Time is against me

Silvio Berlusconin ja Adolf Hitlerin ainut ero on se että he ovat eläneet eri aikoina ja joutuneet toteuttamaan itseään hiukan eri tavoilla. TV on auki toisessa huoneessa ja sieltä tulee House ja yhtäkkiä tajuan miten syvästi vihaan Housea sekä hahmona että ohjelmana. En jaksa kuulla sitä teennäistä kähisevää ääntä. Kaikki sarjan henkilöhahmot ovat ärsyttäviä. House on hyvä vitsi jonkin aikaa, mutta jos sitä jatkaa liian kauan, se muuttuu uuvuttavaksi. En vihaa Housea intohimoisesti. En myöskään "vihaa mutta samalla rakasta" Housea, niin kuin ohjelman tekijät ovat tarkoittaneet. Mun mielestä House on vain uuvuttavan väkinäinen ja ärsyttävä.

Täytekuva.

Toivuin viimeöisestä huuto-oksennuspaniikista. Aamun tunteina tutkin kirjaani tarkemmin ja olen taas aika vakuuttunut, että se on hyvä. "Hyvä" on jo aika hyvin, koska vaatimukseni ovat tähtitieteellisen korkealla. Jos nyt vielä nukun hyvän kokonaisen yön pitkästä aikaa, voin palata aiheeseen ja nähdä asiat selvemmin.

Tärkeintä on tietää, etten ole umpikujassa. Kirjoitan tämän jutun, laitan siihen kaikkeni, sitten kirjoitan jotain muuta ja laitan siihenkin kaikkeni. Ei mun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä että kirjoitan nyt X:ää enkä Y:tä.

Kaipaan vanhoja kirjojani ja niiden kirjoittamista samalla tavalla kuin yläastetta. Elämäni yläasteella oli helvetin kauheaa, mutta silti kaipaan sitä irrationaalisesti. Haluaisinko palata siihen? En todellakaan. En ikinä. Kuolleen ruumiini yli. Haluaisinko palata 2-4 vuotta taaksepäin aikaan jona kirjoitin ensimmäisiä kirjayrityksiäni? En oikeasti. Mutta silti tunnen selittämätöntä mustasukkaisuutta nykyisiä yläastelaisia kohtaan. He ovat varastaneet paikkani. Ei siinä ole mitään järkeä. Se on yksinkertaisesti kauhua ajankulun edessä. Pelkään ajankulua samalla tavalla irrationaalisesti kuin jotkut vihaavat neekereitä tai toiset homoja tai toiset hiiriä. Hermostoni erehtyy pitämään aikaa uhkana. Yleensä silloin kun olen epämääräisesti pakokauhuinen kyse on tavalla tai toisella ajan kulumisesta.

Pääsen tästä kyllä eroon. Ensin pitää vain altistua kauhulle tarpeeksi monta kertaa, että se menettää voimansa. Olen muuten huomannut yhden jutun: mitä enemmän saat aikaan ja mitä varmemmin tiedät minne olet menossa, sitä vähemmän ahdistut ajan kulumisesta. Aika on pelottavaa ennen kaikkea silloin kun tuhlaat sitä.

On tosiasia, että kirjoitin 16-17-vuotiaana eri tavalla kuin nyt ja 15-vuotiaana eri tavalla kuin 16-17-vuotiaana. Olen menettänyt jotain. Se on surullista, mutta ei välttämättä huono asia. Olen saanut jotain tilalle, ja myöhemmin saatan nähdä, että tämä on jotain parempaa kuin se mitä mulla joskus oli. On tosiasia, että se joka olen 19-vuotiaana on jonkin verran pettyneempi, tietoisempi ja illuusiottomampi kirjoittaja kuin se joka olin 16-vuotiaana. On myös tosiasia, että mikäli olen 47-vuotiaana vielä elossa, tulen silloin katsomaan 19-vuotiaana kirjoittamiani juttuja ja ajattelemaan kaiholla/surulla/huvituksella/helpotuksella/myötähäpeällä että no voi helvetti!

Niin se menee ja niin sen pitääkin mennä.