torstai 31. heinäkuuta 2014

Moi.

Huomasin että joku oli lähettänyt johonkin vanhaan tekstiini kommentin. Kommentista tulee vaikutelma, että olen ainakin jossain määrin loukannut tätä ihmistä jollakin mitä olen jonnekin kirjoittanut.

Kirjoittaja torui minua oman älykkyyteni ylistämisestä ja internet-roskan ottamisesta henkilökohtaisesti. Nämä ovat kaksi ominaisuuttani, joista en ole ylpeä. Ensinnäkin käytän aivan liikaa aikaa oman älykkyyteni ylistämiseen (sen sijaan että käyttäisin sitä). Toiseksi minulla on taipumus reagoida epämiellyttävästi käyttäytyviin ihmisiin käyttäytymällä epämiellyttävästi. Vittuilen vittuileville trolleille takaisin, mikä on typerimpiä asioita mitä teen. Omien ihanteideni mukaista olisi kohdella pahintakin kusipäätä asiallisesti ja kunnioittavasti, koska vain silloin voi tapahtua jotain ihmeellistä ja pahin kusipääkin voi paljastua fiksuksi ja hyväksi ihmiseksi.

En kuitenkaan yleensä tee niin, koska olen toistaiseksi perseestä ja tällaisissa tilanteissa toimin kuin pää irti.

Olen päättänyt, että internet-kusipäisyys ei ole juttuni. Se en ole minä. Aion muuttua. Vähitellen. Monessa mielessä aikuiseksi kasvaminen ei houkuta minua, mutta tässä mielessä kyllä. Haluan oikeasti saada tässä maailmassa jotain kaunista aikaan.

Christopher Hitchens sanoi, että "If someone tells me that I've hurt their feelings I'm still waiting to hear what your point is", ja minä en ole Christopher Hitchens.

Hyvä anonyymi, kerro siis (kvister@hotmail.com) missä kirjoituksessa mahdollisesti mainitsen sinut vittumaisesti, niin poistan maininnan välittömästi. Enkä levittele tietojasi minnekään.

Yst. terv.
Ei-Christopher-Hitchens.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Mitäs olet niin ihana

Olen nyt matkalla, joten kirjoitan tämän merkinnän ilman rivinvaihtoja kuin Jack Kerouac. Kokeile pysyä mukana. (Jack Kerouac on tietyllä tavalla kiinnostava hahmo, mutta en tajua hänen kirjoistaan mitään.) Joka tapauksessa olen nyt Vadsössä, Norjassa, Barentsinmeren rannalla. Hyvin pohjoisessa. Tähän mennessä matkani on ollut sumuinen katastrofi. Matkustin tänne viime yönä bussilla Rovaniemeltä. Sain tarvitsemani valokuvat ja lähden täältä jo 2.30 (3.30 Suomen aikaa). Rovaniemelle saavuin eilen aamupäivällä. Siellä ostin halvan kameran täsmälleen tämän näköiseltä mieheltä:


Tässä tuli nyt rivinvaihto. No joo, paskat siitä. Oli omituista ostaa kamera täsmälleen tuon näköiseltä mieheltä. Joka tapauksessa. Rovaniemellä nukahdin (vuosi sitten kuolleen) isotätini asunnon tyhjennetylle lattialle. Nukuin niin että meinasin myöhästyä Vadsön-bussistani. Säpsähdin hereille, löysin isotätini vanhojen romujen joukosta (KATKAISEN LAUSEEN TÄHÄN niin näyttää siltä kuin olisin löytänyt isotätini vanhojen romujen joukosta! anteeksi lukukokemuksesi terrorisointi) hänen vuosikymmeniä vanhat, valtavat aurinkolasinsa (joista minulle tulee jostain täysin käsittämättömästä syystä mieleen River Phoenix) ja sitten menin kauppaan ostaakseni itselleni jotain syötävää matkalle. Päädyin ostamaan kaljaa (?!?). Tämä oli ensimmäinen virhe. Kaljaa ja River Phoenixin aurinkolasit mukanani lähdin ontumaan kohti linja-autoasemaa. Kyllä, onnun edelleen, koska minulla ei vieläkään ole oikeita kenkiä. Lähtiessäni minun oli valittava joko a) liian pienet kengät ja niistä aiheutuva verenvuoto, b) niitä edeltäneet hajonneet kengät, jotka pysyvät juuri ja juuri kasassa teipin avulla ja joilla käveleminen tuntuu todella vaivalloiselta. Valitsin vaihtoehdon b. Linja-autoasemalla otin tavarani säilytyksestä ja nousin bussiin ja matka alkoi. Ei, en unohtanut mitään minnekään ja kaikki oli ihan ok, mutta sitten lähellä istuva bodatun vangin näköinen kundi vastasi puhelimeensa. Hän aloitti loputtoman, hyväntuulisen, kovaäänisen puhelinkeskustelun henkilöstä nimeltä Olli. Se vaikeutti maisemien ihailuani huomattavasti, koska alitajuntani valpastui aina kun hän sanoi "Olli". Lopulta bodatun vangin näköinen kundi lopetti puhelunsa ja minä pääsin levolliseen matkamielialaan iPodini kanssa, kun yhtäkkiä tajusin että bodatun vangin näköinen kundi ojensi viinapulloa minua kohti. Olin niin yllättynyt että osasin vain sanoa "Sori". "No terve!" bodatun vangin näköinen kundi sanoi pettyneenä ja ryhtyi murjottamaan. Vajosin todella tuskalliseen tunteeseen siitä, että olin pilannut hänen hyvän tunnelmansa. Hän oli ajatellut minun olevan Yksi Pojista Hehee Hyvä Meininki, ja sitten tuhosin kaiken olemalla Minä. Tuijotin tuskastuneena ikkunasta ja ajattelin, että olisi nyt edes vaikka läpsäissyt minua naamaan, sekin olisi häirinnyt minua vähemmän kuin tämä. Yleisten harhaluulojen vastaisesti olen kroonisen mukava ihminen. Tuskani loppui vasta Ivalossa, jossa vanki jäi pois. Jäin isoon bussiin yhdeksi about neljästä matkustajasta. Valtasin takimmaisen rivin (takimmaisen? takimmaisen? kyllä, oletan että se on sana) ja bussi jatkoi matkaa ja pääsin viimein liukumaan tiettyyn onnelliseen, huumaavaan tilaan, johon pääsen usein tällaisilla bussimatkoilla. Siinä tilassa aivoni muuttuvat ihmeellisiä ideoita tuottavaksi maaniseksi, nerokkaaksi tietokoneeksi. Oikeastaan saan aidosti hyviä ideoita vain ollessani onnellinen. Kun olen ahdistunut, sitä ei tapahdu. Ollenkaan. Siksi velvollisuuteni maailmalle taitaa olla onnelliseksi opetteleminen. Rovaniemi-Vadsö on yli 8 tunnin matka läpi pohjoisen, valoisan yön ja maisemien, jotka muuttuvat sitä karummiksi ja kauniimmiksi mitä pohjoisempaan päästään. Viime yönä tajusin että taisin istua samassa bussissa täsmälleen 365 päivää sitten. Täsmälleen vuosi sitten tein tämän saman matkan. En ollut silloin sama ihminen kuin nyt. Ajattelin yöllä kaikkea muutakin. Ajattelin kaikkia ihmisiä, jotka olen viime kuukausina tavannut. Mietin mitä teistä tulee. Mietin pysyttekö elämässäni. Mietin kuka meistä kuolee ennenaikaisesti. Sellainen on matemaattisesti aivan todennäköistä. Mietin kaikkia ohimeneviä eleitä ja ilmeitä, joita en ymmärtänyt silloin kun ne tapahtuivat enkä ymmärrä vieläkään. En toistaiseksi osaa lukea ihmisiä kovin hyvin. Pitää harjoitella. Olen myös aistinut lähes kaikissa tapaamissani ihmisissä omituista surua. En tiedä mitä se on. Kaikilla on jokin oma surunsa. Vai voiko olla niin, että projisoin oman suruni koko maailmalle? Kenties muut eivät olekaan surullisia? En tiedä. Mietin seksuaalisuutta. Mietin, olisivatko ihmiset onnellisempia vai onnettomampia ilman sitä. En tiedä. Seksuaalisuus on omituinen asia ja ärsyttävä sana ja minulle mysteeri. Ihastun ihmisiin helposti, ja se on vähän rasittavaa. Minulla on omituinen aavistus, etten tule koskaan seurustelemaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua sillä tavalla. Olen liian omituinen. Pysyn etäällä, ETENKIN silloin kun haluaisin päästä lähelle. Tämä on kaikki hyvin surullista. Ja tietysti olen varmaankin väärässä. En tiedä. En tiedä miten ihmiset toimivat. Sanovatko he vain: "Seurustellaan nyt" ja sitten he seurustelevat? En tiedä. Jos haluat ryhtyä rakastajakseni, niin kommentoi vain tähän, niin ryhdytään toimeen. Olen tosissani. Yleensä ihastun vain ihmisiin, jotka ovat 1) fiktiivisiä (tyyliin, en tiedä, Lisbeth Salander), 2) niin eri ajassa ja paikassa, ettei heitä käytännöllisesti katsoen ole edes olemassa (Harriet Wheeler), 3) itse keksimiäni (en paljasta). Tuntuu että olen muuttunut tässä viime aikoina. En jaksa puhua aiheesta enempää, en tiedä miksi puhuin siitä näinkin pitkään. Mutta hei rakastajani, ilmoittaudu. Olen valmis. Tämä ei ole vitsi. Istuin takapenkillä ja join kaljaa velvollisuudentuntoisesti. Se oli järjetöntä. On alkanut enenevissä määrin tuntua, että voisin hyvin ryhtyä absolutistiksi. Rakastan nousuhumalan tunnetta ja sitä huojentavaa villiä vapautta, mutta se on hyvin poikkeuksellinen tunne enkä oikeastaan pääse siihen kaljalla, koska kaljan juominen on hidasta ja inhottavaa. Join kuitenkin kaljaa ja tänään voin koko päivän lievästi pahoin. Juuri tällä hetkellä tilanne on se, että olen hotellihuoneessani valmiina lähtemään bussilla vittuun täältä kello 2.30 aamuyöllä. Tililläni ei ole enää rahaa, joten en tiedä miten maksan yöpymiseni täällä. Tililläni ei ole enää rahaa. Tililläni ei ole enää rahaa, koska, argh, MAKSOIN TÄNÄÄN 2693 KRUUNUA TAKSIMATKASTA. Siis jotain 300 euroa. Kävi näet ilmi, etten pääse millään bussilla Hamningbergiin enkä sieltä takaisin. Sinne oli kuitenkin pakko päästä, se oli koko matkan pointti, joten huoh, ryömin sisään jollekin vardöläiselle taksiasemalle. Ja sitten geelitukkainen norjalainen taksikuski ajoi minut epätodellisten maailmanlopun maisemien halki Hamningbergin läpi jollekin äärimmäiselle rannalle. Jos haluat seikkailla Google Mapsin avulla samalla rannalla, niin ole hyvä. Liukastelin äärimmäisellä rannalla 15 minuuttia halvan kamerani kanssa ja geelitukkainen taksikuski odotti jonkin matkan päässä ja sitten ajelimme täydessä hiljaisuudessa takaisin. Se oli kaikki hengästyttävän kaunista ja hyvin, hyvin typerää. Typeryys ei haittaa, mutta 300 euron hintainen typeryys kyllä haittaa. Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Olen tavallaan pulassa. En tiedä miten maksan itseni ulos täältä, hehheh. Kuten näet, otsikko ei liittynyt juuri mihinkään. Anna anteeksi. Tai ei. En tarvitse anteeksiantoasi. Tarvitsen rahaa.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

En tajua

En tiedä kenen elämää elän. Olen ilmeisesti varastanut jonkun Lollin elämän. Joka tapauksessa kontrasti kaikkeen entiseen on valtava.

Kiitos hyppyrimäen ihmiset. Ja öisen keskustan ihmiset. Huojuin hyppyrimäen rakenteiden huipulla ja hölisin taas jotain. Istuin pimenevässä illassa rakenteiden alla ja olisi pitänyt hölistä vähemmän ja kuunnella enemmän. Seurassani oli ihmisiä, joita en oikeastaan koskaan ajatellut oikeasti tapaavani, ja olin onnellinen että olin ollut väärässä. Melkein nukahdin bussipysäkillä enkä jaksanut sanoa puoleen tuntiin mitään. Kaura(?)jäätelö oli kiteistä mutta ihan hyvää. Keskustelimme suhteestamme mm. universumiin. Akseli näytti post mortem -kuvalta. Sanoin että voisimme mennä makaamaan ruoholla lojuvan juopuneen parivaljakon viereen. Lotta kysyi miksi ehdotan tällaisia mutten koskaan toteuta niitä. Menimme makaamaan ruoholla lojuvan juopuneen parivaljakon viereen.

Musikaalia kuunteleva nainen heitti käsivartensa harteilleni. Hankin itselleni hetkeksi oman veneen. Kuuntelin norjalaista bisnesjäbää, joka kertoi elämän tarkoituksesta. Kerroin hänelle oman käsitykseni elämän tarkoituksesta ja hän läimäytti minua selkään outo intensiivinen tuijotus humalaisissa silmissään. Käytin vilttiä huivina. Aivan viimeiseksi halasin risteyksessä kaksi kertaa, ensimmäinen halaus oli hyvä, toinen epäonnistui.

Kaikki tämä ainakin 2 kokoa liian pienissä kengissä. Onnuin varhaisen aamun bussipysäkille Hakaniemessä ja romahdin maahan. Ajoin bussilla lentokentälle ja ostin sieltä ruisleivän ja sitten vain istuin pitkään ja katselin ohi kulkevia ihmisiä kaikkialta maailmasta. Ajattelin että tässä sitä taas ollaan, takaisin vanhassa elämäntyylissäni. Sitten ajelin kotiin. Sanoin vanhemmilleni, että muutan pois. He sanoivat, etten voi lähteä jonkin typerän riidan takia. Sanoin, etten lähdekään sen takia. Otin kenkäni pois viimeistä kertaa, riisuin verestä märät sukat ja katselin varpaitani, joiden kynnet olivat painuneet viereisten varpaiden lihaan ja katkoneet verisuonia.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Lolli Brander

Onnuin juuri kotiin harhailtuani Helsingin yössä kahden todella hyvän ja kiehtovan tyypin kanssa. Kutsun heitä tässä vaikkapa salanimillä Gotta ja Gakseli. Olen hyvin surullinen tällä hetkellä.

Järjetöntä, eikö totta. Kerran olin onnellinen, ja se oli hyvin tuskallista. Keksinkö tuon itse? Ilmeisesti.

Koko edeltävän yön vietin ajelehtimalla ympäri Helsinkiä erään jännittävän henkilön kanssa. Hänen nimensä olkoon tässä Ganni. Karkasimme melkein kaupungista. Jossain vaiheessa yötä sain erinomaisen ajatuksen, jonka päätin kirjoittaa muistiin heti kun tiemme eroaisivat. Tiemme erosivat ja otin puhelimeni muistikirjan esiin huomatakseni, ettei päässäni ollut enää mitään.

Sitä edeltävänä (tai sitä edeltävänä, en tiedä enää) päivänä päädyin spontaanisti (ja elävänä) hautausmaalle erään jännittävän henkilön kanssa. Hänen nimensä oli Genkka. (Olen pahoillani Maria V, me vain päädyimme sinne. Tarkoitus oli säästää hautausmaaneitsyyteni sinulle.) Saimme yllättävät bataattiranskalaiset SoiSoissa.

Huomenna kiipeän hyppyrimäkeen. Sielläkin seurassani on muita ihmisiä.

En vittu tiedä mikä minua vaivaa. En tiedä mikä minua vaivaa. Mitä oikein odotan?

Kaikki nämä yllättävät uudet ihmiset elämässäni ovat ihmeellisiä. Heitä on enemmän kuin sormiani. Tilanne on outo.

Olen vähän ihastunut sinuun. Ei, en sinuun, vaan sinuun. Olen pahoillani.

Juuri nyt en ole erityisen ihastunut itseeni.

Jännittävää:

Sitähän sanotaan, että kaikki maailman ihmiset ovat linkittyneitä toisiinsa korkeintaan kuuden ihmisen kautta.

Isäni tuntee ihmisen, joka tunsi Natalie Woodin, joka tunsi James Deanin. Toisin sanoen minun ja James Deanin välillä on 3 ihmistä. Vaikka James Dean kuoli melkein 60 vuotta sitten.

En tiedä mikä tämä James Dean -homma on olevinaan. Se on lopulta hyvin rasittavaa. En tiedä mitä nämä hommat ylipäätään ovat olevinaan.

Vaikuttaa siltä, että vanhempani heittävät minut ulos. Ensijärkytyksen jälkeen suhtaudun tilanteeseen myönteisesti. Vanhempani ovat olleet ensiluokkaiset ja hienot vanhemmat. Jos epäkonventionaalinen unirytmini todella häiritsee heidän elämäänsä, lähden mielelläni. Olen sen velkaa.

En tiedä mikä minua vaivaa.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Mountjoy

Osoite on nyt ollibrander.blogspot.com.

Sitä se tulee olemaan kuolemaani tai tämän blogin kuolemaan asti. Syteen tai saveen. Syteen tai saveen, saatana. Nimeni on Olli Brander enkä ole pahoillani. Enää.

Miksi olen tuhlannut niin paljon aikaa olemalla pahoillani? Sydämeni on lopulta hyvä ja yritän parhaani; sen on pakko riittää.

Klikkaa itsesi uudelleen lukijaksi nyt. (Miksi bloggerin pitää olla ihan perseestä?) Jos sen teet, saat pusun.

(Miksi hotmailin pitää olla ihan perseestä? Out of the blue se on alkanut väittää, että minun nimeni on James Dean. En ole ikinä, koskaan väittänyt nimeni olevan James Dean. Tai no pari kertaa. En ymmärrä enää mitään siitä kuinka joku jossain käsittelee joskus jonnekin syöttämiäni tietoja ja tekee niistä omat johtopäätöksensä. Kuunnelkaa minua! Kuuleeko kukaan ääntäni? Kuuntele minua: voin vakuuttaa, että nimeni ei ole James Dean. Nimeni on Olli Brander. Loin kyllä kerran käytännön syistä YouTube-tilin, jonka nimesin James Deaniksi; löysin sen nyt ja siinä profiilissa on vierailtu yli 150 000 kertaa ja PETA:n virallinen kanava seuraa minua. Okei. Aivan. En ymmärrä tästä enää mitään.) 


Viime yönä näin kuvan eräästä minulle tärkeästä ihmisestä kuolleena. En ikinä anna anteeksi sille kusipäälle, joka otti sen kuvan. Tai kenties annan. Harva asia on niin terveellistä kuin anteeksi antaminen. Aion harjoitella siinä paremmaksi.

Istuin bussissa. Tiedätkö mikä on paras asia tässä maailmassa? erään keksimäni tytön ääni sanoi. Me. Ja mekin ollaan ihan perseestä. Kasvatan pääni sisällä kokonaisia ihmisiä. Sairasta. Ihan kuin joku farmi. Olen tehnyt sitä nyt monta vuotta ja joistakuista heistä on kehittynyt kiinnostavimpia henkilöhahmoja jotka olen missään koskaan tavannut.

Hauskaa, miten syviä ja kiehtovia ihmisiä sitä voikin keksiä kun on 17-vuotias ja istuu yksin huoneessaan eikä puhu koskaan kenellekään mitään. "Olli Branderin nerous on yksi kirjallisuushistorian suurimpia mysteerejä", he tulevat vielä sanomaan.

Aion myydä tuhansia kirjoja ja sitten miljoonia. Tämä on suunnitelma.

Olen kirjoittanut varmaan 50 sivua tekstiä puolessatoista viikossa.

Jonkun pitäisi vetää minua turpaan. Tiedän että se olisi hyvä.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Noin vuorokauden kuluttua

tämän blogin osoitteeksi vaihtuu ollibrander.blogspot.com. Jos haluat siitäkin eteenpäin pitää merkintäni feedissäsi, etsiydy kyseiseen osoitteeseen ja klikkaa itsesi uudelleen lukijaksi.

Kiitos. Kieltäytymällä minusta kieltäydyt seikkailusta. Älä tee niin.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Katso tänne. Katso tänne. KATSO TÄNNE.

Hyvä ystäväni.

Kuuntele.

Vaihdoin blogini osoitteen kvister.blogspot.comista ollibrander.blogspot.comiksi. (Koska 'Olli Brander' on muka nimeni.)

Tästä syystä merkintäni eivät ole ilmestyneet ollenkaan feediisi. En ole ollut hiljaa. Päinvastoin: olen ollut helvetin riehakas.

Vaihdan blogin osoitteen takaisin kvisteriksi nyt tasan KAHDEKSI VUOROKAUDEKSI, jotta näet tämän merkinnän.

Nyt olet nähnyt tämän merkinnän.

Toimintaohjeet:

1. Odota kaksi vuorokautta. Sitten blogin osoite lakkaa olemasta kvister ja muuttuu ollibranderiksi.
2. Kun osoite on ollibrander, klikkaa itsesi uudelleen blogin lukijaksi. Muuten katoan sinulta.

Usko pois: et halua minun katoavan sinulta. Saatan kehittyä yhdeksi kiinnostavimmista ihmisistä, jonka olet koskaan saanut kunnian tuntea. Et halua minun katoavan sinulta.

Ystävällisin terveisin
Oscar Wilde.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Elämäntapanolous

Tämähän menee vain omituisemmaksi ja omituisemmaksi. Pystyn kuvittelemaan, että joku lukee näitä juttuja ja diagnosoi minut jotenkin hulluksi. Se on ok.

Luin edellisen merkinnän ja olin iloisesti yllättynyt siitä, että olin kuvannut Harry Houdinia sanoilla 'puhdasta seksiä'.

Tajusin että elämäntapanolous kuvaa erinomaisesti sitä asennoitumista jonka suunnittelen ottavani elämään.

Olen ollut jo pitkään enemmän tai vähemmän vittuuntunut siitä ajatuksesta, että pitää taas lähteä kohti Barentsinmeren rantaa. (Kirjani tapahtumat päättyvät sinne, joten siellä on pakko käydä.) Vuosi sitten kävin siellä jo, mutta silloin menin vain Vadsöhön asti, ja myöhemmin tajusin että kirjaa varten pitää mennä Vardöhön asti. Voi vittu. En jaksaisi lähteä sinne taas, en jaksa toistaa juttuja jotka olen jo kertaalleen tehnyt. (Vaikka istunkin joka ilta sohvalla identtisessä asennossa ja katsoin Frasieria ja juon teetä samasta kupista. En elä ihanteideni mukaisesti.)

Tänään istuin Soi Soissa ja ymmärsin 2 asiaa:

1) Minulla ei ole henkisesti juuri mitään yhteistä luomuhippien kanssa. En vain ymmärrä heitä. Uskon eläinten oikeuksiin, koska se on tieteellisesti ja eettisesti perusteltua, en jonkin spirituaalisen luonnollisuusjutun takia. Eihän luonnollinen edes tarkoita mitään. En toisaalta mitenkään vihaa hippejä, minusta on enimmäkseen mukavaa että heitä on olemassa. (Miksi minun ylipäätään pitäisi pystyä samastumaan ihmisiin pitääkseni heistä?) Kai suurin ero välillämme on lopulta siinä, että he ovat vapaita ja iloisia ihmisiä ja minä tunnen itseni heidän rinnallaan jonkinlaiseksi saatanallisen ankeuden levittäjäksi. Siis ankeuttajaksi:

Aaaaaaa!

Toisaalta en pysty samastumaan saatananpalvojiin tai gootteihin tai muihin synkiksi identifioituviin ihmisiin. En kai edusta mitään alakulttuuria. Sehän on hyvä.

2) Voin matkustaa Barentsinmerelle ja takaisin 4 yössä. Tämä on hullua, koska viimeksi hommaan meni yli viikko, mutta tällä kertaa voin tehdä sen näin:

YÖ 1. Matkustan yöjunalla Rovaniemelle. -> Seuraavana päivänä nousen bussiin ja ajan Sodankylään, missä tarkistan muutaman tähdellisen asian. (Viimekertainen pysähdykseni Sodankylässä oli elämäni masentavimpia päiviä ja halusin lähinnä kuolla. Bring it on.) -> YÖ 2. Nousen bussiin, joka kiitää pohjoisen yön halki Norjan rajan yli ja saapuu aamuyöllä Vadsöhön. (Toivottavasti siellä on yhtä aavemaisen autiota kuin viime kerralla.) Vadsössä raahaan itseni samaan hotelliin kuin viimeksi. -> Seuraavana päivänä matkustan bussilla Vardöhön, jossa vietän hetken aikaa ja tarkistan haluamani asiat. Sitten matkustan takaisin Vadsöhön. -> YÖ 3. Jätän hotellini aamuyöllä ja nousen bussiin, joka ajaa takaisin Rovaniemelle. -> Puolenpäivän aikaan nousen bussista Rovaniemellä todennäköisesti väsyneenä, puutuneena ja vihaisena. (Tämä on tärkeää.) Kidun loput päivästä Rovaniemellä. -> YÖ 4. Illalla nousen yöjunaan ja palaan sillä Helsinkiin.

4 YÖTÄ. Tämä saattaa hyvinkin onnistua. Sitten olen taas vapaa ja voin tehdä uusia ja kiinnostavampia asioita, muun muassa jatkaa valheellista projektiani "oikeana ihmisenä" oikeiden ihmisten keskuudessa, eikä tarvitse enää tuntea Barentsinmeren stressaavaa painoa harteillani. Huh.

Ehkä lähden ensi viikon lauantaina. Sitä ennen menen hyppyrimäkeen, William K:hon ja öiselle katolle, jos Luoja suo. Hän ei aina suo, mutta ehkä tällä kertaa.

Niin ja:

”Valmiissa” kirjassa on tällä hetkellä 336 sivua. Lupasin jo suunnilleen 30 vuotta sitten paljastaa pätkän tekstiä sivuilta 17, 45, 122, 171 ja 209. Aion tehdäkin sen, mutta pyydän että joku heittää vielä MUUTAMAN SIVUNUMERON LISÄÄ. (En tiedä miksi, mutta) voisiko joku tehdä niin? Muutama sattumanvarainen sivunumero lisää väliltä 1-336, niin sitten toimin lupaukseni mukaan.

Kiitos!

torstai 17. heinäkuuta 2014

Loppuun asti. Loppuun asti. Loppuun asti.

Siskoni löysi taas linnun, joka oli pulassa. Tällä kertaa paikalle saapui viisi palomiestä, jotka antoivat linnun pelastamiselle sydämensä. Ja katso: maailmassa on salakavala valo, jota et aina näe.

Yksi Morrisseyn uusista lauluista; olen kuunnellut sen nyt ehkä 30 kertaa putkeen; sen melodiassa on sitä toiveikasta kauneutta, joka vetoaa minuun kaikissa asioissa enemmän kuin mikään muu:


Toivo.

Kolme tärkeintä voimaa kirjassa, jota nyt kirjoitan, ja kaikissa kirjoissa, jotka tulen koskaan kirjoittamaan:

Suru.

Tappelunhalu.

Toivo.

Olen todella hyvä kirjoittamaan kirjoja. Hohhoijaa. Parhaimmillani olin 16-vuotiaana. Silloin kirjoitin parhaan kirjani. Se oli puhdasta, laskelmoimatonta neroutta, johon eivät välttämättä pysty yli 16-vuotiaat ihmiset.

Viikko yksin saaressa, enkä ollut surullisempi kuin yleensäkään elämässäni.

Tämä oli vähän yllättävää, koska yleensä yksin saaressa ollessani suruni 1,5-kertaistuu.

Vasta kun tänään tulin takaisin ja avasin oven kotiimme – jossa ei tällä hetkellä ole muita kuin minä – ja astuin tyhjään eteiseen, tajusin olevani helvetin surullinen.

Tarvitsin kengät, joten ostin kengät. ("I was looking for a job, and then I found a job.") Kotona tajusin että ne ovat täysin liian pienet. Siis jalkani kuolevat näiden sisällä. Mitä KOKOA nämä ovat? MIKSI ostin nämä? Miksen osaa koskaan ostaa mitään OIKEIN?

Aion kuitenkin käyttää näitä, koska niiden palauttaminen olisi käytännössä mahdotonta enkä jaksa, JAKSA yrittää uudestaan. Ehkä jalkani kuolevat ja lakkaavat välittämästä.

Tietysti olen aina enemmän tai vähemmän surullinen maailmasta. Se on suru, joka on aina läsnä. Mutta se on sellaista surua, jonka läsnä ollessa voi elää ja iloita. Vähän niin kuin silloin kun olet menettänyt jonkun rakkaan kauan aikaa sitten. Et koskaan lakkaa suremasta häntä, mutta opit elämään maailmassa.

Tai kuin olisit menettänyt jalan. Opit elämään maailmassa ilman jalkaa.

Aion oppia elämään maailmassa.

Lupaan.

Tämä on lupaus.

Aion oppia elämään tässä maailmassa. En aio antaa pimeyden voittaa.

Se vie aikaa. Pimeyteen tottuminen vie aikaa. Valon voitto vie aikaa.

"Se vie aina aikaa", Leonardo da Vinci sanoo kirjassani surullisesti ja laskee kätensä päähenkilön olkapäälle, kun he katselevat lähestyvää myrskyä yhden pohjoisen ravintolan ikkunasta.

Saaressa kirjoitin huvikseni villin blogimerkinnän, mutten julkaise sitä nyt, koska minusta ei tunnu nyt SILTÄ vaan TÄLTÄ.

Ennen muuta kirjoitin kirjaa aivan valtavasti eteenpäin. Kappas, osaan kirjoittaa tuota kirjaa eteenpäin! Jopas nyt, tulen vielä saamaan sen valmiiksi!

Puolet vuorokaudesta (yöpuolen) kirjoitin ja kirjoitin ja kirjoitin. (Puolet vuorokaudesta = 12 tuntia.) Toisen puolen nukuin ja sitten makasin kalliolla ja makasin kalliolla.

Olen ajatellut taas Harry Potteria Houdinia. On tietty joukko ihmisiä, joita epätasaisin väliajoin palaan ajattelemaan. Olen ajatellut Harry Houdinia ensinnäkin siksi, että hän on olennaisimpia henkilöitä kirjassani (vittuako minä tiedän että miksi), toiseksi siksi, että kuolleiden ihmisten ajatteleminen rauhoittaa minua, ja kolmanneksi siksi, että minusta tuntuu että olen Harry Houdini. Minulla on Harry Houdinin kunnianhimo ja ehkä vielä enemmän. Harry Houdini oli ruma, lyhyt ja omituisen näköinen mies, mutta hän oli puhdasta seksiä. Voin nähdä itseni tuossa. Oman arvioni mukaan olen rumempi kuin Harry Houdini (en tosin tiedä), mutta pidempi kuin hän, joten olemme tasoissa. Vain puhdas seksi vielä puuttuu. Aion hankkia sen. Palavilla silmillä.

Puhdasta... seksiä...

Niin että ennen muuta olen tänään ollut surullinen, koska. En minä vaan tiedä. En jaksa olla enää surullinen. Tämä on typerää. Take me out tonight.

Höpisenkö noloja järjettömyyksiä? Aivan. Menen vain pidemmälle ja pidemmälle. Tämä kaikki, tämä kaikki on harjoittelua. Harjoittelen elämään ilman pelkoa ja häpeää. Tai pikemminkin elämään kaikesta tästä pelosta ja häpeästä huolimatta. Vittu että se on pitkä taistelu, mutta aion harjoitella paremmaksi ja paremmaksi. Vain siten voin tehdä sen mitä aion tehdä.

Vapautua kahleista.

Vapautua kahleista. Vapautua kahleista. Roikun nyt pää alaspäin sidottuna kahleisiin ja tilanne näyttää toivottomalta, mutta ennemmin tai myöhemmin seison jaloillani maan pinnalla ja en välitä vittuakaan siitä miltä siinä seistessäni näytän ja kenties joku hurraa.

Miksi olen näin kunnianhimoinen? Ihan valtavan kunnianhimoinen. Melkein ihastunut itseeni. Olen ihan kuin joku hahmo kirjoissani.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

KATSO TÄNNE.

Tämän merkinnän oikea osoite: http://ollibrander.blogspot.com/2014/07/katso-tanne.html

Vaikuttaa siltä että blogin osoitteen vaihtaminen 'kvisteristä' 'ollibranderiksi' johti raivostuttavasti siihen, että virallisesti lukijoiksi ilmoittautuneet ihmiset eivät enää saa näitä tekstejä feediinsä. Olen siis kadonnut näkymättömyyteen. Argh! Olen pahoillani!

Muutan siis blogin osoitteen tämän merkinnän ajaksi takaisin kvisteriksi. Katsotaan jos tämä merkintä tulisi sitten tietoisuuteenne.

Ilmestyikö tämä merkintä feediisi? FABULOUS. Jos haluat näiden ilmestyvän sinulle myös jatkossa, suosittelen että kokeilet vaikka ’lopettaa blogin lukemisen’ ja kirjoittautua lukijaksi sitten uudestaan. Se saattaa toimia. Argh! Kiitos!

Rakastan sua,
John Lennon.

(Toinen asia: Pahoittelen että en ole vastannut mihinkään kommunikaatioon mitään. Olin saaressa, ja siellä mulla oli jonkinlainen alkeellinen internetyhteys vain puhelimessani. Se yhteys on surkea. Haluankin sen olevan surkea, mutta käytännössä se tarkoittaa että pystyn näkemään minulle lähetetyt viestit mutten vastaamaan mitään. Se tuntui typerältä. Mutta nyt olen tässä.)

tiistai 8. heinäkuuta 2014

!

En osaa selittää synkistelyäni millään järjellisellä näkyvän maailman tekijällä. Jättäkää angstini huomiotta. Todellisuudessa kaikki on hyvin. Jos pysähdyn ja katson elämääni nyt, käsitän että kaikki on paremmin kuin pitkään, pitkään aikaan.

Sydämellä vain kestää aikaa hyväksyä se.

Tämä on niin, en tiedä, argh:


Miksi niin moni kaunis laulu pilataan rumilla ja kömpelöillä lyricvideoilla?

The Sundaysin kauneus on paitsi tuossa oudossa aavemaisen kauniissa äänimaisemassa myös lyriikoiden henkilössä. Pidän hänestä, hän on kiinnostava ja epämääräisellä tavalla kaunis sielu. Oikeastaan rakastan häntä.
 
Huomenna kello 11.30 nousen bussiin ja lähden kohti saarta, jossa aion viettää reilun viikon eristyksissä muusta ihmiskunnasta. Se on paras paikka maailmassa. Siellä oikeasti näkee suunnilleen moottoriveneen jossain kaukaisuudessa kerran kahdessa päivässä. Voit vain istua pienessä mökissä ja kuunnella universumin hiljaisuutta, tai maata laiturilla ja huojua järven ja taivaan mukana.

Aion kuunnella levyjä ja kirjoittaa hotellista ja ukkosmyrkystä, joka salaman iskiessä paljastaa päivällisvieraiden luurangot kuin röntgen. Sieltä voi paeta vain surullisen ja elävän tytön kanssa ulos sateeseen.

Olkaa minuun yhteydessä. En voi vastata saaresta, mutta palattuani sieltä olen valmis kaikkeen. Haluan mennä katolle. Haluan mennä hautausmaalle. Haluan kokoontua uudestaan ja vain olla. Kutsukaa minut jonnekin ja tulen sinne.

Sietäkää nämä rasittavat pikku neuroosit. Vaikuttaa siltä että olen kaiken tapahtuneen ja tapahtumattoman jäljiltä täynnä arpia, mutta kuka helvetti ei olisi. Lupaan yrittää toipua vähitellen. Se on mahdollista vain jos annan elämän iskeä ylitseni yhä uudestaan ja uudestaan mahdollisimman monta kertaa täsmälleen sellaisena kuin elämä on.

No niin. Ilman kipua kaikki on tylsää. Nähdään taas.

Terveisin
Erik Weisz.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Miten tämä loppuu?

[Kirjoitin tämän varhain aamulla. Sitten päätin etten lähetä sitä. Sitten nukuin muutaman tunnin ja sitten makasin sohvalla ja lauloin Johnny Cashia. Nyt lähetän tämän, koska... luoja tietää. Se pitää lähettää. Joka tapauksessa:]

Tämä taas, tämä on tärkeää:


No niin, olen tehnyt töitä ja kirja on nyt käytännössä siinä pisteessä johon lupasin sen saada tasan kuukausi sitten. Voisinkin siis tässä lupaukseni mukaisesti paljastaa miltä sivut 17, 45, 122, 171 ja 209 kirjassa näyttävät, mutta äh, en jaksa tehdä sitä tänä aamuna, en tänä aamuna, teen sen sitten kohta kun olen rohkeampi.

Aion olla rohkeampi. Tuskin koskaan lakkaan pelkäämästä, mutta ilman pelkoa rohkeutta ei ole.

On alkanut oudosti tuntua, ettei kirjan nimi ole Post mortem. Vaan Elossa. Alive. En todellakaan tiedä. Voisin laittaa viereen äänestyksen, mutta ne harvoin suostuvat toimimaan.

Joitain kuukausia myöhemmin James Dean oli oikeasti kuollut.

Joka tapauksessa:

Olen tottunut pimeyteen enkä tiedä voinko luottaa valoon, joka on yhtäkkiä tunkeutunut elämääni. Luotan pimeyteen, pimeyden tunnen, olemme kavereita. Yhtäkkiä olen totta ihmisille, jotka ovat minulle liian hyviä. Mulla on neuroottinen tunne ettei tämä voi kestää. Kaiken on pakko romahtaa. Minun on pakko työntää nämä ihmiset luotani ennen kuin se tapahtuu. Sattuu jo valmiiksi; olen täynnä haamusärkyä kaikesta surusta jonka vielä jonain päivänä kohtaan.

Elämässäni on yhtäkkiä niin paljon ihmisiä, että huomaan puutteet aivoissani.

13-vuotiaasta eteenpäin sosiaalinen olemassaoloni on ollut jonkinlainen ääriesimerkki eristäytyneisyydestä. En tiedä onko siis kyse harjoituksen puutteesta vai jonkin tärkeän sosiaalisen kehitysvaiheen missaamisesta, mutta en nyt ihan handlaa tätä. Tällaista ei yleensä tapahdu. Yleensä ihmiset, jotka jäävät yksin, todella jäävät yksin ja kuolevat yksin.

Suunnitelmani etenevät suunnitellulla tavalla. Tiesin aina että käytännössä tämä tulisi olemaan vaikeaa, mutta tässä on liikaa informaatiota. Jos vaikutan kaaokselta, niin yritä ymmärtää. Kaaoksessa voi olla hyväkin olla.

Olin autiotalossa tänään, tai siis eilen. Olin kuumeessa ja outo. Kenkäni pysyivät kasassa teipin ja epätoivoisen kangastoppauksen avulla, en tiedä miksen heitä niitä pois. En tiedä miksen heitä asioita ja ajatuksia pois kun en enää tarvitse niitä tai kun ne tuhoavat minut.

Tunnen itseni jonkinlaiseksi auton runtelemaksi peikoksi, joka on ryöminyt tienpenkalta päivänvaloon ja kurottaa vapisevalla kädellään ihmisiä kohti. Näytänkin juuri siltä. Toissa päivänä tajusin viimein mitä aion tatuoida itseeni. Aion tatuoida toiseen kyynärvarteeni UGLY ja toiseen RIDICULOUS. En tiedä miksi, mutta tiedän että niin pitää tehdä.

Joka tapauksessa.

Effy, ollaanko me menossa Eiran rantaan?

Ja sinä joka lupasit löytää katon jolla tavataan! Oletko jo löytänyt katon ja missä se on ja milloin tapaamme siellä?

Milloin on Jannen puutarhabileet?

Veera, ollaanko me kohtaamassa joskus?

Marie, haluatko varastaa lisää laukkuja sodan ajoilta?

Maria Veitola, nyt on heinäkuu. Minä yönä olemme menossa hautausmaalle?

Akseli, milloin juomme kaljaa?

Ongelma on siinä, etten pysty pyörittämään tätä kaikkea luontevasti päässäni. Haluan kohdata teidät, mutta jos tekin haluatte kohdata minut, olkaa aloitteellisia, koska muuten jään vain makaamaan huoneeni lattialle. 


Puhuessani oikeille ihmisille huomaan kuulostavani omahyväiseltä pikku paskalta, jonka mielestä kaikki muu kuin hän itse on roskaa. En tiedä miksi kuulostan siltä. En ole sitä, oikeasti. On valtavasti ihmisiä, joita ihailen ja rakastan ja arvostan huomattavasti enemmän kuin itseäni.

En tiedä, ehkä mulla on jokin puoliksi tiedostettu tarve huonontaa itseäni, tehdä itseni sietämättömäksi, jotta muut tajuaisivat työntää minut ajoissa pois eikä minun tarvitsisi tuntea itseäni Hyväksi Ihmiseksi, koska Hyvyys on usein uskomattoman raskasta, yksinäistä ja surullista hommaa.

Siskoni löysi jalkakäytävältä auton töytäisemän linnun. Se vääntelehti ja haukkoi henkeään ja yritti nousta täriseville jaloilleen romahtaakseen aina takaisin maahan vääntelehtiväksi mytyksi. Käyttäytyi ja tunsi siis aika täsmälleen samalla tavalla kuin sinä tai minä samassa tilanteessa.

Siskoni soitti minulle, ja etsin hänelle puhelinnumeroita joista voisi löytyä apua. Lopulta ainut numero johon sai yhteyttä oli hätäkeskus.

Hätäkeskus lupasi poliisin tulevan lopettamaan linnun. Siskoni jäi odottamaan. Kun aikaa oli kulunut jo todella kauan (ja linnun tilannetta oli pysähtynyt kyselemään jo muutama ohikulkija; hyvä ohikulkijat!) ja linnun tila alkoi näyttää yhä selvemmin pelkältä kiemurtelevalta kipupainajaiselta, siskoni soitti takaisin hätäkeskukseen.

"Ymmärräthän", myhäili nuori nainen hätäkeskuksesta, "että poliisilla on vähän kiirellisempiäkin hommia hoidettavana, hehe."

Hulluutta. Yhteisesti sovittua, kulttuurisesti hyväksyttyä hulluutta, niin kuin vaarallisin hulluus aina.

Kiireellisempiä hommia? On hyvin epätodennäköistä, että kaikki poliisipartiot ovat joka hetki kiitämässä estämään henkirikosta tai terrori-iskua, joten mitä nämä kiirellisemmät hommat voivat olla? Pöllitty pyörä. Teinien hätistämistä ostarilta. Mörisevän spugen läksyttämistä kadunkulmassa.

Tässä on elävä, hengittävä olento, jonka kipu ja kauhu on kaikkien biologisten todennäköisyyksien mukaan jotakuinkin samaa kuin samassa tilanteessa olevan ihmisen. Jos sen arvottomuus perustellaan sillä että se on "tyhmä", viemme samalla argumentilla ihmisarvon suurelta joukolta ihmisiä.

Lopulta kyse on vain siitä, että lintu näyttää linnulta. Olemme päättäneet että linnun näköinen tarkoittaa arvotonta. Siksi sen elämän hirvittävin hetki ei edellytä kiireellisiä toimenpiteitä, vaikka halutessamme voisimme auttaa, helposti ja nopeasti. Yhteiskunnassa on paljon parannettavaa. Meidän pitää kasvaa. (Pitäisi koota jonkinlainen erillinen, järjestäytynyt ammattilaisten ryhmä, joka keskittyisi nimenomaan tällaisiin hätätilanteisiin. Sellaisiahan onneksi on jo monessa paikassa maailmassa. RSPCA.)

Elävät ja kipeät ensin, pyörät ja ostarit sitten, äläkä virnuile kenenkään painajaiselle. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Jonain päivänä se vielä on.

Pitkän taistelun jälkeen lintu kuoli itse. Siskoni nosti sen lämpimän ruumiin käsiinsä ja tunsi kuinka sen lihakset olivat äkkiä rentoutuneet. Sitä on kuolema. Sitten siskoni palasi kotiin ja hänen silmäkulmissaan oli kyyneliä, vaikkei hänen silmäkulmissaan koskaan ole kyyneliä, ja halasin häntä, vaikken ikinä halaa häntä. Sitten lähdin autiotaloon:

Anteeksi

Leikin serkkuni kanssa leikkipuistossa. Tapaamme kerran vuodessa. Hän on nyt 13 ja odotan surulla hetkeä, jolloin joku sanoo hänelle että hänen on lakattava olemasta aito ja välitön ja elävä ja kaunis sielu. Ehkä sitä hetkeä ei tule, mutta jos se tulee, toivon että hänellä on voimaa ja hulluutta kieltäytyä tottelemasta. 13 on väkivaltainen ikä, liian usein se saapuu ja iskee kuoliaaksi sen mikä on kaunista ja totta.

Pidän serkkuni perheestä, olemme olleet samassa paikassa vaikeilla hetkillä, mutta tuntuu rankalta kuunnella heidän juttujaan huvikalastuksesta ja broilerisuikaleista; se on heille niin itsestään selvää ja minulle maailma, josta olen jo lähtenyt. Ehkä minun maailmani on normaali maailma 120 vuoden kuluttua, mutta tänään se ei ole. Tänään minä ja minun maailmani ovat jotain hyvin epänormaalia. Joskus on vaikea tietää mitä ajatella.

Kyllä, toivon että opin vielä elämään tässä hetkessä. Sekin vaatii harjoitusta.

Mietin millainen itse olin 13-vuotiaana. Enimmäkseen masentunut ja masentava. Ajattelin kuolemaa koko ajan. Jotkut ovat 13-vuotiaita sillä tavalla.

River Phoenixin ei olisi pitänyt kuolla. Voi vittu. Se on vain väärin, siinä ei ole mitään järkeä.

Nämä ovat ilmeisesti kaikki vastauksia kysymyksiin joita multa kysyttiin autiotalossa tai sen jälkeen, mutta kyllä, syystä tai toisesta uskon todella tarinoihin joita kirjoitan Microsoft Wordiin. Uskon että niiden avulla voi tehdä taikuutta tässä maailmassa. Jos vain löydän oikeat ihmiset taakseni.

Tietysti välillä epäilen itseäni. Tietysti välillä harkitsen sitä mahdollisuutta, että kyse on vain omista harhoistani. Sehän on yksi mahdollisuus. Post mortem -homman kirjoittamisen suurimpia vaikeuksia on ollut jatkuva tunne siitä, ettei tästä yksinkertaisesti voi tulla yhtä hyvää kirjaa kuin Liha-hommasta. Silti kirjoitan tämän valmiiksi ensin. En oikein tiedä mitä tästäkään pitäisi ajatella.

Kävi miten kävi, kirjani eivät ole sitä mitä esikoiskirjat tai suomalaiset kirjat tai kirjat yleensä ovat. Ne ovat jotain muuta. Haluan niiden olevan hehkuvia keriä valkoista energiaa.

Siis toivoa.

Äh. Jos et ole vielä kuunnellut Stay alivea (ylhäällä), kuuntele se nyt niin ehkä ymmärrät mistä puhun:

Well the way I feel is the way I write.

It isn't like the thoughts of the man who lies.

There is a truth and it's on our side.

Dawn is coming 

Open your eyes

Look into the sun as the new days rise
.

lauantai 5. heinäkuuta 2014