Ja kyllä mua vitutti

Paskat siitä nahan paksuuntumisesta. En ole haavoittumaton. Sattuu edelleen. Tämä päivä oli taas ihan perseestä (tai eilinen päivä, en ole ihan selvillä että miten niitä lasketaan).

Vitutti heti kun heräsin ja muistelin ensi töikseni edellisiltana lukaisemaani uutista Suomalaiset suhtautuvat kasvisruokavalioon nihkeästi tai jotain. Lakatkaa leikkimästä psykopaatteja, vittupäät. Olette typeriä, mutta ette ole pahoja, joten lakatkaa suhtautumasta hyviin asioihin nihkeästi ja tuntekaa jotain oikeasti ja hymyilkää ja lähtekää ulos leikkimään lasten ja porsaiden kanssa ja oivaltakaa jotain.

Vitutti kun olin nousemaisillani ja äitini kertoi olevansa "äitini" ja "syvästi huolestunut". Vitutti edelleen kun nousin sängystä ja etenin muihin huoneisiin, joissa oli epämääräisesti tyytymättömiä ihmisiä. Vitutti kun istuin sohvalle ja TV:ssä pyöri tallenteelta Putous. Jussi Vatasen tappavan epähauska hahmo virnuili siellä ja yleisö nauroi aivottomasti. Mielestäni kaikki Jussi Vatasen hahmot ovat kuivan ja mielikuvituksettoman mukahuumorin ruumiillistumia. "Siitähän mulle maksetaan." Hehheh. Hänen jutuilleen nauraa päkerretään niin kuin niille nauraa päkerrettiin varmaan koulussakin, vaikka koulussakaan hän ei ollut hauska, mutta hän oli suosittu ja hyvännäköinen ja hierarkian huipulla ja siksi kaikkien velvollisuus oli nauraa hänen heitoilleen. (Jos olisin rationaalinen, myöntäisin ettei erilaisen huumorintajun omistaminen ole mikään rikos ja että makuasioista ei voi kiistellä ja että olen oikeasti vaan jollain tiedostamattomalla tavalla kateellinen Jussi Vataselle jne., mutta onneksi kello on 2.50 aamuyöllä eikä minun tarvitse olla rationaalinen.)

Vitutti kun vilkaisin toimittaja Lari Malmbergin artikkelia hänen kuukaudestaan muslimina. Katseeni osui kohtaan jossa hän kertoi "himoitsevansa lihaa" jouduttuaan syömään "mauttomia kasvisruokia" eli toisin sanoen "epäruokaa". Jos vedät porkkanaraastetta ja odotat jotain aistillista ilotulitusta, niin turhaan odotat. Mene vaikka Vegemestaan jumalauta ja tilaa seitan kebab ja iloitse ja kasva ihmisenä ja lakkaa inisemästä.

Vitutti kun näin ikkunasta jonkun esimurrosikäisen lippispään, joka raahasi jääkiekkomailaa ja käveli eteenpäin coolisti huojuen kuin Oikea Hoppari ja syljeskeli maahan ja esitti olevansa jotain mitä ei ollut. Vitutti kun näin jälleen TV:ssä yhden sieluttoman kerubin jonka kanssa kävin samaa koulua. Vitutti kun katsoin kolme minuuttia American Idolia ja siinä tuomarit eivät muka kerta kaikkiaan "pystyneet pitämään pokkaansa!!!1" kun joku tyttö lauloi heille. Niin varmaan. Muka spontaani lynkkaushihittely on teidän hyvin tiedostettu tehtävänne ja antaa orgastisen vallantunteen. Siitähän teille maksetaan.

Vitutti kun katsoin Ruotsin Melodifestivalenia ja muoviset amerikkalaisia esittävät party animal -muotipellet bailasivat taas laskelmoituina Eric Saadeina. Vitutti kun aivottoman machokulttuurin ainut vaihtoehto vaikuttaa olevan aivoton höttöparatiisi. Vitutti kun Anna Järvinen putosi heti koska hänellä on sielu. Vitutti kun kuuntelin kristillistä nuorten radio-ohjelmaa ja nuori mies kertoi narisevalla äänellä: "Punkhan on vaan sellasta sekasortoa, et riehutaan vaan niinku huvin vuoksi" tms. Vitutti kun toinen puhuja totesi että "eihän kukaan mitään Marlon Brandoja tai James Deaneja enää muista". Deipark on siitä erikoinen kristillinen nuorten radio-ohjelma, että siinä ei juuri koskaan puhuta mitään Jumalasta vaan enimmäkseen jostain unentulkintaopuksista ja hauskoista tv-ohjelmista.

Myöhemmin yhdyin jälleen lennokkaaseen loppurukoukseen eräässä toisessa kristillisessä nuorten radio-ohjelmassa. Yhdyn niihin aina, ristin kädet ja toistan juontajien sanat: "Jeesus. Tuu mun sydämeen. Pelasta mut. Mä haluun Taivaaseen. Mä en halua Helvettiin. Jeesus, todista mulle että sä olet olemassa. Jeesus, tuu mun sydämeen." Alkoi vituttaa koko touhu. Alkoi vituttaa koko Jeesus. Jos et halua että joudun Helvettiin, niin miksi et viimeinkin syrjäyttäisi läpikotaisin tieteellistä kivuliasta maailmankuvaani ja tekisi elämästäni helpompaa? Mikset tule sydämeeni? Missä on armosi? Mitä vielä oikein haluat? Vittupää.

Sitten vitutti kun katsoin dokumentin nimeltä Arvo, joka kertoi kuolemansairaasta pojasta ja hänen äidistään. Vakavasti sairas lapsi ei saanut kunnollista hoitoa eikä apua eikä ketään näyttänyt erityisemmin kiinnostavan. Pienet niljaiset paskiaiset kiusasivat häntä koulussa. Hänen käsittämättömän vahva äitinsä totesi törmänneensä "välinpitämättömyyden muuriin". Niinpä. Siitähän tässä kaikessa on kysymys.

Välinpitämättömyyden muurin takia suomalaiset suhtautuvan kasvissyöntiin nihkeästi, American Idolin koelaulut keräävät miljoonayleisöjä ja Lari Malmberg inisee. Välinpitämättömyyden muuri on syyllinen orjuuteen, holokaustiin, lihateollisuuteen, turkistarhauksen laillisuuteen, Särkänniemen delfinaarioon, Jennifer Lopezin suursuosioon ja siihen miksi jotkut lapset kiusataan hengiltä ennen kuin he ehtivät edes kasvaa aikuisiksi.

Yhteiskunta on aina kiusaajien yhteiskunta. Kiusaajat määräävät koulussa ja he määräävät aikuisuudessa. Lait ovat heidän puolellaan. Säännöt ovat heidän puolellaan. Heistä tulee ulkomaankauppaministereitä. Suurin osa ihmisistä ei ole aktiivisia kiusaajia, mutta he pelkäävät ja palvovat kiusaajia kuin jumalaa ja niin heistä tulee välinpitämättömyyden muuri. Ja sitä välinpitämättömyyden muuria ei muuten murreta. Jos yrität, ole valmis saamaan naurua ja sylkeä naamallesi, moraalihomon leima ja nyrkki leukaluuhun. Täällä leikitään yhteisellä sopimuksella psykopatiaa.

Yritä olla oma omituinen itsesi koulussa ja kiusaajat tekevät parhaansa raadellakseen sinut kuoliaaksi. Puolusta kiusattua, niin sinustakin tulee kiusattu. Kerro opettajalle kiusaajista. Sinut ja muut potkitut opastetaan vaihtamaan koulua, niin että kiusaajat saavat jatkaa rauhassa pyhää tehtäväänsä (opettajakin peläten fanittaa heitä salaa). Yritä mennä kuvaamaan tehosikaloita yöaikaan ja vie kuvat julkisuuteen. Sikaloiden olosuhteet pysyvät täsmälleen samoina eivätkä sikafarmarit saa pienintäkään sakkoa - heidän toimintansahan on nimenomaan laillista - mutta sinut heitetään vankilaan lapsenraiskaajien sekaan. Oikeus on tapahtunut! Huraa.

Joka tapauksessa on varmaankin tullut selväksi että mua vitutti. Arvo-dokumentin katsottuani asetuin sanomalehden ääreen ja aloin etsiä mahdollisimman nuorena kuolleiden kuolinilmoituksia. Halusin lukea koskettavia muistorunonpätkiä ja valuttaa vitutukseni kyynelten mukana ulos. Ei siitä tullut mitään. Menin kolmeksi tunniksi kylpyammeeseen lillumaan Henry Charles Bukowskin kanssa. Meillä oli taas tosi kivaa. Tämä Bukowski-juttu on yllättävä käänne elämässäni.

Olin jo alkanut ajatella ettei ns. Tärkeä Kirjallisuus voi koskettaa minua. Kahlasin järjestelmällisesti läpi olennaisina pidettyjä kirjallisuuden klassikoita ja muita Tärkeitä Kirjoja ja tein arvioita: Paskaa. Paskaa. Semipaskaa. Paskaa. Albert Camus'n Sivullinen oli vetelää kärsimystä. George Orwellin Animal Farmia puisevampaa sontaa on vaikea löytää. Kaikkein suurinta tuskaa oli Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla. Voi helvetti!!!!!!! Komea nimi lupasi hyvää, mutta ei. Lukukokemusta leimasi puuduttava tunne että olin huomattavasti kirjoittajan älykkyystason yläpuolella. Tai ehkä Coelho vain olettaa lukijoidensa olevan kömpelömielisiä ääliöitä. En tiedä.

Joka tapauksessa tartuin Bukowskin Ham on Ryehyn (Siinä sivussa in Finnish) ja valmistauduin jo ajattelemaan: Semipaskaa. Mutta sitten jotain tapahtui. Tämä ei ollutkaan paskaa. Tällä olikin jotain syvällistä tehtävää sieluni, aivojeni ja sydämeni kanssa. Olin ällikällä lyöty. (Mikä on ällikkä?) Luin vaan eteenpäin ja ajattelin että niinpä helvetti, noinhan se on, tuolta se tuntuu, tämä on totta, tämä on taikaa, uh mitä sanoja, uuuuh. Olin löytänyt jonkin uuden palan itseäni. (Tämä palan löytäminen tapahtui pari viikkoa sitten, joten mitään ei tietenkään ole vielä lyöty lukkoon.)

Olin aina tuntenut että Morrissey olin minä mutta että jotain puuttui. Ja tässä se nyt on. Minä = Morrissey + Lisa Simpson + Albert Einstein + Charles Bukowski. Ainakin toistaiseksi. Kun kirjan päähenkilö eli Bukowski itse kuvasi, kuinka löysi puoli kirjastoa läpi kahlattuaan puuduttavien tylsien kirjojen jälkeen "vihdoin tulta", sanoin ääneen: "Niinpä." Tämä ei ollutkaan mitään ns. Tärkeää Kirjallisuutta, vaan ihan oikeasti jotain tärkeää. En tiedä miksi juuri tämä toimii minulle, mutta koska se nyt kuitenkin toimii, siinä on pakko olla jotain. Sen aina tietää kun on jotain.

...

No johan helpotti. Nyt lopetan tämän kirjoittamisen. Muuten tää merkintä ei lopu koskaan.