tiistai 29. marraskuuta 2011

Raivosta

On taas tunne, että maailma kulkee eteenpäin. Viime talvena tämä tunne oli erityisen voimakas ja läsnä koko ajan - ehkä se palaa taas täksi talveksi?

Sankarin on lähtökohtaisesti mahdoton täysin ymmärtää tavallisen ihmisen aivotoimintaa. Eläinaktivistin on oltava äärimmäisen varovainen ja harkittava askelensa hyvin tarkkaan, ettei psykologisilla lukoilla ja pahalla ololla varustettu tavallinen ihminen suutu tai närkästy tai turhaan huvitu. On valittava sanansa tarkkaan, varottava syyllistämästä, kammattava tukka nätisti. Jos ajattelee, millainen suomalainen eläinoikeusliike oli vaikkapa pehmeässä lapsuudessani 90-luvulla ("TYHMÄ ITSEKÄS IHMINEN PUKEE TURKIN ELÄIMEN"), niin kehitys on ollut valtavaa. Oikeutta eläimillehän näyttää melkein salonkikelpoiselta! Tämä lienee yksi syistä, miksi tavallinen ihminenkin alkaa hiljalleen katsoa asioita aavistuksen verran uudenlaisesta kulmasta.

Oma suhteeni ulkomaailmaan on ollut ajoittain epäterveellisen vihainen. Pahimpina päivinä olen lähtenyt ulos ovesta kuin sotaan. Olen kulkenut ulkona kaulus pystyssä ja mulkoillut McDonald'seja ilkivaltavisioita päässäni ("Jos nyt iskisin tuon tolpan ikkunasta sisään..."). Ilkivalta on silti ollut todellinen vaihtoehto vain kerran, kun öisillä kaduilla harhaillessani tulin työntäneeksi "viljapossua" mainostavan kyltin kumoon. ("Viljapossu" on huvittava sana: "vilja-" saa sen kuulostamaan turvalliselta, kiltiltä kasvisruoalta ja "-possu" lopettaa sen rennosti, kotoisasti ja humoristisesti. Kuka muka mainostaisi "viljasikaa"?)

Riehuminen on hauskaa mutta ei ratkaisu; ratkaisu on hymy. Kiltti, kärsivällinen, ymmärtävä hymy. Riehuminen on tarpeetonta, vanhanaikaista. Yhteiskuntaa ei tarvitse hajottaa, sillä totuus on puolellamme. Yhteiskunta on muuttunut. Se on valmis kuuntelemaan. Onko mitään syytä kostaa kuuntelijalle?

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Sankaruudesta

Kaikki ihmiset eivät ole sankareita.

Tarkentaen: hyvin harva ihminen on sankari. Suurin osa meistä katsoo pois, kun luokan hylkiö saa selkäänsä. Jotkut meistä tirskuvat lyödylle, toiset hymyilevät lyöjälle. Joku meistä on se, joka todella lyö - hänestä pidetään aina enemmän kuin siitä, joka käskee lyöjää lopettamaan.

Kukaan ei pidä sankarista. Me haluamme kiusata tai ainakin katsoa pois. Kukaan ei saa häiritä välinpitämättömyyttämme. Sellainen pikkumainen syyllistäminen tuntuu pahalta: Et sinä voi riistää minulta oikeutta kiusata! Et voi pakottaa katsomaan! Eikö täällä saa enää pitää hauskaa!

Pelastamme mieluummin oman kalliin mielenrauhamme kuin sen onnettoman, jota lyödään.

Elämä eläinaktivistina 2010-luvulla ei ole helppoa. Vuonna 2011 eläinaktivisti on ilonpilaaja ja häirikkö. Kukaan ei halua eläinaktivistin olevan oikeassa; leikimme mieluummin, ettei mitään vääryyttä ole olemassakaan. Uskottelemme itsellemme, että eläinaktivistilla on jokin Salainen Agenda, jota hän ajaa tällaisen hämärän "eläinoikeustoiminnan" valeasussa. Hys, elukoilla on kaikki ihan hyvin.

Sumuisessa tulevaisuudessa lyöjät ja poiskatsojat ovat pitävä eläinaktivistista, koska kaikki pitävät: tällainen kuuluu ajalle ominaisiin hyvä/paha-asetelmiin, jotka kaikille opetetaan kotona, koulussa ja tietokoneella. Tulevien sukupolvien lyöjät ja poiskatsojat luulevat pitävänsä eläinaktivistista siksi, että ovat itse syntyjään sankareiden puolella - herätkää, vuoden 2092 torvelot: jos eläisitte minun aikaani, ette hyvin todennäköisesti pitäisi eläinaktivistista. Halveksutte Adolf Hitleriä nyt, mutta älkää viitsikö valehdella itsellenne, että tekisitte niin vuoden 1940 natsi-Saksassa. Te olette syntyjänne lyöjiä ja poiskatsojia aivan yhtä paljon kuin ne vuoden 2011 lyöjät ja poiskatsojat, jotka nyt tallovat sian nälkänsä alle mutta väittävät "vastustavansa orjuutta totta kai". Kaikki aikalaiseni lyöjiä ja poiskatsojia myöten vastustavat orjuutta siksi, että se on ajan henki, mutta hyvin harvalla tämä, voih, liikuttava ihmisarvon kunnioitus on oman moraalisen pohdiskelun tulosta.

Ihmisarvo ei ole ihmiselle sen luonnollisempi ajatus kuin sian arvo. Ihmisarvon ajatus ei kulje geeneissämme. Sian arvon ajatus ei kulje geeneissämme. Vain se, joka vuonna 1750 vastusti orjuutta, vastusti orjuutta sydämestään. Vain se, joka vuonna 2011 vastustaa lihateollisuutta, vastustaa lihateollisuutta sydämestään.

Ihmiset elävät valheessa omasta moraalisesta kehittyneisyydestään: suurin osa meistä, jotka vuonna 2011 vastustamme orjuutta, vastustaa orjuutta vain koska on oppinut tekemään niin. Ihminen ei ajattele itse, jos joku muu voi ajatella hänen puolestaan.

En tiedä, ymmärtäisinkö vastustaa orjuutta, jos eläisin vuonna 1750. Haluan, kuten kaikki muutkin, uskoa asian olevan näin. Mutta minulla, toisin kuin monilla muilla, on jotain konkreettista pohjaa uskomukselleni: nyt, vuoden 2011 vastatuulessa, ymmärrän jostain syystä vastustaa lihateollisuutta. Uskon sian arvoon - ehkäpä olisin osannut myös uskoa ihmisen arvoon aikana, jona kunnon ihmiset eivät osanneet?

Kaikki tietävät, että eläinaktivisti on hyvän puolella. Kaikki tietävät, että hän on oikeassa. Tässä suhteessa mitään ristiriitaa ei ole. Ongelma vuoden 2011 Rehdeille Tavallisille Kunnon Ihmisille onkin, että eläinaktivisti on liian hyvä ja liian oikeassa. Kohtuus kaikessa, saatanan ituhipit! (Vuoden 1750 muunnelma: Kohtuus kaikessa, saatanan maanpetturit!)

Surisin tätä, mutta suru on luovuttamista: vihaan tätä. On kuitenkin pidättäydyttävä vihaamasta sitä, joka katsoo pois - on vihattava sitä, mitä hän ei halua nähdä. Häntä on jaksettava ymmärtää, jotta hän lopulta katsoisi. Tämän päänkääntämisurakan keskellä on vieläpä jaksettava hymyillä.

Kaikkein kauheinta vuoden 2011 Rehdissä Tavallisessa Kunnon Ihmisessä on hänen epäjohdonmukaisuutensa. Hän vihaa sitä, joka syyllistää ja käskee luopumaan heikomman lyömisen hauskanpidosta - hän toisin sanoen vihaa aktivistia. Sen sijaan, että hän kostaisi aktivistille, tuhoaisi vaikkapa aktivistin infokojun, hän kostaakin sille, jonka aktivisti haluaa pelastaa: eläimelle. Kostaakseen eläinaktivistille Kunnon Ihminen päätyy ostamaan ison läjän lihaa.

Ei sitä lihaa ole aktivistista irrotettu, epälooginen ystäväni. Se liha on peräisin eläimestä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään raivostuttavaa; eläimestä, joka ei ole syyllistänyt sinua, pakottanut sinua katsomaan tai käskenyt sinua olemaan lyömättä; eläimestä, joka elää helvetissään vailla aavistustakaan sinusta tai minusta tai mistään muustakaan tehtaan seinien ulkopuolella.

Jos haluatte kostaa minulle, ampukaa minut. Repikää minut, kiduttakaa minua, tuhotkaa omaisuuteni - mutta jättäkää sika rauhaan. Sikaa ette tekään vihaa. Sialle te ette halua kostaa.

Ainut argumentti lihateollisuuden olemassaololle on tietysti seuraava: "Liha on hyvää." Tätä pidetään jonkinlaisena tyhjentävänä oikeutuksena, jonka musertavan painon alla mitään moraalista keskustelua ei tarvitse edes käydä. Kun liha on hyvää, niin liha on hyvää - ja se siitä.

Mutta mitä siitä, että liha on hyvää? Miksei jokaiselle ole itsestäänselvää, että on parempi elää vaikkapa pelkillä käpristyneillä rusinoilla kuin antaa senttiäkään lihateollisuudelle? Mikseivät kaikki ole sankareita?

En tiedä. Tiedän kuitenkin, että mieluummin nielisin kymmenen litraa löysää paskaa kuin löisin heikompani katuun. Mieluummin amputoisin itseltäni jalan kuin astuisin sillä maahan lyödyn yli.

Tällainen olen, enkä ole aikeissa muuttua. Kaikein pimeyden, väsymyksen, epätoivon ja katkeruuden keskellä minulla on sentään ylpeyteni. Siitä on pidettävä kiinni, että jaksaa elää ja taistella toisten elämän puolesta.

lauantai 19. marraskuuta 2011

I'm not sure if I know what happiness is. I've heard that it's a pleasant state of stagnation, which I find extremely strange. I only feel "happy" when a strong feeling of excitement or hope - often the same thing - touches me. I only feel happy when I'm so excited that it's almost unhealthy; when I wander the streets at night, with a manic smile on my face. To me, happiness is surfacing after weeks of desperation, not floating without a sense of danger.

perjantai 18. marraskuuta 2011

goodness + intellect = Animalia
goodness + madness = Animal Liberation Front
goodness + madness + intellect = Justice for Animals
goodness + madness + intellect + self-indulgence = a writer

torstai 17. marraskuuta 2011

Muutama sana perussuomalaisista

Kuten tiedämme, perussuomalaiset voi jakaa kahteen koulukuntaan: soinilaisiin ja halla-aholaisiin. Ainut hyväksyttävä syy äänestää perussuomalaisia on tietysti halla-aholaisuuden (Maahanmuuttokriittisyyden) edustaminen. Soinilaisuuteen kallellaan ovat ainoastaan ihmiset, jotka eivät ilman Soinin kameraan suuntautuvia tihrusilmiä äänestäisi ollenkaan - tässä tapauksessahan henkilöllä olisi eettinen velvollisuus jättää äänestämättä, mutta koska soinilaisuudelle äänensä antavat eivät ylipäätään tiedosta mitään eettisiä velvollisuuksia saati välitä niistä, äänestävät he silti.


1.

Jos haluamme olla turvassa Soinin iskulauseiden hurmiolta ja kaksoisleuan luokseen kutsuvalta kotoisuudelta, on meidän ymmärrettävä vain yksi asia:

Timo Soini ei aja mitään.

Asia on näin yksinkertainen. Timo Soini ei ole politiikassa jonkin aatteen, ajatuksen, ideologian tai poliittisen päämäärän ajamana vaan vain ja ainoastaan itsensä takia. Hän on täällä ja menestyy, koska osaa laskelmoida paremmin kuin useimmat ja ujuttautua mihin tahansa rakoon juuri oikealla hetkellä, vastata vielä ääneen lausumattomiin toiveisiin täsmällisen oikeilla sanoilla. Timo Soini ei pukeudu rumasti siksi, etteikö osaisi pukeutua hyvin, vaan siksi, että hän tiedostaa rumasti pukeutumisen kiistämättömät hyödyt.

En ole psykiatrian ammattilainen, joten en väitä kykeneväni tyhjentävään diagnoosiin. Silti Soinin toimintaa seuratessani en voi estää epämiellyttävää aavistusta raapimasta niskaani: kärsi (tai oikeammin: nautti) Timo Soini psykopatiasta tai ei, seurailee hänen tarinansa psykopaattien tallomia pimeitä polkuja. [Tässä vaiheessa tiedoksi: Psykopaatit ovat useimmiten kaikkea muuta kuin kirveen kanssa heiluvia hulluja. Psykopaatti on hurmaava ja miltei yliluonnollisen miellyttävä ja nousee pelottavalla liukkaudella yhteiskunnan ylimmille portaille; siinä missä psykopaatteja on kaikista ihmisistä prosentti, on heitä toimitusjohtajista neljä prosenttia. Se on paljon.]

Ensinnäkin Timo Soini sanoo aina täsmälleen sen, minkä haluamme kuulla - tai pikemminkin täsmälleen sen, minkä hän tietää Uhrinsa haluavan kuulla. Hän hurmaa Uhrinsa järjestelmällisesti ja suunnitellusti. Timo Soini ei tee virheitä. Timo Soini ei voi jäädä kiinni: kun hän yllättäen kääntää poliittisen mielipiteensä ylösalaisin tai kompastuu omaan valheeseensa, näyttää hänen kompurointinsakin herttaiselta. Hän osaa pusertaa virheensä muotoon, joka nostaa myötätunnon kyynelen Uhrin silmäkulmaan. Tökeröimmänkin valheensa hän taikoo muutamalla sanalla Inhimillisyydeksi, häikäilemättömimmän petoksen Suoraselkäisyydeksi - ja ennen kuin hänen vihollisensa ehtivät hieraista silmiään, on hän jo lyllertänyt tiehensä ja perussuomalaisten kannatusluvut nousseet kolme prosenttiyksikköä. Tämä on taikaa; tämä on hurmosta; tämä on jumaluutta; ja, Soinille, tämä on peliä.

Psykopaatin ihmeellisin kyky on saada uhrinsa uskomaan, että hän on tämän ystävä. Ottamatta vieläkään selvää kantaa Soinin mahdolliseen psykopaattisuuteen voin vain löytää hikoiluttavia yhtäläisyyksiä Soinin ja psykopaatin prototyypin käyttäytymismalleista.

Soinin kannattajakuntaa ivataan ahkerasti paperintuoksuisissa älykköpiireissä, mutta on selvää, ettei kukaan halveksu tätä ihmisryhmää yhtä paljon kuin Timo Soini itse. Hän pitää äänestäjäänsä (Uhriaan) lähtökohtaisesti aivan toivottomana tomppelina: äänestäjä, jonka hän mielessään näkee ja jota hän jatkuvasti pitää pilkkanaan, on hänen mielikuvissaan henkilö, joka ei ymmärrä politiikasta edes yksinkertaisimpia perusteita eikä välitä mistään muusta kuin omista henkilökohtaisista eduistaan. Soini näkee äänestäjässään ihmisen, joka on paitsi tyhmä, lapsenomainen ja tietämätön (jonka hurmaamiseksi toisin sanoen riittäävät inhimillisesti siistimättä jätetyt nenäkarvat) myös äärimmäisen itsekeskeinen. Soini näkee mahdollisen äänestäjänsä välineenä, laitteena, jonka toimintaa hän voi objektiivisesti tutkia ja tarkkailla - sitten hän voi iskeä juuri oikeaan kohtaan, täyttää juuri oikean tarpeen, näiden tutkimustulostensa mukaisesti. (Toivoisin, että hänen luotaantyöntävä mielikuvansa äänestäjästään olisi pelkkää fiktiota, mutta pelkäänpä, että se on surullista faktaa.) Soini tietää äänestäjänsä olevan epämääräisen tyytymätön ja vihainen, ja siksi hän tarjoaa heille purkautumiskanavista tyydyttävintä, helppoa tietä onneen:

Teidän tyytymättömyytenne ei suinkaan ole upporikkaiden herrojen syytä! (Olisi aivan liian vaikeaa ja monimutkaista suunnata syyttävää sormea pilvien korkeudelle linnoittautuneisiin toimitusjohtajiin - heillä olisi ehtymätön voima vastata takaisin kymmenkertaisella voimalla.) Teidän tyytymättömyytenne todellinen syypää ovat ne, joiden päällä te istutte: teillä menee huonosti sen takia, että kaiken maailman romanit, somalit, homot, transut, performanssitaiteilijat, kettutytöt, viherpiipertäjät, possut, sudet ja lehmät ovat olemassa. He aiheuttavat teidän pahoinvointinne - niinpä tuhoamalla heidät, kostamalla heille te löydätte sen, minkä he (ne) ovat teiltä ryöstäneet: onnen, rauhan, tyytyväisyyden.

Antakaa siis äänenne minulle ja katsokaa, kuinka minä tuhoan heidät! Katsokaa, kuinka minä pelastan teidät heidän musertavalta, kuvottavalta olemassaololtaan!

Tällaisin keinoin menestyminen on tietysti äärimmäisen helppoa. Normaalin Ihmisen pahoinvoinnista syytetyiksi joutuvat ne, joilla ei yksinkertaisesti ole voimaa tai keinoja väittää vastaan: olennot, jotka eivät ole (Normaalin Ihmisen näkökulmasta) tavallisia. Strategia on sama kuin koulukiusaajalla: nostetaan potkittavaksi se, joka harmikseen erottuu joukosta. Kun hyökkäämme hänen kimppuunsa, ei hän voi muuta kuin tulla erilaisuutensa teurastamaksi; hän voi vain hukkua Tavallisuuden suunnattoman valtameren tukehduttavaan, harmaaseen veteen.

Ovelaa, älykästä, ihailtavan hienosti laskelmoitua - mutta ei reilua.

Reiluus ei kuulu Timo Soinin ihanteisiin: myötätunto on heikkoutta, oikeudenmukaisuus huonoa peliä. Jos kerran on vahva, on vahvimman oikeutta myös käytettävä: Sori, paska mäihä, mutta kävelen nyt ylitsesi. Oma vikasi, kun et omista raajoja joilla raahautua sivummalle.

Jos Timo Soinilla on mielipiteitä, eivät ne vaikuta hänen julkisesti edustamaansa politiikkaan. Kaikella hänen toiminnallaan on vain yksi päämäärä: Oma Hyöty. Timo Soini on politiikassa, jotta me näkisimme Hänet; jotta antaisimme Hänelle suosiomme; jotta antaisimme Hänelle rahamme; jotta luovuttaisimme Hänelle tahtomme; jotta Hän Itse saisi valtaa; jotta me niin kuin tulevatkin sukupolvet ikuisesti muistaisimme, että kerran tässä pienessä maassa loisti kirkkaista tähdistä kirkkain: Timo Soini.

Valta, suosio, menestys, raha. Siinä Timo Soinin motiivit.

Ja jos olet hänen tiellään, on vastaan tappeleminen turhaa; olet mennyttä jo ennen kuin hänen kotoisen kuraiseksi naamioidun saappaansa varjo lankeaa yllesi.



2.

Jussi Halla-aho on ilmiönä ja varsinkin ihmisenä niin äärimmäisen erilainen kuin Timo Soini, että on omituista että he ylipäätään edustavat samaa puoluetta. Useimmiten Halla-aho nähdään näistä kahdesta vaarallisempana hahmona, jonkinlaisena sarjamurhaajamaisena mörkönä: jos toinen heistä on psykopaatti, niin sen on suorastaan pakko olla jäänkylmä Halla-aho eikä pulska ja pullantuoksuinen hauskasetä-Timppa. Soinin olemus suorastaan kutsuu polvelle istumaan ja luettelemaan lahjatoiveita jouluksi - Halla-aho sen sijaan näyttää keski-ikään ehtineeltä koulusurmaajalta, jonka itsemurhayritys epäonnistui.

On kuitenkin kiistaton tosiasia, että Jussi Halla-aho ei ole psykopaatti. Halla-aho on politiikassa siksi, että hän ajaa jotakin. Hänellä on ihka oikea agenda, muukin kuin Hän Itse ja Oma Hyöty. Hän ei ole mukana pelkkien henkilökohtaisten, yksityisten intressiensä takia, minkä voimme päätellä muun muassa siitä, ettei Jussi Halla-aho missään nimessä ole hurmaava. Halla-aho on syrjäänvetäytyvä, epäsosiaalinen ja kiltin ja harmittoman oloinen, punastuu helposti ja näyttää kaunan riuduttamalta; koko kansan toreja paremmin hän sopii hämärään huoneeseen näppäimistönsä ääreen. Vasta tässä ympäristössä hän voi omaksua roolin, josta hänet tunnemme: vasta tässä ympäristössä hän ottaa käyttöönsä vihaisen, pelottoman ja verbaalisesti lahjakkaan älykön viiltävät sanankäänteet. Hän ei juurikaan miellytä tai edes yritä miellyttää Normaalia Ihmistä.

Tämä nuoleskelun puute näyttää hänen ihailijoihinsa lukeutumattomalle äärimmäiseltä; voi sanoa, että suurimmalle osalle Halla-ahon Linnoituksen ulkopuolista maailmaa hänestä välittyvät vain äkäiset herjat. [Tässä vaiheessa on harmikseni mainittava, että sille, miksei ulkomaailma ymmärrä mitä Halla-aho tavoittelee, on olemassa yksinkertainen syy: Halla-aho kohtelee ulkomaailmaa huonosti. Hän suhtautuu lähtökohtaisen vihaisesti jokaiseen, joka ei häntä ymmärrä, ja pitää näin ollen huolta siitä, ettei tämä joku myöskään tule koskaan, ikinä ymmärtämään häntä. Halla-ahon kaikkiin muihin kuin kannattajiinsa kohdistama viha tuntuu enenevissä määrin olevan ulkokohtaista temppuilua, tyhmemmille naureskelua, hauskan esityksen vetämistä niille, jotka häntä ymmärtävät. Tätä performanssia vetäessään hän tulee unohtaneeksi varsinaisen asiansa. Niin paljon kuin hän tästä asiastaan välittääkin, näyttää hän olevan valmis uhraamaan sen uuvuttavan show'nsa edestä. Tässä hänen käytöksensä lähestyy pelottavasti Soinia. Tämä on harmillista, sillä juuri epäsoinilaisuus on melankolisissa ja aina pettyneissä silmissäni hänen suurin ansionsa.]

Joka tapauksessa Halla-aho on vihainen ja lahjomaton. Hän on syrjemmälle vetäytyvä ja terävä. Hän on älykäs (ei tietenkään sosiaalisessa mielessä, mutta en ole minäkään). Tällaisilla hyveillä siunattuna hänellä pitäisi siis olla suurin osa niistä ominaisuuksista, jotka lämmittävät omaa sydäntäni. Kaiken johdonmukaisuuden mukaan minun pitäisi siis tuntea edes heiveröistä kiintymystä Halla-ahoon, jonkinlaista sukulaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä valitettavasti Halla-aholta puuttuu jotain hyvin tärkeää.

Ensin on tarkasteltava hänen vihaansa. Viha on parhaimmillaan välinpitämättömyyden vastakohta ja siksi ominaisuuksista jaloimpia. Mutta Halla-aholta puuttuu lämpö. Hänen vihansa ei hehku punaisena, höyryä tai polta sormia; hänen vihansa on kylmää ja pistävää kuin jääpuikko.

Tämä johtuu siitä, ettei Halla-aho puolusta ketään - hän vain vastustaa. Hän ei suojele sitä, jota rakastaa, vaan yksinkertaisesti vastustaa sitä, jota inhoaa. Hänen vihansa ei nouse taistelusta jonkun puolesta vaan taistelusta jotakuta vastaan. Hän lähtee hyökkäykseen ilman, että hänen selkänsä takana olisi ketään, jonka puolesta uhrautua. Tämä on valtava puute. Jos hän jotakin suojelee, niin asioita: arvoja, tapoja, kulttuuria. Tästä syystä hänen taistelunsa tuntuu ontolta; arvot, tavat ja kulttuuri eivät ole lihallisia. Ne eivät hengitä.

Vaikkapa kettujen puolesta maineensa, vapautensa ja terveytensä uhraavan kettupojan rinnalla Halla-ahon taistelu haisee pahvilta. Halla-ahon taistelussa ei ole hulluutta, paloa tai intohimoa - ja ilman näitä elintärkeitä ominaisuuksia ei taistelukaan tunnu oikein miltään. Hänen taistelunsa ei sytytä rakennuksia tuleen tai heitä kiviä ikkunoihin. Hänen taistelunsa on täsmällisesti ja vakain käsin viskottuja tikareita ja hiekoittamattomia jalkakäytäviä. Hänen taistelunsa ei ole rikollista. Hänen taistelunsa ei nosta kiellettyä virnettä huulillesi. Ja ennen kaikkea: hänen taistelunsa ei tuo tunnetta, että taistelija käy hyvyyden puolesta pahuutta vastaan, vaan tunteen, että taistelija käy järjen puolesta hölmöilyn kimppuun. Oikean taistelu Väärää vastaan ei ole mitään verrattuna Hyvän taisteluun Pahaa vastaan.

Vaikka Halla-aho kykenee lapsellisuuteen, ei hänen toimissaan ole lapsenmielisyyttä. Hänessä ei erityisemmin ole huumoria. Hänessä ei ole yllätyksiä. Kun hän nauraa itselleen, tuntuu nauru pakotetulta. Hänen lapsellisuutensakin on tylsää, seitsemän miljardia kertaa nähtyä. Hänen lapsellisuutensa on kyvyttömyyttä suhtautua omaan itseen kriittisesti ja ehdotonta puolueellisuutta: siksi, että vihervasurihipit ovat väärässä mamuasioissa, ovat he väärässä aivan kaikessa. Kasvisruokapäivä ei saa tapahtua, sillä se olisi voitto vihervasurihipeille. Niin, niin, vihervasurihipit eivät ehkä ole pahoja vaan naiiveja, siis liian hyviä, ja siksi lähtökohtaisesti väärässä. Heidän on kärsittävä, kohdattava hirmuinen rangaistus, epäonnistuttava asiassa kuin asiassa.

Toisin sanoen Halla-aho on puoluepoliittisten kahleidensa vanki eikä kohtaa asioita erillisinä asioina vaan osana milloin mitäkin ideologista kokonaisuutta (joko Väärää tai Oikeaa). Asiaa tärkeämpää on se, kuka asian ilmaisee. Tällainen asennoituminen vie häneltä paljon potentiaalisia kuuntelijoita. [Puheet lännen uppoamisesta olisi helpompi ottaa vakavasti, jos Halla-ahon suhtautuminen ongelmiin ja mahdollisiin katastrofeihin olisi johdonmukainen ja kypsempi; se, että ilmastonmuutoksesta puhuu perkeleen ituhippi, ei tarkoita, etteikö ilmastonmuutos olisi todellinen ongelma tai etteikö sille saisi tehdä mitään. Ja niin edelleen.] 



Kaikkein harmillisinta on, ettei Halla-ahon tyyli kestä loppuun asti. Minua eivät niinkään häiritse hänen - tsot, tsot - Asiattomat Kommenttinsa, vaan se, ettei hän pidä niistä kiinni. Hän selittelee ja pyytelee anteeksi: vitsi, vitsi, hei huumoria! Halla-aho ei osaa päättää, ollako asiallisen ympäripyöreä poliitikko vai paskamaisen suorapuheinen häirikkö, vaan jää tuskastuttavasti näiden kahden välimaastoon heilumaan. Hän tietää kyllä erinomaisesti, mitä tuhmasta kommentista seuraa - miksi hän siis laskee sitä alunperinkään vesille vain vetääkseen sen takaisin heti kun siihen reagoidaan? Onko tarkoituksena vain saada huomiota? Ei kai Halla-aho ole samanlainen Oman Itsen esittelijä kuin joulupukki-Soini?

Ei kai?

Nyt minun on jälleen vedettävä mukaan Perkeleen Ituhipit. Heistä parhaimmat edustavat ihanteellista anteeksipyytelemättömyyttä. Heistä parhaimmat sylkevät eivätkä selittele. He seisovat juttujensa takana vaikka valtakunnanlaajuisen lynkkauksen läpi.

Englannin pahamaineisin kettupoika Morrissey kauhistutti Normaaleja Ihmisiä heinäkuussa väittämällä, ettei Norjan joukkomurha "ollut mitään verrattuna siihen, mitä McDonald's tekee joka päivä". Aivan hourahtanutta! Ennenkuulumatonta! Eikö kunnon ihminen saa enää hampurilaista syödä ilman että Breivikiksi haukutaan? Toinen samanlainen sekopää on Pentti Linkola, joka haaveilee ihmisten järjestelmällisestä joukkotuhosta ja muotoilee nämä päiväunensa hyvin jäsennellyiksi virkkeiksi.

Huh mitä hulluja.

He eivät pyytele anteeksi.

Oli miten oli:

Hyvä (ei liian hyvä) Jussi Halla-aho, voisinpa pitää sinusta. Usko minua: Olen yrittänyt. Olen todella, todella yrittänyt.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Aloitan nyt "blogin"

En nuku.

Tai nukun, mutten 17-vuotiaalle kädelliselle riittäviä määriä; menen nukkumaan yleensä vasta sitten kun ulkoa alkaa kuulua töihinsä ja kouluihinsa suuntaavien ihmisten liikettä (tai siis kulkuneuvojen liikettä - joka tapauksessa nämä ihmiset istuvat niissä). Vajoan uneen voitonriemuiseksi pakotettu hymy huulillani.

Yöni ovat naurettavien ja joskus maanisten hetkien sarjoja. Syötyäni ruisleipää pimeässä olohuoneessa hapuilen todella masentavien kirjojen täyttämästä kirjahyllystä umpimähkäisesti jonkin kirjan - sitten palaan huoneeseeni saadakseni selville, että kirja on venäjänkielinen matkakertomus (tai jotakin venäjänkielistä joka näyttää matkakertomukselta). Sitten kirjoitan kolme lyhyttä muistiinpanoa, jotka olen muuttava oman kirjani lauseiksi aamulla (tai siis illalla). Pyörittelen käsivarsiani koska takaraivoni on puutunut. Avaan radion ja kuuntelen pinnallisia hittejä menneiltä vuosikymmeniltä. Tunnen yhtäkkistä lempeyttä koko ihmiskuntaa kohtaan: näen mielessäni sikoja tehokasvattavan pariskunnan, näen kuinka he asettuvat väsyneinä ja psyykkisten puolustuskeinojensa rauhoittamina nukkumaan, huokaan heltyneenä ja taputan heitä kuvitteellisella kädelläni (joka on kolmas käteni) päähän: voi voi, pikku kullat. Aamulla (tai siis illalla) armeliaisuuteni pelottaa minua.

Haluaisin lukea kaikenlaista, mutta Kaikenlaisen hankkiminen on niin monimutkaista. Se edellyttää yleensä jonkinlaista vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa, mutta pidän ympäröivälle yhteiskunnalle mykkäkoulua. Identifioidun lukeneeksi ihmiseksi, vaikka ylevimmät lukuelämykseni rajoittuvat Harry Potteriin (jota ei tietenkään tule väheksyä).

Ja kun pyöräilen ympäri kotikaupunkiani, katselen ahnaasti ihmisten ikkunoita. Nautin heidän idyllistään; minäkin voisin huolia sellaisen joutavan eli turvallisen elämän kuin he, ja tämä mahdollisuus lämmittää katkeraa sydäntäni: näen itseni syömässä joulukinkkua karppaavien tavallisten ihmisten ympäröimänä. Aamulla, ei vaan illalla ajatus herättää minussa pakokauhua.

Tulin täten kuvanneeksi erään syrjäytyneen suomalaisnuoren elämän, toisin sanoen omani, jota puolielän ylpeydellä. En todellakaan ole "elämääni" "tyytyväinen". Kuinka kauhistuttavan mitätön elämäni olisikaan, jos voisin olla siihen tyytyväinen.

Sitten (kohta?) kun olen jollekulle jotakin merkitsevä kirjailija, tällä kaikella on ehkä jotain väliä. Jopa minulle.