tiistai 16. helmikuuta 2016

Tässä kuussa tähän blogiin on ilmeisesti päädytty neljällä hakusanalla:

kielillä puhuminen leikinkö

satutetun ihminen katse surullinen

ruotsinopettajani

rakastuin somaliin


Voi kullat. Rakkautta teille.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Hän mulkoili minua vihaisesti

Tämä blogi katoaa lähitulevaisuudessa. Tässä vaiheessa olen siis käytännössä vapaa kirjoittelemaan tänne ihan millaista paskaa tahansa. Ehkä siten voin tarjota edes jonkinlaisen välähdyksen siitä millainen ihminen oikeasti olen.

Tämä on mainio tilaisuus esitellä lähtökohtani kirjoittajana.

Lähtökohtani kirjoittajana ovat Twilight-fanifiktiossa. Kun olin 14, Twilight oli iso juttu; hetken aikaa myös siskoni oli Twilight-fani, ja koska itselläni oli 14-vuotiaana hyvin vähän hyvää tekemistä, luin hänen Houkutuksensa.

Nautin siitä, vaikka tiesin että se oli sopimatonta. Kokemus inspiroi minua. Aloin kirjoittaa. Hiljattain löysin tuolloin kirjoittamani tekstit eräästä Word-tiedostosta ja suoraan sanottuna ne ovat parasta mitä olen ikinä kirjoittanut. Niiden maailma on kiehtova, haikea ja surrealistinen, ja alla on jatkuva, lähes kafkamainen uhan tunne; kielenkäyttö on kekseliästä, henkilökuvaus tarkkanäköistä. On huimaavaa ajatella, että kirjoittaja on vasta yläasteikäinen.

Julkaisen osan tarinoista tässä. Saavutin luovan huippuni 14-vuotiaana ja toivon että jonain päivänä saavutan vielä toisen. (Huom: tekstien nerokkuutta ei ehkä voi tavoittaa ilman ainakin välttävää tuntumaa Stephenie Meyerin tuotantoon. Uskon kuitenkin, että myös asiaan perehtymätön lukija voi nauttia suomen kielen mestarillisesta hallinnasta.)




Aamu jona kaikki alkoi

Heräsin kirkkaaseen päivänvaloon. Avasin silmäni unisena ja näin ikkunasta virtaavan valon tulevan lännestä. Silmäni rävähtivät auki; olinko nukkunut koko päivän?
"Edward?" kuiskasin ja tavoittelin kädelläni selkäni takaa. Sormeni kohtasivat jääkylmän, kivenkovan rintakehän. Huokaisin helpotuksesta.
"Nukuitko hyvin?" Edward kysyi samettisella enkelinäänellään.
Henkeni salpautui hetkeksi, kun kuulin hänen sulattavan hurmaavan äänensä. Hetkeksi unohdin, miten hengitetään. Lopulta sain kakistettua suustani epävarmat sanat:
"Edward... Minä..."
"Niin, elämäni suuri rakkauspakkaus ihana pikku hupsu Bellaseni... Mitä sinulla on asiaa, ihana Bells?" Edward kysyi ja silitti vagin... kättäni hellästi.
"Rakastatko sinä minua? En ole arvoisesi. Haluan tappaa itseni", henkäisin ja suljin silmäni tuntien uskomatonta tuskaa, jota tunsin 24/7, koska rakastin itsesäälissä kieriskelyä.
"Mitä sinä puhut, rakas Bellaseni?!" Edward huudahti ja hänen rintakehästään kuului hiljaista murinaa, ja hänen vartalonsa äännähteli muutenkin kakkahätään viitaten. "Miksi haluat... tappaa itsesi?!?!?!?!????++11++1+1+1++1 (c) En voi elää ilman sinua!!"
"Koska olen tällainen hupsu pikku peikkoprinsessa, joka kompastelee eikä ole sinun arvoisesi! Lisäksi minua ahdistaa suuresti olla tässä ahdistavassa välikädessä susien ja vämppyyrien välissä! Ah kuinka ahdistaa, raqas! Ahdistaa niin kovin! Pure minua ja tapa minut, Edward! Iix!" parahdin murheellisena.
"Ok", Edward sanoi ja haukkasi minusta palaisen ja sanoi: olen iloinen.


Kullinien talo

Olin jälleen Kullinien talossa. Siellä olivat parhaat ystäväni, viikottaiset hoitoni, melkein kaikki, joita raiska... rakastin. Katselin Kullinien täydellisiä, kauniita, upeita, marmorinvalkeita kasvoja ja tunsin taas raastavaa tuskaa, kun tiesin että vaaransin heidän kaikkien hengen. Vain minun vuokseni he olivat vaarassa! Vain sen takia, että olin jäänyt heroiinin kauppaamisesta kiinni, heidän huumebisneksensä oli viimein paljastunut Vompateille. Vompatit tulisivat jossain vaiheessa kostamaan Italiasta, kunhan lopettaisivat edes hetkeksi pizzan raatelun.
Tunsin niin suurta pelkoa heidän, en tietenkään itseni koska olen epäluonnollisen epäitsekäs, puolestaan, että minun oli taas pakko käpertyä palloksi lattialle ja nuuskia haaroväliäni.
"Bella? Mikä sinun on?!" Edward karjui. Tunsin hänen kylmän kätensä hartiallani. Kun käänsin hieman kärsivää päätäni, huomasin että hän kosketti minua peniksellään, ei kädellään.
"Ei mikään, rakas täydellinen mahtava henkeäsalpaavan uskomaton Edwardini", hengähdin ja unohdin taas miten hengitetään. Otin nopeasti Alzheimer-lääkkeeni ja ongelma korjaantui.
"Aletaan pelata räsypokkaa", kuului Alicen kimeä ehdotus. "Nämä järjestämäni orgiat ovat oivalliset pelihetkelle!"
"Minä ainakin olen jo alasti", Carlisle sanoi ja operoi lattialla pyllistelevää Esmeä.
"Katsokaa mitä mä osaan!" huudahti Jasper, joka seisoi piirin keskellä.
"Ei, älä taas näytä helikopteria", Rosalie huudahti kovaäänisesti. Hän oli nostanut vaaleat, pitkät hiuksensa irokeesiksi ja pelkäsin hänen lyövän minua niillä.
"Ei, en minä helikopteria tarkoittanut", Jasper sanoi synkästi. "Tehän tiedätte, että minä osaan vaikuttaa ilmapiiriin ja ihmisten mielialoihin. Katsokaas tätä... Tai siis tuntekaa se!"
Silloin koko huoneen täytti valtava kiima. Tunsin taianomaista väreilyä alapäässäni ja näin Edwardinkin vaginan kostuvan.
Emmett nauroi jylisevää nauruaan, jota nauroi noin joka toinen sekunti. "Minulla on orgasmi 24/7, tässä ei ole mitään eroa normaaliin olotilaani", hän sanoi yhtäkkiä vakavana.
Edward läiski D-kupin rintojaan minun naamaani ja minä kärsin ja säälin itseäni.


Bella ja Edward kohtaavat
Istuin Forksin kauhean pienen, kauhean rähjäisen ja ah niin tylsän lukion ruokalassa. Oli ensimmäinen päiväni tässä uudessa koulussa, koska olin juuri muuttanut kaukaa äitini luota kuumasta teinipissiskaupungista tähän kosteaan, sateiseen ja märkään Forksin pikkukaupunkiin, jossa kaikki tunsivat toisensa.

Ruokalassa samassa pöydässä kanssani istuivat uudet, reippahat ystäväni Mike ja Jessica. Mikella oli rasvainen pystytukka ja koska hän puhui minulle, hän varmasti rakasti minua, koska olenhan kerta kaikkiaan niiiin ihana ja kaunis, että kaikki ihastuvat minuun täydellisesti heti minut nähdessään. Jessica taas oli pieni röökiltä ja kuselta haiseva pissaliisa, joka puhui minulle ystävällisesti, mikä aiheutti minussa ylemmyyskompleksin. Minun pikkuinen elimistöni menee sekaisin jännittävissä tilanteissa, joten keskustellessani Miken ja Jessican kanssa pidättelin samalla koko ajan yrjöä vaivalloisesti ähkien.
Yhtäkkiä näin ruokasalin toisella puolella joukon alastomia ihmisiä. Tavallisesti olisin kuolannut heidän vaatteettomia vartaloitaan, mutta nyt katseeni kiinnittyi heidän superkauniisiin kasvoihinsa, jotka loistivat kuin superhypermallien valkaistut tekohampaat. Olin suorastaan lumoutunut! Erityisesti huomioni kiinnittyi erääseen nuorukaiseen, jonka häpykarvat olivat ihanan topaasinruskeat ja joka tuijotti minua salaperäisesti muna pystyssä.
”Keitä - keitä nuo ovat?” sain henkäistyksi.
Jessica vieressäni nielaisi suussaan olleen tupakan ja sanoi sitten:
”He ovat Kullinit. Joukko nudisteja, jotka rantautuivat Forksiin pari vuotta sitten. Heihin ei saa ottaa kontaktia, koska he ovat aggressiivisia.” Jessica pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan ja niiskautti sitten räät lautaselleni.
Jessican nenätuotokset syötyäni lähdimme ruokalasta. Seuraavaksi minulla olisi biologiaa eräässä luokassa ulkohuussien vieressä. Mike tarjoutui ritarillisesti saattamaan minut tunnille.
Luokassa hän törkeästi pyysi, että tulisin istumaan hänen viereensä. Minä suutuin tästä kauheasta, seksuaalisesta loukkauksesta ja huudahdin vihaisesti:
”EI, MINÄ MENEN TUON ALASTOMAN EREKTIOMIEHEN VIEREEN, ETKÄ SINÄ VOI ESTÄÄ MINUA, SENKIN SIKA!”
Sitten läiskin Mikeä D-kupin rinnoillani ja marssin istumaan salaperäisen nudistimiehen viereen.
”Heissulivei”, nudistimies sanoi uhkaavasti, salaperäisesti. ”Minä olen Edward Kullin. Sinun nimesi on Bella. Sinulla on D-kupin rinnat. Tiedän sinusta kaiken.” Sitten hän mulkoili minua vihaisesti.

Ja blaablaablaa, and so on, sitten me ragastuimme hyytävän verisen traagisesti ja Edward Kullin kertoi olevansa vämppyyri, joka janosi kuukautisvertani. Tämän takia en tiettyyn aikaan kuukaudesta voinut olla hänen seurassaan, koska hän rupesi repimään pikkuhousujani syötäväkseen.
Ragastuttuamme lähdin heti ensimmäiseksi vierailemaan Edwardin kotona, suuressa kartanossa Forksin kaupungin (joka btw on todella pieni ja sateinen ja jossa kaikki tuntevat toisensa) ulkopuolella. Kartanossa asusti joukko muitakin kimaltelevia keijukaisnudistivämppyyreitä ja voihan hui sentään kuinka minua pelotti.
Kartanossa menimme Edwardin huoneeseen, jonka seinät olivat alastomia miehiä esittävien julisteiden peitossa.
”Edward, oletko sinä homoseksuelli?” minä kysyin. ”Sinulla on kuvia alastomista miehistä seinilläsi!”
”Mitä?” Edward hämmästyi. Hän vilkaisi julisteita. Hänen huulilleen levisi epämuodostunut, vino hymy. ”Ai nuo. Nuo esittävät Carlislea. Hän ottaa itsestään usein alastonvalokuvia ja laittaa seinillemme.” Edward pyöritti silmiään pakkomielteisesti. ”Hän on hullu, joudumme elättämään häntä sossun rahoilla.”
En jaksanut vastata suullisesti, joten pöräytin hyväksyvän pierun palautteeksi.
”Haluatko kuulla kappaleen, jonka itse sävelsin tuutulauluksesi?” Edward kysyi ja katsoi minuun rakkaudesta palavilla silmillään, joissa oli piilolinssit.
Röyhtäisin vastaukseksi.
Sitten Edward meni pienen kukin koristellun leikkipianonsa ääreen ja painoi nappia, josta kuului koiran haukkua muistuttava ääniefekti. Nauraa kihersimme kummatkin; olipas kyllä taas tosi hassunhupsua!
Sen jälkeen Edward soitti minulle hitaasti yhdellä sormella lyhyen sävelmän.
”Edward”, sanoin vaivaantuneena. ”Tuo oli kyllä Ukko Nooa, et sinä tuota säveltänyt.”
Edward punastui ja sanoi: ”O-ou, jäin plagiaatista kiikkiin.”


Sitten henk.koht. suosikkini.

Bellan ja Edwardin romanttinen ravintolailta

Istuin jälleen Edwardin hypernopeassa urheiluautossa, joka huristeli metsätiellä lähestyen Kullinien synkkää palatsia metsän siimeksessä. Edward istui vieressäni trendikkään värikkäät aurinkolasit silmillään ja sheivaili rintakarvojaan.
”Edward rakkauteni, eikö sinun pitäisi keskittyä tämän auton ohjaamiseen?” kysyin huolestuneena ja väänsin salaa jännityskakat konservatiivisiin alushousuihini.
”Kyllä kyllä, pyöritän rattia penikselläni”, Edward selitti ja hymyili vääristyneesti.
”Huh, hyvä tietää”, sanoin ja yritin olla käpertymättä kärsimyspalloksi.
”Nyt olemme perillä”, Edward ilmoitti ja pysäytti autonsa rymistämällä Kullinien talon seinästä läpi. Seinän takaa paljastui alaston Jasper, joka oli ilmeisesti suihkussa. Hän oli juuri levittämässä hiuksiinsa kukkasilta tuoksuvaa shampoota.
”Hei, taas sinä rikoit suihkun!” hän huudahti Edwardille, kun nousimme autosta ulos. ”Nyt minun täytyy taas nuolla itseni puhtaaksi!”
”No hei, chillaa, se on elämää”, Edward sanoi, virtsasi lattialle, rymisti rintakehäänsä ja huusi gorillamaisesti ”AAAAAAA”. En tiennyt, miksi Edward käyttäytyi taas niin ahdistavasti, joten riisuin itseni alastomaksi ja juoksin ulos talosta laulaen tunnelmallista kipaletta ’Missä miehet ratsastaa’.

Myöhemmin Rosalie sai minut metsästä kiinni keihästämällä minut blondilla irokeesillaan. Palasimme Kullinien kartanoon, ja päätin Edwardin kanssa lähteä ravintolaan illastamaan.
”Muistakaa sitten käyttää kondomia”, Carlisle sanoi huolestuneena hyväillen samalla Esmen takapuolta.
”Mutta Kaalail, me menemme elokuviin, usko jo”, Edward huokaisi. Sitten hän hymyili epämuodostuneesti ja pörrötti Carlislen blondattuja hiuksia. ”Heh, vanha homo.”
”Ei teistä nuorisosta koskaan tiedä”, Carlisle sanoi ja käski Alicea kampaamaan sotkeentuneet hiuksensa silkkisiksi.
”Mutta Carlisle, minä olen yli satavuotias enkä mikään nuorukainen. Ulkonäköni on vain kauneusleikkausten tulosta”, Edward sanoi väsyneesti.
”Aijaa, ei kiinnosta”, Carlisle sanoi ja lensi pierumoottorilla pois huoneesta vieden Alicen mukanaan. Esme jäi lattialle hyväilemään itseään.
”Vitun dementikko”, Edward mutisi ja sitten lähdimme ravintolaan.

Ravintolassa istuimme syrjäiseen pöytään. Tarjoilija flirttaili Edwardille, joten Eddie otti ja tappoi hänet, minkä jälkeen hän haki ruoat itse.
”Tässä Kokiksesi”, Edward sanoi ja ojensi minulle viiden litran kolalasillisen.
”Miksi sinä minulle näin paljon juotavaa toit?” kysyin ja aloin itkeä murheellisena.
”Olisit kuitenkin juonut miljoona lasia virkistysjuomaasi, tiedät sen itsekin”, Edward sanoi ja nuoli itseään… sieltä.
”Tuo on totta”, myönsin ja aloin napostella ihmisravioliani. Keihästin herkullisia ihmisenpaloja suuhuni yksi kerrallaan ja sanoin mums mums maisk maisk. Katsoin Edwardin laihoja kasvoja ja yhtäkkiä kaksoispersoonani, vanha mummo, otti minusta vallan. Nipistin Edwardin poskea ja sanoin: ”Söisit nyt jotain, pikkuruinen, kyllä naisella täytyy olla vähän lihaa luiden päällä, jotain mistä ottaa kiinni.”
”Bella, haluatko lääkkeesi?” Edward kysyi ja imeskeli sormiani.
”Ookoo, ei sitten”, mutisin ja muutuin takaisin teiniprinsessakärsimys-Bellaksi.

Syötyämme ei kun siis syötyäni lähdimme ravintolasta. Minulla oli kauhea pissahätä ja kastelinkin Edwardin auton kalliin kangaspenkin. Edward suuttui ja katosi metsään mököttämään jättäen minulle mahdollisuuden varastaa autonsa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja huristelin hänen kaarallaan La Pushiin naimaan Jacobia.

torstai 4. kesäkuuta 2015

No niin, viimeinen merkintä

Näin realistista ja tylsää unta, jossa kirjoitin tänne merkinnän jonka ainut sisältö oli runollisesti "Miksei kukaan kuuntele biisejä jotka laitan tänne? Nehän ovat niin hyviä että tulee paskat housuun" ja sitten tämä biisi; jos et koskaan kuunnellut mitään mitä laitoin tänne niin kuuntele tämä


Tämä on toivottavasti viimeinen merkintä, jonka kirjoitan tähän blogiin. En tiedä palaanko kirjoittamaan tätä vielä joskus. Katsotaan.

Päätin eilen iltapäivällä kirjoittaa kerralla kaikki merkinnät, jotka olen halunnut kirjoittaa jo monta kuukautta. TEIN SIIS TÄSMÄLLEEN NIIN. Kirjoitin kaikki merkinnät, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten. Nyt kello lähestyy kuutta aamulla ja vietin viimeiset puoli vuorokautta kirjoittaen seksistä, homobaareista, internetistä, rahasta, matkailuautoista, suunnitelmistani, koulusta, eläinten oikeuksista ja visionääreistä. Jos se mitä kirjoitin näyttää höyrypäiseltä hulluudelta, niin se mahdollisesti on sitä, en tiedä, silmissäni näkyy outoja kuvioita ja huone ympärilläni on sekava ja utuinen.

Järjestelin tämän nyt niin, että kaikki mitä kirjoitin tänä yönä on blogin ensimmäisellä sivulla. Lue nämä joskus jos huvittaa. Kommentoi jos haluat sanoa jotain. Vastaan aina, ellen ole kuollut. Tämä ei katoa tästä minnekään eikä tilalle tule mitään muuta ja näitä voi yhtä hyvin lukea jonain yönä kuuden kuukauden kuluttua kun yhtäkkiä huomaat kaipaavasi ääntäni, mikä on tietysti epätodennäköistä mutta mahdollista.

Tämä blogi on antanut mulle melkein kaiken, mm. useimmat tämänhetkisen elämäni henkilöistä. Aloin kirjoittaa tänne syksyllä 2011, kun olin todella yksin, ja nyt en ole enää todella yksin, ja muutama muukin ihminen on vähän vähemmän yksin. Ehkä se oli tämän blogin tarkoitus. Omien ajatusten kanssa ei kannata olla todella yksin, koska kun sinä ja ajatuksesi olette liian pitkään todella yksin, molemmista tulee hulluja.

Haluan nyt kirjoittaa yhden kirjan räjähtävällä voimalla valmiiksi. Haluan vain saada sen tehtyä, VITTU, en jaksa tätä odottelua ja pelleilyä enää, kaikki on jo kirkkaana päässäni ja ainoastaan se että se kaikki voi johtaa niin pelottavan isoihin asioihin estää minua toimimasta. Pitää kirjoittaa ja sitten toimia järjestelmällisesti niin, että jotain isoa kenties tapahtuu.

Taiteilija virallisessa taiteilijavalokuvassa

Voin "psyykkisesti huonosti". Olen oikeasti aika epätasapainoinen ja sumussa. Alan käsittää, että maailma ja elämä on niin helvetin monimutkaista, että "totuus" on aina, aina, AINA sitä, että valitset yhden vajavaisista ja typeristä selityksistä ja päätät että se on parempi kuin muut vajavaiset ja typerät selitykset. Ihmisyys on todella, todella, todella, todella, todella, todella, todella monimutkaista ja sekavaa ja kaikki kulkevat elämänsä läpi sumussa. Yhdysvaltain presidentti on aivan sumussa itsensä kanssa. Korkeimmat asiantuntijat tieteen alalla ovat aivan sumussa itsensä kanssa. Minä olen rationaalisimpia ja tieteellisimmin ajattelevia ihmisiä jonka tiedän, ja silti olen aivan sumussa itseni kanssa. Useimmat aikuiset ihmiset ovat pohjimmiltaan avuttomia pikku vauvoja, jotka ehkä yrittävät tajuta tätä kaikkea mutta luovuttavat sitten nopeasti.

Yhtenä iltana istuin Just Vegen edessä syömässä ranskalaisia. Eräs ihan zombie-sekaisin oleva romanijäbä istui pöytääni myymään minulle huumeita. En halunnut huumeita, ja sitten hän huomasi ranskalaiseni. "Ai sulla on tässä ranskalaisia..." hän sanoi ja alkoi syödä ranskalaisiani. "Ai sul on dippiä..." Sitten vain katselin kun hän söi ranskalaiseni, nousin ja poistuin runoiltaan. (Olin jo kylläinen joten en kokenut edes tarvetta protestoida. Lisäksi hän vaikutti nääntyneeltä.)

Yhtenä toisena yönä kaikilla muilla oli tosi kivaa. He laittoivat toisilleen savinaamiot ja päättivät mennä saunaan. He laittoivat minullekin savinaamion jotta liittyisin seuraan. Minä kiskoin kengät jalkaan eteisen pimeydessä ja lähdin kotiin. Olin juonut kärpässieniteetä ja pääni oli sumussa, ja lisäksi koko Helsinki oli sinä yönä kirjaimellisesti todella sumussa, joten vei varmaan 2 tuntia ennen kuin pääsin kotiin. Minulla oli edelleen savinaamio ja kuuntelin dramaattista musiikkia ja olin sekaisin ja melkein itkin.

Pari yötä myöhemmin joku urpo kuunteli bussissa vitun hirveää konemusiikkia niin kovaa, että bussin etuosassa ei voinut edes puhua. Ns. käämini ns. paloivat ja yksinkertaisesti käännyin ja: "Miten joku voi kuunnella tällaista, etkö sä tajua että häiritset kaikkia muita [tässä kohtaa ääneni voimistuu epätoivoiseksi huudoksi:] VOI VITTU MIKÄ SIELUTON IDIOOTTI." Päädyin "riitelemään" "sieluttoman" "idiootin" kanssa ja yritin siitä eteenpäin käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti ja järkevästi, mutta joo, en tiedä. (Tämän tapauksen jälkeen aloitin säännöllisen meditaation.) Yksi oudoista piirteistäni on, etten koskaan, missään olosuhteissa pelkää saavani turpaan. Kaikki muut näyttävät pelkäävän, minulle se on poikkeuksellisen yhdentekevää. Varmaan siksi etten ole ikinä vielä varsinaisesti saanut turpaan. Olen nähnyt sellaisia kunnon turpaanvetoja vain leffoissa. Ikinä ei ole vielä sattunut. Ehkä sekin hetki tulee.

Kaipaan seikkailua. Tuntuu, ettei kukaan ympärilläni kaipaa seikkailua yhtä häiriintyneen epätoivoisesti kuin minä. Kaipaan seikkailua kuin Bella Edwardin kadottua. Muut näyttävät viihtyvän paremmin tilanteissa, joissa hengaillaan ja oleillaan. Sellainenkin voi olla mukavaa ja ihmeellistä, mutta olen levoton ja ahdistunut ja arfgh.

Kaipaan liikettä. Kaipaan seikkailua. Sellaista noustaan-yhtäkkiä-outoon-kaukoliikennebussiin-outoon-kaupunkiin-ja-nukutaan-seuraava-yö-keskellä-pimeää-metsää-ja-tutustutaan-vähän-pelottaviin-ihmisiin-seikkailua. Sellaista liftataan-kyyti-kymmenessä-autossa-ja-päädytään-pohjoiseen-Norjaan-seikkailua.

Kaipaan myös estottomia ja hulluja ja intohimoisia ja törkeyden rajalla liikkuvia keskusteluja, en halua käyttäytyä hyvin, haluan käyttäytyä vitun huonosti yhdessä jonkun kanssa, sillä tavalla että hulluus on yhteinen sopimus, jota leimaa vastavuoroinen kunnioitus ja rakkaus enemmän kuin mikään muu, niin syvä että voit sanoa kaikkein villeimmätkin ja rumimmatkin ajatuksesi ääneen ja luottaa siihen ettei maailma romahda jalkojenne alla.

Toisin sanoen haluan rikoskumppanin. Haluaako joku lähteä mukaan? Olen tosissani. En siis mitenkään ironis-humoristisesti muka-tosissani. Vaan tosissani.

Jätän tämän blogin määrittelemättömän pitkäksi aikaa, ja toivon että joskus löydän kaikkea tätä. Olen liian levoton tähän elämään. Olen liian levoton tähän elämään.

Aasinsilta; tietääkö joku kenen naama tämä on?

Tämän maailman suurin puute on seuraava: voit matkustaa paikasta toiseen, muttet voi matkustaa ajasta toiseen. Olen toisista "paikoista" lopulta hyvin epäkiinnostunut verrattuna siihen, kuinka kiinnostunut olen toisista ajoista. Haluan niihin, haluan pois täältä.

Olen onnellinen, kun voin keskittyä ajattelemaan aikoja jotka ovat menneet. Olen jollain oudolla tunnetasolla kohtuu hyvin selvillä ihmiskunnan lähihistoriasta, koska kiinnostun jostain vitun James Deanista* ja sitten ajattelen James Deania päivittäin ja paneutuneesti ja intohimoisesti neljä vuotta ja vähitellen opin jotenkin ymmärtämään maailmaa joka oli olemassa silloin kun James Dean oli olemassa. Pelkään nykyaikaa aika usein aika paljon, ja en yksinkertaisesti pystyisi toimimaan "arkielämässä" jos kuvittelisin että tämä aika ja paikka on KAIKKI. Pseudofilosofinen tuokio: Jokainen hetki on ohi ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa. "Nykyhetki" on niin häivähtävä asia ettei sitä varsinaisesti ole edes olemassa. Yhtä hyvin voi ajatella että kaikki ajat ovat yhtä epätodellisia ja vain leikisti "olemassa" samaan aikaan. Koska mitään aikaa (muuta kuin JUURI TÄMÄ NANOSEKUNNIN HÄIVÄHDYS JUURI NYT) ei ole oikeasti olemassa, vuodet "1967" ja "2015" ovat yhtä todellisia tai epätodellisia.

*Voi jeesus tappakaa mut
James Dean ei lopu koskaan

Kestän tätä aikaa nimenomaan sen perspektiivin avulla, että 1920-luvulta jääneen filmin taustalla haukotteleva tyttö ehti jo elää ja kuolla ja että bussissa läheisellä istuimella juuri nyt istuva tyttö kuolee ihan yhtä nopeasti. Ja että heillä on valtavasti yhteistä. Yksittäisen ihmisen elämä on välähdys. Sinä aikana normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Trendit kuolevat. 99,5% meistä ja kaikesta tästä on ihan kohta unohtunut.

Syntynyt-palstan vauvat ovat kohta vanhusten luurankoja haudoissa. Se ei ole minun mielestäni mitenkään masentavaa vaan huojentavaa. Tai no ehkä vähän masentavaa, jos sen muotoilee noin, voi vittu.

Olen havainnut, että monelle nuorelle ihmiselle jo 1980-luku alkaa edustaa jotain eksoottista esihistoriallista aikaa. Se on ihan ymmärrettävää, koska suurin osa nuorista ihmisistä ei käsittääkseni pyörittele vuosilukuja päässään selviytymismekanismina hela tiden ja elä toinen jalka menneisyydessä niin kuin meitsi. Oscar Wilde oli moderni, Twitter-kulttuurihahmon oloinen ihminen, joka kuoli aivan äsken (30. marraskuuta 1900) ja jonka kanssa voisi todennäköisesti hihitellä baarissa ja tulla ymmärretyksi täydellisesti. Joku 1400-luku alkaa olla jo vähän hämärämpää aluetta. Mutta sekin toisaalta on tosi lähellä jos vertaa Jeesuksen aikoihin, ja silti n. 99% nykyihmislajin tähänastisesta olemassaolosta ehti jo kulua ennen Jeesuksen aikoja. Ainoastaan YKSI prosentti ihmiskunnan historiasta on tapahtunut Jeesuksen jälkeen.

Kaikissa lähihistoriankaan ajoissa ei tietenkään olisi kivaa. En haluaisi ostaa lippua esim. 1900-luvun alkuun. Tämä biisi on vuodelta 1899, kuuntele:


Mitä painajaismaista paskaa. Huhhuh. Tämä on jonkinlainen popmusiikin muinainen alkumuoto, ja vihaan sitä. Vaikka pääsisin osaksi jotain kohtuu turvallisesti elävää yhteiskuntakerrosta, en kestäisi kovin pitkään maailmassa jossa joutuisi kuulemaan tuollaista hirviömusiikkia. En tiedä miksi äänet näin läheisestäkin menneisyydestä ovat mielestäni "aavemaisia", mutta kuvissa ei ole mielestäni mitään pelottavaa.

Fakta on, etten pääse tästä ajasta pois. Pääsen vain hitaasti tulevaisuuteen. Menneisyys on kiellettyä aluetta. On siis löydettävä onni tästä hetkestä. Olen onnellinen, kun matkustelen busseilla ympäriinsä ja ajattelen tarinoita joita kirjoitan ja henkilöitä joista kirjoitan. Olen onnellinen, kun voin vain odottaa seuraavaa hetkeä jona aion syödä. Olen onnellinen, kun voin hengittää perheen ja ystävien kanssa ja odottaa seuraavaa kaljaa ja seuraavaa aamua ja seuraavaa iltaa ja kevättä ja kaikkia täysin PIENIÄ ja HELPPOJA ja YHDENTEKEVIÄ asioita joita ihmiset nyt odottavat. Olen onnellinen, kun joinain öinä saan olla yksi ajelehtivista nuorista ihmisistä jotka juovat muiden seurueiden hylkäämistä laseista loput punaviinit.

Tällaisen harmittomuuden ja pienuuden äärellä olen onnellinen, mutta kuinka paljon oikeasti ajattelen tuollaisia asioita? Tuntuu, että suurin osa ajasta menee maailman ongelmien murehtimiseen. Hyvä kysymys on tietysti, että mitä vittua maailman ongelmat minulle kuuluvat, ja vastaus on kai että no, asun täällä?

Ehkä mulla on ihan hyvät aivot. Ehkä voin saada elämässä jotain aikaan. Ehkä. Hyvien aivojen huono puoli on, että liian tehokas prosessointi tekee pelkästä olemassa olemisesta vitun stressaavaa ja uuvuttavaa ja yliherkkää, ja uupumus taas johtaa inhimilliseen sekavuuteen. Alat toimia oman tehokkaan järkesi vastaisesti ja tehokkaasti tiedostat sen, muttet mahda mitään.

No niin. Aion nyt lakata ajattelemasta amerikkalaisia kasvatusmenetelmiä ja teknologian vaaroja ja teknologian mahdollisuuksia ja ottaa yhden pienen asian kerrallaan. Aion kirjoittaa kirjan. Toivottavasti siitä tulee hieno. Aion kirjoittaa sitä joka ikinen päivä. Aion hiljentyä ja etsiä hiljaisia lämpimiä paikkoja. Aion jatkaa pyöräilemistä. Aion ajella busseilla kauas. Aion olla ystävien kanssa ja hengittää elämää ja seikkailua sisään.

Nähdään taas. Jossain, ennemmin tai myöhemmin.

Teen elämässä nämä asiat

Olen viime kuukausina voinut niin huonosti ja ajatellut niin intensiivisesti, etten enää edes täysin tunnista sitä ihmistä, joka olin viime vuoden lopulla. Mutta se on kai tässä iässä melko normaalia.

Minulla on nyt aika selkeä ja oudon yksityiskohtainen käsitys siitä, mitä tulen tekemään elämässä. Tai siis mitä tulen yrittämään.

Elämästäni tulee "outo". Se ei liity siihen, että erityisesti ihannoisin "outoutta", vaan siihen, että ajatus siitä mitä normaalin ihmisen elämän on nykymaailmassa tarkoitus olla, tuntuu vastenmieliseltä ja ahdistavalta ja ontolta. Olisi kauheaa yrittää elää sellaista elämää. Onneksi ei ole mikään pakko. (Tässä mielessä olen kuin monet terroristit. Hekin usein kokevat näin. Sitten he räjäyttävät kaiken.)

En pidä itseäni erityisen kummallisena. Lähinnä uskon olevani keskimääräistä vastustuskykyisempi kollektiiviselle hulluudelle. (Vaikka olen immuunimpi, en ole läheskään immuuni. Ihmisen on vaikea olla enempää kuin ihminen.)

Yhtenä yönä tajusin, että haluan asua matkailuautossa. Pöyristyin huomatessani että niitä saa käytettyinä ja toimivina muutamalla tonnilla. En voi käsittää mikseivät useammat ihmiset ole tajunneet tätä vaihtoehtoa. Mitä hienoa on rakennuksissa? Miksi ihmiset haluavat asua rakennuksissa? Matkailuauto on naurettavan halpa kätevä pieni asunto, joka parhaimmillaan mahdollistaa sen että voit asua joka yö eri paikassa. Jos kyllästyt johonkin paikkaan ja ihmisiin siellä, voit vain todeta että "Haistakaa vittu, minä lähden nyt muualle asumaan" ja huristella pois. Täydellistä. Matkailuautoon mahtuu silloin tällöin muutama kaverikin jos ne haluavat tulla.

Tsekkailin matkailuautoja taas. Tässä kuvia juuri äsken myyntiin laitettujen, 2000-4000 e maksavien matkailuautojen sisältä (en tiedä saisinko kopioida näitä, ihan sama). Ahdasta ja kämäistä eli täydellistä:




Tämä ei ole pako "yhteiskunnasta". En vain jaksa olla ihan yhteiskunnan ytimessä.

Ensin tarvitsen tietysti ajokortin ja muuta sellaista paskaa. Pitäisi kai mennä töihinkin, koska isäni sanoo ettei pidä matkailuautoista ja että jos haluan sellaisen, saan luvan maksaa sen itse. Pitäisi selvittää miten tietyt jutut toimivat ja opetella tiettyjä käytännön taitoja. Mutta jos todella saan tämän homman toimimaan, niin sitten tulen asumaan matkailuautossa. Haluan ajella ympäriinsä, nähdä metsiä ja syrjäseutuja ja merien rantoja, kuunnella musiikkia, kuunnella radiota, istua ahtaasti pöydän ääressä katsomassa TV:tä tai lukemassa kirjallisuutta tai muuta sellaista paskaa. Siinä ei ole mitään hippimäistä, se ei ole sen järkevämpää tai järjettömämpää kuin ihmisten elämä muutenkaan. Ennen muuta haluan tietysti kirjoittaa kirjoja. Jotta voisin olla niin hyvä kirjoittaja kuin haluan olla, minun pitää ehkä hoitaa psyykeni vähän vähemmän sotkuiseen kuntoon esim. meditaatiolla. Ja muuta sellaista paskaa.

Mitä tulee kirjoihin, niin olen kai hyvä kirjoittamaan niitä. Se vain on sellainen juttu jossa oletan olevani hyvä. Keksin juonia ja henkilöitä, joista kirjoittamisesta saan värisyttävää, orgastista mielihyvää. Haluan kirjoittaa viisi "romaania". Vihaan sanaa "romaani", mutta siitä kai on kyse. Aion yrittää hioa sen taidon sellaiseen pisteeseen, että voin tehdä sillä isoja asioita. Haluan oppia taidon sanoa vaivattomasti ja oikein. Haluan kirjoittaa älykkäistä, kaikkein tärkeimmistä aiheista mutta sellaisella tavalla että 12-vuotiaskin ymmärtää, rakentaa suuria tarinoita jotka kuulostaisivat Hollywood-elokuvinakin suurilta, kertoa tarinoita sellaisista ihmisistä joista kukaan muu ei kerro tarinoita ja näyttää että heidän outoudessaan ja rikkinäisyydessään on hurjuutta ja kauneutta.

Kunhan jätän tämän blogin, aion kirjoittaa loppuun ensimmäisen näistä kirjoista. Sitten yritän saada jotkut muutkin uskomaan tähän juttuun. Saa nähdä mitä tapahtuu.

Fiktion kirjoittaminen on se puoli tulevaa elämääni, josta toistaiseksi "nautin". Se on oikeasti kiihottavaa ja kivaa. Toinen puoli tulee mahdollisesti olemaan uuvuttavampi.

Ajattelen joka päivä yhteiskunnan ongelmia. En pysty olemaan ajattelematta niitä. Uskon ensinnäkin olevani hyvä paikantamaan ja ymmärtämään niitä. Vielä parempi olen keksimään ratkaisuja. Tämä selittyy monella tekijällä, joista tärkein on seuraava: ajattelen yhteiskunnan ongelmia paljon, koska tunnen ne voimakkaasti itsessäni, ja tunnen ne voimakkaasti itsessäni, koska kuvittelen voivani tehdä niille jotain. Uskon, etteivät ihmiset yleensäkään ole "välinpitämättömiä" suurten ongelmien suhteen; he vain kokevat etteivät mahda suurille ongelmille mitään, eivätkä siksi uhraa niille ajatuksia.

Saattaa olla, etten minäkään mahda millekään mitään, mutta aion yrittää. Yksilön on mahdollista muuttaa maailmaa, jos hänellä on toivoa ja edes jossain määrin realistinen suunnitelma. Olen tajunnut, että kaikkein tärkeintä on että yksilö löytää ne tahot, joilla on oikeasti valtaa ja voimaa muuttaa asioita. Yksilön ei tarvitse tavoittaa koko maailmaa; parikin tahoa riittää.

Itse yritän seuraavaa; aika näyttää miten tämä onnistuu:

1. Kirjoitan kirjoja, jotka onnistuvat niin hyvin että nimi "Olli Brander" alkaa merkitä ihmisille ainakin jotain. Että sillä on ainakin jonkintasoista merkitystä, että mitä Olli Brander jostakin asiasta ajattelee. Tärkeää on, että kirjat tavoittavat ihmisiä myös Suomen ulkopuolella.

2. Sitten kirjoitan bestseller-romaanin teholla kulkevan mutta ei-fiktiivisen kirjan siitä, millaisia koulujen pitäisi olla. (Tämän teen in English.) Tätä varten teen paneutunutta tutkimustyötä tapaamalla ihmisiä ja matkustamalla itse seuraamaan kuinka jo olemassa olevat vaihtoehtoiset koulut toimivat. Toivon että kirja menestyy, mutta vielä tärkeämpää on että etsin ja löydän tahot, joilla on kiinnostusta kääntää aihe ison luokan dokumenttielokuvaksi. Dokumenttielokuvilla on viime vuosina ollut parhaimmillaan merkittävää ja konkreettista vaikutusta yhteiskuntaan. Niiden avulla on oikeasti ujutettu uusia ajatuksia valtavirtakulttuuriin. Tärkeää on nimenomaan löytää jokin kanava, jonka avulla kylvää idea valtavirtaan. Jos idea on hyvä, löytyy kyllä ihmisiä jotka ottavat sen omakseen ja innostavat muita. Jos syntyy muutamakin uudenlainen koulu ja ne todistettavasti toimivat ja ympäröivä yhteiskunta on niistä kiinnostunut, niiden malli lähtee leviämään.

(Pienifonttinen selostus aiheesta: Ideani siitä millainen koulun pitäisi olla on lähinnä paranneltu versio Sudbury-tyyppisistä kouluista. Kaikki perustuu tieteelliseen tietoon siitä kuinka ihmiset oikeasti oppivat. Pointti on siinä, että mitä enemmän ihminen saa lapsuudessaan ja nuoruudessaan leikkiä, sitä fiksumpi, reilumpi ja tasapainoisempi aikuinen hänestä tulee. Ihmisen kognitiivis-psyykkis-fyysis-sosiaalisen kehityksen kannalta kaikkein tärkein asia on leikki, eikä sen määrää pitäisi jatkuvasti rajoittaa. Toinen pointti on siinä, että ihmisten pakottaminen "oppimaan" on uskomattoman vaarallista. Kaikkea pysyvää, syvällistä oppimista ohjaa ihmisen omaa kiinnostus. Joka ikinen ihminen on luonnostaan valtavan kiinnostunut. Tärkeissä asioissa kuten yhteiskunnassa, kirjallisuudessa, tieteessä ja taiteissa ei ole mitään tylsää, ne ovat ihan vitun suuria ja stimuloivia ja jännittäviä, mutta nykymuotoinen, pakottamiseen, testaamiseen ja pelkäämiseen perustuva koulu sammuttaa ihmisen kiinnostuksen niihin lähes täydellisesti. Eräässä jo olemassa olevassa koulukokeilussa, joissa lapsia ei testata ja joissa lasten annetaan lukea sen sijaan että heidät pakotettaisiin siihen, lapset lukevat mielellään jopa kymmeniä kirjoja vuodessa. Jos ihmisen suhde kaikkeen tärkeään traumatisoidaan tehokkaasti nuoruudessa, hänessä palava kiinnostus ei voi suuntautua kuin ympäröivään höttöön. Yhteiskunnan höttöistymis- ja kylmenemiskehitys on mahdollista kääntää rajusti päinvastaiseen suuntaan.


Esimerkiksi internet-riippuvuutemmekin selittyy lopulta sillä että olemme addiktoituneita oppimiseen. Se on luonnostaan ihmisen suurimpia intohimoja. Miten helvetissä on siis mahdollista, että laitokset, jotka on omistettu nimenomaan oppimiselle, ovat paikkoja joita lapset vihaavat enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Kuinka se on mahdollista? Siksi että nykymuotoiset koulut eivät perustu millään tasolla ihmisten omaan kiinnostukseen. Koulujen pitäisi perustua ihmisten omaan kiinnostukseen täydellisesti. Rentoa aikaa ja leikkimistä pitäisi olla niin paljon kuin oppilas haluaa. Luokkia ei olisi, ikäryhmät olisivat sekaisin. Sääntöjen noudattamista ja reilua käytöstä valvottaisiin demokraattisesti, oppilaat ja koulussa työskentelevät aikuiset yhdessä. Koulussa olisi isot ulkotilat, erilaisille aktiviteeteille ja kokoontumisille omistettuja huoneita ja paljon mahdollisuuksia opiskella mitä huvittaa silloin kun huvittaa. Koulun aikuiset lähinnä auttaisivat oppilasta eteenpäin tämän valitsemissa aiheissa. Jokainen oppilas saisi tutustua omassa tahdissaan aiheisiin joista on kiinnostunut ja halutessaan esitelmöidä niistä muille. Joka viikko olisi oppilaiden omia esityksiä ja näiden lisäksi koulussa kävisi joka toinen päivä yksi tieteen, taiteen, jonkin ammatin tai muun elämänalueen asiantuntija tai vaihtoehtoisesti jonkin vähemmistön edustaja, jotka kertoisivat alastaan tai elämästään. Näihin esityksiin saisi osallistua tai tehdä sillä aikaa mitä ikinä huvittaa. On todennäköistä, että joka päivä kiinnostuneita olisi huomattava määrä; osallistuneet väistämättä kertoisivat oppimastaan myös niille jotka eivät osallistuneet. Jokainen koulupäivä olisi täynnä täysin vapaasti ohjautuvaa leikkiä, rentoutumista, syventymistä ja keskustelua ja siksi äärimmäisen stimuloiva.

^ Enemmän tai vähemmän tämäntyyppisiä kouluja on jo olemassa. Jumalauta että ne toimivat hyvin, ja uskon, että ne voisivat toimia vielä paremmin. Tärkein huomio on ehkä se, että oppilaat rakastavat näitä kouluja. He eivät koe koulujaan paikoiksi "jotka pitäisi polttaa", vaan todella kokevat että koulu on paras paikka maailmassa. Paikka joka kuuluu heille ja jota he ovat valmiita puolustamaan. He myös oppivat pitämään muista huolta, ottamaan vastuuta omasta toiminnastaan ja pitämään reiluutta ensisijaisen tärkeänä.)


3. Nopeutan omalta osaltani kehitystä kohti päivää, jona eläinten oikeudet ovat tosiasia. Tämä tapahtuu vaikuttamalla eläinoikeusliikkeeseen; iso liike on jo olemassa, tärkeintä on muuttaa sen fokusta ja toimintamalleja niin että siitä tulee niin tehokas kuin mahdollista. On hyvinkin mahdollista, että eläinten oikeuksista tulee yksi suurimmista ellei suurin eettinen taistelu tällä vuosisadalla. Jotta niin tapahtuisi, tärkeintä on kaikenlaisen tehottoman sekoilun vaihtaminen psykologisesti fiksuun, tyylikkääseen ja sivistyneeseen toimintaan (keskiössä mm. eri eläinlajien henkisten kykyjen tekeminen tunnetuksi) ja fokuksen siirtäminen kasvissyönnistä "eläin"tuotteisiin, joiden valmistamiseksi ei tarvitse vahingoittaa eläimiä (keinoliha jne.). En vielä tiedä miten tarkalleen aion ajaa tätä, varmaan kirjoittamalla ja puhumalla. Tässäkin olennaista on, ettei yksilön tarvitse tavoittaa koko yhteiskuntaa. Tässä tapauksessa riittää, että tavoittaa tarpeeksi ihmisiä eläinoikeusliikkeessä. Liike on jo olemassa. Toivon että joku siellä haluaa kuunnella.

......

Tällaista ajattelin siis kokeilla tehdä. Tämä tulee olemaan haastavaa, mutta ei kai lopulta mahdotonta? Olen nähnyt vaativampiakin elämänuria. Muutaman kirjan kirjoittamalla ja sitten muutamaan tahoon vaikuttamalla voi oikeasti sysätä eteenpäin sellaisia kehityskulkuja, joilla voi paitsi parantaa valtavasti ihmiskunnan meininkiä, myös pelastaa satoja miljardeja eläimiä. Yksilö ei muuta yhteiskuntaa paasaamalla yksinään, vaan yhteiskunnallinen muutos tapahtuu kun riittävän suuri joukko ihmisiä asettuu palikoiksi yhteen. Tärkeintä on olla yksi palikoista ja sellaisena hyvä.

Tällä hetkellä "visionääreillä" tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisiä, joilla on joko poikkeuksellinen kyky "luoda kasvua" tai sitten keksiä ihmiskunnan eloonjäännin mahdollistavia innovaatioita. Etenkin jälkimmäinen on tärkeää, mutta minä haluaisin nähdä myös visionäärejä, joiden fokus on siinä onko elämä täällä oikeasti inhimillisesti mielekästä. Kuinka tehdä yhteiskunnasta fiksumpi, myötätuntoisempi ja vähemmän pinnallinen paikka? Siihenkin tarvitaan visiota. Jostain syystä humaanien arvojen ajamisesta kiinnostuneilla ihmisillä on paha tapa olla melankolisia huokailijoita ja valittajia, jotka eivät osaa ajaa tärkeiksi kokemiaan asioita läheskään samalla järjestelmällisyydellä kuin tahot, jotka ovat kiinnostuneita lähinnä rahasta ja taloudesta.

Jos tästä suunnitelmasta ei tule yhtään mitään, mikä on, voi Jeesus, hyvinkin mahdollista, niin ainakin voin tietää että yritin. All you can do is all you can do. Siinäkin tapauksessa minulle jää alueita, joilla yrittää onnistua edes välttävästi. Vaikka en menestyisi ainoassakaan suuressa asiassa, voin silti olla kunnon ihminen ja hyvä ystävä ja kaikkia valtavia pieniä asioita.

Internet ja pitäisikö sitä pelätä

Kirjoitin tänne vähän aikaa sitten pitkän merkinnän aiheesta internet. Se oli hieno teksti, mutten enää tiedä olenko samaa mieltä sen sisällön kanssa, joten en julkaise sitä ikinä. Yritän nyt uudestaan.

Internet on aihe, jota olen ajatellut satoja tunteja viime aikoina. Ajattelen sitä, koska pelkään sitä. Yritän ratkaista onko pelkoni perusteltua vai järjetöntä.

On joka tapauksessa välttämätöntä, että edes jotkut pelkäävät. Se, että internet on yhtäkkiä läsnä kaikkialla, on valtava muutos, joka vie väistämättä tilaa kaikilta muilta inhimillisen elämän alueilta. Internet ei välttämättä ole ollenkaan paha asia, mutta se saattaa, ehkä, EHKÄ, olla paha asia, ja annamme sen nielaista itsemme ennen kuin edes tiedämme kunnolla mitä se tekee meille. Tällainen sokeus pätee kaikkein suurimpiin ongelmiin lopulta aina. Ihmisten on helppo havaita pienet ongelmat ja huolestua niistä, koska niiden varjot on helppo erottaa. Kaikkein suurimmat, kokonaisten yhteiskuntien kokoiset ongelmat ovat niin suuria, että yksinkertaisesti totut siihen että on yö.

Kohtuullisesti käytettynä internet on varmasti ok. Mutta entä jos ihmiset ovat internetissä käytännössä koko ajan? Pitää ottaa huomioon, että älypuhelimet eivät ole olemassa siksi että niitä palavasti tarvittaisiin, vaan yksinkertaisesti siksi että tajuttiin että niitä osattaisiin tehdä, ja sitten tehtiin. Sitten joku osasi markkinoida ne ihmisille oikein. On mukavaa kun voi tarkistaa bussiaikataulut baarista käsin, mutta se on nimenomaan mukavaa, ei tärkeää tai välttämätöntä. Internetin läsnäolo joka paikassa ei tee elämästä onnellisempaa, se ei perustu mihinkään tarpeeseen, se perustuu siihen että primitiiviset apina-aivomme nauttivat tietynlaisesta stimulaatiosta. On ihan mahdollista, ettei tällainen kollektiivinen addiktio ole lopulta mitenkään vaarallista; ihmiset ovat arkielämässään muutenkin riippuvaisia lukuisista asioista ja se on usein ihan harmitonta. Mutta entä jos se on vaarallista? Entä jos? Jos?

Tosimaailma ei addiktoi samanlaisella nopeasti aivoja palkitsevalla tavalla kuin internet, mutta eikö tosimaailma anna lopulta inhimillisesti ihan helvetin paljon enemmän? En tiedä. En edes tiedä miten tosimaailma määritellään. Mutta minusta tuntuu, että ihmisyyteen liittyy lähtökohtaisesti tiettyjä vastenmielisiä juttuja, sellaisia kuin pinnallisuus ja epäaitous ja vihamielisyys, ja että internet mahdollistaa noiden juttujen moninkertaistumisen.

Pelkoni ydin on siinä faktassa, että ihmiseläin ei pärjää kovin hyvin informaatiotulvassa. Se on meille vieras ja hankala ympäristö. Jos ihmisiä informoidaan ja viihdytetään joka. puolelta. koko. ajan, useimmat ylikuormittuvat. Kun ihminen ylikuormittuu, hänestä tulee impulsiivinen, aggressiivinen, hermostunut ja aika tyhmä. Internet ruokkii mustavalkoista, huonoa, liian nopeaa ajattelua. Se on vaarallista, koska lähes kaikki tärkeät asiat maailmassa ovat monimutkaisia ja vaativat paneutumista ja aikaa.

Tyhjyyden hetkillä on valtavaa arvoa. Sillä on valtavaa arvoa, että joskus ei tapahdu oikein mitään; katselet vain bussin ikkunasta ulos ja annat ajatusten virrata.

Tyhjyyden arvosta todistaa esim. meditaatio. Meditaatio on sitä, että vain istut hiljaa ja annat ajatusten tulla ja mennä eikä mitään tapahdu. Meditaation on todettu tekevän meistä parempia ihmisiä oikeastaan kaikilla kognitiivisilla ja emotionaalisilla alueilla; hiljaisuuden hetkillä tapahtuu ajattelua ja kasvua. Entä jos hiljaisuus menetetään kokonaan? Mitä sitten tapahtuu? Jääkö ihmisen henkinen kehitys kesken? Tuleeko meistä idiootteja?

Yhtenä osana elämää älypuhelin on hauska ja käytännöllinen, mutta entä jos siitä tulee tärkein osa ihmisen olemassaoloa? Entä jos kukaan ei enää osaa vain olla? Pelkään dystopiaa, jossa ihmiset ovat vaihtaneet ajattelemisen kokonaan älypuhelinten silittelyyn. Se ei ole väistämätöntä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sellainen mahdollisuus pelottaa minua ihan helvetisti. Entä jos niin tapahtuu? Kuka haluaa elää maailmassa, jossa ihmiset eivät ajattele? (Roistot, jotka hyötyvät siitä ettei kukaan ajattele?) Tai ehkä pienikin määrä hiljaisuutta riittää? Ehkä suurin osa kasvusta ei tapahdukaan hiljaisuudessa vaan ihmisen tehdessä jotain muuta, ja hiljaisuus vain täydentää sen? Ehkä? En tiedä. Ihminen tarvitsee sekä toimintaa että hiljaisuutta, mutta missä suhteessa? En tiedä.

Näitä teorioita syö lopulta ratkaisevasti yksi asia: arkitodellisuuteni on ristiriidassa niiden kanssa. Itse en koskaan hankkinut älypuhelinta, mutta miltei kaikki nykyään tuntemani ihmiset hankkivat, ja tunnen nykyään aika paljon ihmisiä. Kiinnostavaa on, että he ovat kaikkea muuta kuin pinnallisia, mustavalkoisia idiootteja. Tuntemani ihmiset ovat yleensä monessa suhteessa fiksumpia ja tarkkanäköisempiä kuin minä. He ovat viisaita ja viisastuvat koko ajan. He osaavat ajatella ja ajattelevat koko ajan syvemmin. Heillä on omat vaikeutensa ja tarinansa, ja se matka jota he tekevät niiden läpi on merkityksellistä ja kaunista. Suoraan sanottuna en voi kuvitella, että tuntemani ihmiset olisivat ilman älypuhelimiaan parempia tai huonompia kuin nyt. Älypuhelimella ei tavallaan ole mitään tekemistä asian kanssa. Se ei näytä vaikuttavan ystävieni ja tuttujeni ihmisyyteen, no, mitenkään. Siitä on lähinnä hyötyä ja iloa arkielämässä; se on aina mukana, mutta se ei kontrolloi tai määrää tai myrkytä mitään. En tiedä, käyttävätkö kaverini älypuhelimiaan "kohtuudella", mutta se vaikuttaa yhdentekevältä.

Tämän perusteella tekisikin mieli peruuttaa kaikki mitä sanoin. Sanoa että unohtakaa kaikki mitä aikaisemmin kirjoitin; pelottelin turhaan.

En tiedä. Mikäli onnistuin vakuuttamaan sinut noilla pelottavilla mietteillä internetistä ja ajattelun tulevaisuudesta, ja olet nyt samanlaisessa huolestuneessa tilassa kuin minä olen ollut usein viime kuukausina, niin ota huomioon että olen paitsi epämääräisen ahdistunut, myös älykäs ja kielellisesti lahjakas. Tämä nyt vain on tosiasia (lol). Älykkyydestä ja kielellisestä lahjakkuudesta on huomattu yksi kiehtova juttu: kun nämä asiat kasvavat, myös taipumus uskoa aivan hulluunkin hevonpaskaan kasvaa. Yksinkertaisesti: älykkäiden ihmisten valmius uskoa teorioihin jotka eivät ole totta on keskimäärin tavallista korkeampi, koska he ovat taitavia keksimään argumentteja ja vakuuttamaan itsensä (ja muut) siitä että asiat ovat tavalla x, vaikka asiat eivät olisi tavalla x. Älykäs ihminen voi helposti vakuuttaa itsensä siitä, että hänen ahdistuksensa johtuu internetistä tai maailmaa hallitsevasta liskoihmisten/juutalaisten/naisten salaliitosta, vaikka lopulta hänen ahdistuksensa johtuu jostain aivan muusta, esim. ikävästä lapsuudesta, tyytymättömyydestä omiin saavutuksiin tai epätyydyttävästä elämäntilanteesta.

Yritänkin vähitellen ratkaista, ovatko tämän tekstin ajatukset vain pintapuolisesti toimiva mutta epätosi teoria. Saatan olla oikeassa, saatan olla väärässä. Toivon koko sieluni voimalla olevani väärässä. Koko sieluni voimalla. Aika näyttää.

Yhdestä jutusta olen melko vakuuttunut: jos ihminen olisi muutenkin urpo, niin internet antaa hänen urpoudelleen ennennäkemättömän hyvän alustan kasvaa. Urpot voivat kokoontua yhteen ja kasvattaa paskakasaansa yhdessä ennennäkemättömällä tehokkuudella. On vain ideoita eikä oikeita ihmisryhmiä tarvitse kohdata. Pelkään, että internetin valloittamassa maailmassa vaarassa ovat ne, joilla menee kaikkein huonoimmin. Heikot, hullut ja hauraat.

1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloimme ehkä viimein päästä eroon sellaisista ihmiskunnan pimeistä puolista kuin heikkojen ja kummajaisten julkinen nöyryytys, mutta nyt se on helppoa taas emmekä ole vielä oppineet torjumaan sitä. (En kyllä ollut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla paikalla, joten saatan jälleen puhua paskaa.)

Löysin hiljattain Facebookista vahingossa yläasteaikaisen luokkakaverini Laurin. Hän oli ihan kiltti ja harmiton koululainen, mutta huomasin että hän on tykännyt Facebookissa sivusta nimeltä "ÄLÄ ANNA RAHAA KERJÄLÄISILLE!!!" Ymmärrän jos kerjäämistä vastustetaan siksi että kuvitellaan että taustalla on "ihmiskauppaa", mutta tällaisissa sivuissa ei tietenkään ole kyse kerjäämisen vastustamisesta toimintana vaan kerjäläisten vihaamisesta ihmisinä; jotkut ihmiset tarvitsevat heikkoja, joita vihata, ja paikan, jonne postata videoita joissa heikoille käy huonosti ja romanimummot saavat pakokaasua kasvoilleen.

Monista tulee internetissä pahempia kuin todellisuudessa. Moni ikään kuin juoksee ympäri internetiä vihaisena jokaiselle joka tulee vastaan. Minäkin olen harrastanut sitä joskus.

Samana päivänä törmäsin "yrittäjän ja naistenmiehen" Henri Heikkisen kirjoittamaan tekstiin otsikolla "V*tun köyhät!" Siinä hän kirjoittaa, kuinka vastenmielisiä köyhät hänestä ovat, kun antavat raskaan perhetaustan, psyykkisten ongelmien ja huonojen lähtökohtien masentaa itsensä sen sijaan että pyrkisivät uutterasti menestymään. Mitä vittua. (Heikkisen teksti vastaanotettiin ilmeisesti riemulla hänen piireissään: viimein joku antoi niiden paskiaisten kuulla kunniansa! vitun köyhät!)

Minun mielestäni ei ole yhtään hyvä asia, että jokainen itsetyytyväinen, jotain asiaa 5 sekuntia ajatellut tomppeli saa äänensä kuuluviin siinä missä asiantuntijat, jotka ovat omistaneet aiheen tutkimiselle vuosia. Jos Henri olisi paneutunut yhdenkin artikkelin verran siihen kuinka köyhyys vaikuttaa ihmisen psyykeen, hän olisi ehkä oppinut jäljittämään missä hänen äkkireaktionsa menee metsään, mutta kun ihmiset eivät paneudu, varsinkaan informaatioon josta eivät "tykkää". Ihmiset vain vilkaisevat ja reagoivat ja oksentavat.

Tieteellinen totuus on, että köyhyys kuormittaa päätä; sillä on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi köyhyytensä kukistamiseen. Toinen tieteellinen totuus on, että rikkaudella ja hyvällä asemalla on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi toisten ihmisten vaikeuksien ymmärtämiseen: mitä hyväosaisempi ja -tuloisempi olet, sitä surkeammin todennäköisesti selviydyt empatiaa mittaavista tehtävistä. Yksi seksikäs jäbä kirjassani kutsuu sekä köyhyyttä että rikkautta sairauksiksi, ja mielestäni siinä on jonkin verran totuutta.

Voiko olla, että informaatiotulva rikkoo meitä kuten köyhyys ja kuten rikkaus samaan aikaan? En tiedä. Ehkä ei. Mutta olen varmasti ainakin jonkin verran oikeassa. Toivottavasti olen vain vähän oikeassa.


Tämä on kiinnostava video, koska Louis C.K. on miettinyt näitä samoja asioita, empatiaa, tyhjyyttä, ja päätynyt samantyyppisiin pohdintoihin. Hänessä on joskus tiettyä messiaanisuutta. Joskus hän ampuu ihan ohi. En tiedä. Toivon että olemme väärässä. Saatamme olla väärässä. Toivon että olemme väärässä ja muutaman vuosikymmenen kuluttua meille naureskellaan lempeästi.

Itse aion pyrkiä antamaan tarpeeksi aikaa asioille, joilla on merkitystä.

Kaikella mitä puuhaat ei tarvitse olla merkitystä. On ihan ok sukeltaa välillä yhdentekevään informaatiotulvaan, kunhan et menetä kykyäsi pysähtyä kadulla ja auttaa ylös niitä jotka on lyöty asfalttiin. Teknologian ei tarvitse tarkoittaa että mitään hyvää ihmisyydestä menetetään. Niille ystäville jotka tämän joskus lukevat: handlaatte tämän teknologiahomman hyvin. Jatkakaa.