Raivosta

On taas tunne, että maailma kulkee eteenpäin. Viime talvena tämä tunne oli erityisen voimakas ja läsnä koko ajan - ehkä se palaa taas täksi talveksi?

Sankarin on lähtökohtaisesti mahdoton täysin ymmärtää tavallisen ihmisen aivotoimintaa. Eläinaktivistin on oltava äärimmäisen varovainen ja harkittava askelensa hyvin tarkkaan, ettei psykologisilla lukoilla ja pahalla ololla varustettu tavallinen ihminen suutu tai närkästy tai turhaan huvitu. On valittava sanansa tarkkaan, varottava syyllistämästä, kammattava tukka nätisti. Jos ajattelee, millainen suomalainen eläinoikeusliike oli vaikkapa pehmeässä lapsuudessani 90-luvulla ("TYHMÄ ITSEKÄS IHMINEN PUKEE TURKIN ELÄIMEN"), niin kehitys on ollut valtavaa. Oikeutta eläimillehän näyttää melkein salonkikelpoiselta! Tämä lienee yksi syistä, miksi tavallinen ihminenkin alkaa hiljalleen katsoa asioita aavistuksen verran uudenlaisesta kulmasta.

Oma suhteeni ulkomaailmaan on ollut ajoittain epäterveellisen vihainen. Pahimpina päivinä olen lähtenyt ulos ovesta kuin sotaan. Olen kulkenut ulkona kaulus pystyssä ja mulkoillut McDonald'seja ilkivaltavisioita päässäni ("Jos nyt iskisin tuon tolpan ikkunasta sisään..."). Ilkivalta on silti ollut todellinen vaihtoehto vain kerran, kun öisillä kaduilla harhaillessani tulin työntäneeksi "viljapossua" mainostavan kyltin kumoon. ("Viljapossu" on huvittava sana: "vilja-" saa sen kuulostamaan turvalliselta, kiltiltä kasvisruoalta ja "-possu" lopettaa sen rennosti, kotoisasti ja humoristisesti. Kuka muka mainostaisi "viljasikaa"?)

Riehuminen on hauskaa mutta ei ratkaisu; ratkaisu on hymy. Kiltti, kärsivällinen, ymmärtävä hymy. Riehuminen on tarpeetonta, vanhanaikaista. Yhteiskuntaa ei tarvitse hajottaa, sillä totuus on puolellamme. Yhteiskunta on muuttunut. Se on valmis kuuntelemaan. Onko mitään syytä kostaa kuuntelijalle?