lauantai 25. elokuuta 2012

Tämän yön neljäs kirjoitus

Olen alkanut epäillä kykyäni kirjoittaa. Tiedän osaavani kirjoittaa, mutten ole varma, olenko siinä niin hyvä kuin olen tottunut ajattelemaan. Toinen, merkittävämpi puoli ongelmaa on, etten oikeastaan jaksa kirjoittaa. Suunnittelen kirjoittamista jatkuvasti, mutta äärimmäisen harvoin saan mitään aikaiseksi. Olen jo jonkin aikaa suhtautunut asioihin ryhtymiseen ja eteenpäin taistelemiseen pessimistisesti. Ennen olin sataprosenttisen vakuuttunut, että valo voittaa. Nyt en ole enää varma. Välillä tuntuu, etten voi tehdä muuta kuin heitellä kiviä ikkunoihin - en rehellisesti sanottuna tiedä, voinko pelastaa kirjoittamalla mitään tai ketään. Juuri nyt valoa on vaikea nähdä. Toisaalta on mahdoton nähdä vastauksia; en tiedä, voiko valo voittaa. En tiedä mitään. Minulla ei ole vastauksia.

Ehkä vastaukset tulisivat luokseni, jos vain joksikin aikaa lakkaisin yrittämästä. Lakkaisin yrittämästä päästä takaisin sinne missä olin tai jonnekin minne en ole vielä päässyt. En tiedä.

On hankalaa leikkiä kirjallista teinisensaatiota, kun teini-ikään kuuluu monia vastenmielisiä asioita, joista kaikkein vastenmielisimpiin lukeutuu varmasti aivojen jatkuva, armoton, salakavala ja maan jalkojen alta vetävä muuttuminen. On todella vaikea täysin tunnistaa ihmistä, joka kirjoitti vuosi sitten kirjoittamani lauseet. Jo viiden kuukauden takaiset jutut tuntuvat aivan vierailta. En tiedä, milloin "persoonallisuuteni" tai "identiteettini" tai muut ärsyttävät asiat jotenkin vakiintuvat. Ehkä eivät koskaan. En tiedä.

Joka tapauksessa tiedän, että tämä blogeihin kirjoittelu vie aikaani ja ajatuksiani asioista, joihin minun pitäisi oikeasti keskittyä.

Taidan pitää tauon tästä kaikesta. Taidan olla jonkin aikaa jättämättä itsestäni internetiin ainuttakaan jälkeä. En tiedä, mitä teen sillä aikaa, mutta vaihtoehtoja on kaksi: joko en tee yhtään mitään, paitsi syön ja katson elokuvia ja nukun, tai sitten alan pitkästä aikaa tehdä oikeita asioita, yrittää jättää jälkeni johonkin oikeaan:

sieluihin, kaiteisiin ja maailmanhistoriaan.

Nimeän tämän kirjoituksen vituksi

[Tungen alkuun palan syvää kiitollisuutta siitä, että blogillani on kaksi virallista lukijaa. Se tuntuu todelliselta saavutukselta. Ehkä joskus tällä paikalla on 500 lukijaa eikä mikään tunnu miltään, mutta vielä en ole turtunut. Kiitos.]



Mietin tänään tai eilen tai toissapäivänä, että on outoa, etteivät monet homoseksuaaliset miehet pidä alastonta naisvartaloa lainkaan kiihottavana. Mutta oikeastaan on outoa, että minä pidän - pidänkö? - pidän - tai siis: oikeastaan kyse on vain muodoista ja kuvioista, ja aivoista, jotka on ohjelmoitu reagoimaan tiettyihin muotoihin ja kuvioihin tietyllä tavalla. Eihän alastomissa vartaloissa oikeasti ole mitään kiihottavaa.

En voi ymmärtää ihmisiä, joita jollain tavalla kiinnostaa Taru sormusten herrasta. Muistan kuinka äitini yritti lukea sitä iltasaduksi kun olin 6-vuotias tjsp. Muistaakseni se alkoi tosi vauhdikkaasti jollain äärimmäisen yksityiskohtaisella, Vanhaa Testamenttia muistuttavalla selostuksella hobittien sukujuurista tai muusta yhtä kiehtovasta. Äiti ei lukenut sitä kovin pitkälle.

Hohhoijaa.
<3


Myös TSH-elokuvat ovat täyttä kuraa - täyttä kuraa siis siinä mielessä, etten yksinkertaisesti jaksa kiinnostua niistä yhtään. Yritin tässä muutama kuukausi sitten katsoa ykköselokuvaa - jostain syystä ajattelin, että se on velvollisuuteni - ja huomasin koko ajan ajattelevani kaikkea muuta kuin Frodoa ja Gandalfia ja mitä niitä nyt on. En jaksanut katsoa elokuvasta edes kolmasosaa. Sama juttu kymmenen vuotta sitten, jolloin nukahdin kesken kaiken sohvalle. Ero Sormusten herran ja Harry Potterin välillä näkyy erityisen kirkkaasti erossa Gandalfin ja Dumbledoren välillä: Gandalf on tylsä ankea stereotyyppinen keskiaikainen täysin epäkiinnostava kuiva ukko, Dumbledore moniulotteinen, lämmin, kiehtova, seksuaaliselta suuntautumiseltaan epäselvä, hassunhauska, traaginen ja muutenkin selvästi eurooppalaisen humanistin luoma hahmo, jota jaksaa ehdottomasti ajatella kauemmin kuin kolme minuuttia.

Vihaan Lady Gagaa. Vihaan sitä että Lady Gagan elämä on muka "taidetta". Vihaan kun hän itse väittää niin. "Lady Gaga" on pelkkää roskaa. Koko jutussa ei ole mitään syvyyttä, mitään lämpöä, mitään aitoa tai oikeaa. Kyse on vain laskelmista, joita hänen tuotekehittelyfirmansa tekee, ja banaanihatuista, joita firma laittaa hänen päähänsä. Banaanihattu ei tee sinusta taidetta. Jos takapuolesi on kiinnostavampi kuin sielusi, olet pelkkä tavara. Haista vittu, Lady Gaga.

Please go away


On ihmisiä, joiden elämä on taidetta oikeasti. Morrisseyn elämä on taidetta. Jopa Antti Nylénin elämä on taidetta. Sellaiseen vaaditaan hulluutta, mielikuvitusta ja autenttisuutta, haavoja ja vammoja, haurautta ja rohkeutta, yllätyksiä ja ristiriitoja ja ennen muuta älyä. Järkähtämätöntä älyä.

Lady Gagan äly on pelkkää kapitalistin konemaista suunnitelmallisuutta. Koko "taideteos" on vain paskaa kauppakeskusten lattioilla, sitä samaa mitä kaikki muukin.

To-do list

Pitäisi

1) käydä lenkillä.
2) myydä kymmenen miljoonaa kirjaa.
3) kiertää maailmaa päämäärättömästi, eksyä päämäärättömiin paikkoihin ja tavata päämäärättömiä ihmisiä.
4) tavata ihmisiä, joiden päämäärät ovat samoja kuin minun.
5) kävellä kolme tuntia New Yorkissa.
6) halata Morrisseytä.
7) pyöräillä satoja kilometrejä.
8) muuttaa maailma, edes yksi maailma, logiikalla ja myötätunnolla.
9) yöpyä paikoissa joista en ole koskaan kuullut.
10) tapella ja saada nenäverenvuoto.
11) törmätä hulluihin ihmisiin.
12) rakastua oikeaan hengittävään ihmiseen.
13) löytää sanat, joilla saada joku rakastamaan minua niin kuin minä rakastan niitä, jotka ovat minut pelastaneet.
14) pelastaa se, mitä vielä on pelastettavissa, ja herättää kuolleet henkiin.
15) elää muutama kuukausi ilman että jalat koskettavat maata.
16) elää musertavan kaunis syksy, höyryävä talvi, pakahduttava kevät ja hullu kesä.
17) mennä korkeiden aitojen yli yöaikaan.
18) suunnitella murha, toteuttaa se ja jäädä kiinni.
19) kokeilla huumeita.
20) hankkia ainakin yksi tatuointi.
21) hankkia ainakin kaksi arpea.
22) oppia kyky olla välillä ajattelematta yhtään mitään.
23) tappaa joku - ah, mainitsinkin sen jo.
24) oppia soittamaan kitaraa kunnolla.
25) elää elämä, joka toimii valkokankaalla.
26) saada paljon rahaa ja antaa kaikki pois.
27) laulaa maailman kaunein laulu.
28) löytää Jumala, edes yksi.
29) löytää joku, jonka viereen kuolla
ja ennen muuta:
30) aloittaa kolme vallankumousta.
31) elää päivään, jona voin viimein katsoa ympärilleni ja hengittää.

torstai 23. elokuuta 2012

Harmlessness

Totuus on tässä:

Haluan vetää ihmisiä turpaan. Yksinkertaisesti. Kun lojun julkisissa liikennevälineissä, katselen pahantahtoisesti ympärilleni ja toivon että voisin nylkeä elävältä kaikki kovaääniset turhat teiniapinat. Supermarketeissa yms. paikoissa haluan yhtäkkiä räjäyttää koko rakennuksen. Näin tapahtuu silloin kun olen epätoivoinen. En kuitenkaan ole aina epätoivoinen. En aina. Toistaiseksi voin osoittaa toivoani vain repimällä tolpista ja bussien penkeistä uusnatsien ja pikaruokaketjujen ja muiden samankaltaisten järjestöjen mainostarroja. Sellainen on "rakentavaa toimintaa".

Oikeasti olen sitä miltä näytänkin: vaaraton ja söpö.

...

Muutama päivä sitten melkein satavuotias nainen piti minua kädestä ja rapsutti kynttäni ja kertoi että olin melkein täydellisesti kuin hänen sodassa kuollut veljensä.

...

...

Kirjoitan samanaikaisesti kolmea eri kirjaa, joilla ei pitäisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta niiden kaikkien päähenkilö on vihainen syrjäytynyt nuori mies. Sitten on keijukaismainen eteerinen tyttö, joka palavasti (ja selittämättömästi) haluaa tutustuttaa vihaisen nuoren miehen seksuaalisuuden ja villin elämän saloihin. Niin ja lisäksi mukana on aina jonkinlainen seksikäs Sherlock Holmes/Remus Lupin/Jeesus Kristus -tyylinen hahmo.

Olen kuin Woody Allen. Osaan yhden jutun hyvin, joten teen sen monta kertaa.

Outoa että Woody Allen on syntynyt vuonna 1935. Outoa, että hän oli vuonna 1955 20-vuotias. Outoa? Outoa? Outoa.


...


...


Miki Liukkonen.

torstai 16. elokuuta 2012

Does it annoy you at all?

Jokainen syrjäytynyt päivä tekee minusta entistä ärsyttävämmän. Alan vähitellen muuttua niin sietämättömäksi, etten yksinkertaisesti pysty lukemaan juttujani yleensä muulloin kuin sumeina aamuöinä. Jos joku paikalle eksynyt juuri tällä hetkellä kauhistelee rasittavuuttani, niin älä huoli: tiedän sen itsekin.

Täällä olen myös kauhea valehtelija. En esimerkiksi kirjoita mitään inhottavia seksitarinoita, joissa leikitään eritteillä. Olen vain suunnitellut tekeväni niin. Asian suunnitteleminenkin oli vain vitsi. Vannon sen. Uskokaa minua! Pyydän teitä! Uah!

Itseen kohdistuvan vihan keskellä lohduttaudun sillä tiedolla, että Morrissey oli suunnilleen ikäisenäni ja suunnilleen samassa elämäntilanteessa suunnilleen yhtä ärsyttävä ja silti joku tätä nykyä rakastaa häntä.

Otteita Morrisseyn kirjeistä 80-luvun alusta:

Will you send me some pornography? Do you HAVE a girlfriend? Do you LIKE girls? I have a girlfriend called Annalisa. We're both bisexual. Real hip, huh? I hate sex.
What exactly do you DO with your life anyway? You don't tell me ANYTHING.

Since you so politely ask, in my spare time I waltz around sunny Manchester looking sultry, overeducated, and kinda deco (whatever that means). I consider it my only real purpose in life to look as bored as humanly possible. I'm SO old-fashioned.

I was born in Odessa, Texas. I repeat, why is it so impossible? You have a lot to unlearn, Sonny. Are you really 18? My, my, how fascinating. You sound like such a fascinating person. No, I'm not a 'shop dummy' (such wit!), I don't work, except on my genius. I suppose you work in a factory? Your type usually do. Do you really like Kate Bush? I'm not surprised. The nicest thing I could say about her is that she's unbearable. That voice! Such trash! You'll learn, Sonny. Have you noticed I've called you 'Sonny' three times? Does it annoy you at all? Please answer. You ask, in your usual mesmerizing manner 'Why do we slag each other?'. Well, you're such an easy touch! No, seriously (who's joking?), YOU encourage it. I'm usually such a pleasant, undemanding soul really. Are you married? Such a silly question!!! Do you live with mom & pops? Do you have any other cheery young 'n trendies like YOU at home? Tell all.

Huh siis.

Ajattelin muuten alkaa markkinoida blogiani lopettamalla jokaisen kirjoituksen sanoihin "Miki Liukkonen". Kun katson millä hakusanoilla tänne on Googlessa vahingossa päädytty, törmään toistuvasti "miki liukkoseen". Jossain on siis joku Miki Liukkonen -fanaatikko (mahdollisesti Miki Liukkonen itse), ja aion hyödyntää tätä kultasuonta.

Kuoltasuonen hyödyntäminen alkaa nyt: Miki Liukkonen.


(Ps. Vitsi, vitsi. Huoh. Kristus, anna minulle anteeksi.)

maanantai 13. elokuuta 2012

I have a message

In English: The fact that people visit this place without saying anything is fucking annoying.

In Finnish: Se fakta että ihmiset vierailevat tässä paikassa ilman minkään sanomista on vitun ärsyttävä.

torstai 9. elokuuta 2012

THE BETTER BLOG

kvister2.blogspot.com

"A better blog" exists now. It's in English because English is better than Finnish, isn't it? Isn't it?

Oh god I'M - SO - IN - LOVE.

tiistai 7. elokuuta 2012

JAARITTELUA II: Paskasta

Olen yksin alkeellisissa olosuhteissa syvän veden ja sakeiden metsien keskellä. Ihmisiä ei ole ainuttakaan monen kilometrin säteellä. Paitsi minä, mutten ole ihminen. Kuuntelen Olavi Uusivirran ärsyttävää levyä.

Pitäisi saada ”kirja” valmiiksi, kirjoittaa siihen uusia juttuja ja ennen muuta poistaa vanhoja juttuja. Olen umpikujassa, koska kirjani on liian pitkä, mutten pysty poistamaan mitään, koska kaikki on tärkeää. Haluaisin haudata koko jutun syvälle maahan ja kaivaa sen esiin vasta pienten ikuisuuksien kuluttua, mutten voi, koska kaikki on liian tärkeää.

500-600 sivua on liikaa.

Ajatukseni liikkuvat toisessa tarinassa. Se on niin loistava, etten pysty hengittämään. Se on uskomattoman loistava. Se on musertavan loistava. Sen perusajatus on tajunnanräjäyttävän toimiva, orgastisen vetävä jo yhdellä lauseella ilmaistuna, ja tässä se tulee:

… Ei tule. Jos tulisi, kaikki ryntäisivät ryöstämään sen. Sen sijaan voin kertoa tämän Liian Pitkän Kirjani peruskuvion, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä kukaan ei halua varastaa sitä. Tässä se tulee:

Syrjäytynyt nuori mies (Lisbeth Salander / nuori Morrissey / minä) riutuu yksinäisyydessä ja keskivaikeassa masennuksessa eikä halua tuntea mitään. Eräänä kesäyönä hän harhailee hämärällä hiekkarannalla ja törmää sairaalloisen kalpeaan tyttöön (Luna Lovekiva / Skinsin Cassie / Peppi Pitkätossu). Tyttö suutelee häntä ja katoaa. Syrjäytynyt nuori mies päättää miellyttää äitiään etsimällä töitä ja hakeutuu holtittoman mielijohteen takia apupojaksi oudolle seksikkäälle dandylle (James Dean / vanhempi Morrissey / Sherlock Holmes / Lupin / Dumbledore / Edward Cullen / Jeesus), joka pitää maanalaisessa salissa hulluja, vihaa ja epätoivoa roihuavia puheita suurille hiljaisille yleisöille. Sairaalloisen Kalpea Tyttö palaa Syrjäytyneen Nuoren Miehen elämään ja alkaa tutustuttaa tätä outoon harhailevaan holtittomaan elämään; hän haluaa harrastaa seksiä Nuoren Miehen kanssa, mutta Nuori Mies on kaikin puolin estynyt, ja samalla Outo Seksikäs Dandy saa kimppuunsa salaperäisen vihollisen, joka järjestää näyttäviä pelottelunäytöksiä, ja tästä kaikesta seuraa verta, kuolemaa, katoamisia, turkistarhaiskuja, masturbaatiota, pimeitä sieluja ja muuta pikkuvanhaa ja ärsyttävää. Tarinan laitamilla liikkuvat koko ajan Pieni Kaunainen Kalkaros, Tatuoitu Skinhead ja Söpö Pystykorvainen Koira. Nuorella miehellä, Kalpealla Tytöllä ja Oudolla Dandylla on kaikilla pimeät likaiset musertavat salaisuutensa, jotka uhkaavat tuhota heidät kaikki.

Kuulostaako hyvältä? Sinä suuri/pieni/keskikokoinen tuntematon, joka tätä luet: anna vastauksesi kohteliaassa/epäkohteliaassa kommentissa.

Yleensä tarina on hyvä, jos sen pystyy tiivistämään onnistuneesti kahteen (2) lauseeseen niin että nämä lauseet herättävät kiinnostuksen. Tämän perusteella tarinani ei nähtävästikään ole hyvä, mutta fuck that.

Olen muuten ihastunut Sairaalloisen Kalpeaan Tyttöön ja Outoon Seksikkääseen Dandyyn. En ole vähään aikaan saanut mitään oikeaa kirjoitettua, koska kirjoitan limaisia seksitarinoita heistä. Sairaalloisen Kalpea Tyttö masturboimassa Syrjäytynyttä Nuorta Miestä. Outo Seksikäs Dandy viettelemässä Syrjäytynyttä Nuorta Miestä anaaliseksiin. Edellä mainitut hahmot leikkimässä eritteillä.

Niin, ja sitten se epäilyttävä osa: sen oikean tarinan keskellä on monen kymmenen sivun verran kiihkeitä pamfletteja, ja kyllä, ne vastustavat lihateollisuutta ja spesismiä, ja siksi kirjan nimi on Liha. Monen kymmenen sivun verran kiihkeitä pamfletteja – kuulostaako kammottavalta? Se onkin kammottavaa, mutta jos tätä ei julkaista, tapan kaikki kustannusihmiset.

Olen ajatellut ryhtyä naamioiduksi kostajaksi. Minulla on kaikenlaisia väkivaltaisia visioita (joita olen liian laiska ja arka toteuttamaan). Osoitan raivostuttavia idiootteja kädelläni kuin se olisi ase. Potkin asioita. Revin sanomalehtiä. Revin uusnatsien tarroja tolpista, kannan ne lähimpään roskikseen ja kiinnitän tilalle tarroja, joissa on sika häkissä ja teksti: Millä oikeudella?

Olen ajatellut ryhtyä maskuliiniseksi. En miehekkääksi vaan maskuliiniseksi. Haluan olla karu ja karhea ja itkeä. Olen soutanut ja melonut niin paljon, että lihasmassan kasaaminen on jo hyvässä alussa.

Tahdon moottoripyörän ja kuolla niin kuin James Dean, vaikkei hän kuollutkaan moottoripyörän selkään.

En siis halua kuolla, mutta jos kuolisin, niin.

I'm glad he's dead and not playing "sympathetic" roles as an 81-year-old used-to-be.



Btw, viimeisen kuukauden aikana tälle tunkiolle on Googlessa päädytty näitä teitä:

"ainoa mitattava" "instrumentaalinen arvo"

antti nylén perttu häkkinen

miki liukkonen image

tomaattifarmi

wanderlust miki liukkonen

JAARITTELUA OSA I: Blogikirjoitus aiheista Ruotsin euroviisuedustaja, Jane, Aliisa, kalastus, hyvä ja paha, tavalliset ihmiset, nuorison empatiakyky, johonkin kuuluminen, punk-musiikki, älykkyys, kirjallisuus, Timo Hännikäinen, Tommi Melender, Antti Nylén ja minä

Olen rakastunut Ruotsin euroviisuedustajaan. En tiedä hänestä mitään, ja juuri siksi hän onkin niin täydellinen. Hän on täydellinen nimenomaan siksi, että piilottelee hiustensa takana ja on tuntematon ja salaperäinen. En halua tietää hänestä mitään. En mitään. Kohta kesä kääntyy syksyyn ja syksy talveen ja unohdan hänet, mutta voin aina kuunnella Euphoriaa ja muistaa lämmöllä häntä ja itseäni ja Bakun epäeettisiä euroviisuja.

Toinen täydellinen nainen: Tarzan-animaation Jane.

Ja tietysti Muumien Aliisa.




Muita asioita:

1. Rakkaudesta ja kaloista ja haistakaa vittu

Minusta tuntuu, että kuilu hyvien ihmisten ja pahojen ihmisten välillä on nykyään suurempi kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Pahat ihmiset ovat pahempia kuin ennen, ja samalla hyvät ihmiset ovat hyviä entistä voimakkaammin, entistä uppiniskaisemmin ja ehdottomammin. Meidän on pakko.

En välttämättä tiedä mitä tarkoitan. En välttämättä ole tuota mieltä. Tuollainen ajatus vain tuli jostain syystä mieleeni, kun soudin älytöntä vauhtia pitkin tuulista järveä miehekkään vakava ilme naamallani ja kuuntelin sekasortoista punk-musiikkia. Kiidin jonkin katiskan ohi ja mietin, että tässä minä nyt huristelen ohi ja väistän vastuuni auttaa, sillä typerällä tekosyyllä että tuo vedessä lilluva katiska on muka ”omistajansa yksityisasia”. Olisin voinut tehdä jotain, jotenkin, vapauttaa pulaan joutuneet kalat. ALF. Animal Liberation Front. Tiedän kyllä, että maailmaan olisi senkin jälkeen jäänyt sata miljoonaa katiskaa ja kymmeniä miljardeja kauhistuneita ja tukehtuvia ja kituvia kaloja, kaloja joiden vatsat on räjäytetty, elävältä syötäviä kaloja ja niin edelleen… mutta juuri noille nimenomaisille yksilöille kyse oli ainutkertaisesta elämästä. Juuri noille yksilöille apuni olisi ollut tärkeintä maailmassa. Tai siis: arvostaisin ehdottomasti sitä, että joku pelastaisi henkeni, siitäkin huolimatta että sen jälkeen maailmassa olisi yhä miljardeja kärsiviä, alituisessa kuolemanvaarassa eläviä ihmisiä. Minulle apu olisi tärkeintä maailmassa.

Näillä jutuillahan ei varsinaisesti ole paljoakaan tekemistä hyvyyden ja pahuuden kanssa. Rakastin joskus kalastusta, vaikka olin kiltti lapsi. En vain tajunnut. Nyt tiedän, että kalan kyky tuntea kipua on vähintään sama kuin nisäkkään, siis sama kuin ihmisen, siis sama kuin minun. Nyt tajuan paljon enemmän.

Olen huomannut yhden asian koiraani ulkoiluttaessani. Olen jutellut naapuruston lapsille ja toisille koiranomistajille ja naapuritalojen vanhoille ukoille ja keski-ikäisille lihaville tädeille omalla hilseilevällä vaivaannuttavalla tyylilläni, ja yhden asian olen huomannut: tavalliset ihmiset ovat enimmäkseen hyviä. Ihan sama kuinka tyhmiä he ovat, kuinka hitaita ja karkeita ja kankeita, mistä puolueesta ja miltä paikkakunnalta, mutta lapsille ja eläimille he osaavat jutella kauniisti.

Se on kaikkein tärkeintä.

En muuten usko, että nuorison empatiakyky on pudonnut 40 %. Yhteiskunta on kyllä muuttunut, tullut julmemmaksi ja ankarammaksi, mutta mitään primitiivistä, aivokemiallista muutosta ihmisissä ei ole tapahtunut. Se on helpottavaa. Tällä kertaa en muuten valehtele itselleni.

Pahoja ihmisiä eli psykopaatteja on kuitenkin ihmisistä vain prosentti (1 %).


2.1. Johonkin kuulumisesta

En ole kuulunut mihinkään tai kehenkään perheen ulkopuoliseen sen jälkeen kun olin 13. Silloin minulla oli kavereita, mutta heistä tuli uusnatseja, joten päätin istua mieluummin yksin koulun portailla.

Nyt olen istunut yksin portailla viiden vuoden – eli käytännössä koko ”teini-ikäni” – ajan. Tänä aikana en ole tehnyt juurikaan mitään tervettä ja normaalia. En ole kertaakaan lähtenyt ulos ”juomaan”. Olen hengannut vain kerran ostoskeskuksen lattialla, ja sekin oli katastrofi. Kukaan ei ole koskaan suudellut minua. Olen lukenut jostain, että nimenomaan tässä iässä sosiaaliset kontaktit samanikäisten kanssa ovat ensiarvoisen tärkeitä. Muuten kasvaa kieroon. No, vahinko on jo tapahtunut. Olen jonkinlainen Kaspar Hauser, äänieristettyyn laatikkoon suljettu poika joka ei ole vuosiin maannut suorana.

Primitiivinen kädellisenluonteeni kaipaa johonkin ryhmään. Haluan olla osa jotakin. Haluan kuulua ”meihin”. Ilahdun aina, kun löydän itsestäni jonkin huolestuttavan epämääräisen oireen, koska sitten voin googlettaa sitä ja tuntea jaettua kauhua kaikenikäisten ja -taustaisten tavallisten ihmisten kanssa räkäisillä keskustelupalstoilla.

Haluan, että joku hymyilee minulle sisäpiirin vitsin takia luokkahuoneen toiselta laidalta. Haluan, että joku heittää käsivartensa kaverillisesti hartioilleni ennen tunnin alkua. Haluan, että joku nuokkuu minua vasten koulun portailla.

En kyllä ole enää koulussa. Minun ja ilmiömäisen älyni piti olla lahja yhteiskunnalle, mutta sen sijaan päätinkin ryhtyä ongelmaksi. Päätin ”syrjäytyä”, koska pidän tästä vapaan pudotuksen tunteesta.

(Syrjäytymisestä puheen ollen: Hyvinkään ampuja on epäkiinnostavin ja vähiten sympaattinen joukkosurmaaja, jonka tiedän. Kaipaan Pekka-Ericiä.)

Joskus minusta varmaan tulee jonkinlainen ”eläinaktivisti” tai jotain. Haluan kulkea kiellettyjen aitojen alta ja osoittaa mieltäni suurlähetystöjen edessä. Mutta en tee sitä vielä. Ensin pitää hoitaa muita juttuja.

Veltolla ja sattumanvaraisella etsinnällä olen löytänyt internetistä muita kaltaisiani. ”Kaltaisillani” tarkoitan kohtuuttoman herkkiä ja tuskallisen älykkäitä, masennukseen taipuvaisia nuoria pakkomielteisiä ihmisiä. Se on lohdullista, koska todennäköisesti meillä kaikilla tällaisilla on taipumusta pitää itseämme ainutlaatuisina.

Mutta emme ole ainutlaatuisia. Emme täysin. Olen katsellut The Smithsiin liittyviä videoita 80-luvulta, ja on kiinnostavaa, että vaikka osa niistä on kuvattu 11 vuotta ennen syntymääni, esiinnyn niissä. Minä olen Morrissey. Morrissey on minä.

Tuo ei ole totta. Olemme selvästi eri ihmisiä. Olen varma, että Morrisseylla on syndrooma, jota minulla ei ole. Emme edes näytä samalta. Erot ovat pieniä mutta merkittäviä.

Kahdessa joukossa tunnen olevani melkein kotona:

2.2. Punkista



(IHAN - VITUN - HYVÄ - BIISI!!!!!!!!!!!!!!!!!)

Samalla kun olen järjestelmällisesti alkanut kuunnella kasvissyöjien musiikkia, olen väistämättä päätynyt punk-musiikin pariin. Tämä oli väistämätöntä. Joskus tämän oli tapahduttava. Muistan n. 10-vuotiaana istuneeni yksin hotellihuoneessa ja katsoneeni ulkomaiselta musiikkikanavalta Sex Pistolsin God Save the Queen -videota ja ajatelleeni, että tämä on siisteintä ikinä. Jostain syystä häpesin tuntemaani vetoa, mutta nyt olen tajunnut, että punk ja minä kuulumme yhteen. Punk on sorrettujen musiikkia. Punk on hyvisten musiikkia. Se on hyvyyttä, joka ei suostu olemaan pelkkää ulvontaa ja valitusta vaan heittäytyy sodanjulistukseksi, puolustaa voimalla ja kovalla äänellä hyvää ja kaunista. Ja onhan se myös helkkarin hyvää musiikkia.

Saatana vittu olen tosi ÄRSYTTÄVÄ.

En tod ole alan asiantuntija, mutta olen huomannut, että punkkareita on ainakin kolmea tyyppiä: niitä, joiden viha kohdistuu maailman vääryyksiin, niitä, joilla se kohdistuu yksityisesti itse kohdattuun vääryyteen, ja niitä, joilla se kohdistuu kaikenlaiseen vääryyteen. Ensimmäisen kategorian edustajat ovat nokkelia vegaaneja, jotka kirjoittavat nokkelia lauseita sotaa ja lihaa ja väkivaltaa ja sellaista vastaan. Toisen kategorian edustajat ovat entisiä tai nykyisiä ongelmanuoria, jotka vihaavat kyttiä ja laitoksia. Ero on selvä mutta raivon kohde sama: sorto.

Mutta, kuitenkin, maatessani kolme vegaanista villapaitaa päällekkäin viileällä laiturilla ja kuunnellessani aggressiivista punkia hennolla äänenvoimakkuudella tajusin, ettei minusta koskaan tule aitoa punkkaria.

2.3. Intellektuelleista

Toinen ryhmä, johon voisin kuulua, ovat niin sanotut intellektuellit. Jollain tavalla tunnen olevani kotona ja turvassa lukiessani esim. jotain Timo Hännikäisen blogia. Silloin on sellainen lämmin tunne, että käsillä on jotain salaista, jotain ymmärrettävää, jotakin joka kuuluu vain meille. Samalla pystyn säätämään aivoni toiselle taajuudelle: pystyn tietoisesti asettumaan nk. normaalin ihmisen asemaan, lukemaan tekstiä hänen aivoillaan – ja silloin lauseista tulee täysin käsittämättömiä, viesteistä ja merkityksistä piinallisen hämäriä ja tekstistä pelkkää yliälyllistä sekasortoa. Se on outoa. On outoa, että älykkyyserot ihmisten välillä ovat niin suuria, etteivät kaikki voi edes ymmärtää toisiaan. Miksi? Mistä se johtuu? (Mitä helvettiä älykkyys edes on?)

Tai ehkä vain kuvittelen? Ehkä olen vain ylimielinen kakara? Ehkä aliarvioin normaalit ihmiset? Ehkä normaaleja ihmisiä ei ole edes olemassa?

En tiedä. (On syytä muistaa, että olen hullu ja syrjäytynyt.) Joka tapauksessa Savukeitaan älyköt tuntuvat kotoisilta. Rakastan heitä. Ei haittaa, vaikka olemmekin joistain asioista eri mieltä. (Samasta syystä pidän Jussi Halla-ahostakin ihmisenä; tuntuu, että älyllisesti olemme suunnilleen samoilla taajuuksilla. Sitä paitsi Jussi on ujo ja herkkä.)

Silti tiedän, etten aio ryhtyä intellektuelliksi. En halua kirjoittaa lauseita, jotka ovat täysin järjettömiä 11-vuotiaalle serkulleni. En edes osaa tarpeeksi sivistyssanoja.

Lopetan tämän kirjoituksen sivistyneesti:

Paska.

Symptoms: mild nausea and spontaneous erections

I absolutely love this beautiful song by Charles Manson.

I have everything that I need for a decadent life. Except friends.

I think I should post some stuff that I've written. I don't really remember writing it, but. It's in Finnish. I hate Finnish. I hate it. I hate everything. Normal people are afraid of me when I strut through the motherfuckin' city.

Sex is the answer, people. Six is the answer, Robert. 1000 - 994 = 6.

Ghosts, just come to me and stop hiding.

As I strut through the city, I look through windows, I look at people that pass me by, and all I can think is: you're making your way to me.

We will win.
We will win.
We will win.