Nothing to Declare but My Jeans

Kannan kaiken tärkeän omaisuuteni farkkujeni taskuissa. Ne taskut ovat paskat ja on hulluutta säilyttää niissä mitään. Jos nojaa taaksepäin, kaikki luisuu ulos. Eilen sitten tajusin että olin kadottanut kaiken mun tärkeän tavaran. Tuijotin kattoa ja aloin jo lietsoa itseäni kapinalliseen Me need no money -mielentilaan, mutta sitten kaikki löytyi koiran alta sohvan uumenista.

Outoa.

Seisoin muutama ilta sitten Paloheinän kukkulalla, jalat hangessa lähellä mustaa taivasta, ja ajattelin ahdistuneen omahyväisesti ettei tällaisia sieluja ole montaa.

Tietysti olin väärässä. On sieluja jotka tykkäävät tunkea toisten päitä vessanpönttöön. On myös sieluja joiden pää tungetaan vessanpönttöön. Ja vessanpönttöjen takia on myös vihaisia sieluja, hulluja sieluja, kiinnostavia sieluja, hyviä sieluja, kauniita sieluja.

Lähdin kahlaamaan sitä mäkeä alas ja ilma oli paljon lämpimämpää kuin aikaisemmin.

Ihminen ilman ristiriitaa ei ole kiinnostava. Pitää olla yllätys. Pitää olla särö.

Runoilija joka on pelkkä langanlaiha kukkasia nuuskiva taiteilija on tylsä.
Runoilija joka siinä sivussa ryöstää pankkeja on kiinnostava.

Huligaani joka on pelkkä aivoton mölyävä idiootti on tylsä.
Huligaani joka siinä sivussa kirjoittaa runoutta on kiinnostava.