sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mä tahdon tavalliset hautajaiset

Risteilen vain ympäri kylmää kaupunkia, ja yöllä kirjoitan kuolleista kuuluisista ihmisistä. Tuntuu ihan hyvältä. Aion saada tämän kirjan lähetettyä eteenpäin ennen kuin kesäkuu alkaa. Jos en saa, niin tappakaa minut.

Tuntuu että koko elämäni tähän asti on ollut häpeää. Se vain on minussa. Pilaan kaiken aina, tuhoan kaikki hyvät ensivaikutelmat, kompuroin, kaadun ihmisten päälle bussin heilahtaessa, piiloudun roskisten taakse vanhojen tuttujen tullessa vastaan, näytän oudolta, surulliselta rääpäleeltä. Minusta ei tule koskaan tulemaan kokonaista ja normaalia.

En ole häpeälle vielä immuuni, mutta osaan käyttää sitä. Kirjoitan häpeästä ja häpeällä. Suuri osa persoonallisuudestani liittyy siihen. Jos mulla olisi seksielämä, se koostuisi nöyryyttävästä, järkyttävästä sadomasokismista. (Jos olet joskus harrastanut seksiä, niin vau! Elät ihan eri todellisuudessa kuin minä. Mulle seksi on vähän sama asia kuin lentäminen: not gonna happen.)

Aika outoa: useimmat ihmiset jotka olen tuntenut lyhyesti elämässäni ovat pitäneet minua jonkinlaisena estottomana riehujana. Todellisuudessa mulla on korkeintaan pokkaa; kapinaa häpeää vastaan. (Ala-asteella kaverini luulivat että olin peloton. Oikeasti olen vain rohkea. Enkä aina edes sitä.)


Reaktioni häpeään ja yleiseen ahdistukseen on yleensä se että kuvittelen jotain tällaista: kierrän näkymättömän mutta vahvan langan kaulani ympärille ja vedän sen kaulani läpi. Työnnän pääni valtavaan kananmunaleikkuriin ja painan sen kiinni. Kierrän ilmastointiteippiä pääni ympäri niin että tukehdun. Juoksen luokkahuoneen seinää ylös ja putoan katosta lattialle, ihmisten päälle.

Pitäisi kirjoittaa tätä blogia vähemmän. Lue mieluummin tätä. Se on ihan yhtä perseestä.

Kiehtovaa, miten sitä voikin pitää itseään täysin kelvottomana ja tietää olevansa nero samaan aikaan.

Ajattelin eläköityä 30-vuotiaana. Kirjoitan nämä neljä kirjaa ja hurjan omaelämäkerran ja sitten vetäydyn vain hiljaisuuteen katselemaan tuhoa. Se olisi helpottavaa.

perjantai 24. tammikuuta 2014

I get up in the evening

 
Ensinnäkin: kiitos kommenteista, mitä helvettiä, joku lukee tätä.

Kiitos että olette siellä. Se on epätodellista.

Toiseksi: en ole varsinaisesti nukkunut nyt moneen vuorokauteen. Olen viimeinkin saavuttanut tilan, jossa vain kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Kirjoitan kummituskirjaani, ja luulisin että se toimii, uskon että se toimii, uskon että tämä on neroutta, mutta en voi olla vielä varma koska olen liian lähellä ja sekaisin. Oli miten oli, haluan viimeinkin liikkua vauhdilla eteenpäin, haluan ulos tästä huoneesta ja aion päästä ulos tästä huoneesta.

(Kantsii muuten aina klikata play näissä biiseissä joita sisällytän näihin postauksiin. Oikeesti. Tarkoitan sitä. Se tekee kaikesta hauskempaa ja kirkkaampaa.)

Tekisi mieli vain tulla ihan kunnolla hulluksi, niin ehkä saisin jonkun hallusinaatioystävän juttelukaveriksi. Katsoin elokuvan Kaunis mieli ja se näytti kivalta.


Kun katson peiliin, hämmästyn outoa intensiivistä tuijotusta joka on ilmestynyt silmiini. Se on ollut niissä itse asiassa jo pidemmän aikaa. En tiedä keneltä olen sen varastanut. Katseeni ei ole ennen ollut tällainen.

Musta tulisi luultavasti hyvä luonnenäyttelijä, koska mulla on perverssi taipumus omaksua ihailemieni ihmisten piirteitä itselleni. Ei siis niin että alkaisin tietoisesti esittää jotakuta muuta, vaan että kiehtovien ihmisten ominaisuuksista ihan aidosti tulee minun ominaisuuksiani. DNA:ni menee uuteen järjestykseen, uudet geenit aktivoituvat, en tiedä.

Arvelen että useimmat ihmiset ovat taipuvaisia poistumaan elokuvasalista kävellen jonkin aikaa kuin elokuvan päähenkilö. Mutta koska mulla on taipumus takertua kiinnostaviin ihmisiin kokonaisvaltaisesti, tilanne kehittyy usein lopulta siihen että minusta tulee joku muu.

En ole ihan varma että kuka olen. Kun harhailen yksikseni ympäri kaupunkia, olen varmaan aika viihdyttävä kärsimysnäytelmä. En vain osaa istua bussissa paikallani ja näyttää epäkiinnostavalta. Mieluummin olen täysin naurettava. Ehkä tämä todella on minä.

Katsoin dokumentin Heath Ledgeristä. Heath Ledgerillä oli kuulemma ihmeellinen kyky muuttua normaalista ihmisestä täysin avoimena ja raakana sykkiväksi sydämeksi heti kun kamera alkoi kuvata. Multa puuttuu sellainen kytkin. Olen täysin avoimena ja raakana sykkivä sydän oikeastaan koko ajan. Live fast die young tai jotain. Tilanne on paha, muttei yhtä paha kuin about vuosi sitten jolloin otin tavakseni itkeä bussissa.

En ole taaskaan moneen päivään edes vilkaissut tätä blogia, koska hävettää. En tiedä mikä. Varmaankin se että olen kaivanut sydämeni kehoni ulkopuolelle ja läiskäyttänyt sen väkivaltaisesti internetiin. Se on vaarallista käytöstä. Olen sietämättömän ärsyttävä, ja olen pahoillani että te joudutte tietämään sen.

Yksi asia jota haluan pahoitella: olen asioista joko hyvin kiinnostunut tai en ollenkaan kiinnostunut. En pysty fyysisesti sietämään mitään tylsää. Jos jokin ei ole mielestäni kiinnostavaa, tulen ihan kirjaimellisesti, konkreettisesti huonovointiseksi ja levottomaksi ja onnettomaksi.

Ja "tylsä" ja "kiinnostava" määräytyvät aika mielivaltaisesti. Haluan pahoitella sitä että moukaroin Miki Liukkosen Lapset auringon alla -kirjaa niin raivoisasti. Koska lopulta: vika on ennen muuta minussa. Kirjan alkuasetelma tai jokin ei vain kiinnostanut minua välittömästi, joten muutuin huonotuuliseksi ja menetin kykyni katsoa tarinaa edes jonkin verran objektiivisesti. Tosiasia on, että L.A.A. (keksin lyhenteen) on ihan aidosti hauska, ihan näppärä kirja, jossa ei ole mitään merkittävää vikaa. It's not you it's me.

 

Pakko sisällyttää tähänkin tekstiin James Dean tai katkaisisin tärkeän ketjun. Siinä yksi jutuista joihin olen jäänyt kiinni. En osaa sanoa mistä tässä James Dean -jutussa on kyse. Se on psykologisesti outoa. Tuntuu että se on vain pahentunut viime kuukausina. Pidän tätäkin todella ärsyttävänä, mutten mahda sille mitään.

En tiedä mikä suhteeni James Deaniin on. Vuonna 2040 joku kirjoittaa aiheesta väitöskirjan "The Rebel with 60 billion causes: James Dean's presence in the work of Olli Brander". (En ole tästä saatanan Olli Branderistakaan varma. Tai siis olen, ehdottomasti. Googlettamalla selviää, että Olli Brander -niminen henkilö on jo olemassa. Vuosi sitten googlehaulla ei löytynyt mitään. Nyt löytyy. [Älä vaivaudu, ei mitään merkittävää.] Ei se mua haittaa, toivottavasti ei Olli Branderiakaan; Brander on yksinkertaisesti täydellinen sukunimi, ja koska oma sukunimeni on mutkikas, älytön ja idioottimainen, voin varmaan ottaa tämän, helvetti. Luultavasti maailmaan mahtuu myös kunnon lauma ihmisiä joiden nimi on Michael Monroe.)

Yleensä kun omistaudun jollekulle näin paljon, kyse on siitä että olen ihastunut häneen. En tietääkseni ole ihastunut James Deaniin. Olenko James Deanin "fani"? En tiedä. En edes tiedä pidänkö hänestä. Hän oli sietämättömän ärsyttävä ihminen.

Mitä tulee "ihastumiseen", niin ihmettelen joskus miten merkittävä osa ihmisistä näyttää kykenevän olemaan 100 % heteroita tai 100 % homoja. Se mahtaa olla vaikeaa. En sanoisi olevani edes biseksuaali, koska olennaista on nimenomaan se että kiinnostun sieluista ja olemuksista, ja kun sielu on kiinnostava, aivoni katsovat tavallaan sukupuolen ohi, se ei ole ratkaisevaa.

Mutta mikäli minulla on jonkinlainen miesmaku, niin tässä kriteerit: kunhan olet kuollut, mysteerinen ja ruma. Rasputin on niin niin hot.

Äh. Vittu mitä paskaa. Kaupunkiin on tullut pakkanen juuri nyt kun ensimmäistä kertaa elämässäni pidän hiuksistani. En voi käyttää pipoa juuri nyt. En siis käytä. I will lose my ears.

Reginan laulaja laulaa täsmälleen samalla tavalla kuin Pariisin kevään laulaja. Vai mitä? VAI MITÄ?

Mun ääni on särkyillyt oudosti viime aikoina kun olen yrittänyt puhua. Pitäisi varmaan alkaa harjoittaa puhumisen jaloa taitoa vähän enemmän, etten kokonaan menetä sitä.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Olet mestari

En ole kirjoittanut mitään, koska on ollut helvetin paljon ajateltavaa. Nyt yritän oksentaa kaiken ulos. Jos saat minusta allergisen reaktion, niin suosittelen että vaihdat hyvissä ajoin paikkaa.



(Kuuntele. ^) Makasin vaatteet päällä tyhjässä kylpyammeessa ja ajattelin Fleet Foxesia. Radio alkoi soittaa Fleet Foxesia. Se olisi voinut olla uskonnollinen hetki, mutta se ei ollut.

Tänään (tai siis eilen) katsoin vihoviimeistä jaksoa Hercule Poirotista ja nauroin hysteerisesti. Hercule Poirot oli vanha, kuolemaisillaan, istui pyörätuolissa ja oli kaiken kaikkiaan epäluonteenomaisen vittumainen. Hahahahahaha! Arvasin heti että hän on aikeissa tappaa jonkun. Mä näen tällaiset jutut.

Voi vittu.

Yritän pysyä järjissäni (kuten näkyy, siellä on vaikea pysyä) ja poissa tukehduttavasta pimeydestä, mutta se on raskasta hommaa.

Suomalaiset ovat vähentäneet sianlihan syöntiä. Valtion johdonmukainen reaktio: heitetään 1,7 miljoonaa veroeuroa propagandakampanjoihin joilla lihan kulutus saataisiin mahdollisimman ylös. (MIKSI?) Ja nyt joka toiselle bussipysäkille on liimattu Tomi Björck käskemään kansalaisia syömään "rypsiporsasta", kansalaisten omilla rahoilla. Mitä järkeä tässä on? Kysyn tätä kysymystä joka päivä, koko ajan, joka paikassa: mitä helvetin järkeä tässä on? Lukemattomat asiat tässä maassa ja koko maailmassa tarvitsisivat välitöntä korjausta, ja jostain tieteelle täysin tuntemattomasta syystä Suomen valtio päättää vetää 1,7 miljoonaa euroa vessasta alas ja sijoittaa ne eettisesti, ekologisesti ja kansanterveydellisesti katastrofaalisen kärsimyspainajaisen maksimointiin. En käsitä. En käsitä en käsitä en vittu käsitä.


Toinenkin shokki. Jo parin kuukauden ajan olen aina synkkyyden uhatessa voinut vetäistä vanhan kännykänromuni esiin ja alkaa pelata autopeliä nimeltä Rally 3D. No, tänään pelasin sen loppuun. Olin jo alkanut kuvitella että se olisi mahdotonta, mutta yhtäkkiä sain kultaa viimeiselläkin radalla ja eteeni ilmestyi teksti: Olet mestari. Nyt en tiedä mitä teen. Oloni on tyhjä. Olen mestari. Olin jo alkanut ottaa jutun tosissani. En tiedä mitä vittua nyt teen.

Ehkä tältä tuntuu sitten kun unelmat ovat toteutuneet? Ehkä tuskallisinta on nimenomaan saada se josta olet aina haaveillut?


____________________________________
 

Selitän nyt miksi olen ollut niin saatanan ahdistunut viimeisen viikon ajan. Oletan että olet aiheesta maanisen kiinnostunut. (Jos et ole, niin mene pois! Aion pureutua aiheeseen syvälle. Jos et halua tulla mukaan, niin käytä tämä aika johonkin yleishyödylliseen toimintaan!)

Okei:

Siksi että olen vihainen itselleni. Tajusin tehneeni raivostuttavan virheen.


____________________________________
 

Syksyllä 2010 aloitin lyhyeksi jääneen yritykseni olla lukiolainen. Hetken aikaa se toimi. Hetken aikaa olin onnellisempi kuin koskaan. Aloin kuunnella Morrisseytä, rakastuin outoon tyttöön joka istui aina hämmentyneen näköisenä nurkkapulpetissa eikä sanonut koskaan mitään, ja olin kaiken kaikkiaan ihan helvetin taianomaisessa, huumatussa, nerokkaassa mielentilassa 24/7

Silloin aloin kirjoittaa kirjaa nimeltä Liha.

Elin sille kirjalle suunnilleen vuoden ajan. Sitten yhtäkkiä kaikki asiat elämässäni tuhoutuivat samanaikaisesti ja masennuin niin pahasti ja tuskallisesti, etten enää yksinkertaisesti pystynyt kirjoittamaan mitään. Aloin ajatella että koko kirja oli outoa, käsittämätöntä, raskasta paskaa eikä kukaan tulisi koskaan olemaan kiinnostunut siitä.

Siirsin homman siis sivuun.

Sitten, kuukausien masennuksen ja lamaannuksen ja vitutuksen jälkeen pakottauduin kohottautumaan ylös syksyllä 2012 ja aloin kirjoittaa uutta, vähän helpompaa kirjaa nimeltä Post mortem.

Se palautti toivoni. Jos kirjoitan kirjan nyt loppuun, sen pitäisi olla valmis eteenpäin lähetettäväksi ennen lähestyvää kesää. (Jos kinostaa tietää että mistä kirja kertoo, niin tästä: 19-vuotiaan päähenkilön nimi on Tommi Glad ja hän on käytännössä minä. Ärsyttävää, I know. Hän on syvästi ahdistunut ja vihainen ja hajalle tallottu ja pettynyt maailmaan ja ihmisiin ja kuluttaa aikaansa murehtimalla ja valittamalla ja haaveilemalla ja kykenee tuntemaan yhteenkuuluvuutta lähinnä kuolleiden kuuluisuuksien kanssa. James Dean merkitsee hänelle enemmän kuin kukaan ihminen jonka hän on koskaan todellisuudessa tavannut. Eräänä yönä hän yrittää tehdä itsemurhan hyppäämällä sillalta mereen. Yritys epäonnistuu. Tommi palaa asuntoonsa ja nukkuu monta tuntia.
Illalla hän havahtuu tekstiviestiin. Se on hänen kuolleelta isoisältään. Tämä kutsuu hänet välittömästi Barentsinmeren rannalle.
Päähenkilöllä ei ole mitään menetettävää, joten hän lähtee matkalle Suomen halki suoraan kohti äärimmäistä pohjoista. Ensimmäiseksi hän tapaa Marilyn Monroen, joka kutsuu hänet taksinsa kyytiin. Alkaa pelon, kummitusten, vaaratilanteiden ja todella säälittävän "seksin" täyteinen road-tarina, jolla Tommi tapaa James Deanin, Harry Houdinin, John Lennonin, Grigori Rasputinin, Hitlerin, Hemingwayn, Einsteinin, Elviksen, Jeesuksen ja ylipäätään ihan vitunmoisen joukon kuolleita kuuluisia ihmisiä - ja yhden elävän tytön. Uh.)


Missä sitten tein virheen?

No, noin viikko sitten yöllä uskaltauduin pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa avaamaan tiedoston, jossa sijaitsee kirja jota kirjoitin 2010-2011. Ajattelin vain vähän vilkaista että millaisia juttuja tulin kirjoitelleeksi tasan 3 vuotta sitten, mutta yllättäen tiedosto yksinkertaisesti imaisi minut sisäänsä enkä pystynyt lopettamaan ja vain luin kirjaa eteenpäin ja ajattelin että WOU, ooh, tämä on uskomatonta, tämä on neroutta, miten kukaan voi kirjoittaa tällaista, miten helvetissä MINÄ olen voinut kirjoittaa tämän!

Nyt tuntuu, että olen turhaan käyttänyt 2 vuotta muihin asioihin, kun koko ajan olisin voinut kirjoittaa tätä. Olisin voinut kirjoittaa tämän kirjan loppuun ja nyt se voisi olla jo ulkona ja minä voisin olla siellä minne olen koko ajan halunnutkin päästä.

Saattaa tietysti olla, että 1) olin viikko sitten yöllä tilapäisesti sekaisin tai että 2) suhteeni kirjaan on niin emotionaalisesti latautunut, etten kykene näkemään sitä kirkkaasti. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämä ihan oikeasti voisi toimia muillekin, itse asiassa hyvinkin monelle muulle ihmiselle. En käsitä kuinka 16-vuotias minä keksi jotain tällaista, olin silloin nimittäin idiootti. Kirjan kirjoittaja on selvästi kypsempi ja syvempi ja viisaampi kuin minä olen koskaan ollut. Henkilöhahmoissa on useita kiihottavia tasoja, tarina on yllättävä ja yksinkertaisen monimutkainen ja raivostuttava ja nerokas. Koko ajan taustalla on outo aavemaisen painostava tunnelma, joka painaa tarinaa eteenpäin.

Jos kinostaa tietää, että mistä tämä kirja kertoo, niin tästä:

Päähenkilö on 24-vuotias, syrjäytynyt, emotionaalisesti vieraantunut kummajainen nimeltä Oskar Blom. (Hän, kuten kukaan muukaan henkilöhahmoista, ei ole minun alter egoni, mikä on ehdottomasti hyvä asia.) Oskar Blomilla ei ole juurikaan tunne-elämää, hän ei edes muista traumoja jotka hänet ovat lamaannuttaneet, hän on täysin vieraantunut omasta lihastaan ja hän viettää suurimman osan ajastaan lähinnä harhailemalla ympäri Helsinkiä ja odottelemalla päivää jona viimein saa kuolla ja maatua.

Eräänä kesäyönä hän makaa Hietaniemen autiolla hiekkarannalla tummansinisen taivaan alla ja kohtaa ihmeellisen, pahoinpidellyn aaveen näköisen tytön. Tämä on ensimmäinen henkilöistä jotka alkavat vetää Oskar Blomia maailmaa kohti.

Sitten on mies nimeltä Jeremy Witt. (Tämä oli alun perin työnimi. En tiedä kehtaanko muuttaa sitä enää. En tiedä onko sitä ylipäätään tarkoitus lausua niin kuin se olisi englantia vai suomea.) Jeremy Wittistä tiedetään lähinnä se että hänen isänsä oli merkittävä, tunnettu liikemies ja että hänestä oli tarkoitus tulla samanlainen. Hän kuitenkin katosi käytännöllisesti katsoen maan alle 15 vuodeksi isänsä kuoleman jälkeen ja on nyt yhtäkkiä ilmestynyt taas näkyviin ja muodostunut nopeasti yhdeksi Suomen tunnetuimmista ihmisistä. Miten? Pitämällä puheita pimeissä saleissa.

Voisin saatana kirjoittaa esseen siitä miksi Jeremy Witt on kiinnostava hahmo, mutta en usko että olet jutusta niin kiinnostunut, joten selitän vain peruskuvion: Jeremy Witt on sädehtivä yhdistelmä Dumbledore-viisautta ja Voldemort-kiihkoa, Sherlock Holmesia ja James Bondia, seksikkyyttä ja ärsyttävyyttä, oh. On täysin epäselvää mikä häntä ajaa tekemään sitä mitä hän tekee. On epäselvää välittääkö hän oikeasti mistään. On epäselvää onko hän äärimmäisen hyvä vai äärimmäisen paha. Tietääkö hän itse? Tämäkin on epäselvää.

Oskar Blom lupaa äidilleen hankkia työpaikan 1. kertaa elämässään ja täysin naurettavan ja irrationaalisen tapahtumaketjun seurauksena päätyy etsimään sitä pimeän salin siivoamisesta. Hän astuu salin aulatilaan juuri ennen kuin Jeremy Wittin on tarkoitus aloittaa Viimeinen Puhesarjansa. Aulassa hän kohtaa SEVERUS KALKAROKSEN, jolle minun kirjassani on annettu nimeksi Matias Sulka. (Olin syksyllä 2010 viimein tullut lukeneeksi Kuoleman varjelukset ja olin syvästi vaikuttunut.) Matias Sulka on Jeremy Wittiin kohdistuvan pakkomielteisen, hikoilevan, intohimoisen katkeruuden riivaama, ja on epäselvää miksi.

Jeremy Witt pitää lyhyen, viimeisen sarjan aloittavan puheensa. (Viimeinen, muutamasta erillisestä puheesta koostuva sarja käsittelee aihetta liha merkityksessä lihateollisuus. Tämä kuulostaa käsittämättömältä ja oudolta ja puisevalta, mutta todellisuudessa juttu toimii.) Tilaisuuden jälkeen Oskar Blom tunkeutuu salin takana olevien rakenteiden kautta Wittin puheille kysyäkseen häneltä töitä. Hänestä tulee Jeremy Wittin "assistentti". Tästä käynnistyy tarina, jossa kiihottavinta ovat nimenomaan henkilöiden hämärät taustat ja motiivit ja jännitteet jotka nämä luovat heidän välilleen. Kuka Jeremy Witt on? Kuka Oskar Blom on? Kuka Matias Sulka on? Kuka pahoinpidellyn aaveen näköinen tyttö on? ARGH

____________________________________
 
Niin että nyt en siis tiedä että mitä vittua mun pitäis tehdä. Haluan ensimmäisen julkaistun kirjani olevan jotain niin hyvää kuin mahdollista. Olen täysin kyvytön arvioimaan Post mortem -jutun toimivuutta, koska olen sitä liian lähellä. En tiedä. En tiedä en tiedä en vittu tiedä.

Pitäisikö minun

a) yksinkertaisesti kirjoittaa Marilyn-juttu loppuun nyt kun se kerran on jo lähes valmis ja kirjoittaa lihakirja vasta sitten?

b) siirtää Marilyn-juttu sivuun ja jatkaa siitä mihin jäin Lihan kanssa joskus alkuvuodesta 2012, jolloin se oli jo lähes valmis?

c) antaa olla ja ruveta täysipäiväiseksi hulluksi ja mennä asumaan mielisairaalaan?

En tiedä mitä teen. Olen kirjoittanut tätä nyt monta aamun tuntia ja heilunut samalla iTunesin tahdissa ja tästä on tullut melkein kirjan mittainen. En odota kenenkään vaivautuvan lukemaan tätä merkintää. Jos kuitenkin luit, niin voit varmaan saman tien kertoa mulle että mitä mun pitäisi tehdä! Jotain anonyymia mielipidettä tai mitä tahansa, tarvitsen jotain, mitä tahansa, argh!

Kiitos ja hyvää yötä mes amis,
.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Argh argh ARGH Olli Bränder

Hienostelevat puristit murhaavat kirjallisuuden.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden mukaan kirjailijaa ei saa "brändätä"; toisin kuin kaikilla muilla taiteenaloilla, kirjallisuudessa tekijä ja teos on siis pidettävä suuren etäisyyden päässä toisistaan. Kirjailijan ominaisuuksia ihmisenä ei saa korostaa. MIKSI? Kirjat ovat ihmisten kirjoittamia. Minä kiinnostun niistä nimenomaan sillä perusteella olenko ihmisestä kiinnostunut. Haluan tutustua kiinnostavaan sieluun.

Kirjailijalta ei saa vaatia kiinnostavaa ihmisyyttä. Tämä on järjetöntä. Kirja tulee suoraan ihmisen sielusta, ja mikäli tuo sielu on epäkiinnostava, on kirjakin epäkiinnostava. Kiinnostava sielu -> kiinnostava kirja.

Jostain syystä "kirjallisuusalalla" ajatellaan, että kirjallisuus ei voi toimia niin kuin muut taiteenlajit. Popmuusikoiden kuuluukin olla brändejä ja myyttejä ja legendoja, mutta kirjallisuus on jotain niin PYHÄÄ, että kirjailijan on oltava harmaantuva pystyynkuollut Jalo Sielu joka kirjoittelee asunnossaan kaikessa rauhassa minimalistisia, ei-liian-kunnianhimoisia arkisia pikku kertomuksia äärimmäisen rajatulle kohderyhmälle.

Miksi J. K. Rowling myi 400 miljoonaa kirjaa? Miksi Stieg Larsson onnistui? Miksi Stephenie Meyer onnistui? Koska he kaikki tulivat kirjallisuuspiirien ulkopuolelta. He eivät olleet jengiytyneet ja alkaneet hakea statusta ja tunnustusta muilta jengin jäseniltä. He eivät olleet oppineet ajatusta, että kaikkein cooleinta on kirjoittaa jotain vähäeleistä ja arkista ja maanläheistä ja korkeakulttuurisen laimeaa. He yksinkertaisesti alkoivat kertoa tarinoita ja keksiä ihmisiä, JOTKA OVAT YLEISINHIMILLISESTI KIINNOSTAVIA. Siksi heidän tekstinsä toimivat miljoonille. Ei ole vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavia henkilöhahmoja, sellaisia kuin Lisbeth Salander. Ei ole vaikeaa keksiä yleisinhimillisesti kiinnostavia tarinoita, sellaisia kuin Harry Potter. Se ei oikeesti oo yhtään vaikeeta, tajutkaa nyt saatana.


En käsitä, miten valtava enemmistö esim. suomalaisista kirjailijoista voi olla niin oksettavan ja lamaannuttavan epäkiinnostavia. Siis onko jonkun mielestä esim. Tuomas Kyrö ^ ihmisenä millään tasolla kiinnostava? 99 % romaaneista joita Suomessa tai maailmassa julkaistaan on jo parilla lauseella kuvattuna henkeä ahdistavan tylsiä. Nimenomaan sellaisia kirjoja, joiden lukemisesta ei saa mitään; joita pakottautuu vain lukemaan paperin maku suussa eteenpäin miettien että miksi vitussa tuhlaan aikaani tähän. Miksi kirjojen kirjoittajat eivät osaa kertoa TARINOITA? (Elokuvien kirjoittajat osaavat huomattavasti useammin.) Siis tarinoita, jotka vetävät lukijan mukaan? Keksiä ihmisiä, joista lukija välittää? Luoda jännitteitä? Luoda jotain yleisinhimillisesti kiinnostavaa?

Ihmiset, jotka pakolla rajaavat kirjallisuuden "korkeakulttuuriksi", käytännössä tappavat sen. Kirjallisuuden kuolema taas tarkoittaisi sitä että yhteiskunnan älykkyysosamäärä laskisi 80 pistettä. Argh. Mitä helvettiä ihmisten päässä oikein liikkuu?

_____________________________________


Onneksi on niitä, jotka haluavat olla jotain uutta ja parempaa.

He näkevät ongelman. Valitettavasti he eivät osaa paikantaa missä ongelma on.

Miki Liukkonen näyttää oikeasti haluavan kirjoittaa ja OLLA jotain kiinnostavaa. Lyödä läpi. Ikävä kyllä hän on täydellisesti hukassa.

Miki Liukkosen brändiin kuuluu suorasanaisuus, joten oletan että hän osaa arvostaa kritiikkini suorasanaisuutta. (Miksi kirjallisuuskritiikki muuten on lähes poikkeuksetta puisevaa ja hymisevää ja munatonta?)

Okei. Miki Liukkosesta saa hyviä kuvia:


Se on ihan hyvä lähtökohta.

Yksin se ei tietenkään vielä riitä. Vähän aikaa sitten luin romaanin jonka Miki Liukkonen kirjoitti, Lapset auringon alla:


Tai siis melkein luin. Yritin ja yritin, mutta en vain PYSTYNYT kiinnostumaan tarinasta jota minulle kerrottiin, tai ihmisistä joiden vaiheita minulle kuvattiin. Henkilöhahmot olivat pahvisia ja tyhjänpäiväisiä - tämä oli kai tarkoituskin (mitä en voi käsittää). Tarina itsessään nojaa siihen oletukseen, että ihmisiä nyt vain lähtökohtaisesti kiinnostaa teoreettinen outoilu. ("Pyramidit puretaan?! MITÄ! Eikä! Hahahaha!") Todellisuudessa voin lyödä vetoa, että valtava enemmistö ihmisistä reagoi onttoon absurdismiin korkeintaan kuivalla hymähdyksellä. On ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, ja he muodostavat ehkä puoli prosenttia väestöstä. (Onko tämä kirjoitettu nimenomaan marginaalille?)

Jos kirja yrittää sanoa jotain, niin viesti vaikuttaa olevan niin triviaali ja epäselvä että en saa mitään mielihyvää sen etsimisestä. Henkilöhahmot ovat niin yhdentekeviä, että kirjan pariin palatessani en muista mitä olen edellisenä päivänä lukenut. En välitä vittuakaan siitä mitä henkilöille tapahtuu, koska he eivät hengitä. Kaikki ihmiset ja juonenkäänteet on kirjoitettu vitseiksi.

Yksi hyvä juttu: kirja on oikeasti hauska. Välillä vastaan tuli niin paljon absurdeja yksityiskohtia, että primitiivireaktioni oli HAHAHAHA. Tämä ei kuitenkaan riitä.

"Sen voisi lukea vaikka nelivuotias, joka on oppinut lukemaan", sanoo Miki Liukkonen kirjastaan. "Kaikesta outoudesta ja uuden hakemisesta huolimatta kirja on kielellisesti helppo." Tämä ei riitä. Kielellinen helppous ei tee kirjasta helposti lähestyttävää.

Pointti on tässä:

Mielikuvituksekas outoilu on ok. Kielellinen helppous on ok. Hauskuus on ok. Nämä voivat olla todella toimivia elementtejä. Mutta vain jos, vain jos pohja on yleisinhimillisesti kiinnostava. Tarinan on oltava vetävä tarina kiehtovista sieluista. On oltava juoni, joka liikuttaa ihmisessä jotain, henkilöhahmot, joista hän välittää. Pelko, ilo, suru, viha, vahingonilo, paranoia, haaveilu, himo, kiihotus, toivo, voima - jos kirjailija osaa ja haluaa, hän voi saada lukijansa tuntemaan näitä kaikkia.

Monta kertaa tarinassa on kohtia, joilla olisi potentiaalia kehittyä joksikin kiinnostavaksi. Niissä kohdissa aivoni alkavat kehitellä automaattisesti tapoja, joilla tarina voisi jatkua ja nousta siivilleen. Mutta se ei koskaan nouse. Yhdentekevyys jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, helvetti. Lopulta luovutin.

Jos Miki Liukkonen yritti saada aikaan jotain uutta, hän epäonnistui. Tämä on täsmälleen sitä samaa: se ei saa minua tuntemaan mitään.

...

Yksi outo yksityiskohta: emotionaalisesti vieraantunut päähenkilö menee kuuntelemaan Jouko Viidan intohimoista puhetta pimeään saliin. (En muista oliko sali oikeasti pimeä; mielikuvituksessani se oli pimeä.) Tässä kohtaa pysähdyin vainoharhaisesti, koska juttu vaikutti joltain laimealta parodialta kirjasta jonka kirjoitin 16-vuotiaana. Siinä on emotionaalisesti vieraantunut (KIINNOSTAVA) päähenkilö, joka menee kuuntelemaan (KIINNOSTAVAN) Jeremy Wittin puhetta pimeään saliin. Tästä käynnistyy nerokas tarina. Ja se on kaikki vain niin hemmetin kiinnostavaa ja kiihottavaa ja kuolattavan mahtavaa.

Voi hitto että mä oon hyvä.

MUKILOI MINUT

Olen nyt henkisesti todella, todella, todella pahassa paikassa. Toivon, että tämä on viimeinkin romahdus jonka jälkeen jonkin on muututtava.

Olen viettänyt nyt useamman päivän käytännössä sohvalla ja vain tuijottanut kattoon ja toivonut joutuvani psykoosiin että pääsisin pakoon tätä selkeää, kylmäävää, kuristavaa ymmärrystä siitä miten vituillaan asiat maailmassa ja elämässä ovat. Monta päivää olen tuijottanut kattoon ja laulanut ilmeettömänä tätä (EN TIEDÄ MIKSI):


Haluaisin että joku veisi minut johonkin laitokseen, jossa minusta vain huumattaisiin tai hakattaisiin tai karjuttaisiin tai mukiloitaisiin kaikki äly ja myötätunto ja käsityskyky ulos. Haluan olla sumea ja välinpitämätön ja tyhmä ja sekaisin.

Sinänsä kiinnostavaa: kun Jimmy Dean vääntelehtii tuskaisena ja ahdistuneena ruudulla, se näyttää romanttiselta ja kiinnostavalta ja seksikkäältä. Kun itse on siinä pimeydessä, se on pelkästään tuskaa ja kipua ja pakokauhua ja kipeitä kouristuksia ja ruokahaluttomuutta ja viileitä surun aaltoja jotka menevät jäätävinä rintakehän läpi. SURU, silloin kun itse koet sen, on vähiten seksikkäitä asioita koko maailmassa.

http://clothesonfilm.com/wp-content/uploads/2010/07/Rebel-Without-a-Cause_James-Dean-jeans-sofa.bmp-11.jpg
Miksi olen jäänyt tähän kiinni?

ONGELMA:

Viimeistään 11-vuotiaana tajusin, että yksinkertaisesti tajuan asiat nopeammin, sujuvammin ja itsenäisemmin kuin valtava enemmistö ihmisistä ympärilläni. Opin sairaalloisen nopeasti mitä tahansa matematiikasta historiallisiin yksityiskohtiin. Osaan yhdistää palaset toisiinsa niin tehokkaasti että se on tuskallista ja oksettavaa. Näen suuret alla vaikuttavat kuviot yhteiskunnassa ja maailmassa vaikka en haluaisi. Osaan erotella toimivat argumentit huonoista.

Olen VAHINGOSSA lukenut ja oppinut niin paljon ihmisen psykologiasta, etten enää yksinkertaisesti kykene ihmisen terveisiin psykologisiin defenssimekanismeihin ja älyllisiin irrationaalisuuksiin. Samalla näen jotakuinkin KAIKKIEN MUIDEN käyttävän näitä mekanismeja koko ajan, joka paikassa - itse asiassa joka. ikinen. vitun. ongelma tässä maailmassa selittyy nimenomaan ihmisten defenssimekanismeilla ja irrationaalisuuksilla. JOKA IKINEN.

Itse en vain pysty astumaan näihin bileisiin. En tunne kuuluvani ihmiskuntaan. En ole osallinen mihinkään. Seison kentän laidalla ja katson kun kaikki muut pitävät hauskaa silmät tyhjinä. Tämä tekee minut valtavan yksinäiseksi. Tiedän psykologiasta muun muassa sen, että ONNELLISUUS = MUUT IHMISET; jos et tunne kuuluvasi muiden joukkoon, olet onneton, piste.

Voi kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin minä. Tai minä olisin sellainen kuin kaikki. Tai oppisin edes vittu saatana helvetti jumalauta sietämään tätä ristiriitaa.

Jos koet ärtyväsi tästä omahyväisestä ininästä, niin älä huoli. Se ei tee minua mitenkään onnelliseksi.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Apua

Onko jannekortteinen.livejournal.com kadonnut lopullisesti?

Freud

Äitini antoi minulle jouluna kolme kappaletta sinimustia Black horse -boksereita. Viime yönä näin unta jossa makasin vessan lattialla ja söin niitä. Tungin niitä suuhuni ja nielin riekaleita. En usko että tälle on mitään freudilaista selitystä.

Radio Helsinki on vaihtanut taajuutta 88,6:sta 98,5:teen ja kaikki on pilalla. No ei tietenkään kaikki, mutta äänimaailma on jäädytetty. Vanha äänimaailma oli lämmin, nyt väliäänet ovat outoa viileää tsirputusta ja ihmisäänet kuuluvat kylmän etäisyyden päästä. (Monet ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että kaikki muutos on kehitystä, vaikka todellisuudessa joistakin asioista olisi hyvä pitää kiinni vaikka ikuisesti.) Pahinta on, että taajuutta on lähes mahdoton pitää päällä - se on niin lähellä muita taajuuksia, että radio hyppii koko ajan muualle. Kanavaa on käytännössä enimmäkseen mahdoton kuunnella. Argh. No mut mieluummin tällainen Radio Helsinki kuin ei ollenkaan Radio Helsinkiä.

Mulla on kaikkea tärkeää mistä kirjoittaa, mutta nyt ei jaksa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Helvetti

Elämä on todella vaikeaa ja monimutkaista tällä hetkellä.

Sydämeni on särkynyt siitä mitä on ollut, siitä mitä on nyt ja siitä mitä on tulossa. Sydämeni on särkynyt pimeistä, väkivaltaisista asioista ja pimeistä, väkivaltaisista ihmisistä. Sydämeni on särkynyt hyvistä, kauniista asioista ja hyvistä, kauniista ihmisistä, koko maailmasta, kaikesta.

Joo. Olen ehkä tehnyt virheitä. En tiedä. Olen aika hukassa tällä hetkellä. Voi vittu.



Btw: Sivun katselut eilen: 384. Kiitos, liittolaiseni. Arvostan tätä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

And when you want to live, how do you start? Where do you go, who do you need to know?

En ymmärrä onnellisia ihmisiä. En tiedä voiko heihin luottaa. Heiltä on pakko puuttua jokin pala aivoista tai sydämestä. Anteeksi nyt onnelliset ihmiset, mutta mikä teitä vaivaa? Hetkellinen maanisuus on ymmärrettävää, mutta en käsitä miten kukaan voi olla vakaasti onnellinen tässä maailmassa. Valaise minua. Valaise minut.

Kuuntele:



Tajusin tänään olevani yksin kotona. Kaikki huoneet olivat pimeinä. Työnsin The Smithsin Rank-live-CD:n äitini CD-soittimeen ja sitten soitin sitä täysillä ja tanssin mielipuolisesti varjona ympäri huoneita. Miten on MAHDOLLISTA että olen tähän mennessä pystynyt sivuuttamaan täydellisesti sen että The Smithsillä on Is It Really So Strange? -niminen kappale? En ymmärrä miten tämä on käytännössä mahdollista, mutten tosiaankaan ollut koskaan aikaisemmin kuunnellut sitä. Tästä huolimatta pystyin laulamaan täydellisesti mukana. En tiedä mitä tapahtuu.

Yksi tärkeimmistä hetkistä elämässäni tapahtui noin 3 vuotta ja 4 kuukautta sitten, kun katsoin YouTubesta videon jossa Morrissey sanoo ettei hänellä ollut teininä kavereita ja ettei hän koskaan lähtenyt ulos muuten kuin kävelemään kotikatuaan edestakaisin. Kun katsoin sen videon, kaikki, kaikki, kaikki mullistui. Nojauduin tuolissani taaksepäin ja yhtäkkiä viimeisistä vuosista oli muodostunut jotain pyhää, vaikuttavaa ja helvetin hienoa. En enää halunnut sitä mitä kaikilla normaaleilla ihmisillä oli. Ulkopuolelle jääminen saattoikin olla kaunista. Häpeä ja yksinäisyyskin saattoi olla kaunista. Aknearvet saattoivat olla jotain kaunista.

Tähän kokemukseen perustuu suunnilleen kaikki mitä olen sen jälkeen kirjoittanut. Haluan tartuttaa sen niin moneen kuin mahdollista. Merkittävä osa maailman ongelmista liittyy siihen harhaluuloon, että normaaleilla ihmisillä on jotakin tavoittelemisen arvoista.

Hiljattain mulla oli noin parin viikon jakso, jota leimasivat voimakkaasti sietämättömät HÄPEÄFLASHBACKIT. En tiedä mistä ne tulivat. Tietty joukko tuskallisia kokemuksia yksinkertaisesti pyöri päässäni koko ajan, loputonta ympyrää. Olin jatkuvasti lyömässä itseäni otsaan ja valumassa tuskaisena polvilleni lattialle. Aivoni halusivat varmaan muistuttaa millainen surkea pelle pohjimmiltani olen.

Joka tapauksessa se oli kidutusta.

Eilen illalla lähdin ulos valvottuani 1,5 vuorokautta putkeen. Nousin bussiin kohti keskustaa, istuin takapenkille ja tajusin yhtäkkiä että kaikki häpeä oli kadonnut. Se oli yksinkertaisesti mennyt ohi. Huojuin takapenkillä, kaupunki juoksi ikkunoiden takana ja kuuntelin GOD SAVE THE QUEEN ja ajattelin että juuri näin haluan olla olemassa. Silmäni verestivät ja näytin roskiksesta kiivenneeltä ja mulla on yhä säälittävät viikset ja virnistelin itsekseni ja toinen matkustaja vilkuili minua epäluuloisesti, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Jos jonain päivänä minusta on tullut tylsä, niin murhatkaa minut.

On tammikuu ja tuntuu siltä kuin kevät olisi tulossa. Taivaalla oli sellainen valo tänään. Se saattaa olla maailmanlopun merkki, mutta se teki minut hetkeksi aikaa hyvin onnelliseksi.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Hei

Voisiko joku - kuka tahansa - laittaa vaikka omaan blogiinsa linkin tähän blogiin ja selittää maailmalle lyhyesti miksi sitä linkkiä kannattaa klikata? Siis sillä edellytyksellä että ylipäätään pidät linkkiä klikkaamisen arvoisena.

Haluan jonkun lukevan tätä. Haluan jonkun sanovan jotain. Ihan sama mitä, vaikka jotain raivokasta ja karmeaa, kunhan jotain totta. Haluan jonkun rakastavan tai vihaavan minua. Haluan mahdollisimman monen kiinnostavan sielun törmäävän minun kiinnostavaan sieluuni. Tarvitsen sitä.

Would it be too much to ask?
Haun avainsanat:

homot vikisee miltä mä näytän tottakai...


...mitä? Ihmiset googlettavat outoja juttuja.



1800-luvulla oli tapana ottaa ihmisistä post mortem -valokuvia heidän kuoltuaan:

atwork

maanantai 6. tammikuuta 2014

Tappelu alkaa

Syy sille etten ole kirjoittanut mitään on että ensimmäistä kertaa varmaan neljään vuoteen sain jonkinlaisen flunssan. Tässä yhtenä aamuyönä vain heräsin ja tajusin olevani sairas.

Loogisesti lähdin siis ulos pimeään kylmyyteen ajelemaan aamun ensimmäisillä busseilla. Istuin tyhjässä bussissa ja tajusin yhtäkkiä: en ole kateellinen kenellekään. Kenelläkään muulla ihmisellä maailmassa ei ole niitä asioita jotka haluan. Tämä on sikäli järkyttävää, että minulla itselläni ei ole toistaiseksi mitään.

Ei ole ihmistä, jonka elämän haluaisin itselleni. On kauhea ajatus, että joutuisin yhtäkkiä jonkun hyvin pärjäävän, sosiaalisesti menestyvän urheilijan elämään. Se olisi Helvetti. Ainut elämä jonka haluan on elämä jonka olen itse aikeissa hankkia. Hyvin harvalla ihmisellä Suomessa tai maailmassa olisi edes potentiaalisesti edellytyksiä tulevaisuuteen, jonka aion hankkia itselleni. Ainut ihminen, joka voi päästä sinne minne haluan, olen minä.

Äitini on puhutellut minua viime päivinä nimellä "James". En tiedä viittaako hän James Deaniin vai James Hirvisaareen. Kumpikin olisi yllättävä käänne.

Tämä ei tarkoita että välttämättä pääsisin sinne minne haluan. Aion kirjoittaa kirjoja ja menestyä siinä, big time. Aion muuttaa käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Aion aloittaa tietyn kokoluokan vallankumouksia. Jotkut sydämet odottavat jotakuta sytyttämään ne, ja minä aion olla se tuli. Tämä on kaikki hullua, tämä on äärimmäisen vaativa kahlekuningastemppu, mutta kukaan muu kuin minä ei osaisi tai jaksaisi tehdä sitä, ja minunkin kohdallani onnistuminen on kutkuttavan epätodennäköistä.

Elämäni tähän mennessä on ollut aika poikkeuksellinen. Se on kuitenkin ollut tarpeeksi tavanomainen jotta moni muu voisi löytää minusta kosketuspintaa, tai ystävän käden, tai jotain. Kaikki paska (kirjaimellisesti) ja pimeys (kirjaimellisesti) on hionut minusta jotain sekavaa ja toimintakelvotonta, joka kuitenkin lopulta juuri siksi voi toimia.

Aamuisilla busseilla ajeltuani aloin katsoa dokumenttia Mozartista.

Tää on kai Mozart.

Olin kuumeinen ja puoliunessa, mutta havahduin kun dokumentissa alettiin siteerata Mozartin kirjeenvaihtoa. Mozart kirjoitteli 21-vuotiaana kirjeissään suunnilleen tällaisia juttuja: "Mikä pitkä, melankolinen nuotti! Mamma sanoo: 'Olen jokseenkin varma että päästit yhden.' 'Luulenpa että olet väärässä', vastaan. Vien sormeni perseeseeni, nostan sen nenäni eteen ja haistan. Kyllä vain, mamma taisi olla oikeassa!"

Huh! Tämä oli yllättävä käänne.

En jatka aiheesta enempää. Ei kun jatkan sittenkin. Itse olen hyvin kiinnostunut paskasta ja muista luonnollisista ruumiillisista toiminnoista ja etenkin siitä miten ihmiset suhtautuvat niihin. Jos joku salaperäinen, kiehtova henkilö yhtäkkiä pieraisisi, lumous särkyisi useimmissa tapauksissa, eikä tässä ole mitään järkeä. Usein oletetaan, ettei Merkittävä Sielu voi asua inhimillisessä ruumiissa, ja tämä on mielestäni sangen kiinnostavaa. Itsekin oletan näin, se on automaattista eikä mitenkään rationaalista.

Ei ole rationaalista pitää joitakuita ihmisiä yli-ihmisinä, mutta niin meitsi vaan pitää. Lumous ja se tosiasia että SE ON JATKUVASSA VAARASSA SÄRKYÄ ovat todella kiihottavia asioita, kirjaimellisesti ja fyysisesti kiihottavia, ehkä kiihottavimpia jotka tiedän.

Mozart on relevant siksi, että uskon itse olevani jonkinlainen lapsinero. Tai ainakin olleeni sellainen 16-vuotiaana. Jos kirja jonka kirjoitin 16-vuotiaana todella on sellainen kuin muistan sen olevan (en ole uskaltanut koskea siihen vähään aikaan), se on Jotain Äärimmäisen Poikkeuksellista ja Epänormaalia. 16-vuotiaana (ja ehkä toisinaan vieläkin) mulla oli kahdet aivot: yhdet normaalielämän aivot, ja toiset joista virtasi neroutta johon normaalielämän aivoni eivät ikinä olisi voineet kyetä.

(Tärkeä tieto: oletan että näin Stan Saanilan raahautuvan jollain eiralaisella kadulla sairaan ja masentuneen oloisena. Ehkä hänen karmeat Greenpeace-"vitsinsäkin" ovat lopulta jäljitettävissä johonkin inhimilliseen ja ymmärrettävään. Oijoi, voi sitä vanhaa karvaturpaa!)

http://www.freeinfosociety.com/media/images/2174.jpg
Toi jäbä nahkarotsissa on niinku koko maailma

Joo. Joka tapauksessa.

2014 alkoi.

Vuoden 2011 piti olla mullistava vuosi elämässäni; kaikki kuitenkin putosi silloin taivaalta ja tuhoutui täydellisesti, joten voi vittu soikoon, jos 2014 ei nyt ole se mullistus, niin vannon että tapan kaikki. (Tämä oli liioittelua. En tietenkään tapa kaikkia.)

Olen nyt ihan tarpeeksi monta vuotta istuskellut ja pureskellut kynsinauhojani ja suunnitellut että millainen Elämäni on oleva sitten kun alan Elää sitä. Tänä vuonna ajattelin aloittaa sen Elämisen. Ei ole enää mitään tekosyytä pysytellä neljän seinän sisällä. Pakko astua ulos ja KOKEILLA. Jos kaikki tuhoutuu, niin sitten kaikki tuhoutuu, se on tapahtunut ennenkin, pääsen aina takaisin ylös.

Tässä mun uuden vuoden lupaukset. Vuoden 2014 viimeisellä minuutilla haluan voida sanoa seuraavien asioiden tapahtuneen:

1. Olen lähtenyt ulos täältä. Olen alkanut olla olemassa sosiaalisesti. Elämääni on astunut kiinnostavia ihmisiä, ja minä olen astunut heidän elämäänsä.

2. Olen kirjoittanut ton Saatanan Kirjan loppuun.

3. Olen saanut jonkun lupaamaan, että se julkaistaan. Ja uskomaan siihen ja minuun ja tähän koko juttuun.

That's it. Jos nämä asiat tapahtuvat, elämäni mullistuu niin täydellisesti että pääni saattaa räjähtää. Haluan että se räjähtää, saatana.