keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Eri taajuudella

Elämässäni tapahtuu nyt niin paljon suuria ja vaikeita asioita, että olen "emotionaalisesti" vähän "epävakaa". Jos siis tuntuu että reaktioitani asioihin on vaikea ymmärtää, niin älä ota sitä henkilökohtaisesti, en minäkään ymmärrä nyt reaktioitani asioihin. Yllätyn niistä itsekin. Et ole tehnyt mitään radikaalisti väärin.

En tajua mikä se juttu on, että ihmiset pitävät minua jonain erikoisihmisenä. En ollut oikeastaan tietoinen tästä, mutta nyt se on ilmaistu monta kertaa eikä kukaan "osaa selittää". En jaksa mitenkään kärsiä tästä, mutta en myöskään tajua sitä, enkä osaa sivuuttaa asioita joita en tajua. Johtuuko se siitä miltä näytän vai siitä miten puhun vai siitä, että teen itsestäni erikoisihmisen itse näillä blogimerkinnöillä? Tiedän itse olevani paskainen ei-kovinkaan-erikoisihminen ja mietin että missä vaiheessa olen huijannut ihmisiä.

Otan maailman ongelmat todella henkilökohtaisesti. Todella henkilökohtaisesti. Voi vittu, VOI HELVETTI että se on rankkaa, en tiedä miksi teen niin. Useimmilla ihmisillä on taito pitää maailmansa hyvin pienenä ja rajattuna, lähipiirissä. Minä en osaa sitä. Ei sekään olisi oikein. Vähitellen on pakko löytää tasapaino ongelmien kylmän tiedostamisen ja niistä ahdistumisen välillä. Liioitellun emotionaalinen reaktio vie toimintakyvyn. Ahdistukseni maailman ongelmista on yleensä suurempi kuin kykyni tehdä niille mitään. Parhaimmillani voin tehdä vain vähän. Aion tehdä sen vähän.

Aika usein haluaisin elää jossain menneessä ajassa. Siitäkin huolimatta että se tarkoittaisi huonompaa elintasoa ja asioiden suurta epävarmuutta. Se ei haittaisi yhtään, nyt kun tiedän miten tyhjää helppo elämä lopulta on. Mietin, että voisikohan jostain ostaa esim. 1900-luvun alkupuolen vaatteita ja pukeutua huvikseen vain niihin ja katsoisivatko ihmiset sellaista oudosti?

Se mitä haluan tehdä kirjoillani ei ole mahdollista Suomessa. Se voi vain alkaa täältä. No joo, katsotaan

perjantai 23. tammikuuta 2015

Nuku

En tiedä miksi olen näin surullinen. Näin surullinen. Siinä on niin monta kerrosta, että en enää ymmärrä niitä kaikkia. Bussissa tunsin itseni loskaiseksi lätäköksi, joka yrittää esittää ihmistä.

Toistan ja toistan ja toistan loputtomasti näitä samoja asioita. Välillä väännän nämä vitsiksi ja höpisen Arto Nybergistä ja sitten kirjoitan taas tällaisen "En tiedä miksi olen näin surullinen" -postauksen. Sain tänään kahteen kertaan eri yhteyksissä kuulla, ettei tätä blogia jaksa lukea enää. Olen pahoillani, että olen paska. Tai olen pahoillani, että odotitte jotain muuta. Aion jatkaa näin, ja jos tämä joskus muuttuu paremmaksi, niin sitten se vain tapahtuu, paskasta tulee ehkä maata ja siitä kasvaa jotain.

Aaaarrrrrrrrrrrrgh. On vaikea olla mitään. On vaikea riittää kenellekään. Ymmärrän muiden pettymyksen, koska petyn itsekin muihin jatkuvasti. Mulla on valtava tarve maalata ihmisistä päässäni ihanteellisia kuvia, uskoa aina kerrallaan vähintään yhden ihmisen loputtomaan hyvyyteen ja kärsivällisyyteen, mutta ei kukaan ihminen ole loputtoman hyvä ja kärsivällinen. Sen ymmärtäminen yhä uudestaan on raskasta, vaikka ei sen pitäisi olla.

Näyttää siltä, että voidakseen hengittää ihminen tarvitsee paitsi keuhkot ja happea myös sopivan määrän illuusioita. Olen menettänyt liian monta. Haluaisin, että tulisi joku jolla olisi alusta asti kaikki kortit pöydällä, joku joka olisi niin taianomaisella tavalla totta että mitään illuusioita ei edes tarvittaisi (ja sitten kai nousisimme junaan ja ajelisimme sillä täältä pois johonkin kauniiseen utopiaan, josta hän varmaan olisi kotoisin)

Ehkä olen vain kirjailija, jolla on liian korkeat odotukset todellisuuden suhteen. Mielelläni eläisin maailmassa, jossa eläimiä ei esimerkiksi tungettaisi minimaalisiin häkkeihin ja kaikki ihmiset saisivat hyvät vanhemmat. Vitun paskakasa, jos hankit lapsen niin ei voi, ei voi olla liikaa pyydetty että rakastaisit häntä ehdoitta. Tietysti jos kukaan ei koskaan rakastanut sinua ehdoitta... niin ehkä et vain osaa.

Ihan oikeasti, ei tätä kannata lukea. Olen sanonut nämä kaikki asiat tuhat kertaa ennenkin. "Kaikki" on sanottu, eikä mitään ole sanottu. En tiedä mistä se tuli, mutta kokeilin tänään olla vastenmielisen rehellinen jonkin aikaa. Hyvässä ja pahassa. (Jos olisin niin rohkea kuin haluaisin olla, olisin vastenmielisen rehellinen lähes aina. Pidän itse sellaisista ihmisistä eniten.) Sanoin kerrankin täsmälleen mitä ajattelin, hyvässä ja pahassa, ja se tulkittiin ehkä jotenkin väärin koska ihmiset olivat minulle lähinnä aika ilkeitä sen jälkeen. Tämä on osittain itsesäälinen harha ja alakulon huumorintajuttomuutta, mutta ihmiset ovat minulle usein aika ilkeitä.

"Ole vain oma itsesi, kyllä se siitä sitten helpottaa" on tosi hyvä neuvo, vähän epäkäytännöllinen vain kun et tiedä että kuka olet. Taistelu jatkuu.

torstai 22. tammikuuta 2015

Arto Nyberg

Haluan pahoitella huonotuulisuuttani ja epäselvyyttäni ja sulkeutuneisuuttani ja katkeruuttani ja mököttämistäni ja ajoittaista pahantahtoisuuttani. Haluan pahoitella ajattelemattomuuttani. Haluan pahoitella mihinkään perustumatonta ylimielisyyttäni. Haluan pahoitella paskamaisuuttani. Haluan pahoitella sitä, että joskus ihmisten seurassa olen yrittänyt muuttua heiksi sen sijaan että olisin ollut minä. Haluan pahoitella sekavaa päätäni ja riehumistani ja välinpitämättömyyttäni ja poissaolevuuttani ja kärsimättömyyttäni. Haluan pahoitella epäkypsyyttäni ja keskeneräisyyttäni ja lapsellisuuttani. Haluan pahoitella sitä, että olen valittanut muiden ihmisten vastaavista ominaisuuksista heidän selkänsä takana sen sijaan että olisin puhunut niistä suoraan heille tai yksinkertaisesti antanut heidän rakastettavan epätäydellisyytensä anteeksi niin kuin kaiken kohtuullisuuden mukaan pitäisi.

Enimmäkseen käyttäydyn ihan mukavasti, mutta joskus käyttäydyn yllä mainituilla tavoilla, ja pystyn antamaan tälle joitain selityksiä. Minua on esimerkiksi viime kuukaudet syönyt sellainen ajatus, että olen läpikotaisin, täydellisesti, peruuttamattomasti kaoottinen ja ruma ihminen. Pidän kaikkea itsessäni äänestäni varpaankynsiin hirviömäisesti epäonnistuneena.

Suhteeni itseeni ei ole häiriintynyt vain fyysisesti vaan tämä hulluus ulottuu kaikkialle. Kaikkialle, Harry. Siitä että lähdin huoneestani ulos hankkimaan kavereita on nyt n. 8 kuukautta, ja jossain vaiheessa aloitin jonkinlaisen kroonisen kaiken häpeämisen. Kun ajattelen kaikkia hurjia ja vähemmän hurjia seikkailujani viime kuukausilta, irvistelen ja pitelen päätäni. Siitä hetkestä, kun aloin hihitellä puolihysteerisesti kun joku ensimmäisen kerran tuli tapaamaan minua Tampereen rautatieasemalle, puutarhabileiden kautta, joissa vedin ensimmäisen kerran perseet ja väitin jollekulle vaikuttuneelle kirjailijalle että älykkyysosamääräni on 260, viime lauantaihin, jolloin hörppäsin liikaa viinaa kerralla ja menetin kykyni laittaa sanoja koherentisti toistensa perään, koko uusi sosiaalinen elämäni kaikkine yksityiskohtineen näyttäytyy silmissäni aivan sietämättömänä katastrofina. (Ajattelen tuskaisesti jopa sitä, kuinka kättelin Morrisseytä; kuinka hikinen käteni varmaan oli silloin ja miten epämiellyttävältä sen on täytynyt tuntua)

En jaksa tai ymmärrä tätä. En TAJUA mistä tämä on TULLUT, katsokaa tämän blogin varhaisempia vaiheita, ennen siedin omaa naurettavuuttani erinomaisesti. Kuka helvetti on istuttanut päähäni ajatuksen, että lähes kaikki mitä teen tai sanon on noloa? En tule saamaan aikaan mitään, jos tämä meno jatkuu. Se ura ja elämä, jota olen suunnitellut itselleni, tulee olemaan mahdollinen vain jos pystyn olemaan rohkeasti aivan vitun naurettava.

Joskus olin häpeämättömästi älytön ja sekava ja nolo. Se oli ihanaa! Nimenomaan jokin ylpeys on nyt hukassa ja se pitää löytää uudelleen. Löydän sen uudelleen, hemmetti, löydän sen.

Kirjoitankin sopivasti kirjaa, jossa tällaisia asioita käsitellään ja ne ehkä voitetaan. Siitä tulee ihastuttavan naurettava ja suuruudenhullu trilleri (trilleri!!!), mutta toivottavasti myös ihan hyvä.

Huom huom HUOM! NYT TULEE TÄMÄN MERKINNÄN TÄRKEIN KOHTA. OLE TARKKANA: Olen käsittänyt, että Luomistyössä tärkeintä on tämä: sitä tehdessä sinulla on oltava hauskaa. Jos ei ole hauskaa, on syytä pysähtyä ja vaihtaa suuntaa. Jos sinulla ei ole hauskaa, jäljestä ei tule kovin vilpitöntä tai hyvää ja on epätodennäköistä että muutkaan ihmiset tulevat saamaan siitä paljon mitään. Tämä on tietysti sikäli epäreilua, että miten hitossa sinulla voisi yhtäkkiä alkaa olla hauskaa, kun makaat syvässä masennuksessa naama tyynyssä ja kaikki on vain kauheaa? Siinä tapauksessa luomistyöstäsi voi ja pitää tulla vaikka ainut asia, jota tehdessäsi sinulla on hauskaa, ainakin vähemmän kipeää kuin tavallisesti, vaikka kyse olisikin kirjasta jossa kerrot kokemuksistasi keskitysleirillä. Siitä voi tulla se asia, joka vapauttaa ja vetää sinut lopulta takaisin valoon. Tähän Morrisseyn kaverin biisi:


Häpeän tätä biisiä vain siksi että laitoin sen tähän. Suurin osa häpeämistäni asioista on asioita, joiden häpeäminen on hullua. Ylipäätään suurin osa ihmisten harjoittamasta häpeämisestä on hullua. Jos olisit järkevä ihminen, lakkaisit häpeämästä tällaisia välittömästi. Häpeä on paitsi harhaisuutta myös armottomuutta ja armottomuus on hullua ja vastenmielistä.

Muutama kuukausi sitten rekisteröidyin jollekin Jari Sarasvuon sekopäiselle sähköpostilistalle, jonka jäsenille hän kirjoittelee loputtomia omahyväisiä melodramaattisia manifestejään. Yksi niistä oli niin älytön, että lähetin hänelle vastauksena ”Voi vittu mitä paskaa”. Kaikkein järkyttävintä oli kuitenkin, että tiesin että toistaiseksi ainut ihminen jonka myös tiedän Suomessa harrastavan tämäntyyppistä pelleilyä olen minä. Niin, Harry, minä, oma isäsi. Jos voisin lakata olemasta näin naurettava, lopettaisin kyllä. Tai en. (Itse asiassa muistin juuri nyt kolmannenkin minun ja Jarin kaltaisen, mutta no joo)

Vietin taas muutaman yön yksin maaseudulla katsomassa telkkaria ja kirjoittamassa kirjaa, ja kaikki tuskalliset itseinhoiset muistot mukiloivat aivojani niin lujaa että osasin niitä torjuakseni vain höpistä itsekseni järjettömyyksiä (torjuakseni tuskallisia muistoja höpisen yleensä järjettömiä ajatuksenpätkiä – tällä kertaa parhaat olivat ”Mä haluun kiivetä sun partaa pitkin” ja ”…pukeutuvat huiveihin…”) ja tajusin yhden tärkeän asian: valtaosan käytöksestä, josta nyt olen kärsinyt, selittää alkoholi. En halua juoda näin paljon enää. Juomisesta tulee eksynyt olo. Alan tästä lähtien noudattaa periaatetta, että juon korkeintaan kolme tuoppia illan aikana. Siis korkeintaan. Kukaan ei saa minua järkkymään päätöksestäni, ja koska tämä on valhe, niin toivon ettei kukaan edes yritä.

En halua enää olla sekaisin ja vieras ja ääliö.

Mietin ylipäätään valintoja, joita olen tehnyt. En kai osannut ennustaa, miten ne vaikuttaisivat psyykeen, tai ehkä en vain välittänyt. Mutta samalla tiedän, että en olisi voinut valita toisin. Kuljen tämän tien loppuun asti. Kuljen tämän tien loppuun asti. Miltä tämän tien loppu näyttää, siitä minulla ei ole toistaiseksi aavistustakaan, aina pitäisi olla valmis syttymään tuleen.


Näin unta, jossa olin kaukaa rakastunut Arto Nybergiin. Näen tällaisia unia aika paljon nykyään, unia joissa olen rakastunut yllättäviin ihmisiin, tällä kertaa Arto Nybergiin. Hänessä on totta kai tiettyä aseksuaalista vetovoimaa, sitä ei voi kukaan selväjärkinen kiistää, mutta olen vähän yllättynyt siitä että alitajuntani katsoi hänet haikean himoni arvoiseksi. Toinen yllättävä asia on, että tylsän Tintti-elokuvan TV:stä katsottuani vietin vähintään tunnin lukien kännykkäni pieneltä ruudulta fan fictionia, jossa Tintti ja Kapteeni Haddock harrastavat seksiä keskenään. Tein sen kai "vitsin" vuoksi, mutta voisi varmaan sanoa että heteroksi olen aika homo. Totisesti, totisesti.

Tiedän mitä ajattelet. Minä näen sen myös. Se on selvää: Tintti on Arto Nyberg nuorena.

Löysin viimein selkärankani ja lopetin julman tekstiviestisuhteeni parikymmentä vuotta vanhemman homomiehen kanssa. Hoidin sen tahdikkaasti, mistä olen ylpeä, mutta tietysti se olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin.

Olen tavallaan viharakastunut kirjaan, jota nyt kirjoitan. Ainakaan vielä se ei ole paskuuteen uponnut laiva. Kenties saan pidettyä sen hyvänä ja kirjoitettua sen loppuun. Mietin, että oikeastaan sen kirjoittaminen saattaa vaikuttaa minuun enemmän kuin haluaisin. Ehkä tämä häpeäminen, perusteellinen kauneuden/rumuuden merkityksen ajatteleminen, melkein-homous, katkeruus, ehkä tämä kaikki selittyy lopulta sillä, että päätin kirjoittaa näistä asioista.

En kyllä tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta. Kirjoitanko näin homoa kirjaa, koska olen vähän homo, vai olenko nyt vähän homo, koska kirjoitan näin homoa kirjaa? Ja niin edelleen. En tiedä, herra Weasley. En tiedä.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

:

Minä olen melkoista paskaa. Karuudessaan huojentava havainto

Mitä jos kaikkien pitäisi kaivaa oma hautansa itse?

Toivoisin että itsensä voisi vain pakottaa pois päältä niin kuin tämän kannettavan tietokoneen, joka usein ylikuumenee ja pysähtyy

Oireilen vitun oudoilla ja vääristyneillä ja tyhmillä tavoilla. Olen vihainen melkein kaikille jotka tunnen. Ei voi selittää järjellä

Vittu vittu vittu vittu vittu vittu paska helvetti

Erikoista, ei olla koskaan tavattu ja vaikutit muhun kuitenkin näinkin paljon, kuuntelen tätä biisiä näin usein, se on tosi kaunis

lauantai 17. tammikuuta 2015

Poistin 80% merkinnästä, jonka kirjoitin viime yönä. Teen sellaista äärimmäisen harvoin. Päädyin tähän toimenpiteeseen nyt, koska merkintä jonka kirjoitin viime yönä oli niin helvetin yhdentekevä. Kännisten öiden jälkeen kirjoittamani merkinnät ovat yleensä jotenkin yhdentekeviä. Minä olen kännissä yhdentekevä, liikun kauemmas siitä kuka oikeasti olen. Sanon asioita, joita en tarkoita, ihan viihteen vuoksi. Jotkut paljastavat kännissä kaikki korttinsa, minä keksin uusia kortteja.

En usko, että on tervettä tai fiksua olla näin usein humalassa. Kokoonnumme yhteen ja pakenemme yhdessä kukin omia ongelmiamme. Sairaat lapset.

On muuten turhauttavaa, kun ihmiset joita en ole tavannut pitkään aikaan kohtelevat minua kuin olisin edelleen sekava ääliö, joka ei kuuntele ketään muuta. Joo, olin sitä jossain vaiheessa, mutta en enää moneen kuukauteen. Se vitsi kävi itsestään vanhaksi ja se selviytymismekanismi häipyi ihan huomaamattani. Ärsyttävää tulla kohdelluksi jonkinlaisena paskiaisena, kun on ihan kiva nykyään. Sekava olen kyllä edelleen.

Selailin aamuyöllä kirjaa, johon on koottu Marilyn Monroen aikoinaan kirjoittamia kirjeitä ja merkintöjä ja muistiinpanoja. Loputonta, yksityiskohtaista, junnaavaa itseanalyysiä. Tajusin, kuinka tylsää luettavaa tämä blogi varmaan on tätä nykyä. Kiitti, Marilyn.

Tämä blogi oli joskus älyttömämpi. Laitoin tänne mihinkään liittymättömiä kuvia James Deanin naamasta, puhuin tulesta ja verestä ja kirjoitin siitä kuinka pelastin kastematoja ja kuinka valloittaisin maailman. Haluaisin löytää rohkeuden sellaiseen pyhään älyttömyyteen taas. (Huom: kastematojen pelastaminen ei ole älytöntä vaan järkevää ja kilttiä.) Koska jos vain uskallan olla hiukan älyttömämpi kuin nyt olen, saattaa olla että valloitankin maailman. Nerot ovat lähes poikkeuksetta hirvittävän lapsellisia ihmisiä. (Ja lapset ovat usein neroja.)

Viimeisimmän taistelun miltei näkymättömät jäljet. Silti paljon coolimpi olo

perjantai 16. tammikuuta 2015

Haa!

Näin unta, jossa nälkäiset biisonit juoksivat puuta ylöspäin; puun puolessavälissä oli maja, jossa eräs tutkijaryhmä nukkui. Biisonit kiipesivät sisään ja söivät heidät. Unessa oli kauhea tunnelma. Ainoastaan yksi musta homopoika selvisi hengissä kertomaan yön tapahtumista.

On olemassa tieteellisesti testattu menetelmä, jonka avulla kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä on mahdollista saada rakastumaan toisiinsa. Ensin he istuvat yhdessä saman pöydän ääreen. Heillä on paperilla 36 tarkalleen valittua kysymystä, joihin he vastaavat vuorotellen. ("Valmistaudutko joskus etukäteen tärkeisiin puheluihin?", "Kenen perheenjäsenesi kuolema olisi mielestäsi surullisinta?" jne.) Kysymyksiin vastattuaan he tuijottavat toisiaan hiljaa suoraan silmiin 4 minuuttia. Sitten heidän pitäisi olla rakastuneita toisiinsa. Haluaako joku kokeilla tätä mun kanssa? Puhtaasti tieteellisistä syistä tietysti.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kiitos Jeesus

Musta tuntuu että oudot haavat sormessani ovat asetelmaltaan ja muodoltaan sellaisia, että kaikkein todennäköisin selitys on että joku on purrut minua sormeen. Se on aivan mahdollista, lähtökohtaisesti en epäile sitä yhtään.

Edellisen merkinnän otsikko on "Jeesus auta". Mielenkiintoista on, että heti samana päivänä pääsin ihmeellisellä tavalla eroon eräästä rasittavasta pikku pulmasta, joka on lievällä tavalla varjostanut elämääni jo aika pitkään. Se oli jo tosi hienoa, mutta heti seuraavana päivänä tapahtui jotain vielä käsittämättömämpää. Sain ratkaisun erääseen ongelmaan, joka on ollut aivan helvetillinen, suorastaan painajaismainen paino harteillani (käytän todella paljon sanaa 'painajaismainen' – miksi tässä virkkeessä 'painajaismainen' on jotenkin vielä pahempi asia kuin 'helvetillinen'?) jo jonkinlaisen ikuisuuden ja josta en rehellisesti sanottuna tosissani uskonut pääseväni eroon koskaan. Ratkaisu itsessään on niin uskomaton, että jos sanoisin sen ääneen, yli 50 prosenttia ihmisistä ei uskoisi.

En tiedä tulenko koskaan oppimaan oikeasti uskomaan korkeampiin universumissa vaikuttaviin voimiin, mutta juuri nyt on sellainen olo että voisi vain asettua kellumaan jonkinlaiseen suureen lämpimään armoon. Olen tottunut ajattelemaan että olen epäonninen melkein kaikessa, mutta nyt vaikuttaa siltä että olenkin aika helvetin onnekas aika helvetin monessa tärkeässä asiassa, enkä TIEDÄ MITEN SUHTAUTUA. Oudointa on nyt tämä päässä takova tyhjyys. Tunnetasolla en pysty käsittelemään, että asiat voivat mennä myös tällä tavalla. Kiitollisuus on ilmeisesti paljon vaikeampaa kuin katkeruus. Pelkään, että saan kohta sellaisen vaarallisen harhaluulon, että asioilla on tapana järjestyä. Huhhuh!

Tiedän että tästä mun blogista on tullut viime aikoina vähän paska, nimenomaan siksi etten useinkaan kerro mitä tapahtuu vaan pikemminkin että miltä se tuntuu että jotain tapahtuu. Pyydän anteeksi, konkreettisuuden puute on rasittavaa. Selitän kyllä joskus kunnolla. Jos selittäisin nyt, pitäisi selittää kymmenen muuta asiaa.

Konkreettinen esimerkki kiitollisuudesta: olen alkanut ajatella, että kaikilla ihmisillä maailmassa pitäisi olla oikeus saada yhtä hyvät ja viisaat vanhemmat kuin minä olen saanut. Ikävä kyllä niin ei todellakaan tapahdu. Jos niin tapahtuisi, arvelen että sota ja väkivalta ja tietämättömyys vähenisi maailmassa kirjaimellisesti 98 prosentilla, enkä liioittele yhtään.

Nyt olen ollut joitain päiviä vapaa katkeruudesta. Voi Luoja miten erilaiselta maailma näyttää, kun olet hetken aikaa vapaa katkeruudesta. Yhtäkkiä asioiden tekeminen on taas mielekästä, asioilla on väliä. Olen alkanut tehdä punnerruksia. Aion tästä lähtien punnertaa itseni uuvuksiin 48 tunnin välein, sen pitäisi vähitellen tehdä minusta hyväkuntoinen ja onnellisempi ihminen. Olen alkanut meditoida joka yö ja luin John Irvingin kirjan, vaikka tiesin John Irvingin kirjojen lukemisen olevan täyttä ajanhaaskausta. Mieleeni virtaa raikkaita ja hyviä ideoita omaa kirjaani varten tavalla, jolla ne virtasivat joskus kauan sitten.

Ansaitsen tämän nyt. Ansaitsen tämän.

Tästä tuli varmaan ihan epärealistisen positiivinen kirjoitus, mutta se sallittakoon kymmenien epärealistisen negatiivisten kirjoitusten jälkeen. Valo voittaa, se on totta. Usko.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Jeesus auta

Että voikin vihata itseään. Että voikin olla voimaton kaiken edessä.

Voimattomuus. Niin, niin, niin. Ehkä suuri osa kipuani tulee siitä luulosta, että voin muuttaa asioita joita ei voi muuttaa.

Juha Tapio lauloi yöllä radiossa että "Puoltakaan en sun kivustas voi tietää" ja ajattelin että Juha Tapio on varmaan aika viisas mies, vähintään salaa. Puoltakaan en sun kivustas voi tietää olisi varmaan lähtökohtaisesti aika hyvä tapa suhtautua muihin ihmisiin.

Kivussa vain on se vaikea puoli, että kun se on päällä, se syö kärsivällisyyttä ja myötätuntoa, ja vasta sitten, kun se on mennyt, huomaat että olet viisaampi kuin silloin kun viimeksi jaksoit katsoa ympärillesi.

Tällä kaikella paskalla on pakko olla jokin tarkoitus. Jos ei ole jumalaa, niin sitten minä luon sen tarkoituksen. Ehkä tämä branderjuttu on minun yritykseni luoda tarkoitus.

Joissain ihmisissä on luontevaa taianomaisuutta. Se on ihailtavaa.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kaikki tuleva odottaa

Nyt loppuu tämä sekavuus.

Alkaa uusi aika ja kunnia naurettavuudessa.

Näen unia, joissa olette hyviä ja kauniita

maanantai 5. tammikuuta 2015

Lisää sanoja sanoja sanoja sanoja sanoja sanoja sanoja:

En tiedä kuinka tavallista on kokea säännöllisiä välähdyksiä, joissa kaikki tuntemasi ihmiset tuntuvat yhtäkkiä aivan vierailta etkä voi ymmärtää, mitä tekemistä sinulla on heidän kanssaan.

Haluaisin oikeasti lopettaa tämän jatkuvan katkeran valittamisen ennen kuin siitä tulee kommunikaationi perussävy. Muillakin on vaikeaa ja huono onni. En henkilökohtaisesti tunne ainuttakaan ihmistä, jolla olisi "hyvä onni". Murheelle pitää antaa aikaa ja tilaa muttei koko sieluaan.

Tässä blogissa on nyt paljon tarpeetonta kryptisyyttä ja paljon tarpeetonta provokaatiota. Lisäksi tuntuu, että olen ollut ihmisille toistuvasti vahingossa ilkeä viime aikoina. Olen hyvä ystävä, väsynyt vain.

Olen niin helvetin ja väkivaltaisen hermostunut, että en tiedä onko tämä enää viatonta ja normaalia. En ole tulossa hulluksi, en osaisi tulla hulluksi, mutta olen todella, todella, todella syvästi levoton koko ajan. Aivan kohta edessä on suuria juttuja, joista ei välttämättä tule mitään, ja voi vittu, olen kauhuissani, koska en tiedä miten jatkaa eteenpäin jos niistä ei tule mitään.

Vastaan tähän kommenttiin tässä, koska siinä nostetaan esiin aika monta tärkeää asiaa (toivon että se on ok):
"En usko että on ongelmallista uskoa itseensä, tai haluta menestyä.

Ihmisiä (itseäni) suututtaa lähtökohtaisesti asiassa se, jos tekee jotain vain menestyäkseen. En usko että voi olla aidosti hyvä kirjoittaja tai taiteilija tai yhtään mikään jos tekee sitä vain päämäärän, ei matkan vuoksi.

Sä jätät usein puheillasi sellaisen jälkimaun että kirjoittaminen on vain sivuseikka ja oikeasti teet sitä vain jotta tulisit kuuluisaksi. Kirjoitat aina alusta asti kirjaa, et tarinaa tai kertomusta tai tekstiä."

Jos jutuistani saa tällaisen käsityksen, niin se selittää varmaan aika hyvin miksi oikeat taiteilijat kyllästyvät muhun nopeasti.

Matka on tärkeä. Saan todella paljon ihmisistä, joista kirjoitan, ja maailmoista, joissa vietän aikaa kirjoittaessani heistä.

Mutta se ei vielä riitä, ja tässä kai eroan niistä, jotka ovat jollain pyhemmällä, aidommalla tavalla taiteilijoita. Riippumattomalle taiteilijasielulle riittää yksin puhumisen riemu sinänsä. Minulle on äärimmäisen, ehdottoman tärkeää, että joku myös kuuntelee.

Nautin kirjojen kirjoittamisesta. Hyvin suuren osan nautintoa muodostaa ajatus siitä, mitä tulee tapahtumaan kun tämä tarina törmää maailmaan. En hetkeksikään unohda, että joku tulee vielä lukemaan tämän. Ilman sitä ajatusta kirjoittaminen olisi sata kertaa tylsempää. Kirjojen kirjoittaminen on juttelemista tai pelaamista tai kävelemistä jonkun kanssa. Vähän niin kuin blogin kirjoittaminen, mutta erilaista. Tietysti haluan mahdollisimman monen lukevan, koska jokainen uusi lukija on kokonainen uusi maailma ja tulkinta lisää.

Populaarimusiikin alueella on suorastaan normi, että omaan juttuun suhtaudutaan asenteella "Vittu tästä tulee vielä jotain suurta! Suurinta maailmassa saatana!" Siellä se ei ole synti. Kirjallisuuden alueella asioihin suhtaudutaan usein jotenkin, hmm, totisemmin ja älyllisemmin, ja se on rasittavaa. Ei kukaan kai ajattele, että Beatles oli sielutonta, epäinnovatiivista paskaa vain siksi että he halusivatkin päästä korkealle? Sellainen unelmoiminen voi itse asiassa olla polttoainetta jollekin suurelle ja kauniille.

Ehkä tää ero liittyy siihen, että populaarikirjallisuutta ei varsinaisesti ole olemassa samassa mielessä kuin populaarimusiikkia. Entä jos olisi? Eikö se olisi vain ihan todella, todella hyvä asia?

(Ja jos minä sitten edustaisin sitä, niin kuinka iso kontrasti siinä olisi "muuhun kirjallisuuteen"? Olisinko minä käytännössä Paul McCartney, joka käy kaljalla menneiden vuosisatojen klassisten säveltäjänerojen kanssa? (Mutta entä jos ne menneiden vuosisatojen klassiset säveltäjänerot olivat itse oman aikansa Paul McCartney? Nyt menee monimutkaiseksi))

LISÄÄ SANOJA

En pysty olemaan kirjoittamatta tänne. Okei sitten:

Jatkuva turhautunut energia. Kipeä ikävystynyt tuli. Osaan selittää sen tiettyyn pisteeseen asti, loput on käsittämätöntä. Olen todella turhautunut ja katkera ja vihainen ja surullinen ja huolissani ja jännittynyt ja rakastunut ja häpeissäni ja väärässä ja oikeassa, ja odotan vain niitä hetkiä kun joku ravistaa minua ja saan viimein antaa väläyksiä siitä, kuka oikeasti olen. Sitä ihmisten ei välttämättä tarvitse vielä tietää, että mistä tulen.

Haluaisin, että ihmiset joko yksinkertaisesti pitäisivät minusta tai yksinkertaisesti vihaisivat ja väheksyisivät minua. Se olisi helppoa. Valitettavasti ihmisiä ei voi estää pitämästä minusta ja vihaamasta minua samaan aikaan.

Olen aika yllättynyt siitä, kuinka voimakkaita negatiivisia tunteita joskus herätän ihmisissä. Koen olevani ihmisten seurassa täysin mitäänsanomaton ja laimea yksin hymyilevä pikku söpöläinen. Mutta ehkä nimenomaan se on ärsyttävää. Olenko sellainen ihminen, joka vaikuttaa muihin ihmisiin? Olen tavallaan aina ollut. Mutta miten se on mahdollista?

Mika Waltari ei jotenkin tunnu suomalaiselta, varmaankin siksi että hän sai jotain aikaan.

Miksi oikeita taiteilijoita ovat vain ne, joista rahvas ei ole kiinnostunut? Miksi? En tajua sitä. Se on jonkinlainen epäterve joukkopsykoosi, jolla yksi hieno ammattikunta ajaa itsensä sukupuuttoon.

Jatkuva häpeä kaikesta mitä olen ja kaikesta mitä teen ja kaikesta mistä pidän. Miksi, miksi, miksi? Mitä häpeä on? Ihminen rankaisee itseään ihmisyydestään ja kaikista niistä asioista, jotka tekevät hänestä vähääkään mielenkiintoisen. Voi vittu. On ihmisiä, jotka ovat "objektiivisesti ajateltuina" täysiä pellejä ja rakentavat elämänsä aivan "naurettaville" asioille, mutta hoitavat intohimoisen naurettavuutensa niin häpeilemättä ja ylpeästi, että heitä ja heidän elämäänsä voi lopulta vain ihailla ja kunnioittaa. Haluan olla yksi heistä vielä jonain päivänä. Haluan lakata häpeämästä tätä ollibranderjuttua ja hoitaa sen täysillä. YOLO.

Olen huomannut, etten voi jakaa tuntemiani ihmisiä hyviin ja pahoihin. Se ei toimi käytännössä. Sen sijaan voin jakaa tuntemani ihmiset aika hyvin henkisesti kypsempiin ja henkisesti epäkypsempiin. Sekin on aika monimutkaista, koska ihmiset ovat yleensä kypsiä joissain asioissa ja epäkypsiä toisissa. Suurin osa tuntemistani ihmisistä on melko epäkypsiä. Mietin johtuuko se nuoruudesta vai onko se yksinkertaisesti osa ihmisyyttä. Minä olen teorian tasolla hyvinkin kypsä, mutta käytännössä aika epäkypsä. Tähän mennessä rohkenisin kutsua ainoastaan yhtä tuntemaani ihmistä aidosti kypsäksi, ja tämäkin voi muuttua, kuka tietää.

Silloin kun on iloinen, on helppo päättää ettei välitä ulkoisista paineista ja muista yhdentekevistä asioista, tai että kohtelee kaikkia hyvin tai että keskittyy toisissa ihmisissä vain hyviin asioihin, tai muuta kaunista. Kun ei ole iloinen, kaikesta tuosta tulee hiukan ylivoimaista.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Hmm

Olen nyt ehkä viikon nähnyt paljon tietyntyyppisiä unia.

Ne ovat realistisia välähdyksiä, joissa esim. luen oikeasti olemassa olevien blogien kommentteja tai katson lehdestä että mitä tänään on tulossa TV:stä. Ilmeisesti Hero-kanavalta ei ole tänään oikeasti tulossa elokuvaa, joka "avaa Harry Houdinin elämän toista puolta ja kertoo mitä tapahtui hänen vaimonsa paluun jälkeen". Mitä tuo edes tarkoittaa? Olen oikeasti helpottunut, jos tuollaista elokuvaa ei ole olemassa. Ei kai sellaista ole? Luojan kiitos!

Olen edelleen todella häpeissäni ja tuskissani siitä, että tykkään mistään. Se on todella kiduttavaa. Ja järjetöntä. Miksen saisi tykätä mistään? Mitä tämä on?

Suhtaudun tuntemiini ihmisiin todella epäluuloisesti. Se on surullista, koska tunnen niin hyviä ihmisiä ja voisin vain luottaa heihin. Tämän siitä saa kun valitsee elämän kansainvälisenä vakoojana.

Sanoja sanojen päälle, enkä sano mitään. Olen hiljaa nyt.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Or I'll kill you

Olen tämän yön jälkeen niin pettynyt itseeni, että voisin vain itkeä. Vittu, vittu, vittu, vittu, vittu. Kauhea onneton musta syvyys.

En käsitä miksi olin niin humalassa. Olen edelleen humalassa. Olin niin humalassa, etten muista tietyistä tunneista oikeastaan mitään, ja se on vain todella, todella, todella, todella, todella surullista. Korvissani tinnittää pahemmin kuin yleensä, toivottavasti tämä ääni katoaa. Käteni ovat outojen ruhjeiden ja haavojen peitossa.

Tämä yö oli aivan hirveä. Lähdin siihen iloisena, koska olin kai onnistunut kirjoittamaan oikeasti tosi hyvää kirjallisuutta. Mutta sitten pilasin kaiken olemalla liian humalassa.

Tulin jotenkin maininneeksi eräälle ystävälle (ystävälle? ystävälle? outo sana ja käsite ja asia), että ai niin! olen muuten oikeasti, oikeasti aika sairas. Sitten muistan oikeiden runoilijoiden pelanneen biljardia. Sitten en yhtään tiedä, minne he menivät.

En tiedä mitä minulle tapahtui, mutta kohta olin taksissa täysin tuntemattomien tyttöjen kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna se oli kaikki kuin painajaista. Tytöt olivat 26, mutta vaikuttivat jotenkin minua nuoremmilta.

Joka tapauksessa voin nyt sanoa, että seksi ei ole mitään. Siinä ei ihan oikeasti ole mitään. Lakkaa kuvittelemasta, että se olisi jotain, koska se ei ole yhtään mitään. En tiedä miten edes pystyin niihin juttuihin, koska tiedostin jo silloin että kaikki oli uuvuttavaa helvettiä ja painajaista. En tiedä, se oli kaikki todella kauheaa enkä varmaan näe noita ihmisiä enää koskaan.

Juuri nyt olen vain todella pahoillani siitä, kuinka sattumanvaraista ja sekavaa elämä on. Joskus se tuntuu hyvältä, nyt ei yhtään.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Viimein löydät ihmisiä etkä osaa kuin surra ja kohdella heitä huonosti

Joo

Jatketaan kuolemista mut älä vielä

Otsikossa lukeva lause saapui mulle tekstiviestissä. Sitä voisi melkein käyttää jossain, siinä on tiettyä neroutta joko tietoisesti tai vahingossa. Seuraavaksi joku varmaan ilmoittaa että se onkin jo jostain kuuluisasta elokuvasta.

Kirja jota kirjoitan käynnistyy Kauppatorilta jonkin vuoden vaihtuessa toiseen 2000-luvun alussa. En tiedä miksi kirjoitin sen alkamaan juuri niin, mutta joka tapauksessa viime yönä halusin olla Kauppatorilla vuoden vaihtumisen hetkellä että näkisin täsmälleen millaista se on. Löysin itseni jumista ihmistungoksesta, kun vuoden vaihtumiseen oli enää 10 minuuttia. Juoksin pujotellen väenpaljouden läpi ja saavuin oikealle paikalle täsmälleen vuoden 2015 alkaessa. Kauhea meteli, seisoin ja katselin ilotulitusta.

Kun olin seisonut siinä jonkin aikaa, jostain ilmestyivät humalainen poika ja humalainen tyttö, jotka halasivat minua koska olivat nähneet että olin yksin.

Tuhat ihmistä haluaisi että olisin kolmetuhatta asiaa, mutta voin olla vain tämä. Olen kuullut, että "menestyksen" tavoitteleminen on rumaa. Kaikki oikeat taiteilijat ja oikeat ihmiset ovat vaatimattomia realisteja, jotka vain rauhassa taiteilevat omaksi huvikseen. Ei pidä tavoitella suuria eikä varsinkaan saavuttaa niitä. Pahinta on itseen uskominen. Itseen uskominen on ärsyttävää, amerikkalaista ja ylipäätään huonoa käytöstä. En saa tästä ajatuksesta kiinni. Miksei saisi uskoa itseen? Eikö se ole aika hyvä asia niin kauan kuin et samalla lakkaa näkemästä toisia ympärilläsi? Miksei saa tähdätä korkealle? Eikö korkealle tähtääminen ole lopulta aika jännittävää ja kaunista?

En kyllä tiedä miksi Chaplinkin on nyt olevinaan mielessäni niin ajankohtainen, varmaan koska katsoin siitä kaksi TV-dokumenttia, mutta hän sanoi: "You have to believe in yourself, that's the secret. Even when I was in the orphanage, when I was roaming the street trying to find enough to eat, even then I thought of myself as the greatest actor in the world." Tuntuu että olen vähän samassa tilanteessa, vaikken varsinaisesti ryömikään katuojassa. Tosiasia on, ettei minulla ole mitään vankkumatonta, realistista, terveen järjen sääntöihin taipuvaa syytä uskoa siihen, että tästä jutusta tulee vielä jotain. Uskonpahan vain. Olen päättänyt olla niin tyhmä. Katsotaan. Unelmaan uskominen on ovi siihen esihuoneeseen, josta on ovi unelman toteutumiseen, ja joskus sen oven saa auki.

Muuten, sinä ronweasley, jonka mielestä thaihuorat eivät ole vaikeassa pakkotilanteessa jossa he ovat käytännössä myyneet ihmisarvonsa, tajuat kai että torjut nyt vain tosiasioita sillä perusteella että ne ovat epämukavia ja rikkovat siten maailmankuvaasi, jonka haluaisit pitää mukavana jopa älyllisen rehellisyyden kustannuksella? Ajattele nyt vähän