perjantai 9. toukokuuta 2014

Selfies

Jos et halua tästä lähtien tunnistaa minua kadulla, niin älä lue tätä merkintää.

Armenian euroviisukappale antaa minulle jonkinlaisen kurkunsisäisen orgasmitunteen. En tiedä mitä se on. Uh.

 

Mietin miksei kukaan ihmettele, että kirjoitan tätä blogia anonyyminä. Sehän on järjetöntä ja epäkäytännöllistä. Jotain kriittisyyttä nyt! Jos aion menestyä kirjoittajana, on väistämätöntä että tulen paljastamaan naamani; miksen siis paljastaisi sitä jo nyt? Miksei kukaan kyseenalaista tätä hulluutta?

Vastaan siis kysymykseen jota kukaan ei kysynyt: jos paljastaisin naamani, joku voisi tunnistaa minut, ja en oikein tiedä mitä siitä seuraisi. Se voisi olla monimutkaista. Elämääni liittyy hankalia juttuja, joista voisi aiheutua tiettyjä käytännön ongelmia, kuten sellaisia että joutuisin puhumaan niistä, eikä huvita.

Toisaalta alan kyllästyä tähän anonyymiyshommaan. Oikeastaan alan ihan todella kyllästyä tähän kaikkeen.

En oikein tiedä miksi, mutta muutun nyt melkein identifioitavaksi. Annan kaiken muun paitsi kasvoni. En oikeastaan keksi tälle mitään muuta syytä kuin sen että nautin vaarasta. Haluan ottaa riskin, että joku voisi tunnistaa minut hiekkarannalla keskiyöllä. Tässä siis ensinnäkin kuva suustani:



En tiedä mitä teen. Ehkä haluan tuhoutua. Syteen tai saveen.

Kävelin keskiyöllä pimeässä Puistolassa. Olen varma, että olen joskus kävellyt siellä jossain painajaisessani.

Kun ajattelen neljää kirjaa jotka aion kirjoittaa, tajuan että oikeastaan on rikos universumia vastaan etten kirjoita niitä nopeammassa tahdissa. Ne ovat uskomattomia, jotain muuta kuin mikään mitä kukaan muu tätä nykyä kirjoittaa. Tässä on inhottava tekohymyni minuutti sitten:


Yön laskeutuessa ajelin puolityhjillä metroilla edestakaisin ja kirjaimellisesti törmäsin kahdesti, KAHDESTI samaan ihmiseen. Siis kirjaimellisesti törmäsin: hän juoksi minua päin. Hän oli mies, joka juoksi takaperin. Hän juoksi metrolaitureilla ja vaihteli metrosta toiseen takaperin. Välillä hän peruutti kävellen, mutta enimmäkseen hän juoksi, vilkuillen samalla olkansa yli. Siitä tuli mieleen jonkin sortin rapu.

Hän oli valtavan määrätietoinen. Hän näytti aika normaalilta nuorehkolta kaupunkilaishipiltä, joka on unohtanut ajaa parran. Mutta hän juoksi metrojunasta toiseen oudon määrätietoisen kiihkon vallassa.

En ymmärtänyt mitä oli meneillään, mutta kun päädyimme taas samaan metrovaunuun, istuin alas ja jäin katselemaan häntä.

Metro on parhaita paikkoja Helsingissä. Mukavaa että se liikkuu.

Viisi sekuntia ennen kuin metro oli lähdössä taas liikkeelle, peruuttaja syöksyi takaperin ulos vaunusta ja peruutti valtavalla vauhdilla seuraavalle oviaukolle.

Hän pujahti sulavasti sisään sulkeutuvien ovien välistä.

Sitten jostain korkealta kuului keski-ikäisen naisen vihainen ääni: "SUA MINÄ EN OTA KYYTIIN! NIIN, SINÄ. JUST SINÄ PERUUTTAJA. SÄ ET TULE KYYTIIN JOS JUOKSET TUOLLA TAVALLA OVIEN VÄLISTÄ. MENE ULOS. NIIN. MENE ULOS."

Peruuttaja näytti hetken lannistuneelta ja vilkuili yläilmoihin kuin etsien jotakuta, jolle selittää. (Tiedätkö sen tunteen kun joku auktoriteetti yhtäkkiä karjahtaa sinulle ja hetken aikaa tunnet itsesi vähemmän kuin roskaksi?) Sitten hän painoi päänsä alistuneena ja peruutti ulos vaunusta. Metro lähti liikkeelle ja katselin kuinka peruuttaja jatkoi matkaansa takaperin pitkin autiota metrolaituria.

Mietin mistä oli kysymys. Mikä oli hänen suunnitelmansa. Jotenkin hänen silmissään oli järjellinen katse. Pystyin ymmärtämään häntä, vaikken ymmärtänytkään että mitä vittua hän teki. Ihailin hänen intohimoaan. Ehkä kyseessä oli projekti, jolla hän kehitti itseään. Toisaalta hänestä tuntui lähtevän voimakas paskan haju, joten ehkä hän oli hullu. Ehkä hän oli psykoosissa ja kuvitteli, että Saatana tappaisi hänen perheensä jos hän kävelisi tavalliseen tapaan.

Tässä, öö, en tiedä miksi tätä osaa kutsutaan, haarani(?):


Tässä silmäni samassa kuvassa:


Jäin istumaan paikalleni ja kohta huomasin, että käytävän toisella puolella istui liikkumatta pissis, joka tuijotti minua. En tiedä sanooko kukaan enää pissis (sanooko kukaan enää pissis?), mutta hän oli selvästi pissis. Hän tuijotti minua ja se jatkui pitkän aikaa. Hän ei kai tajunnut että näin hänet ikkunan heijastuksesta.

En osannut tulkita, että mitä hän tarkalleen ottaen tuijotti, mutta arvelen että sillä oli jotain tekemistä sen kanssa että leikkasin itselleni muutama päivä sitten uuden kampauksen kynsisaksilla. Omasta mielestäni tukkani ei ole koskaan näyttänyt näin hyvältä, mutta ymmärrän kyllä jos jollekulle se näyttää siltä kuin pääni olisi lähtenyt kaljuuntumaan yllättävistä kohdista.

(Metroaseman rullaportaissa yläpuolellani seisoi mies, ja yhtäkkiä tajusin että se oli Neal Cassady. Halusin mennä hänen luokseen ja sanoa: "Jaa, sinäkin olet karannut tänne 1900-luvun puolivälistä? Jätä tuo pikaruokakassi aseman nurkkaan ja lähdetään", mutten tietenkään mennyt. Ei siksi että pelkäisin aaveita. En pelkää aaveita yhtään; pelkään eläviä ihmisiä paljon enemmän.)


Jos pitäisi luetella suosikki-ihmistyyppejäni, pissis olisi varmasti yksi niistä. En tiedä miksi, mutta olen aina arvostanut pissiksiä pervolla ja käsittämättömällä tavalla.

Yksi syy on se, että mulla on vahva taipumus pitää ihmisistä joita kaikki muut vihaavat. Aina. Jos jotakuta vihataan, alan rakastaa häntä. Olin intohimoinen antiteistikin vain siihen asti kunnes tajusin kaikkien inhoavan uskovaisia. Nykyään kuuntelen joka päivä kristillistä radiota, vaikken ole vieläkään löytänyt Jumalaa.

Toisaalta pissisrakkauteni liittyy siihen, että vartuin "ongelmalasten" kanssa ja opin jotenkin näkemään heidän sisäänsä.

Yläasteella kammosin Normaaleja Nuoria, mutta en koskaan laskenut pissiksiä yksiksi heistä. En koskaan. Ajattelin, että KAIKKEIN HILJAISIMMAT NUORET ja KAIKKEIN KOVAÄÄNISIMMÄT NUORET olivat jotenkin samaa joukkoa.

Epäonnistuneita, liian kipeitä.

Kammosin tavallisia, kriisittömän ja kivuttoman oloisia nuoria, Softengine-nuoria, koska tuntui ettei heillä ollut edellytyksiä ymmärtää mitään. Mutta pissikset olivat jotain suurta ja pyhää, haavoittuneita sieluja ja kapinaa ja tulta ja hurjaa, villiä, lähes eläimellistä välinpitämättömyyttä. Jopa kaikkein pahimpia, paholaismaisimpia pissishirviöitä rakastin ehdoitta, silloinkin kun he alistivat vihollispissiksensä maahan ja pakottivat nämä nuolemaan kenkiään. Silloinkin kun he saivat musiikinopettajan nuoren sijaisen pakenemaan takahuoneeseen itkemään. Kaikki tämä on tietysti väärin, mutta jotenkin tiesin aina, että heidän sielussaan tapahtui enemmän asioita kuin normaaleilla ihmisillä. Tiesin, että he olivat joutuneet herättelemään äitiään lattialta, nähneet kipua ja pimeyttä ja kuolemaa. Tiesin, että he tiesivät millaista oli kun puuttui koti, ja että tästä syystä heistä voisi tulla viisaita ihmisiä, jos he vain selviäisivät hengissä nuoruutensa yli.

Ja nyt kun katson vanhoja ongelmaisia kavereitani Facebookissa, tajuan että heistä todella tuli jotain muuta kuin tavallisista lapsista. Jotain parempaa.

Ehkä parasta pissiksissä oli aina se, että he eivät edes yrittäneet esittää olevansa hyviä ja onnistuneita ihmisiä. Tavalliset ihmiset yrittävät ja se on rasittavaa, koska se tarkoittaa että he pitävät kiinni aurinkoisesta minäkuvastaan niin neuroottisesti että ovat valmiita valehtelemaan kuin pirut. Tässä koko naamani paljastavassa kuvassa voit nähdä, kuinka hymyilen:



En tiedä pidänkö naamastani. Joskus se on paras osa minua ja joskus jotain kauheaa. Joskus kun jumalat ovat armollisia ja varjot laskeutuvat kasvoilleni tietyllä tavalla, näytän James Deanin ja Kevin Spaceyn aviottomalta hirviölapselta. Joskus kun katson heijastustani bussipysäkkien laseista yöllä, ajattelen näyttäväni oudosti Jack Kerouacilta. (Miksiköhän hemmetissä Jack Kerouac on nyt näin läsnä kirjoituksissani?) Kun varjot eivät laskeudu armollisesti kasvoilleni, näytän teini-ikäiseltä pultsarilta tai jonkinlaiselta vihaiselta mopsilta.

En tiedä mitä tapahtui; Blogger väänsi tätä jotenkin. Tai ehkä se olen minä joka on vääntynyt:

Ilmeisesti mulla on tapana pitää käsivarsiani näin.

Varhain aamuyöllä löysin itseni jostain päin Helsinkiä ja huomasin että bussit eivät enää kulkeneet. Onneksi tiesin tien kotiin ja lähdin katulamppujen värittämään hämärään. Kävelin eteenpäin yössä ja söin Magnum Classic -jäätelöä ja olin jäätyä elävältä. Epäveganismini on tietysti perseestä ja tekopyhää. Myönnän laiskuuteni. Toivoisin että kaikki ihmiset myöntäisivät laiskuutensa ja pimeytensä ja edes yrittäisivät välillä taistella niitä vastaan. Tasapainottaakseni tilannetta pelastin pari etanaa.

En minä.

Pelkään aina antavani kuvan, että jotenkin vihaan ja paheksun ihmisiä, jotka syövät lihaa, tai että suunnittelen rajaavani sosiaaliset suhteeni eettisesti oikeaoppisiin ihmisiin (lol). Eettisesti oikeaoppisia ihmisiä ei ole olemassa. Let's face it: eläinteollisuutta ei tulla voittamaan sillä että yksittäiset ihmiset ryhtyvät kasvisyöjiksi, se on pelkkä väliaikainen ratkaisu ja kannanotto vuonna 2014 niille jotka jaksavat vaivautua; mikäli ongelma ratkaistaan, se ratkaistaan lopulta teknologisen kehityksen ja lainsäädännön kokoisilla välineillä. En siis tod nyrpistele kohtaamilleni ihmisille heidän kulutustottumuksiensa mukaan. Se mitä vastustan on epärehellisyys: se että ihminen yrittää oikeuttaa teollisuutta, joka ei ole oikeutettavissa, tai vähättelee hihitellen olemassa olevaa ongelmaa. EN ITSEKÄÄN tee niin mitä tulee epäeettiseen toimintaan, jota itse tuen. Myönnän olevani perseestä, ja jos uskallat tehdä saman, niin voin vakuuttaa käsi Jumalharhalla että välillämme ei ole mitään ongelmaa. (Mitä? Miten niin käsi Jumalharhalla? Mitä?)

Ilmeisesti tämä Softengine-juttu jäi nyt jotenkin asumaan mieleeni, koska viime vuorokausina olen miettinyt paljon normaaleja ja epänormaaleja ihmisiä. En ole täysin selvillä tekijöistä, jotka tekivät minusta epänormaalin. Osittain syy on julmassa biologiassa, geeneissä ja aivokemiassa. (Äitini on villi, isäni on antisosiaalinen ja velipuoleni on käytännössä Kalkaros enkä ole nähnyt häntä ainakaan kymmeneen vuoteen.) Mutta merkittävintä on, että 13-vuotiaana jäin syrjään sosiaalisesti. Pyörin hetken aikaa parin tyypin kanssa, mutta sitten he ryhtyivät uusnatseiksi ja päätin olla mieluummin yksin kuin uusnatsien kanssa. Jäin istumaan nurkkaan ja 6 vuotta myöhemmin OLEN EDELLEEN TÄSSÄ.

Jäin yksin ja tässä kohtaa epänormaaliudestani tuli sitä mitä se on.

Mietin miksi sellaiset asiat kuin eläinteollisuus ja maailmankaikkeus merkitsevät minulle niin paljon mutta Softenginen pojille tuskin mitään (tai mistä minä tiedän? kysehän on täysin pinnallisesta ennakko-oletuksesta). Mielestäni on selvää, että kaikki johtuu nimenomaan siitä että jäin sivuun. Edessäni levisi yhtäkkiä tuhansien yksin vietettyjen välituntien meri. Tuhansilla yksin vietetyillä välitunneilla jää aikaa ajatella. Kun on aikaa ajatella, on väistämätöntä että tulee lopulta havahtuneeksi kaikenlaisiin absurdeihin kohtiin maailmassa.



Ennen kaikkea kertyy tahtoa kostaa. Tämä sekoittuu outoon nesteeseen, joka pitää kaiken käynnissä: toivo.

Olen valtavan kiitollinen siitä ettei mulla ole ollut kavereita 6 vuoteen. Olen hyötynyt siitä mittaamattoman paljon.

Kaikki kirjani ovat tarinoita toivosta. Kaikki. Mitään toivoa voimakkaampaa, hullumpaa ja vaikuttavampaa ei ole. Kaikissa kirjoissani on nurkassa lojuva päähenkilö, joka kohtaa vahingossa ihmisiä, jotka vetävät hänet maailmaan. (Tai en oikeastaan tiedä mistä 4. kirjassani on kyse. Siinä ei ole mitään syvää tai tärkeää viestiä. Oikeastaan se on vain pornoa. Kaikissa muissa kolmessa kirjassa on kyse tärkeistä asioista. Neljäs tulee olemaan euforinen irtautuminen kaikesta millä on merkitystä. Siinä on mysteeri, seksuaalisia perversioita ja Jeremy Witt. Tavallaanhan nämä ovat sama asia. Tai ehkä siinä on jotain merkitystä kun siinä on Jeremy Witt. Ainut henkilöhahmo joka esiintyy useammassa kuin yhdessä kirjoistani. Huhhuh, voi vittu, ette arvaakaan, ette arvaakaan.)

Ikinä ei pitäisi aliarvioida vaikutusta, joka yksin olemisella on ihmisen aivoihin. Vaikutus on ennen muuta hyvä, mutta kyse on todella liukkaasta pinnasta. Aina on vaara, että putoaa lopullisesti reunan yli, niin kuin Pekka-Eric Auvinen. En lopulta tiedä mikä on se merkitsevä ero minun ja Pekka-Eric Auvisen välillä. Miksi hän päätti alkaa tappaa, ja minä pelastaa? Miksi?

Mitä tulee tähän kirjoittamisjuttuun, niin ylivoimaisesti tärkeintä on olla kiinnostava. Haluan olla kiinnostava, olen kiinnostava, haluan kertoa tarinoita kiinnostavista ihmisistä. Voit laulaa loistavan laulun, mutta jos sielusi ei ole kiinnostava, 60 (tai edes 20) vuoden kuluttua kukaan ei muista että olit joskus täällä. Haluan laulaa loistavan laulun ja olla se poikkeus, jolla on intensiiviset silmät ja pysäyttävää sanottavaa. Normaalit pojat saavat laulaa laulunsa ja kadota, haluan tulla ja jäädä.

Jos kaikki muu on menetetty, voi aina takertua ylimielisyyteensä. Jos olet menettänyt kaiken muun, niin tee juuri niin: ota siitä kiinni. Se voi olla viimeinen asia josta pitää kiinni myrskyaallokossa, ja sitten kun olet selvinnyt hengissä ja nostat katseesi ja on aamu ja aurinko nousee taivaalle, voit irrottaa hellästi otteesi. Päästä irti ja ui rantaan, ystävät odottavat sinua siellä.

Kävin kaupassa 50-kuvulla. Toivon että olet kuolemaisillasi, koska minä olen.

Yst. terv.
Hercule Poirot.

31 kommenttia:

  1. Maailma on pinnallinen kun se vain osoittelee näitä sieluja jotka jäävät normijunan kyydistä. "He eivät koe asioita. Jäävät paljosta paitsi.", kuuluu matkustajien suusta. Vaan ei ahtaassa junassa maailmaa koeta, eikä sitä voi muuttaakkaan. Jos koettaa kurottaa kättä ikkunasta, voi se käsi olla mennyttä.
    Mitä totuus on (vaikka totuuksien olemus on savumainen. Juuri ja juuri siinä. Tuskin edes todellinen), on jo todettu. Ulkopuolella koetaan tunteita, elämyksiä ja hetkiä. Arjen rumuus on yksiä maailman kauneimpia asioita. Kipu kuohauttaa luo palon toimia. Ajan ymmärtäminen pysäyttää näkemään.
    Toivo on ulkopuolella. Olet kirjoittanut siitä. Luot sitä. Luot muutenkin.
    Olet yksi toivoista. Varsinkin kun et ole enää vain kiinnostava anonyymi.
    Et ole jäänyt mistään paitsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kaunis kommentti. Kiitos.

      Poista
  2. Ja luulin vielä tavanneeni sinut. Oo just niin kuin oot. Se lisää mystisyyttä ja mystisyys on plus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi muutenkin epätodennäköistä että olisit tavannut mut, koska kukaan ei ole tavannut mua.

      Jos joku on vaarassa tavata minut, pujahdan tilanteesta tehokkaasti pakoon.

      Poista
  3. Olet hieman enemmän olemassa nyt. Tajuan että olet totta.
    ",

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. (Tuntuiko olemassaoloni muuten kyseenalaiselta?)

      Poista
    2. Joo.
      Tulin helsinkiin toistaiseksi. Nähdäänkö?

      Poista
    3. Olen yksi sun lukija. Anteeksi poukkoileva anonymiteettini. Lähetän sulle fb-viestin vielä kun uskallan!

      Poista
  4. Minulla on yhtäkkiä outo aavistus että olen joskus tavannut sinut.

    Pane mua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Luoja, MIELELLÄNI. En edes välitä kuka tai mikä olet, sano vain minne haluat minut niin tulen.

      Poista
  5. Sulla on kasvot. Ja haarat. Olet siis selkeästi todellinen. En tiedä haluanko tunnistaa sua kadulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myös mielikuvitushenkilöillä voi olla kasvot. En tiedä haaroista.

      Kadulla näytän tyhmältä, ei kannattaiskaan tunnistaa.

      Poista
    2. Haaroja pohdinkin. Olipa hyvä, että laitoit kuvan myös niistä, se oli tärkeää.

      En usko että näyttäisit tyhmältä kadullakaan, eikä sillä oikeastaan ole tai ollut väliä miltä näytät.

      Poista
    3. Haarat ovat minussa jännittävintä. Suurimmalla osalla ihmisistä haarat ovat jännittävintä.

      Kyllä sillä on väliä miltä näytän. Haluan näyttää jännittävältä.

      Poista
    4. Olin taipuvainen ajattelemaan, että parasta ja jännittävintä sinussa ovat aivosi ja ehkä metaforisesti sydän. (Miksi sanotaan hyväsydäminen, ei kai sydämellä ole tekoa juuri muun kuin veren pumppaamisen kanssa?) Kiitos kun oikaisit, tästä lähin tiedän miten asiat ovat.

      Tiesin sinun olevan jännittävä riippumatta siitä, miltä näytät. Toki mulla oli myös kova luotto ja halu uskoa siihen, että olet mitä sanot olevasi.

      Poista
    5. Aivoni ja sydämeni ovat ihan ok. Mutta haarat - ne ovat uskomattomat. (En tiedä mitä puhun.)

      Poista
    6. Hyvä tietää. Jos joskus törmään sinuun metrossa, yritän kiinnittää huomiota. Aivoja ja sydäntä onkin vaikea havainnoida kaukaa.

      Poista
  6. Moi Queef!

    Tuu nyt kesäl Toukolan puutarhajuhliin viinimarjanpensaiden alle joskus täs, kun säät lämpenee, tarkempi ajankohta ilmoitetaan, helvetisti viinaa ja huumeit, tramboliini ja sika hyvää KASVISruokaa + tyttöjä, jotka haluu nussia ja vetää kaikkia turpaan (polttaa sikareit ja puhuu Buffy Vampyyrintappajast)

    kutsutaan kaikki ja poltetaan lapsuuden koti! se on kohta myynnissä muutenkin

    toivoo Janne Kortsu

    :)))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo! Mietinkin just että oletko kuollut ja että onko kutsu vielä voimassa.

      Kivaa!

      Poista
    2. Missä on jannekortteinen.livejournal.com?

      Poista
    3. Lopetin kirjottamisen ja aloin tehdä kääpiösumopainijalesbopornoo

      Emmä tiedä, mä oon rakastunut . . ja me lähetään kiertää Eurooppaa Toukokuun 31 päivä, mut nähdään sitä ennen ja tehään jotain? Noi bileet on sit myöhemmin kesäl, kun viinimarjat on kypsii

      ps tytöt on kivoi

      Poista
    4. Haluun nähä tota kääpiösumopainijalesbopornoo. Musta tuntuu että se vois olla vastaus mun fantasioihin.

      Tytöt on homoi.

      Poista
  7. http://www.youtube.com/watch?v=Z9QlbtV7DzM

    VastaaPoista
  8. Kauheeta kun tulee hölmö olo kun en keksi mitä kommentoisin. Sun teksteissä on jotenkin niin paljonkin kaikkea mihin vois ottaa kantaa, mutta tuntuu vaan paljon helpommalta todeta, että hyvin kirjotettu taas, nautin.
    mä muuten mietin just että ois kiva nähdä miltä näytät. Tähän asti ainakin ihan hyvältä, sellaselta kun kuvittelinkin. Kivaa että uskalsit laittaa kuvia. Hih :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli hyvä kommentti, voit olla siihen tyytyväinen.

      En oo varma kuinka hyvän kuvan nää kuvat antaa siitä miltä näytän. Mut kai nää näyttää multa.

      Poista
  9. (Tästä on muuten mystisesti kadonnut se kuva, jossa seisot "kauneuskilpailuista saamiesi palkintojen edessä". Noh ehkä kauneus on katoavaista.)

    Kuten Veera (ööh niin purppuraperhonen) jo sanoikin, näihin on vaikea kommentoida mitään, kun sanoisin vaan: "Niin.", "Ahaa!" tai "Aivan." :";.,-,:*:""? Tai sitten vaan unohdin mitä olin oikeasti sanomassa. (Ilmeisesti olen nyt kuitenkin kommentoimassa jotain.) Meinaan vain toistaa sen mitä jo sanoit.

    Mulla menee näiden tekstien (ja kommenttien) lukemiseen varmaan enemmän aikaa kuin sulla niiden kirjoittamiseen. Ehkä luen näitä vähän liian tarkasti ja liian moneen kertaan (ja siksi musta tuntuu, että olet sanonut kaiken aiemminkin). Tai ehkä kiinnitän vaan liikaa huomiota yksityiskohtiin, ja jään miettimään, että yrittäänkö tuossa viimeisessä kuvassa kala syödä lapsen päätä? Ja mikä tuo mies tuolla ikkunassa on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se kuva oli outo ja siksi epätyydyttävä. Se näytti joltain muulta. Haluan näyttää naamattomalta itseltäni.

      Luet tätä JUURI OIKEALLA TAVALLA. Kiitos.

      Se ei ole kala, se on kissa! Sillä ja lapsella on säpinää. Se mies on Jumala.

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen