Yksi sukulaiseni kuoli tänään. Se oli odotettua ja reilua, koska hän oli vanha, mutta on se kuitenkin outoa että häntä ei ole enää olemassa. Äiti vain tuli huoneeseeni ja ilmoitti että Jenni* on kuollut. Radio Helsingissä oli koko päivän outo maailmanlopun tunnelma. Ja kun olin jo valmiiksi kuoleman tunnelmissa, vanhan koirani pahoinvointi hyökyi yhtäkkiä yli. Se kiersi mustana kumarana sutena ympäri taloa, yritti asettua jonnekin, vaihtoi paikkaa, yritti asettua muualle, vaihtoi paikkaa, oksensi, yökkäsi, oksensi.
Seurasin koiran jäljessä ja siivosin sen oksennuksia. Kun polvistuin pyyhkimään limaista yrjöä, koira käveli surkeana luokseni ja heilautti varovasti häntää. Silitin sitä rauhallisesti, se istui käsivarteni alla ja valitti käheällä tuskaisella äänellä, joka tuli jostain syvältä sen sisältä: "Auu... Auu... Auu..." Me istuttiin siinä sitten jonkin aikaa ja välillä käheä valitus vaihtui korkeaksi uikutukseksi ja siitä taas käheäksi valitukseksi. Ihminen, joka väittää ettei koiran kyky tuntea ole täsmälleen sama kuin ihmisen, ei ole koskaan katsonut pahoinvoivaa koiraa silmiin.
En tiedä mitä tapahtuu kun koirani kuolee. En tiedä milloin se tapahtuu. Se saattaa tapahtua periaatteessa milloin tahansa. Toivon että aikaa on vielä jäljellä. Kun yli 10 vuotta sitten päätimme ottaa taloon pienen susimaisen koiranpennun, ei varmaan ainoallakaan perheemme ihmisellä käynyt mielessä miten syvällisesti yksi koira voisi muuttaa meitä kaikkia. En tiedä mitä olisin tai mihin uskoisin ilman tätä koiraa. En tiedä millainen siskoni olisi, tai vanhempani. Elävä olento on yksinkertaisesti jotain helvetin kaunista, ja mitä erilaisempaa olentoa kykenet ymmärtämään, sitä kauniimpi on oma sielusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen