joissa toista on aina autettu, ruoka jaettu ja kärsivää lohdutettu. Nykymuotoinen yhteiskunta on meille sikäli luonnoton elinympäristö, että täällä on tapana kuvitella ihmisen perusluonteeltaan olevan "kapitalistisen itsekäs". Ihmisen kehityshistorian perusteella tämä ei todellakaan pidä vittuakaan paikkaansa.

Luonnonvaraiset ihmiset tarvitsivat myös pimeän puolen. Myötätunto oli kyettävä painamaan pois päältä metsästettäessä tai muita heimoja vastaan taistellessa. Nimenomaan tässä kehittyi ihmisen kyky hetkellisesti päättää, että jokin yksilö tai ryhmä ei tunne mitään. Jotta solidaarisen, lempeän ja myötätuntoisen perusluonteen saattoi hetkeksi kääntää pois häiritsemästä ja iskeä keihään vieraan lapsen läpi, oli uhrista kyettävä psykologisesti tekemään objekti jonka tuntemuksia ei ole syytä myötäelää.

Tässä tulee se iso ero: luonnonvaraisissa yhteisöissä tällaiset off-käännöt olivat vain väliaikaisia. Kun saalista oli saatu tai vihollinen päihitetty, voitiin pyytää anteeksi jumalilta ja siirtyä takaisin lempeään elämään ystävällisenä, perhekeskeisenä kädellisenä. Nykymuotoisissa, jättikokoisissa yhteiskunnissa tapahtuu helposti sellaisia vääristymiä, että pilkkopimeä off-tila ei ainoastaan käväise ihmisessä, vaan voi juuttua pysyväksi, hallitsevaksi yhteiskunnalliseksi järjestykseksi. Kapitalismin periaatteilla toimiva tehoeläinteollisuus ja tavallisten ihmisten suhde siihen, tai indonesialainen kansanmurha ja murhaajia sankareina juhliva kansa ovat tästä ahdistavia esimerkkejä.

Olen aikaisemmin nähnyt monta dokumenttia eläinteollisuudesta, ja vielä yksi yhteneväisyys jonka panin merkille: sekä indonesialainen joukkomurhaaja että modernin teurastamon työntekijä kertovat näkevänsä painajaisia, joissa uhri tulee heidän luokseen.

Ihminen ei ole paha.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Dmitri Medvedev



(^ Yksi Morrisseyn parhaista biiseistä. Outoa on kuitenkin keskellä kappaletta tuleva pitkä tauko, jonka aikana kuuluu pelkkää aavemaista meteliä. En tajua.)

Yritin kuvitella miltä oma sieluni näyttäisi ja ensimmäinen mielikuva oli jonkinlainen kolhiintunut, ruhjeinen meduusa.

On kai yksinkertaisesti niin, että tässä vaiheessa en vain voi kiskaista itseäni irti tästä blogista. En ilmeisesti edes kahdeksi viikoksi. Tällä hetkellä tämä on yhteyteni ulkomaailmaan. Aloitin tän kaksi vuotta sitten jonkinlaisena pienimuotoisena muistiinpano/teiniuho/maailmantuskablogina enkä muistaakseni todellakaan odottanut kenenkään lukevan tätä. Mutta sitten yhtenä päivänä kirjauduin sisään ja täällä onkin yhtäkkiä vierailtu 1020 kertaa ja kirjailija Miina Supinen kommentoi aivastamaani joonaskonstig-tekstiä jossain Image-lehden Facebook-seinällä. Helvetin absurdia.

Olen edelleen ihmeissäni siitä että joku todella lukee tätä mun aivotoiminnan impulsiivista ajatusvirtaa. Arvostan sitä että olette siellä. Sitä on vaikea uskoa, ja ehkä nimenomaan siksi arvostan sitä niin paljon. En käsitä mitä kautta mielenkiintoiset ihmiset ovat löytäneet tänne. Mun ei ole tarvinnut edes etsiä. Te vain olette löytäneet minut ja se on erikoista.

Edellisen merkinnän kirjoittaessani olin valvonut putkeen 31 tuntia. Tulin lopulta valvoneeksi 36 tuntia eli 1,5 vuorokautta. Loppuvaiheessa olin aidosti sekaisin. Muistan vain että silmissäni pyöri demi.fi-kommentteja kuin joitain ääniä (mm. demittäjien keskustelu lapsuuden seksuaalisista kokemuksista: "Ja sit me vaan hierottiin pimppaa kaverin selkään :o?"). Muistan nähneeni naamani peilissä ja kuiskanneeni "Paljon nostat penkistä". Miksi? En tiedä. Se oli aika karmeaa.

Voin aika suurella varmuudella sanoa että en ole hullu. Samalla varmuudella voin sanoa, että tämänhetkinen elämäntilanteeni kuitenkin on poikkeuksellisen hankala, monimutkainen ja kuormittava, joten on kai ihan luonnollista olla vähän epätasapainoinen. Luojan kiitos mun geeneissä ei ole psykoottisia taipumuksia.

Oon muuten huomannut että jotkut satunnaisesti kohtaamani ihmiset pitävät minusta intuitiivisesti. Jotkut diggaavat ahdistuneesta meiningistäni. Näytän levottomalta ja vaihtelen asentoa ja sanon älyttömiä asioita ja valitan oudoista asioista ja olen epämiellyttävän intensiivinen ja kävelen ympäriinsä ja jotkut diggaavat siitä. Se on hyvä.

Kohta alkaa varmaan tapahtua asioita.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Väsyttää.

https://pbs.twimg.com/media/BYpvRtIIcAAPgJL.jpg:large
Kuva.

Okei. Väitin ottavani "parin viikon tauon" tästä blogista. En otakaan. Lihani on liian heikko. Sen sijaan yritän tästä lähtien harrastaa tätä kohtuudella. En halua joutua pisteeseen jossa kuvittelen että tämä blogihöyryäminen on jokin velvollisuus. Pääasia on että liikun eteenpäin myös Word-tiedostoissa.

En ole nukkunut 31 tuntiin. En tiedä miten tässä kävi näin. Aika painajaismaista. Oli paljon tehtävää, paljon selvitettävää, paljon ajateltavaa.

Jostain syystä sain nyt väsyneen illan tullen päähäni lueskella demittäjätyttöjen (ja -poikien) kasvissyöntiaiheisia keskusteluja demi.fistä. Miksi? Ei aavistustakaan; en mitenkään yleisesti hengaile siellä. Joka tapauksessa kokemus oli pääasiassa hyvä: todennäköisesti useampi nuori kuin koskaan aikaisemmin tietää että on olemassa sellaisia asioita kuin lihan tehotuotanto. Todennäköisesti useampi nuori kuin koskaan aikaisemmin on edellä mainitusta syystä luopunut lihasta.

Tai ainakin tietää että teoriassa pitäisi, mikä on oikeastaan melkein yhtä hyvä.

Silti väsyneillä aivoilla on vaikea jaksaa käsitellä vähän fiksumpien kommenttien väliin tasaisesti pudoteltuja tekosyitä ja epäloogisia älyttömyyksiä. Tähänastinen kokemukseni on - ja olen kirjoittanut tästä kaiken kaikkiaan varmaan muutaman kirjan verran tekstiä - että perusteluja lihan ostamiselle on tietty rajallinen joukko, ja kaikki ne ovat raivostuttavan irrationaalisia ja idioottimaisia. (Jos ostat lihaa, niin älä jumalauta ryhdy oikeuttamaan sitä, koska sitä ei voi oikeuttaa. Olet tottunut ostamaan lihaa, sitä on helppo ostaa, et jaksa opetella uusia ruokalajeja tai uusia rutiineja. Jne. Ei tällaisille valinnoille ole mitään syviä moraalis-eettisiä syitä tyyliin entäs jos kasvitkin tuntevat kipua, entäs he. Ole rehellinen niin mulle ei tuu synkkä mieli.
Meitsikin söi tänään maitojädee vaikka ei olis pitänyt.)

Olen usein suunnitellut että yksinkertaisesti kasaisin pystyyn jonkin helppokäyttöisen nettisivun/blogin, jonne listaisin kaikki toistuvat argumentit ja kirjoittaisin niihin asialliset ja helppotajuiset vastaukset. Sivu olisi hyvä kääntää mahdollisimman monelle kielelle. Sitten kaikki väsyneet eläinaktivistit voisivat yksinkertaisesti linkittää tai kopioida valmiit vastaukset uudelle kysyjälle, eikä tarvitsisi ajaa itseään hulluuteen kirjoittamalla täsmälleen samoja asioita kymmeniä kertoja uudestaan.



Tämä argumentti ja kymmenet toiset yhtä höpsöt kaverit tulevat vastaan aina. Aina, poikkeuksetta. Jonkun korkeamman voiman pitäisi laskeutua taivaista ja iskeä näiden toistelijoiden eteen selkeät, asialliset, ystävälliset selvennykset kivitauluun kirjoitettuna. Ehkä he sitten lopettaisivat eikä mua vituttaisi niin paljon.

Tyttäreni asdwer. Olen tullut luoksesi mukanani ilmoitusluontoinen asia, siis kuuntele tarkasti sanojani äläkä koskaan anna itsesi unohtaa niitä, toistan: kuuntele tarkasti sanojani äläkä koskaan unohda: lehmät eivät ole jonkinlaisia omituisia organismeja joista vain tihkuu valkoista nestettä ilman mitään merkille pantavaa syytä. Kuten nisäkkäänä hyvin tiedät, naaraspuolisen nisäkkään on tultava raskaaksi jotta sen maitorauhaset alkaisivat erittää poikasen ruokkimiseen tarkoitettua nestettä. Jotta koneet voisivat pumpata nestettä tyttönaudan maitorauhasista, on tyttönauta keinosiemennettävä keinotekoiseen raskauskierteeseen, jotta "maidontuotanto" pysyisi käynnissä, ja jokainen syntynyt poikanen on vietävä emolta pois ennen kuin se ehtii itsekkäästi rohmuta ensiravinnokseen tarkoitettua nestettä. Jääkiekkoa pelaavat kädelliset haluavat näet nauttia naudan imeväisnesteen lasisista astioista voidakseen säihkyvin hymyin pelata lisää jääkiekkoa.

Äh, jos en olisi näin saatanan väsynyt osaisin varmaan katsoa hyviä puolia: suurin osa kommenteista demi.fissä on ihan jees ja nuorisossa on yllättävänkin paljon viisautta.

Mulla oli tähdellisempiäkin juttuja ja mukavampiakin puheenaiheita. Sanon ne joskus myöhemmin. Pakko mennä nukkumaan. Olenko hullu vai vain väsynyt?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Pitää valita katkeruuden ja jonkin paremman välillä. Joskus ainut mahdollinen muutos on muutos oman pään sisällä: lakkaa jahtaamasta jotakin mitä et fysiikan ja jumalan lakien mukaan voi saada. Jahtaa mieluummin sitä minkä saaminen on äärimmäisen epätodennäköistä

Ei tällaisia pikku twiittejä lasketa merkinnöiksi
Lasketaanpas; lopetan tämänkin, 2 viikoksi tästä hetkestä eteenpäin, argh, anteeksi, olen hyvä ja luotettava aina lopussa

perjantai 8. marraskuuta 2013

Taikatemppuja



Vietän jo kolmatta yötä kahdestaan koirani kanssa. Katson musiikkivideoita MTV:ltä ja olen selittämättömästä syystä niin onnellinen että tekisi melkein mieli tappaa itsensä. Miley Curys laulaa I came in like a rainbow (tiedän että se on oikeasti I came in like a wrecking ball mutta en kuule sitä) ja haluaisin suudella häntä, en siksi että hän on alasti vaan siksi että hän kokeilee nyt limaista törkyimagoa ja kaikki vakavasti itsensä ottavat ihmiset vihaavat häntä, ja mulla on taipumus rakastaa niitä joita kaikki muut vihaavat.

Olen viime päivinä tarkastellut hiusrajaani ja se näyttää erilaiselta kuin joskus ennen. Varmaan sen on tarkoituskin, mutta mulla on typerä pelko että tästä se sitten lähtee nousemaan, tästä se lähtee nousemaan kunnes 25-vuotiaana olen täysin kalju. Voisin ihan hyvin olla niitä ihmisiä jotka kaljuuntuvat heti kun ovat täyttäneet 20. Kenelläkään (miespuolisella) sukulaisellani ei ole sellaisia hiuksia kuin mulla, joten en oikein voi ennustaa mistään kuinka hiukseni tulevat käyttäytymään.

Näytänkö James Deanilta? on kysymys jonka kysymisen haluan lopettaa. Kyllä, näytän vähän James Deanilta kun haluan näyttää James Deanilta, mutta en merkittävästi, vain sen verran että voisin näytellä hänen pikkuveljeään elokuvassa, ja siihen ei vaadita paljon. James Deanin sukulaiset olivat aika ruman ja oudon näköisiä, mutta jostain syystä hänen naamassaan kaikki vain osui kohdalleen, hänen perimänsä menninkäislook asettui kauniiseen järjestykseen. Oma naamanikin voisi olla tosi nätti mutta siinä on jotain pielessä, vaikea paikantaa mitä mutta jotain siinä on pielessä ja sen takia tulen aina olemaan hyvännäköinen korkeintaan jollain vääristyneellä ja epämääräisellä tavalla; vähän niin kuin Harry Houdini oli hyvännäköinen vääristyneellä ja epämääräisellä tavalla.


Joka tapauksessa: aion alkaa keskittyä omaan naamaani. Aion kantaa omat kasvoni ja elää oman elämäni.

Elämässäni kaikki on mennyt alusta alkaen vähän pieleen, varmaan asiat alkoivat mennä vähän pieleen jo ennen kuin olin edes syntynyt, ja nyt pitäisi alkaa nauttia tästä. Jos opin itse rakastamaan omia vikojani, ne lakkaavat olemasta vikoja ja niistä tulee jotain muuta.

Olen varautunut viettämään koko seuraavan kevään jonkinasteisessa kännissä. Siitä tulee kivaa.


Ajelin yhtenä iltana metrolla edestakaisin ja näytin James Deanin 14-vuotiaalta pikkuveljeltä. Puolet metrovaunun penkeistä oli varattu, joten en istunut vaan seisoin ovien vieressä ja nojasin vaunun metallitankoihin. Jossain vaiheessa panin merkille että sisään tanssi, siis kirjaimellisesti tanssi, kaunis ja pääasiallisesti aika normaalin näköinen tyttö. Huomasin hänet ja sitten unohdin hänet, mutta kohta tajusin että hän käveli metrovaunun käytävää minua kohti. Pidin katseeni tiukasti lattiassa, ja hän ilmestyi häilymään epämääräisesti eteeni, en usko että hän oli HUUMEISSA vaan vain hiukan HUMALASSA, ja sitten hän sanoi "Hei... sori..." ja olin jostain syystä täysin valmistautunut siihen että lause jatkuisi näin: "...ootko sä se Q?"

Onneksi lause ei jatkunut niin. Vaan näin: "...mun pitäis tehdä yks pikku temppu." Astuin taaksepäin ja tyttö otti käsillään kiinni välitilan metallitangoista. "Mä teen sen sitku tää vähän hidastaa", tyttö sanoi ja hymyili minulle häilyvästi. Hymyilin takaisin, ja sitten metro hidasti ja tyttö kiristi otettaan tangoista ja heitti ilmassa vaikuttavan kuperkeikan. Olen aika varma että hänellä oli jonkinlainen tanssija- tai akrobaattitausta, hän liikkui sillä tavalla vaikka oli humalassa. Pikku tempun tehtyään hän kumarteli epämääräisesti, ja koska kaikki muut matkustajat tuijottivat jäykistyneinä ulos mustista ikkunoista, minä aploodeerasin yksin. Sitten tyttö teki tempun uudestaan ja jäimme pois samalla asemalla ja seurasin hänen jalanjäljissään jonkin matkaa kunnes menin jonnekin muualle

Okei, aion nyt pitää parin viikon tauon tästä blogijutusta. Tähän menee liikaa aikaa. Haluan jo saada ton saatanan (Saatanan) kirjan valmiiksi, en jaksa enää elää tätä odotteluelämää, haluan alkaa elää vaikka jotain mustalaiselämää tai jotain. Joka tapauksessa yritän nyt käyttää pari viikkoa johonkin vähän hyödyllisempään, kirjoittaa vähän juonellisempia asioita. Tämä tarkoittaa sitä että yritän olla yrjöämättä tänne uusia merkintöjä, mutta jos kaipaatte minua (kukapa ei kaipaisi minua koko ajan), kommentoikaa jotain, mitä tahansa, niin vastaan varmasti.

Susi on iso vain koska pelkäät sitä

Olen muutaman päivän kuluttua kirjoittanut tätä blogia kaksi vuotta. Tässä on blogin ensimmäinen merkintä. Tunnistan itseni syksyn 2011 merkinnöistä, mutta en ole enää sama ja siksi niiden lukeminen on vähän kivulloista. Missä vitussa olen kaksi vuotta tästä yöstä eteenpäin? Toivottavasti jossain paremmassa, luultavasti jossain paremmassa.

Luulin jotenkin vihaavani Ruben Stilleriä, mutten jaksakaan. Hän on ajatteleva ja tietyssä mielessä ihan viisas ihminen, jolta vain puuttuu emotionaalista älyä. Se puute tekee hänestä mustavalkoisen huutelijan, mutta on niitä pahempiakin juttuja mitä ihminen voi olla.

En vihaa ketään muutakaan jota olen tässä blogissa kahden vuoden aikana väittänyt vihaavani. En muistaakseni koskaan sanonut vihaavani Joonas Konstigia, mutta enää en ole edes ärtynyt häneen. En vain jaksa, loppujen lopuksi hän on varmaan ihan hyvä ihminen. En vihaa Tuomas Enbuskea, oikeastaan hänessä on paljon mistä pitää ja mitä arvostaa. Ja niin edelleen.

Ja kaikille Radio Helsingin toimittajille, joita olen väittänyt vihaavani: lol, miksi ihmeessä vihaisin teitä? Radio Helsingin toimittajia? Olen vain tullut avanneeksi radion jonain huonona hetkenä ja te olette olleet silloin siellä. Pauliina Siniauer, Harri Niemi jne., anteeksi.

torstai 7. marraskuuta 2013

Ärsyttäviä asioita

Asioita jotka ovat tänään vituttaneet:

1. Radiomainoksessa esitettiin seuraava kysymys: "KUKA ON SUOMEN ENSIMMÄINEN THE VOICE KIDS?" Tunsin melkein fyysistä kipua. Miten kukaan voi "olla" The Voice kids?

2. Helsingin Sanomissa oli juttu Jussista, josta tuli isä 17-vuotiaana (ja jonka lapsi on nyt parivuotias). Hänkin vaikutti sympaattiselta ja miellyttävältä hahmolta, mutta pari yksityiskohtaa aiheuttivat tuttua puolifyysistä vitutusta. (Vitutus ei siis liity itse jutun henkilöön vaan laajempiin ongelmiin, joita juttu siinä sivussa tuo esille.)

Ensimmäinen yksityiskohta: "Jaksaahan sitä nuorena valvoakin vauvan kanssa paremmin kuin joskus kolmekymppisenä", Jussi toteaa.
Onko tämä vitsi? Kuinka vanhoina teinit oikein pitävät kolmekymppisiä ihmisiä? Olen kuvitellut että käsitys vääristyneen ikäperspektiivin omistavista teini-ikäisistä on pelkkä klisee, mutta onko se sittenkin totta?
Olen 19 ja olen aina pitänyt itsestään selvänä että 30-35-vuotiaat ihmiset ovat vielä selvästi nuoria, 36-40-vuotiaat joko nuoria tai nuoruuden ja hyvin varhaisen keski-iän rajalla ja nelikymppiset yleensä ihmisen henkis-fyysisen kestävyyden huipulla; nuoria ja toimintakykyisiä mutteivät enää teiniangstin uuvuttamia.
Törmäsin kerran pariin yksittäiseen teiniin, jotka eivät yksinkertaisesti pystyneet kuvittelemaan mitä eroa 60-vuotiaalla ja 90-vuotiaalla voisi olla. Luoja, ovathan he yksittäistapauksia?

Toinen yksityiskohta: Jussin lapsi on alle 2-vuotias, mutta hän kertoo ostavansa tälle lähes yksinomaan vain vaaleanpunaisia vaatteita ja käyttää tästä järjestelmällisesti nimitystä prinsessa. "Tytölle pitää olla nättiä, mieluiten pinkkiä." "Jussia pelottaa, miten 'isin prinsessa' reagoi hänen poissaoloonsa."
70-90-luvuilla, joista en luonnollisesti muista mitään mutta joista silti tiedän asioita, pyrittiin kuulemma jossain määrin välttämään lasten syntymästä alkavaa sukupuolittamista. Tämä ihanne on nähtävästi poistunut toistaiseksi muodista (siksikö että talous on epävarma ja ihmiset etsivät irrationaalisesti turvaa älyttömistä asioista?). Viime keväänä melkein oksensin kauhusta kun yhtenä päivänä tajusin että kaikilla, KAIKILLA bussin ikkunasta näkyvillä 0-10-vuotiailla tytöillä oli lähes kokonaan vaaleanpunaiset vaatteet.
On pelottavaa kun käsissäsi on yhtäkkiä tuntematon, outo, huutava olento, jonka olemassaolosta ja selviämisestä olet tästä lähtien täydellisesti vastuussa. Luulisin että siksi monet vanhemmat turvautuvat tunkkaisiin stereotypioihin: kun et tiedä ihmisestä vielä mitään ja olet kontrolloimattoman uudessa tilanteessa, tuntuu varmaan helpottavalta takertua illuusioon että tiedät kuitenkin jotain: tämä laite on mallia vagina, eikö se kerro jo aika paljon?
On kuitenkin väkivaltaa katsoa vastasyntyneen ihmisen jalkoväliä ja päättää sen perusteella millainen sielu lapsesta on kehittyvä. Vagina. Selvä. Tämä henkilö on siis hempeä, pinnallinen, sipsutteleva pikku prinsessa, joka rakastaa mekkoja ja kiiltäviä asioita. Siitin. Tämä henkilö on potra, uhmakas, riehakas pikkumies, joka rakastaa autoja ja haluaa tuhota asioita. No ei jumalauta ole. Jos on, niin sitä on täysin mahdoton sanoa limaisesta, rääkyvästä, 2 minuuttia sitten maailmaan työntyneestä sikiöstä. Anna hänen kasvaa ja näyttää sinulle itse mitä hän rakastaa ja millainen sielu hän on. Prinsessaa toistelevat vanhemmat eivät tarkoita mitään pahaa, eivät tietenkään tarkoita, mutta sillä on vaikutus jos ensimmäisestä sekunnista lähtien nimittelet muovautuvaa ihmistä äärimmäisen latautuneilla ja sukupuolittuneilla määreillä ja estät tyttöä kiipeämästä puuhun koska "prinsessat eivät kiipeä puuhun". Silloin käytännössä rakennat ahtaan kehän jonka sisällä lapsi voi kasvaa. Älä tee niin. Ihmisen pitää saada hengittää.

Oliko vielä muuta? Ei kai. Tänään oli ihan kiva päivä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Epärehellisyydestä

Tää on muuten hyvä kolumni. (Maria Pettersson kirjoittaa siitä, miten keskiverto hommaforumilainen näyttää vastustavan eläinten, homojen tai naisten kaltoinkohtelua yleensä vain siinä tapauksessa, että kaltoinkohtelija on muslimi; puolustaa siis sorrettuja vain silloin kun sorrettujen puolustamista voi käyttää lyömäaseena muslimeja kohti.)

Olen usein ajatellut näitä juttuja. En tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Itse asiassa kirjoitin tästä 2-3 viikkoa sitten merkinnän, mutta jostain syystä jätin sen julkaisematta. (Mistä lähtien olen jättänyt näitä merkintöjä julkaisematta? Ja miksi?)

Joka tapauksessa tuntuu hyvältä katsella kun arvoiltaan perussuomalainen henkilö x alkaa yhtäkkiä avoimesti ja kiihkeästi puolustaa esim. eläinten oikeuksia. Se tuntuu ihan oikeasti hyvältä ja tulee tunne, että ehkä ihmisiin todella on syytä uskoa. Ehkä kaikki me pyrimme hyvään. Ehkä kaikilla on sydän.

Toisaalta se tuntuu epämiellyttävältä. Samalla olen nimittäin tuskallisen tietoinen siitä että tällaista tapahtuu vain silloin kun pahantekijöinä ovat muslimit. On vaikea uskoa paskan vertaa puhujan rehellisyyteen, kun on katkerasti huomannut että kaikissa muissa tapauksissa, KAIKISSA MUISSA TAPAUKSISSA, henkilö x asennoituu eläinten oikeuksia vastaan. Halal-teurastusmenetelmistä puhuessaan x käyttää sellaisia sanoja kuin "kärsimys", "julmuus" ja "oikeudet" ja näyttää oikeasti sydämessään tajuavan mistä jutussa on kysymys, mutta heti kun aletaan puhua vaikka kotimaisesta turkisteollisuudesta, kärsimys ja oikeudet lakkaavat merkitsemästä mitään. Silloin niitä ei voi enää käyttää mitenkään.

Tai siis voi vittu, tietysti on päivänselvää että ainut syy että nyt puolustat eläimiä on se että siitä saat helposti sulavan syyn vastustaa ählämejä. Viisautesi ja myötätuntosi on feikkiä, jos ne toimivat vain perusteena vihamielisyydellesi. Sydämessäsi et välitä.

Äärihartaat muslimit ovat oman maailmansa arvokonservatiiveja. Jos he olisivat syntyneet suomalaisiksi, he olisivat Suomen arvokonservatiiveja. Sekä harras muslimi että perussuomalaisesti suuntautunut suomalainen vastustavat oikeuksia, joita ei vielä ole yleisesti ympäröivässä yhteiskunnassa annettu, ja eettistä kehitystä, jota ei vielä ole tehty.

(Tää ei varsinaisesti ole kannanotto sellaisiin aiheisiin kuin islam ja hommaforum. En ole toistaiseksi opiskellut aihetta tarpeeksi osatakseni antaa siitä varmaa mielipidettä; on vittumaista ja uuvuttavaa kun ihmiset heittävät varmoja mielipiteitä asioista, joista eivät tiedä mitään, ja tutkimusten mukaan he tekevät niin koko ajan.
En ole vielä saanut syitä pitää islamia aitona uhkana länsimaiselle sivistykselle, varsinkaan siksi etten kykene havaitsemaan länsimaalaisissa juuri minkäänlaista sivistystä, mutta syy tälle saattaa olla se etten yksinkertaisesti tiedä islamista, maahanmuutosta ja maailman rakenteesta tarpeeksi. Olisi väärin asennoitua niin, ettei mikään informaatio edes teoriassa voisi kääntää minua vastustamaan muslimien maahanmuuttoa. Älyllinen rehellisyys, se on niinku mun juttu.
Tietty prosentti hommaforumilaisista on ihan aitoja rasisteja ja höyrypäitä, mutta tarvitsen faktoja sanoakseni edustavatko he kymmentä vai yhdeksääkymmentäyhdeksää prosenttia kirjoittajista. Tietty osa ihmisistä on rasisteja ja höyrypäitä, ja on outo ajatus, ettei heidän prosentuaalinen osuutensa olisi hommaforumilla korkeampi kuin kansassa keskimäärin. Jos olisin rasistinen höyrypää, hommaforum olisi luonnollinen paikka mennä. Tämä vastaavasti ei tarkoita, että kaikki jotka sinne menevät menisivät sinne siksi että ovat rasistisia höyrypäitä. Olen törmännyt liian moneen fiksuun yksittäistapaukseen.
Mun pitäisi jutella jollekulle, jonka motiivina vastustaa maahanmuuttoa EIVÄT ole alitajuiset rodulliset ennakkoluulot vaan rationaaliset ja humaanit faktat. Jos siis ylipäätään juttelisin ihmisille.
Miksi vielä kirjoitan tätä? On niin paljon tehtävää.)

Miley Curys

Kuuntelin radiota. Tässä havaintoja: Stellan laulajan ja Anastacian äänissä on joku sellainen heikkouden ja vahvuuden yhdistelmä, joka yleensä saa mut tykkäämään asioista. Heikkouden ja vahvuuden yhdistelmä. Sitä etsin ihmisissä.

Sitten on myös laulajia joiden ääni ei yksinkertaisesti tunnu mussa missään. Esim. Jenni Vartiainen. Mahdoton sanoa miksi.

Inhimillinen älykkyys esiintyy alhaisimmillaan n. 13-vuotiaassa hiphopia kuuntelevassa varhaisteinipojassa.

Varmasti on poikkeuksia.

Kirjoitin äsken paljon sisällökkäämmän merkinnän mutten jaksakaan julkaista sitä. Julkaisen sen myöhemmin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Oudoin tarina jonka aion kirjoittaa: oma elämäni.

Makasin äsken lattialla ja tajusin tämän (taas).

Jos käy niin että kirjani ovatkin ihan paskoja, aina on tää elämäjuttu. Tarkoitan että siitä tulee hyvä tarina. Ehkä paras tarina jonka tiedän. Mutta luulisin että nää kirjatkin tulee olemaan ihan jees.

Work

Nostelin painoja peilin edessä ilman paitaa. Se oli vitsi.

Sitten katsoin musiikkivideoita The Voicelta. Kun Isac Elliot kasvaa isoksi, hän tulee näyttämään aika täydellisesti PistePisteeltä. Heillä on samat kasvonpiirteet.

PistePiste pienenä.
Isac Elliot isona.

Niin, syvällisten juttujen lisäksi tämä blogi tarjoaa myös tällaista.

Sitten katsoin dokumentin nimeltä Hilton!, joka kertoo karmeassa lähiöhelvetissä asuvista syrjäytyneistä nuorista. Se oli pelottavaa, koska olen vain parin väärin valitun askelen päässä Hiltonin nuorten elämäntilanteesta. En opiskele, en käy töissä ja huomasin dokumenttia katsoessani istuvani samalla tavalla kuin Hiltonin päähenkilöt. Kun katsoin heidän tuskaisia ilmeitään, tiesin täsmälleen miltä heistä tuntui.

Se ero tässä on että mulla on Suunnitelma. Minun on oltava pohjalla nyt, jotta voisin myöhemmin elää sitä elämää minkä haluan ja tehdä niitä asioita joita haluan. Jos haluan saada unelmani kiinni, mun on omistauduttava niille kokonaisvaltaisesti, vaikka se tarkoittaisikin sitä että muutama vuosi on vietettävä pimeissä huoneissa.

Mielelläni kyllä jakaisin vaikka mainoksia tai siivoaisin hautausmaata tai jotain tässä samalla. Ei olisi niska koko ajan niin kipeä tästä helvetin istumisesta. Yritin kyllä kerran päästä jakamaan mainoksia ja niin edelleen; en saanut mitään vastausta mistään, joten annoin olla. Jos jakaisin mainoksia, kävisin ne muutenkin ensiksi läpi ja heittäisin valheet suoraan paperinkeräykseen.