sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Yöradio


Jos olisin töissä tai koulussa, en varmaan kuluttaisi yötä näin. Luojan kiitos en ole töissä tai koulussa.

Kriminaalia elämää

Yö, lauantai-sunnuntai, vietän aikaa trollailemalla Radio Helsingin Nuorgam-yöradion shoutboxiin. Nimimerkillä Olli B.

Luin edellisen blogimerkinnän ja vituttaa se ihminen joka sen kirjoitti. Hyviä pointteja, kyllä kyllä, mutta tulee sellainen vaikutelma, että kirjoittaja on jotenkin homojuhlia ja vakavien asioiden satunnaista keventämistä vastaan. Näinhän ei suinkaan ole, tunnen kirjoittajan, ja huhhuh, jos vain näkisitte hänet... Oh baby, all I can say is:



Yleisesti ottaen paheksun ihmisiä joilla on koti ja terveys ja rahaa ja varaa murehtia sieraintensa ulkonäköä.



On muuten outo juttu, miten nuoruutta voi Taiteessa kuvata niin vitun huonosti ja niin vitun hyvin. En tiedä mistä ero esim. Perks of Being a Wallflower -filmatisoinnin ja Fucking Åmålin välillä johtuu. Mutta ero on selvä.

En edelleenkään ole saanut käsiini alkuperäistä Perks of Being a Wallflower -teosta (kokonaisena), mutta ainakin elokuvaversio on satua ja karikatyyrejä ja söpöilyä ja tympeää, epä-älykästä romantisointia. Fucking Åmål on totta. Fucking Åmål on verta ja rupia ja noloja siemensyöksyjä ja epämääräistä epätoivoa. Fucking Åmål on oikeita ihmisiä. Perks-Charlie on söpö, mutta miksi kukaan tuntisi syvää, aitoa yhteyttä häneen? Hänen tuskansa on vaaleanpunaista purkkaa. En osta häntä. Agnes ja Elin ovat aika söpöjä, mutta he ovat paljon muutakin, niin hajanaisia että heistä tulee kokonaisia.

Oih, naulan kantaan, veikkoseni!

Ero näkyy esim. tässä: Agnesin seinillä sängyn yläpuolella on harvinaisenpuoleisia Morrissey-julisteita. Emme näe häntä palvomassa niitä mutta hei, tunnemme Agnesin, tietysti hän palvoo niitä. Charlie sen sijaan mainitsee lempibändikseen "varmaan The Smithsin" muttei luultavasti edes tiedä kuka Morrissey on, koska Charlie on pahvia.

Perks on laskelmointia. En tiedä oliko se sitä alusta asti. Ehkä jutun luoja Stephen Chbosky sai kirjan kirjoittamisen jälkeen vuosien varrella niin paljon ihkuttavia fanikirjeitä että menetti kykynsä toimia suvereenisti ja vilpittömästi; hän muisti vain ne loputtomat viyun fanikirjeet ja osasi lopulta enää turrasti miellyttää niiden kirjoittajia. (Tossa piti lukea 'vitun', mutta viyun kuulostaa mukavan eksoottiselta kieleltä.)

Tai ehkä ero on yksinkertaisesti siinä, että Lukas Moodyssonin nuoruus oli oikeasti kipeää ja onnetonta.

Ja Stephen Chboskyn ei.


Asiasta toiseen:



Jos jotain olen Lisbeth Salanderilta oppinut, niin sen että jos maailma ja yhteiskunta kävelevät ylitsesi, sinun on otettava vastuu elämästäsi itsellesi. Sitä mä nyt vähän niin kuin teen. Parhaani mukaan. Soitin n. kuukausi sitten eräälle Viralliselle Taholle, esitin asiani, kuuntelin hetken hänen puhettaan ja lopulta laskin luurin häkeltyneenä. (En puhunut lankapuhelimeen, mutta laskin luurin silti.) Lisbeth rollaa ehkä vähän eri tavalla, hänen pyrkimyksensä on vain saada rauhassa elää omaa elämäänsä. Minäkin haluan sitä, mutta samalla olen hyvin kiinnostunut muiden hyvinvoinnista.

Mutta tähän mennessä urani aloittelevana kohteliaana pikkurikollisena on ollut motivoitunut samoista syistä kuin Lisbeth Salanderin ura kansainvälisenä hakkerikriminaalina: argh, jättäkää mut rauhaan

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Freddie Mercury

Näin unta jossa olin rakastumassa Freddie Mercuryyn.

Hän näytti tältä:



Hän oli kohta kuolemassa AIDSiin, ja ihailin hänen rohkeuttaan olla vahva viiksihomo niin vaikeassa tilanteessa.

Unessa olin kyllä rakastumassa vaikka kuinka moneen ihmiseen. Asuin jonkin hotellin hylätyssä aamiaishuoneessa (kaikki muut huoneet oli varattu), luin haperia Aku Ankkoja vuodelta -84 (muistan yllättyneeni koska ne näyttivät 90-lukulaisilta) ja suunnittelin kirjoittavani tänne siitä kuinka olen rakastumassa kaikkiin. Freddie Mercury lensi yksityiskonetta jolla pääsi jotenkin turvaan. Se oli mukavaa.

Tuli vähän huono omatunto siitä että aavekirjassani Freddie Mercury on pahiksista pahin.

Nyt kun tässä heräsin, käänsin radion päälle ja Radio Helsinki ilmoitti soittavansa seuraavat 6 tuntia putkeen pinnallista jytäpoppia Pride-viikon kunniaksi. Tällä nimenomaisella hetkellä kello on 12.57, joten kulkue on lähdössä luikertelemaan Helsingin läpi n. 3 minuutin kuluttua.

Aloin miettiä yhtä juttua:

Miksi LGBT-liikkeen julkisivu on lähtökohtaisesti meteliä ja purkkaa ja tyhjänpäiväisyyttä, serpentiiniä ja nenä-ääniä ja Lady Gaga? En tajua. Entä jos joku seksuaalisuuteensa heräilevä nuori kaunosielu pelästyy kaikkea pinnallisuutta ja käpertyy salaisuuksiinsa nimenomaan siksi ettei halua identifioitua kaikkeen urpoiluun?

Mä oon vähän katkeroitunut homoille, samasta syystä josta olen katkeroitunut esim. afroamerikkalaisille. Tiedän että on epäreilua ajatella näin, mutta mielestäni homoilla ja afroamerikkalaisilla on VELVOLLISUUS olla vähän viisaampia ja myötätuntoisempia ihmisiä kuin se keskimääräinen itsekeskeinen mahaansa taputteleva kansalainen. Mielestäni on aivan erityisen musertavaa kun homo tai afroamerikkalainen tai afroamerikkalainen homo sylkäisee kadulla kerjäläisen pahvimukiin tai ilmoittaa vastustavansa eläinten oikeuksia afroamerikkalainen homohan on (ollut) sorrettu osapuoli, hän on ollut se kadulla istuva kerjäläinen tai kenkälaatikkoon tungettu kettu. Hänen pitäisi tajuta vähän paremmin.

Onkin ollut vittumaista huomata että moni sorrettu ajaa moraalista edistystä vain siihen asti että on itse saanut omat oikeutensa.

Ja sitten kun ne oikeudet on saatu, moni jalomielinen radikaali hyppää mielellään sortajien ja pahvimukiin sylkijöiden jengiin.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mikropenis

Vastoin yleisiä harhaluuloja en suinkaan ole täydellinen. Mussa on lukematon määrä henkis-emotionaalis-hengellis-fyysisiä vikoja, joita ilman olisin todennäköisesti parempi ihminen.

Mainitsen nyt muutaman:

1) Kärsimättömyys. Tylsistyn sairaalloisen helposti ja tylsyys tuottaa mulle fyysistä kipua. En kestä epäkiinnostavia tilanteita, epäkiinnostavia ihmisiä tai epäkiinnostavia aiheita. Saan vatsakipuja, päänsärkyä ja sydämentykytystä. Yksi syy sille miksi perheenjäseneni eivät siedä minua on se että en jaksa kiinnostua asioista, jotka eivät kiinnosta minua. En jaksa keskustella aikatauluista tai siivouksesta yms. En vain jaksa. Ajelehdin muualle. Vietin melkein vuosikymmenen koulun penkeillä kirjaimellisesti tuskallisen ikävystyneenä, kunnes 16-vuotiaana tajusin että voin ihan hyvin poistua luokkahuoneesta jos en kestä tilannetta. Aloin lähteä oppitunneilta helvettiin, nousin vain tuoliltani, heitin laukun hartialle, sanoin "Mul on yks juttu" ja lähdin ajelemaan busseilla. Lopulta tajusin että itse asiassa voin lähteä koulusta KOKONAAN ja LOPULLISESTI, mutta sitä ennen tunneiltakarkaamisnumeroni alkoivat toistua niin tiheään että kaikki ihmiset siinä koulussa jäivät varmaan kuvittelemaan että mulla oli joku äärimmäisen tähdellinen projekti meneillään. Tai syöpä.

2) Suvaitsemattomuus. En suvaitse 99 % muista ihmisistä.

3) Fanaattisuus. Suhtaudun käsityksiini moraalisesta selkärankaisuudesta, hyvyydestä ja älykkyydestä niin kokonaisvaltaisen intohimoisesti, etten suvaitse 99 % muista ihmisistä.

4) Välinpitämättömyys sosiaalisia tai yhteiskunnallisia sääntöjä ja lakeja kohtaan. Tämä ei ole varsinaisesti vika. Jos ihmisellä on toimiva sydän ja toimivat aivot, pitäisi riittää että kuuntelet niitä. Säännöt ovat niille jotka eivät itse tajua mikä on oikein ja mikä väärin; he ovat syy sille että lakeja ylipäätään tarvitaan.

5) Kyvyttömyys pelätä vaaraa. Tiedän kyllä että varoittavan äänen pitäisi olla siellä jossain, mutta en vain yksinkertaisesti kuule sitä.

6) Saastaisuus. Sekä seksuaalinen, ajatuksellinen että hygieeninen.

7) Pieni/rumakätisyys.

8) Esittäminen. Esim. tämänkin merkinnän oikea tarkoitus on vain listata näennäisiä "vikojani", joita itse pidän arvokkaina piirteinä ja nerouden merkkeinä ja joita esittelen tässä vain jotta kaikille tulisi selväksi millainen kiehtova nuori kapinallinen minä olen.

9) Mikropenis. Yritin saada sut olettamaan että lista päättyy "mikropenikseen", mutta ähäkutti! Voi pojat, vedinpä sinua höplästä oikein kunnolla!

Oikeasti otsikko liittyy tähän:




Onko tämä rehellisyyttä?


torstai 27. kesäkuuta 2013

All my life I've been waiting

Kätevä keino ajaa minut hulluksi: älä reagoi mitenkään siihen mitä kirjoittelen täällä. Näin tuntemukseni siitä, etten ole sataprosenttisesti olemassa, voimistuu; alan kuvitella olevani irrallinen maailmasta ja leijailla ympäri kaupunkia kuin epätoivoinen läpinäkyvä aave.

Tiskasin valtavan kasan astioita ja lauloin kovaa Anastacian Left outside alonea:


Onpa muuten ruma lyriikkavideo.

Pääni on alkanut taas täyttyä todella hyvistä (ja todella huonoista) ideoista. Aion piakkoin lähteä Barentsinmerelle. Tarkoituksena olisi kirjoittaa tää vainajajuttu valmiiksi ennen kuin palaan takaisin. Ehkä voisin myös postata tänne jotain palasia siitä paskasta mitä oon saanut aikaiseksi. (<-- not to be taken literally) Jos paskani vielä kiinnostaa jotakuta, niin let me know.

Niin, ja olen myös aikeissa tehdä rikoksen. En tunne tästä mitään sisäistä konfliktia, koska kyseinen rikos ei voi aiheuttaa henkistä, fyysistä eikä edes taloudellista vahinkoa kenellekään. Paitsi ehkä jotain pientä fyysistä itselleni. Mutta hyödyt ovat huomattavat riskeihin verrattuna.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Mä näytän laamalta

Olen pahoillani kaikesta

 

Matkustin äsken varhaisessa aamuyössä bussilla 43, istuin takapenkillä kädet kierrettyinä edessä olevan penkinselkämyksen ympärille ja kasvojeni vieressä oli raollaan ikkuna, josta naamalleni syöksyi yö ja kesä ja kaipaus ja rakkaus ja tuleva elämä ja kaupungin ääni ja grillikioskien haju, ja kaikki välähdykset joita näin ikkunan ulkopuolella, vittu että mä rakastin niitä kaikkia, hetken aikaa näin itseni kiipeämässä King Kongina Kallion kirkon tornia, hetken aikaa näin itseni osana vanhojen spurgujen jengiä katujen varjoissa, ja sitten vähän mun eteen istui neljä ehkä pari vuotta mua vanhempaa ihmistä, he olivat hyvällä hiprakkaisella tuulella ja puhuivat tylsistä asioista, niin että multa meinasi mennä tunnelma pilalle. He kuitenkin lopulta hyvästelivät toisensa niin vilpittömän lempeästi että lakkasin vihaamasta heitä.


Vihaan nuoria tavallisia tylsiä onnellisia ihmisiä, koska en ymmärrä heitä. Ja koska en ymmärrä heitä, pelkään heitä. Nuorten tavallisten tylsien onnellisten ihmisten läsnäolo saa sydämeni takomaan oudosta pakokauhusta. Ja koska pelkään heitä, vihaan heitä. Se on vamma. Mä oon ihan vammanen

Musta on tulossa sellainen kuin kahdesta ystävästä(?), jotka tunsin 15-vuotiaana. He asuivat kaukana mutta tunsimme toisemme internetissä, ja aina silloin tällöin päätimme järjestää jonkin tapaamisen. Toinen näistä ihmisistä oli Luna Lovekiva -tyyppinen tyttö ja toinen oli poika, jonka ainoana päämääränä elämässä oli saada hautautua loppuelämäkseen neljän seinän sisään ja istua tietokoneen edessä. Olimme kaikki omilla tavoillamme puolihulluja mutta jokainen meistä oli keskimääräisen älykkyystason yläpuolella, ja musta tuntuu että jollain tasolla me vihattiin toisiamme. Emme päästäneet toisistamme irti, koska emme voineet, koska meillä ei ollut mitään muuta


Paskamaisinta tässä kuviossa oli se, että meidän tapaamiset oli useimmiten perseestä. Kohtelimme toisiamme monella tavalla huonosti. Minä tein ja sanoin heille sellaisia asioita, joita kadun nykyään kipeästi (toivoisin vain ihan helvetisti että löytäisin keinon selittää ja pyytää anteeksi), mutta osasin sentään tulla tapaamisiin paikalle ja yrittää kommunikoida.

Kolmikon muut kaksi tyyppiä olivat tuskallisen epäluotettavia konkreettisessa mielessä. Syrjäytymistä suunnitteleva poika oli siitä tuskastuttava, että hän ei itse tajunnut kuinka kiehtova, älykäs, ainutlaatuineen ja mahtava tyyppi oli, vaan kuvitteli olevansa jotain täysin arvotonta rumaa saastaa, ja siksi häntä sai aina maanitella loputtomasti astumaan esiin luolastaan. Jos meidän piti tavata, hän saattoi peruuttaa jutun viime hetkellä, ja jos hän epätoivoisten aneluiden jälkeen tuli paikalle, hän ei puhunut mitään. (Minäkään en yleensä puhunut mitään, mutta sentään yritin urahdella jotain.)

Luna Lovekiva puolestaan oli häiriintynyt tavalla, joka oli viehättävää vain toisinaan. Hän oli kivuliaan rehellinen ja mielipuolisen spontaani, mutta ennen kaikkea hän oli AILAHTELEVA. Koskaan ei saatana (eikä kukaan muukaan) voinut tietää, miten hän käyttäytyisi kun tapaisimme. Kerran matkustin monta tuntia junalla tavatakseni nämä ystäväni(?), ja sitten kun tapasin heidät, päädyimme vain istumaan tuntikausia juna-aseman pöydän ääressä sanomatta mitään. Syrjäytymistä suunnittelevan pojan puhumattomuus oli ymmärrettävää, mutta Luna Lovekiva olisi ihan hyvin voinut puhua. Mä yritin keksiä siinä jotain sanottavaa, mutta en saanut mitään vastausta, Luna Lovekiva vaan istui äänettömänä, katsoi muualle ja hymyili vittumaista, salamyhkäistä hymyä.

Jne. jne. jne.

Nyt musta on tulossa samanlainen antisosiaalinen huonosti käyttäytyvä ääliö.

Olen pahoillani.

Tämä on perseestä. Tiettyjen yhteiskunnallisten vallankumousten ohella en halua MITÄÄN niin paljon kuin kohdata kiinnostavia ihmisiä, joiden seurassa voisin hengittää ja elää ja puhua tähtitaivaasta ja sukupuolielimistä ja rakkaudesta ja vallankumouksesta ja elämästä ja kuolemasta ja taivaasta ja muista oikeista asioista. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä blogia elin sellaisessa luulossa, ettei aidosti kiinnostavia, hyviä, kauniita sieluja ole enää olemassa. Että se laji on yksinkertaisesti kuollut sukupuuttoon. Mutta jostain syystä, en tiedä miten, tämä blogi on päätynyt todistamaan minulle, että olin väärässä.

Mutta asiat ovat paljon monimutkaisempia. Uskon, että Morrisseynkin oli vietettävä iso osa teini-iästään sulkeutuneena yhteen ainoaan huoneeseen ja kaivettava nenäänsä ja masturboitava ja suunniteltava omaa pop-tähteyttään; uskon, että Morrissey tarvitsi sitä. Morrisseyllä oli omat syynsä, minulla omani. Asiat ovat monimutkaisia, mutta voin vakuuttaa, että syyni tähän pelleilyyn ovat todellisia ja luullakseni tärkeitä. Tämä ei ole oma vikani. Tämä on Jumalan ja Saatanan ja kaikkien muiden paitsi minun vikani. (Ehkä vähän myös mun.) Olen vähän niin kuin ihminen, joka on kävellyt alasti väärään tilanteeseen ja karjuu että EI! EI!! ÄLKÄÄ KATSOKO MINUA! EN HALUA ETTÄ NÄETTE MINUA TÄLLAISENA

Suunnitelmiini liittyy yksityiskohtia, joita en ole täällä tai juuri missään muuallakaan paljastanut. Mulla on salaisia aikeita. Asiat on tehtävä oikeassa järjestyksessä. Ne vain on. Samalla vihaan tätä. Haluaisin jo alkaa olla olemassa, mutta en VOI. Se on PERSEESTÄ mutta VÄLTTÄMÄTÖNTÄ.

Eli, kuten olen monta kertaa sanonut isälleni ja äidilleni ja erinäisille huolestuneille tai teennäisille psykiatriaihmisille: ÄLÄ HOPUTA. VAIKKA TÄMÄ EI VAIKUTA SILTÄ, NIIN TIEDÄN MITÄ TEEN. PIDÄ KIINNI KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ JA LUOTA MINUUN.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Messiaskompleksi II

Johnny 22. kesäkuuta 2013 14.18
Sä oot kyllä ihan vitun kujalla. No, semmosta se kai joskus on. Ja sit toi messiaskompleksi ei kyl varmaan ainakaan helpota sitä.




Meidän naapurissa asui ennen Johnny-niminen koira.

Se oli pieni ja näytti ketulta ja sen näki aina kävelemässä yhden vanhan kiltin duunarimiehen kanssa. Johnny oli arka ja joskus vihainen, enkä mä koskaan saanut tietää että mistä se oli tullut, mutta vanha kiltti duunarimies oli adoptoinut sen enemmän tai vähemmän synkistä oloista. Silloin kun Johnny ei näyttänyt helvetin pelokkaalta, se seisoi kuin patsas ja tuijotti jähmettyneenä suoraan eteenpäin.

Kuukaudet kuluivat ja hiljalleen Johnny alkoi löytää elämäniloa ja rohkeutta. Se jopa leikki ja alkoi kävellä vanhan kiltin duunarimiehen edellä innokkaasti eteenpäin niin kuin maailmassa olisi yhtäkkiä alkanut olla jotain näkemisen ja haistamisen arvoista.

Sitten Johnny katosi. Myös vanha kiltti duunarimies katosi, kunnes eräänä aamupäivänä äitini tapasi hänet kadulla roskakatoksen vieressä ilman koiraa. Miehellä oli diagnosoitu parantumaton keuhkosyöpä, jonka hän oli saanut työskenneltyään vuosikymmenet metallipölyn keskellä tai jotain, ja hän oli joutunut luopumaan koirasta. Äiti kertoi että mies itki sinä aamupäivänä sen roskakatoksen vieressä.

Nyt vanhaa duunarimiestä ei oo näkynyt pitkään aikaan. Pelkään, että Johnny on lopetettu tai että se on joutunut takaisin johonkin epämääräiseen adoptiopyöritykseen. En tiedä onko vanha duunarimies kuollut. Jos on, niin se on vääryyttä ja vitun syvältä. Juuri tämän takia musta tuntuu siltä kun kaikki hyvä olisi hukkumassa: valkohampaiset, sieluttomat mainosmiehet, nimeään tekevät rosvopoliitikot ja muut kusipäät käyttävät elämänsä talloen kaiken pienen ja heikon, haavoittuneen ja aikaa vaativan, ja kuolevat rahavuorien ja juhlavan surun keskellä 96-vuotiaina, mutta kiltit vanhat duunarimiehet, jotka elävät elämänsä kaikessa hiljaisuudessa duunaroiden metallipölyn keskellä ja pelastaen pieniä ketun näköisiä koiria, kuolevat ennenaikaisesti ja täysin väärään aikaan JOHONKIN HELVETIN KEUHKOSYÖPÄÄN.

En tiedä mitä Johnnylle ja vanhalle kiltille duunarimiehelle lopulta tapahtui. Mutta toivon heille kaikkea hyvää ja yritän uskoa että oikeudenmukaisuuden Jumala on olemassa.

Jos heistä ei mitään muuta jälkeä jäänyt tähän maailmaan, niin minä muistan heidät siihen asti että sydämeni lakkaa lyömästä. Ja lupaan tehdä parhaani, ettei maailma unohtaisi sellaisia kuin he. Lupaan tehdä parhaani, että arat ketunnäköiset koirat ja kiltit hiljaiset miehet voittaisivat lopussa.


lauantai 22. kesäkuuta 2013

Kotilo rights

Helsingissä. Valtiovierailu Turkuun oli ihan jees. Ainakin yksi koditon mies jäi vähemmän nälkäiseksi.

Katsoin eilen illalla TV:stä Nolot vartalot -ohjelmaa. Tänään ajatuksissani on pyörinyt oudon nautinnollisesti erään miehen takaraivo, joka oli kokonaan kipeän, mehevän akneröpelön peitossa. Tätä kirjoittaessani tunnen miellyttäviä inhon väristyksiä.

On ihmisiä, joille nuoruus on elämän parasta aikaa, ja ihmisiä, joille se on elämän kammottavinta aikaa. Jotenkin tuntuu, että jälkimmäinen ryhmä on se, joka muuttaa tätä maailmaa. Ensimmäisellä ryhmällä on liian kiire nauraa ja grillata ja kävellä kotiloiden päältä.

(Kuvaavaa että löysin tämän kuvan jostain onnellisesta Rillan koti -blogista, jossa kauhistellaan - hyi yöks - kuinka kotiloita - apua - näkyy jalkakäytävällä ja - gulp - niitä on paljon ja niiden hävittäminen näkökentästä ja onnellisen elämän häiriötön jatkaminen on - voi ei - vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Come on. Etanat ovat mukavaa ja ystävällistä kansaa jos niihin vähän tutustuu.)

Maailma tekee mun elämästä enimmäkseen onnetonta. Useimmiten olen enemmän tai vähemmän tukehtumassa. Tunne siitä, että vääryys ja julmuus ovat voitolla on oikeasti fyysinen tuntemus. Se on kipua. On ihan helvetin vaikea hengittää. Tuntuu siltä kuin hyvät ja pienet ja kauniit ja heikot olisivat painumassa jonnekin syvälle pinnan alle, ja kiusaajat ja kusipäät ja turkistarhaajat ja sosiopaattiset bisnesmiehet painaisivat meitä airoilla kohti pohjaa. En pysty hengittämään, jumalauta.

Mutta tänään tuuli löi mun kasvoille auton avoimesta ikkunasta ja yhtäkkiä ajattelin yksinkertaisesti: hengitä. Kuulin sen erään kauniin, hullun tytön äänellä: hengitä. Et voi pelastaa ketään jos olet itse koko ajan hukkumassa.

Olen hyvä kärsimään ja ottamaan muiden tuskan harteilleni ja märehtimään asioita ja havaitsemaan asioiden rumat puolet, mutta toisaalta olen poikkeuksellisen hyvä haltioitumaan ja elämään ja tuntemaan ja rakastumaan ja palamaan ja näkemään valoa pimeyden keskellä. Silloin kun hengitän, hengitän vittu kiihkeämmin kuin kukaan muu.

Ja lopulta kaikki tää liittyykin tiiviisti mun tehtävään ihmisenä ja kirjoittajana: aion elää ja nähdä ja haaveilla niin paljon kuin mahdollista, aion kulkea valon ja pimeyden läpi ja tehdä parhaani välittääkseni tämän kaiken mahdollisimman monelle muulle mahdollisimman palavasti, jotta hekin eläisivät ja näkisivät ja haaveilisivat.





Mites tässä muuten kävi:


Jiri Toivio 19. kesäkuuta 2013 22.22
nähdään kirjakahvilassa huomenna kello 15:20 (pihan puolella jos paistaa aurinko). 


  1. Q 20. kesäkuuta 2013 2.20
    Todennäköisesti nukun siihen aikaan hostellin valkoisissa lakanoissa. Mutta mikäli olen hereillä, on 50 % mahdollisuus että saavun paikalle. Jos saavun paikalle, mut tunnistaa mustasta takista, naurettavasta ja ahdistavasta olemuksesta ja esteettisistä kulmakarvoista. Jos en saavu paikalle, kyse on laiskuudesta/neuroottisuudesta/suunnitelmallisuudesta/oveluudesta/pelosta/unetuksesta.
En valitettavasti itse ollut paikalla näkemässä, sillä ikävä kyllä olin tuolla hetkellä kiireinen piileskellessäni hostellin autiossa aamiaishuoneessa. Kiirehdin paikalle kuitenkin heti kun olin näiltä pakottavilta toimiltani vapautunut, ja saavuin paikalle lopulta vuorokauden myöhässä.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

tsadaa

Makailin tossa illalla sohvalla ja tuli mieleen että voisin lähtee Turkuun. Nyt oon sitten Turussa. Pienessä hostellissa haisevien kenkien kanssa.