Sankaruudesta

Kaikki ihmiset eivät ole sankareita.

Tarkentaen: hyvin harva ihminen on sankari. Suurin osa meistä katsoo pois, kun luokan hylkiö saa selkäänsä. Jotkut meistä tirskuvat lyödylle, toiset hymyilevät lyöjälle. Joku meistä on se, joka todella lyö - hänestä pidetään aina enemmän kuin siitä, joka käskee lyöjää lopettamaan.

Kukaan ei pidä sankarista. Me haluamme kiusata tai ainakin katsoa pois. Kukaan ei saa häiritä välinpitämättömyyttämme. Sellainen pikkumainen syyllistäminen tuntuu pahalta: Et sinä voi riistää minulta oikeutta kiusata! Et voi pakottaa katsomaan! Eikö täällä saa enää pitää hauskaa!

Pelastamme mieluummin oman kalliin mielenrauhamme kuin sen onnettoman, jota lyödään.

Elämä eläinaktivistina 2010-luvulla ei ole helppoa. Vuonna 2011 eläinaktivisti on ilonpilaaja ja häirikkö. Kukaan ei halua eläinaktivistin olevan oikeassa; leikimme mieluummin, ettei mitään vääryyttä ole olemassakaan. Uskottelemme itsellemme, että eläinaktivistilla on jokin Salainen Agenda, jota hän ajaa tällaisen hämärän "eläinoikeustoiminnan" valeasussa. Hys, elukoilla on kaikki ihan hyvin.

Sumuisessa tulevaisuudessa lyöjät ja poiskatsojat ovat pitävä eläinaktivistista, koska kaikki pitävät: tällainen kuuluu ajalle ominaisiin hyvä/paha-asetelmiin, jotka kaikille opetetaan kotona, koulussa ja tietokoneella. Tulevien sukupolvien lyöjät ja poiskatsojat luulevat pitävänsä eläinaktivistista siksi, että ovat itse syntyjään sankareiden puolella - herätkää, vuoden 2092 torvelot: jos eläisitte minun aikaani, ette hyvin todennäköisesti pitäisi eläinaktivistista. Halveksutte Adolf Hitleriä nyt, mutta älkää viitsikö valehdella itsellenne, että tekisitte niin vuoden 1940 natsi-Saksassa. Te olette syntyjänne lyöjiä ja poiskatsojia aivan yhtä paljon kuin ne vuoden 2011 lyöjät ja poiskatsojat, jotka nyt tallovat sian nälkänsä alle mutta väittävät "vastustavansa orjuutta totta kai". Kaikki aikalaiseni lyöjiä ja poiskatsojia myöten vastustavat orjuutta siksi, että se on ajan henki, mutta hyvin harvalla tämä, voih, liikuttava ihmisarvon kunnioitus on oman moraalisen pohdiskelun tulosta.

Ihmisarvo ei ole ihmiselle sen luonnollisempi ajatus kuin sian arvo. Ihmisarvon ajatus ei kulje geeneissämme. Sian arvon ajatus ei kulje geeneissämme. Vain se, joka vuonna 1750 vastusti orjuutta, vastusti orjuutta sydämestään. Vain se, joka vuonna 2011 vastustaa lihateollisuutta, vastustaa lihateollisuutta sydämestään.

Ihmiset elävät valheessa omasta moraalisesta kehittyneisyydestään: suurin osa meistä, jotka vuonna 2011 vastustamme orjuutta, vastustaa orjuutta vain koska on oppinut tekemään niin. Ihminen ei ajattele itse, jos joku muu voi ajatella hänen puolestaan.

En tiedä, ymmärtäisinkö vastustaa orjuutta, jos eläisin vuonna 1750. Haluan, kuten kaikki muutkin, uskoa asian olevan näin. Mutta minulla, toisin kuin monilla muilla, on jotain konkreettista pohjaa uskomukselleni: nyt, vuoden 2011 vastatuulessa, ymmärrän jostain syystä vastustaa lihateollisuutta. Uskon sian arvoon - ehkäpä olisin osannut myös uskoa ihmisen arvoon aikana, jona kunnon ihmiset eivät osanneet?

Kaikki tietävät, että eläinaktivisti on hyvän puolella. Kaikki tietävät, että hän on oikeassa. Tässä suhteessa mitään ristiriitaa ei ole. Ongelma vuoden 2011 Rehdeille Tavallisille Kunnon Ihmisille onkin, että eläinaktivisti on liian hyvä ja liian oikeassa. Kohtuus kaikessa, saatanan ituhipit! (Vuoden 1750 muunnelma: Kohtuus kaikessa, saatanan maanpetturit!)

Surisin tätä, mutta suru on luovuttamista: vihaan tätä. On kuitenkin pidättäydyttävä vihaamasta sitä, joka katsoo pois - on vihattava sitä, mitä hän ei halua nähdä. Häntä on jaksettava ymmärtää, jotta hän lopulta katsoisi. Tämän päänkääntämisurakan keskellä on vieläpä jaksettava hymyillä.

Kaikkein kauheinta vuoden 2011 Rehdissä Tavallisessa Kunnon Ihmisessä on hänen epäjohdonmukaisuutensa. Hän vihaa sitä, joka syyllistää ja käskee luopumaan heikomman lyömisen hauskanpidosta - hän toisin sanoen vihaa aktivistia. Sen sijaan, että hän kostaisi aktivistille, tuhoaisi vaikkapa aktivistin infokojun, hän kostaakin sille, jonka aktivisti haluaa pelastaa: eläimelle. Kostaakseen eläinaktivistille Kunnon Ihminen päätyy ostamaan ison läjän lihaa.

Ei sitä lihaa ole aktivistista irrotettu, epälooginen ystäväni. Se liha on peräisin eläimestä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään raivostuttavaa; eläimestä, joka ei ole syyllistänyt sinua, pakottanut sinua katsomaan tai käskenyt sinua olemaan lyömättä; eläimestä, joka elää helvetissään vailla aavistustakaan sinusta tai minusta tai mistään muustakaan tehtaan seinien ulkopuolella.

Jos haluatte kostaa minulle, ampukaa minut. Repikää minut, kiduttakaa minua, tuhotkaa omaisuuteni - mutta jättäkää sika rauhaan. Sikaa ette tekään vihaa. Sialle te ette halua kostaa.

Ainut argumentti lihateollisuuden olemassaololle on tietysti seuraava: "Liha on hyvää." Tätä pidetään jonkinlaisena tyhjentävänä oikeutuksena, jonka musertavan painon alla mitään moraalista keskustelua ei tarvitse edes käydä. Kun liha on hyvää, niin liha on hyvää - ja se siitä.

Mutta mitä siitä, että liha on hyvää? Miksei jokaiselle ole itsestäänselvää, että on parempi elää vaikkapa pelkillä käpristyneillä rusinoilla kuin antaa senttiäkään lihateollisuudelle? Mikseivät kaikki ole sankareita?

En tiedä. Tiedän kuitenkin, että mieluummin nielisin kymmenen litraa löysää paskaa kuin löisin heikompani katuun. Mieluummin amputoisin itseltäni jalan kuin astuisin sillä maahan lyödyn yli.

Tällainen olen, enkä ole aikeissa muuttua. Kaikein pimeyden, väsymyksen, epätoivon ja katkeruuden keskellä minulla on sentään ylpeyteni. Siitä on pidettävä kiinni, että jaksaa elää ja taistella toisten elämän puolesta.