#

Näytin tänään vahingossa skiniltä.

Bussi syöksyi lumisen pakkasmaiseman läpi ja mä istuin takapenkillä ja kuuntelin Nylon Beatin biisiä Kuumalle hiekalle.

Tajusin, että eilinen outo sairaalloisuuteni oli antidepressiivisten lääkkeiden vieroitusoireita. Olin unohtanut syödä niitä muutamana iltana. (Olen kuulemma "epämääräisesti masentunut", en lievästi enkä keskivaikeasti vaan "epämääräisesti". Omasta mielestäni olen itsenäinen afroamerikkalainen perheenäiti enkä tarvitse mitään miestä. Mitä?) Ehkä ansaitsin ne vilunväristykset. Noi lääkkeet on kuitenkin valmistettu sulkemalla vaikkapa muutama tuhat simpanssia 60 vuodeksi pikku häkkeihin ja tunkemalla niiden aivoihin sitten kaikkia jänniä "tieteellisesti perusteltuja" piikkejä. Koska onhan simpanssin kärsimys nyt Hyvä Jumala aivan eri asia kuin ihmisen epämääräinen masennus! Simpanssithan ovat niin kamalan tyhmiä, Luoja paratkoon!

...



.............

...

. . .

En tiedä mitä ajattelen tästä kaikesta mitä nyt tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan. Toinen puoli käskee koko ajan lopettamaan kaiken tämän pelleilyn, lakkaamaan kirjoittamasta tätä esimerkiksi. Olen jo monta vuotta vetäytynyt potentiaalisista ihmissuhteista kun mulle on jonkin ajan kommunikaation jälkeen tullut sellainen vaivaantunut tunne ettei kukaan voi sietää minua kovin pitkään. Olen melko vakuuttunut, että kuka tahansa kyllästyy juttuihini hyvin nopeasti.

Toinen puoli sanoo että mitä helvetin väliä sillä on. Ärsyttävyytesi, omituisuutesi ja raivostuttavuutesi ovat vahvuuksiasi. Ilman niitä minä et olisi mitään.

Mulla on paljon asioita tehtävänä. Mulla on kykyä ja velvollisuus hoitaa ne loppuun. Pitää vain lasketella vapaasti, junnata eteenpäin ja mennä kiviseinästä läpi.

Toinen puoli minussa on pohjattoman katkera kaikelle mitä olen. Olen vihainen siitä, etten voinut plumpsahtaa tähän maailmaan paremmilla ominaisuuksilla ja vähemmillä vaikeuksilla. Mokaan itseni ja aikeeni koko ajan. Arkielämä on yhtä liukastelua ja epäonnistumista. Toisaalta olen viime kuukausien aikana oppinut uskomaan, että kaikista näistä vaikeuksista ja outouksista ja epäonnistumisista nimenomaan on kysymys; ILMAN NIITÄ EN OLISI MITÄÄN. Aion pitää ne, käyttää niitä ja kantaa niitä mukanani loppuun asti. Ehkä koko luuseri-ideologia on vain mun keino pelastaa itseni jatkuvalta katkeruudelta ja itseinholta, mutta jos se pelastaa minut, se voi pelastaa myös monia muita. Tästä on kysymys.



Minulla ei ole nimeä. Minulla ei ole kasvoja. Luulin että oli sairauden merkki päästää irti kaikesta mitä joskus edustin yhteiskunnassa ja toisten silmissä. Mutta todellisuudessa näin oli tehtävä. Kukaan menneisyyteni ihmisistä ei tunnistaisi minua. Olen joka päivä jotain uutta. En ole lyönyt mitään lukkoon.

Voin olla nimeltäni ihan mitä haluan. Jos haluan, maailma tai ainakin ihmiset jotka osuvat tulevaisuudessa polulleni oppivat tuntemaan minut vaikka James Hirviösaarena. Tai Marko Makewarina. Tai Epä-Toivo Rotkona. George Phylliksenä. James Böndenä. Pekka Laaksosena. Joakim Dalina.

Tästä päivästä lähtien nimeni on Joakim Dal. Huomenna saatan olla jotain muuta, mutta jos joku nyt istuisi viereeni ja kysyisi nimeäni, nimeni olisi Joakim Dal. Kukaan ei voi estää.


Kuumalle hiekalle,
käymme kohti rantaa
Kuumalle hiekalle,
jengi juomat kantaa
Kuumalle hiekalle,
on kaikki tänään iisii
Kuumalle hiekalle,
mankka jauhaa biisii