torstai 17. marraskuuta 2011

Muutama sana perussuomalaisista

Kuten tiedämme, perussuomalaiset voi jakaa kahteen koulukuntaan: soinilaisiin ja halla-aholaisiin. Ainut hyväksyttävä syy äänestää perussuomalaisia on tietysti halla-aholaisuuden (Maahanmuuttokriittisyyden) edustaminen. Soinilaisuuteen kallellaan ovat ainoastaan ihmiset, jotka eivät ilman Soinin kameraan suuntautuvia tihrusilmiä äänestäisi ollenkaan - tässä tapauksessahan henkilöllä olisi eettinen velvollisuus jättää äänestämättä, mutta koska soinilaisuudelle äänensä antavat eivät ylipäätään tiedosta mitään eettisiä velvollisuuksia saati välitä niistä, äänestävät he silti.


1.

Jos haluamme olla turvassa Soinin iskulauseiden hurmiolta ja kaksoisleuan luokseen kutsuvalta kotoisuudelta, on meidän ymmärrettävä vain yksi asia:

Timo Soini ei aja mitään.

Asia on näin yksinkertainen. Timo Soini ei ole politiikassa jonkin aatteen, ajatuksen, ideologian tai poliittisen päämäärän ajamana vaan vain ja ainoastaan itsensä takia. Hän on täällä ja menestyy, koska osaa laskelmoida paremmin kuin useimmat ja ujuttautua mihin tahansa rakoon juuri oikealla hetkellä, vastata vielä ääneen lausumattomiin toiveisiin täsmällisen oikeilla sanoilla. Timo Soini ei pukeudu rumasti siksi, etteikö osaisi pukeutua hyvin, vaan siksi, että hän tiedostaa rumasti pukeutumisen kiistämättömät hyödyt.

En ole psykiatrian ammattilainen, joten en väitä kykeneväni tyhjentävään diagnoosiin. Silti Soinin toimintaa seuratessani en voi estää epämiellyttävää aavistusta raapimasta niskaani: kärsi (tai oikeammin: nautti) Timo Soini psykopatiasta tai ei, seurailee hänen tarinansa psykopaattien tallomia pimeitä polkuja. [Tässä vaiheessa tiedoksi: Psykopaatit ovat useimmiten kaikkea muuta kuin kirveen kanssa heiluvia hulluja. Psykopaatti on hurmaava ja miltei yliluonnollisen miellyttävä ja nousee pelottavalla liukkaudella yhteiskunnan ylimmille portaille; siinä missä psykopaatteja on kaikista ihmisistä prosentti, on heitä toimitusjohtajista neljä prosenttia. Se on paljon.]

Ensinnäkin Timo Soini sanoo aina täsmälleen sen, minkä haluamme kuulla - tai pikemminkin täsmälleen sen, minkä hän tietää Uhrinsa haluavan kuulla. Hän hurmaa Uhrinsa järjestelmällisesti ja suunnitellusti. Timo Soini ei tee virheitä. Timo Soini ei voi jäädä kiinni: kun hän yllättäen kääntää poliittisen mielipiteensä ylösalaisin tai kompastuu omaan valheeseensa, näyttää hänen kompurointinsakin herttaiselta. Hän osaa pusertaa virheensä muotoon, joka nostaa myötätunnon kyynelen Uhrin silmäkulmaan. Tökeröimmänkin valheensa hän taikoo muutamalla sanalla Inhimillisyydeksi, häikäilemättömimmän petoksen Suoraselkäisyydeksi - ja ennen kuin hänen vihollisensa ehtivät hieraista silmiään, on hän jo lyllertänyt tiehensä ja perussuomalaisten kannatusluvut nousseet kolme prosenttiyksikköä. Tämä on taikaa; tämä on hurmosta; tämä on jumaluutta; ja, Soinille, tämä on peliä.

Psykopaatin ihmeellisin kyky on saada uhrinsa uskomaan, että hän on tämän ystävä. Ottamatta vieläkään selvää kantaa Soinin mahdolliseen psykopaattisuuteen voin vain löytää hikoiluttavia yhtäläisyyksiä Soinin ja psykopaatin prototyypin käyttäytymismalleista.

Soinin kannattajakuntaa ivataan ahkerasti paperintuoksuisissa älykköpiireissä, mutta on selvää, ettei kukaan halveksu tätä ihmisryhmää yhtä paljon kuin Timo Soini itse. Hän pitää äänestäjäänsä (Uhriaan) lähtökohtaisesti aivan toivottomana tomppelina: äänestäjä, jonka hän mielessään näkee ja jota hän jatkuvasti pitää pilkkanaan, on hänen mielikuvissaan henkilö, joka ei ymmärrä politiikasta edes yksinkertaisimpia perusteita eikä välitä mistään muusta kuin omista henkilökohtaisista eduistaan. Soini näkee äänestäjässään ihmisen, joka on paitsi tyhmä, lapsenomainen ja tietämätön (jonka hurmaamiseksi toisin sanoen riittäävät inhimillisesti siistimättä jätetyt nenäkarvat) myös äärimmäisen itsekeskeinen. Soini näkee mahdollisen äänestäjänsä välineenä, laitteena, jonka toimintaa hän voi objektiivisesti tutkia ja tarkkailla - sitten hän voi iskeä juuri oikeaan kohtaan, täyttää juuri oikean tarpeen, näiden tutkimustulostensa mukaisesti. (Toivoisin, että hänen luotaantyöntävä mielikuvansa äänestäjästään olisi pelkkää fiktiota, mutta pelkäänpä, että se on surullista faktaa.) Soini tietää äänestäjänsä olevan epämääräisen tyytymätön ja vihainen, ja siksi hän tarjoaa heille purkautumiskanavista tyydyttävintä, helppoa tietä onneen:

Teidän tyytymättömyytenne ei suinkaan ole upporikkaiden herrojen syytä! (Olisi aivan liian vaikeaa ja monimutkaista suunnata syyttävää sormea pilvien korkeudelle linnoittautuneisiin toimitusjohtajiin - heillä olisi ehtymätön voima vastata takaisin kymmenkertaisella voimalla.) Teidän tyytymättömyytenne todellinen syypää ovat ne, joiden päällä te istutte: teillä menee huonosti sen takia, että kaiken maailman romanit, somalit, homot, transut, performanssitaiteilijat, kettutytöt, viherpiipertäjät, possut, sudet ja lehmät ovat olemassa. He aiheuttavat teidän pahoinvointinne - niinpä tuhoamalla heidät, kostamalla heille te löydätte sen, minkä he (ne) ovat teiltä ryöstäneet: onnen, rauhan, tyytyväisyyden.

Antakaa siis äänenne minulle ja katsokaa, kuinka minä tuhoan heidät! Katsokaa, kuinka minä pelastan teidät heidän musertavalta, kuvottavalta olemassaololtaan!

Tällaisin keinoin menestyminen on tietysti äärimmäisen helppoa. Normaalin Ihmisen pahoinvoinnista syytetyiksi joutuvat ne, joilla ei yksinkertaisesti ole voimaa tai keinoja väittää vastaan: olennot, jotka eivät ole (Normaalin Ihmisen näkökulmasta) tavallisia. Strategia on sama kuin koulukiusaajalla: nostetaan potkittavaksi se, joka harmikseen erottuu joukosta. Kun hyökkäämme hänen kimppuunsa, ei hän voi muuta kuin tulla erilaisuutensa teurastamaksi; hän voi vain hukkua Tavallisuuden suunnattoman valtameren tukehduttavaan, harmaaseen veteen.

Ovelaa, älykästä, ihailtavan hienosti laskelmoitua - mutta ei reilua.

Reiluus ei kuulu Timo Soinin ihanteisiin: myötätunto on heikkoutta, oikeudenmukaisuus huonoa peliä. Jos kerran on vahva, on vahvimman oikeutta myös käytettävä: Sori, paska mäihä, mutta kävelen nyt ylitsesi. Oma vikasi, kun et omista raajoja joilla raahautua sivummalle.

Jos Timo Soinilla on mielipiteitä, eivät ne vaikuta hänen julkisesti edustamaansa politiikkaan. Kaikella hänen toiminnallaan on vain yksi päämäärä: Oma Hyöty. Timo Soini on politiikassa, jotta me näkisimme Hänet; jotta antaisimme Hänelle suosiomme; jotta antaisimme Hänelle rahamme; jotta luovuttaisimme Hänelle tahtomme; jotta Hän Itse saisi valtaa; jotta me niin kuin tulevatkin sukupolvet ikuisesti muistaisimme, että kerran tässä pienessä maassa loisti kirkkaista tähdistä kirkkain: Timo Soini.

Valta, suosio, menestys, raha. Siinä Timo Soinin motiivit.

Ja jos olet hänen tiellään, on vastaan tappeleminen turhaa; olet mennyttä jo ennen kuin hänen kotoisen kuraiseksi naamioidun saappaansa varjo lankeaa yllesi.



2.

Jussi Halla-aho on ilmiönä ja varsinkin ihmisenä niin äärimmäisen erilainen kuin Timo Soini, että on omituista että he ylipäätään edustavat samaa puoluetta. Useimmiten Halla-aho nähdään näistä kahdesta vaarallisempana hahmona, jonkinlaisena sarjamurhaajamaisena mörkönä: jos toinen heistä on psykopaatti, niin sen on suorastaan pakko olla jäänkylmä Halla-aho eikä pulska ja pullantuoksuinen hauskasetä-Timppa. Soinin olemus suorastaan kutsuu polvelle istumaan ja luettelemaan lahjatoiveita jouluksi - Halla-aho sen sijaan näyttää keski-ikään ehtineeltä koulusurmaajalta, jonka itsemurhayritys epäonnistui.

On kuitenkin kiistaton tosiasia, että Jussi Halla-aho ei ole psykopaatti. Halla-aho on politiikassa siksi, että hän ajaa jotakin. Hänellä on ihka oikea agenda, muukin kuin Hän Itse ja Oma Hyöty. Hän ei ole mukana pelkkien henkilökohtaisten, yksityisten intressiensä takia, minkä voimme päätellä muun muassa siitä, ettei Jussi Halla-aho missään nimessä ole hurmaava. Halla-aho on syrjäänvetäytyvä, epäsosiaalinen ja kiltin ja harmittoman oloinen, punastuu helposti ja näyttää kaunan riuduttamalta; koko kansan toreja paremmin hän sopii hämärään huoneeseen näppäimistönsä ääreen. Vasta tässä ympäristössä hän voi omaksua roolin, josta hänet tunnemme: vasta tässä ympäristössä hän ottaa käyttöönsä vihaisen, pelottoman ja verbaalisesti lahjakkaan älykön viiltävät sanankäänteet. Hän ei juurikaan miellytä tai edes yritä miellyttää Normaalia Ihmistä.

Tämä nuoleskelun puute näyttää hänen ihailijoihinsa lukeutumattomalle äärimmäiseltä; voi sanoa, että suurimmalle osalle Halla-ahon Linnoituksen ulkopuolista maailmaa hänestä välittyvät vain äkäiset herjat. [Tässä vaiheessa on harmikseni mainittava, että sille, miksei ulkomaailma ymmärrä mitä Halla-aho tavoittelee, on olemassa yksinkertainen syy: Halla-aho kohtelee ulkomaailmaa huonosti. Hän suhtautuu lähtökohtaisen vihaisesti jokaiseen, joka ei häntä ymmärrä, ja pitää näin ollen huolta siitä, ettei tämä joku myöskään tule koskaan, ikinä ymmärtämään häntä. Halla-ahon kaikkiin muihin kuin kannattajiinsa kohdistama viha tuntuu enenevissä määrin olevan ulkokohtaista temppuilua, tyhmemmille naureskelua, hauskan esityksen vetämistä niille, jotka häntä ymmärtävät. Tätä performanssia vetäessään hän tulee unohtaneeksi varsinaisen asiansa. Niin paljon kuin hän tästä asiastaan välittääkin, näyttää hän olevan valmis uhraamaan sen uuvuttavan show'nsa edestä. Tässä hänen käytöksensä lähestyy pelottavasti Soinia. Tämä on harmillista, sillä juuri epäsoinilaisuus on melankolisissa ja aina pettyneissä silmissäni hänen suurin ansionsa.]

Joka tapauksessa Halla-aho on vihainen ja lahjomaton. Hän on syrjemmälle vetäytyvä ja terävä. Hän on älykäs (ei tietenkään sosiaalisessa mielessä, mutta en ole minäkään). Tällaisilla hyveillä siunattuna hänellä pitäisi siis olla suurin osa niistä ominaisuuksista, jotka lämmittävät omaa sydäntäni. Kaiken johdonmukaisuuden mukaan minun pitäisi siis tuntea edes heiveröistä kiintymystä Halla-ahoon, jonkinlaista sukulaisuutta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä valitettavasti Halla-aholta puuttuu jotain hyvin tärkeää.

Ensin on tarkasteltava hänen vihaansa. Viha on parhaimmillaan välinpitämättömyyden vastakohta ja siksi ominaisuuksista jaloimpia. Mutta Halla-aholta puuttuu lämpö. Hänen vihansa ei hehku punaisena, höyryä tai polta sormia; hänen vihansa on kylmää ja pistävää kuin jääpuikko.

Tämä johtuu siitä, ettei Halla-aho puolusta ketään - hän vain vastustaa. Hän ei suojele sitä, jota rakastaa, vaan yksinkertaisesti vastustaa sitä, jota inhoaa. Hänen vihansa ei nouse taistelusta jonkun puolesta vaan taistelusta jotakuta vastaan. Hän lähtee hyökkäykseen ilman, että hänen selkänsä takana olisi ketään, jonka puolesta uhrautua. Tämä on valtava puute. Jos hän jotakin suojelee, niin asioita: arvoja, tapoja, kulttuuria. Tästä syystä hänen taistelunsa tuntuu ontolta; arvot, tavat ja kulttuuri eivät ole lihallisia. Ne eivät hengitä.

Vaikkapa kettujen puolesta maineensa, vapautensa ja terveytensä uhraavan kettupojan rinnalla Halla-ahon taistelu haisee pahvilta. Halla-ahon taistelussa ei ole hulluutta, paloa tai intohimoa - ja ilman näitä elintärkeitä ominaisuuksia ei taistelukaan tunnu oikein miltään. Hänen taistelunsa ei sytytä rakennuksia tuleen tai heitä kiviä ikkunoihin. Hänen taistelunsa on täsmällisesti ja vakain käsin viskottuja tikareita ja hiekoittamattomia jalkakäytäviä. Hänen taistelunsa ei ole rikollista. Hänen taistelunsa ei nosta kiellettyä virnettä huulillesi. Ja ennen kaikkea: hänen taistelunsa ei tuo tunnetta, että taistelija käy hyvyyden puolesta pahuutta vastaan, vaan tunteen, että taistelija käy järjen puolesta hölmöilyn kimppuun. Oikean taistelu Väärää vastaan ei ole mitään verrattuna Hyvän taisteluun Pahaa vastaan.

Vaikka Halla-aho kykenee lapsellisuuteen, ei hänen toimissaan ole lapsenmielisyyttä. Hänessä ei erityisemmin ole huumoria. Hänessä ei ole yllätyksiä. Kun hän nauraa itselleen, tuntuu nauru pakotetulta. Hänen lapsellisuutensakin on tylsää, seitsemän miljardia kertaa nähtyä. Hänen lapsellisuutensa on kyvyttömyyttä suhtautua omaan itseen kriittisesti ja ehdotonta puolueellisuutta: siksi, että vihervasurihipit ovat väärässä mamuasioissa, ovat he väärässä aivan kaikessa. Kasvisruokapäivä ei saa tapahtua, sillä se olisi voitto vihervasurihipeille. Niin, niin, vihervasurihipit eivät ehkä ole pahoja vaan naiiveja, siis liian hyviä, ja siksi lähtökohtaisesti väärässä. Heidän on kärsittävä, kohdattava hirmuinen rangaistus, epäonnistuttava asiassa kuin asiassa.

Toisin sanoen Halla-aho on puoluepoliittisten kahleidensa vanki eikä kohtaa asioita erillisinä asioina vaan osana milloin mitäkin ideologista kokonaisuutta (joko Väärää tai Oikeaa). Asiaa tärkeämpää on se, kuka asian ilmaisee. Tällainen asennoituminen vie häneltä paljon potentiaalisia kuuntelijoita. [Puheet lännen uppoamisesta olisi helpompi ottaa vakavasti, jos Halla-ahon suhtautuminen ongelmiin ja mahdollisiin katastrofeihin olisi johdonmukainen ja kypsempi; se, että ilmastonmuutoksesta puhuu perkeleen ituhippi, ei tarkoita, etteikö ilmastonmuutos olisi todellinen ongelma tai etteikö sille saisi tehdä mitään. Ja niin edelleen.] 



Kaikkein harmillisinta on, ettei Halla-ahon tyyli kestä loppuun asti. Minua eivät niinkään häiritse hänen - tsot, tsot - Asiattomat Kommenttinsa, vaan se, ettei hän pidä niistä kiinni. Hän selittelee ja pyytelee anteeksi: vitsi, vitsi, hei huumoria! Halla-aho ei osaa päättää, ollako asiallisen ympäripyöreä poliitikko vai paskamaisen suorapuheinen häirikkö, vaan jää tuskastuttavasti näiden kahden välimaastoon heilumaan. Hän tietää kyllä erinomaisesti, mitä tuhmasta kommentista seuraa - miksi hän siis laskee sitä alunperinkään vesille vain vetääkseen sen takaisin heti kun siihen reagoidaan? Onko tarkoituksena vain saada huomiota? Ei kai Halla-aho ole samanlainen Oman Itsen esittelijä kuin joulupukki-Soini?

Ei kai?

Nyt minun on jälleen vedettävä mukaan Perkeleen Ituhipit. Heistä parhaimmat edustavat ihanteellista anteeksipyytelemättömyyttä. Heistä parhaimmat sylkevät eivätkä selittele. He seisovat juttujensa takana vaikka valtakunnanlaajuisen lynkkauksen läpi.

Englannin pahamaineisin kettupoika Morrissey kauhistutti Normaaleja Ihmisiä heinäkuussa väittämällä, ettei Norjan joukkomurha "ollut mitään verrattuna siihen, mitä McDonald's tekee joka päivä". Aivan hourahtanutta! Ennenkuulumatonta! Eikö kunnon ihminen saa enää hampurilaista syödä ilman että Breivikiksi haukutaan? Toinen samanlainen sekopää on Pentti Linkola, joka haaveilee ihmisten järjestelmällisestä joukkotuhosta ja muotoilee nämä päiväunensa hyvin jäsennellyiksi virkkeiksi.

Huh mitä hulluja.

He eivät pyytele anteeksi.

Oli miten oli:

Hyvä (ei liian hyvä) Jussi Halla-aho, voisinpa pitää sinusta. Usko minua: Olen yrittänyt. Olen todella, todella yrittänyt.

2 kommenttia:

  1. Jumpe että kirjoitat hienosti. Jos olet oikeasti 18v niin ei voi kun ihailla moista näkemyksellisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Tässä olen melko hyvä. Mitään muuta en sitten osaakaan. Paitsi valehdella ja ratkaista matemaattisia ongelmia.

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen