\o/

Lol oon Norjassa.

Tunnelma on tämä:

HEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHEHE

VIIMEIN.

Katson vain ikkunasta ja: Barentsinmeri.

Keskiyön aurinko sumuisia vuoria mmmmmm

Kun pari päivää sitten astelin asiaankuuluvan surumielisesti kulkueessa hautausmaan läpi ja jonkinlaiset sukulaiseni kysyivät mitä aion tehdä, väitin etten tiedä vielä mitään. "En ole vielä päättänyt." Todellisuudessa en vain jaksa alkaa selittää. Sitä paitsi tulevaisuuteni on toistaiseksi salaisuus. Tiedän erittäin hyvin ja pelottavan yksityiskohtaisesti mitä aion tehdä. Kuin Morrissey konsanaan olen käyttänyt jo monta vuotta istuksimalla busseissa ja huoneissa ja suunnitellut tulevaisuuteni erinomaisen valmiiksi

Rakastan nuorta serkkuani, koska hän leikkii ja on lapsi ja spontaani ja aito niin kuin kuuluukin eikä yritä muuttua etuajassa joksikin ontoksi teiniksi ja haluttavaksi pikkupimuksi niin kuin useimmat lapset hänen iässään

Olen rakastunut, mutta haluan tietää miltä tuntuu kun sydän syttyy tuleen ja kosketat toista vartaloa ja annat toisen koskettaa omaasi

Olisin selostanut matkaani tiheämminkin, mutta mulla on ollut suuria vaikeuksia löytää nettiyhteyttä mistään. Äsken astuin hotellin käytävälle ja näin vastaanottonaisen joka oli juuri lähdössä kotiin ja kysyin "Is there a key word for the Internet?" tai jotain muuta melkein-englantia ja hän kirjoitti avainsanan ylös ja VIIMEIN, här är jag

Päiväni on ollut vaikeasti hahmotettavan pitkä. Joskus ikuisuus sitten vietin vaikka kuinka kauan hautausmaalla. Parkkipaikalle oli parkeerattu ranskalainen pakettiauto, jonka kyljessä luki Sea Shepherd. Teki mieli mennä sanomaan auton omistavalle nuorelle pariskunnalle että "Salut, ca va, je vous aime, voulez vous m'adore" tai jotain, ranskani on vähän ruosteessa että en sitten mennyt. Ostin Hunter S. Thompsonin paidan joltain kirpputorilta. Odottelin bussia. Pikkiriikkinen sodankyläläinen mummeli loukkasi minua verisesti ja pilasi tunnelmani 2-3 tunniksi. Olen viimeisen vuorokauden aikana ottanut kirjaimellisesti varmaan 1000 kuvaa paskalla pikku kamerallani.

Kaiken huippukohta oli kiitäminen pohjoisen kesäyön halki tunturirinteiden vuoristorataa Tenojoen viertä. En ole koskaan nähnyt mitään niin vaikuttavaa. En ole pitkään pitkään aikaan ollut niin onnellinen. En voi uskoa että olen asunut koko ikäni maassa, jossa on noin kauniita maisemia, täysin välinpitämättömänä niiden olemassaololle. Luonnon kauneus voi todella salvata hengen. (Salvata? Salpata? Vitut)

Porot ovat sympaattisia. Miksi ne liikkuvat niin usein yksin? Ovatko ne päässeet karkuun jostain aitauksesta vai onko se vain how they roll? Saamelaisetkin ovat sympaattisia. On hassunhauskaa nähdä ihmisiä, joiden kasvonpiirteet voi helposti kuvitella 1930-luvun perinteisiä saamelaisia esittävään valokuvaan, vieressäsi linja-autoasemalla kuulokkeet korvissa ja modernit vaatteet päällä

Pidän Lapista. Mulla on sukujuuria täällä. Fyysisesti Lappi on avara, mutta pelkäänpä että henkisesti ja sosiaalisesti se on mulle liian ahdas. Niin kuin useimmat paikat. On silti jotenkin miellyttävää sulautua paikallisten ihmisten sekaan ja myhäillä itsekseen kun he eivät tiedä että en ole normaali ihminen

26.7.

Lojun hostellihuoneen ikkunalaudalla, kirjoittelen ja mietin että pitäisikö lähteä jonnekin juomaan kaljaa. En kyllä mielellään astuisi kaupungin perjantaimetelin keskelle.

Menin 1870-luvun kengänkiillottajapojan näköisenä syömään johonkin pieneen ruokamestaan. Siellä ei ollut muita kuin minä ja pari hipahtavaa tarjoilijatyttöä. Tunnen nykyään melkein koko ajan jossain rintakehässäni tai koko ruumiissani helvetinmoista vapisevaa pakotusta. Haluaisin koskettaa ja tulla kosketetuksi. Kun hipahtava tarjoilijatyttö toi annokseni pöytään ja sanoi "Olkaa hyvä", ajattelin että älä teitittele minua vaan suutele minua

Masentaa.


Niin ja kuuntelen tätä yhä uudestaan:

koska se on ihanaa ja ei vain voi mitään.

Ajattelin jäädä historiaan. Jos haluat lähelleni, varaudu siihen että vedän sinut mukana.

Kiirekiire

Hngh, olen nyt jonkin aikaa neutraalissa hostellissa. Tällä hetkellä istun neutraalilla sängyllä, siristelen silmiäni tän minimaalisen matkaläppärin kanssa ja näytän skotlantilaiselta kengänkiillottajapojalta 1870-luvulta.

Pitäisi varmaan tehdä jotain. Saada asioita aikaan. Ehkä illemmalla. Tai joskus.

En tajua miksi heitin lähtiessä laukkuuni Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Se ei vaikuta olevan kovin hyvä, en halua tuhlata aikaani siihen, tarvitsen jotain räjähtävää, haluan että joku tulee ja ravistelee tämän turran melankolian vittuun. Ja miksi helvetissä otin puolirikkinäisen radion mukaan, olen yrittänyt korjailla ja väännellä sitä mutta se suostuu vastaanottamaan vain kaikkein ahdistavimmat mainstream-radiokanavat.

Viime aikoina lähes kaikki näkemäni unet ovat olleet epämääräisellä ja synkällä tavalla eroottisia. Niissä on kaikissa jotenkin pakokauhuinen tunnelma. Viime yönä katselin sivusta, kun jonkinlainen Big Brother -tyyppinen hahmo pakotti robottikäsillään kännisen teinipissiksen makaamaan jollekin metallivuoteelle, riisui hänen vaatteensa ja alkoi sitten oudosti runnoa hänen jalkoväliään. Sitä edellisenä yönä yritin löytää jonkin motellin painajaismaisesta suihkuhuoneesta suihkukopin, jonne paikan rottamainen omistaja EI tunkisi ja pyytäisi saada masturboida minua tieteellisin tarkoitusperin.

--- Unikuvaus loppuu tähän, tästä eteenpäin puhun valvetodellisuudesta. ---

Pari päivää sitten menin ostamaan asiallisia hautajaisvaatteita. Menin erään liikkeen yläkertaan eikä siellä ollut ketään muuta kuin vaalea myyjätyttö. Kävelin vaatetelineiden sekaan ja yritin hoitaa homman järjestelmällisesti ja nopeasti että pääsisin mahdollisimman pian mahdollisimman kivuttomasti ulos, kun myyjätyttö ilmestyi yhtäkkiä muutaman metrin päähän ja sanoi "Terve!" Nyökkäsin torjuvan ystävällisesti hymyillen. Kun nyt olin ottanut puhekyvyttömän ja torjuvan ystävällisen roolin, en enää voinut muuttaa sitä, näin tässä aina käy: loppuajan pakoilin myyjätyttöä, joka käveli milloin missäkin vastaan ja kysyi sellaisia asioita kuin "Niin oisitko sä tarvinnut jotain apua?" En viitsinyt alkaa enää sekoittaa pakkaa ja murtautua ulos mykkyydestäni, joten vastasin jokaiseen kysymykseen nostamalla käteni torjuvasti ylös ja hymyilemällä ystävällisesti.

Lopulta pääsin ulos ja tarinan opetus: 1) Töitään tekevät myyjät ovat pelottavia. 2) Itsensä on todella helppo lukita antisosiaaliseen puhekyvyttömyyteen. Kun vain ensin et sano mitään, et viitsi sanoa mitään myöhemminkään. Tämä pätee paitsi vaatekauppoihin myös kolmeen vuoteen yläasteella.

But I ain't got wings

Aaaaahhhhhhh nyt alkaa olla liikkellelähtö käsillä. Moni yksityiskohta voi mennä pieleen ja koko homma voi kehittyä kaoottiseksi painajaiseksi, mutta nyt on vain yksinkertaisesti pidätettävä hengitystä ja käveltävä katastrofia kohti. Olen suunnitellut tätä jo aivan liian pitkään ja jos haluan päästä MISSÄÄN ASIASSA eteenpäin, tämä on pakko hoitaa. Vapaa pudotus on parasta ja pahinta elämässä.

Kirkkoniemi ei muuten ole edes kunnolla Barentsinmeren rannalla. Pitää mennä muualle.

Eniten odotan vain että pääsen kiitämään pohjoisen yön läpi pitkänmatkanbussin takapenkillä, kirjoittamaan pienellä matkaläppärillä ja siemailemaan jotain salaisesta taskumatistani. Kun tarvitset vain pieniä asioita, onni on helppo löytää

Okei, näkymättömät. Haluan kuulla perusteluja miksi mun ei pitäisi postata tänne otteita siitä mitä kirjoitan.

Haluan kuulla myös perusteluja miksi mun pitäisi postata tänne otteita siitä mitä kirjoitan.

Mulle itselleni tää on yllättävän iso ja monimutkainen juttu. 50-50. Tai siis enemmän kuin mielelläni levittäisin nerouteni niljakasta ilosanomaa. Ja yhtä vahvasti musta tuntuu, että sellainen lähinnä rikkoisi asioiden pyhyyttä ja kiroaisi lopputuloksen.

Olen jo luonut sen merkinnän. Voin yhtä hyvin lähettää sen kuin olla lähettämättä. Sen kokoaminen oli ihan rentouttavaa näpertelyä.

Give me something.

Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa mitä helvettiä täällä tapahtuu



Meneillään on outoja asioita. En tiedä pidänkö tästä vai vihaanko tätä.



Kai kaikki on parempi kuin ei mitään.

Särkänniemeen Särkänniemeen

Lueskelin tossa perjantain Lapin Kansaa ja vastaan tuli ehkä absurdein "uutinen" mitä olen vähään aikaan nähnyt. Olen pari kertaa nähnyt näitä jossain HOK-Elannon lehdissä, mutta näennäisesti epäkaupallisen journalismin kohdalla tämä on aika uskomatonta:

TEURASTAMO ON SIKOJEN SÄRKÄNNIEMI

Kun teuraseläin lähtee viimeiselle matkalleen, se luulee pääsevänsä huvipuistoon.

Sitten seuraa lyhyt juttu, jossa karjankuljettajat Mika Loponen ja Risto Salo "pilke silmäkulmassa" selittävät työtehtävänsä sympaattista luonnetta. Käytännössä saamme tietää, että lain mukaan, lain mukaan samaan rekkaan saa tunkea 260 sikaa päällekkäin kolmeen eri kerrokseen, että lain mukaan sioilla on oltava puoli neliömetriä liikkumatilaa ja että sikoja saa pitää sullottuna liikkuvassa rekassa yhtäjaksoisesti 24 tuntia. ("Lain mukaan" ei tietenkään estä sekopäisiä possuja esim. repimästä toisiltaan saparoita irti.) Jotta tulisi selväksi, ettei näistä moraalisesti jokseenkin pöyristyttävistä tiedoista huolimatta syytä huoleen ole, pyyhkäisevät Loponen ja Salo ammattinsa eettiset ongelmat lopuksi asiaankuuluvasti pois pöydältä:

Loponen ja Salo eivät ehdi sääliä vaunuun marssivia eläimiä työn tuoksinassa. Silti niitä pitää kohdella hienotunteisesti.
- Sanomme sioille, että viemme ne Särkänniemeen. Emme koskaan puhu niille teurastamosta, Loponen kertoo.

Huh! Luojan kiitos! Tai siis kukapa sika ei aina olisi haaveillut pääsevänsä Särkänniemeen? Ei voi kuin kiittää Luojaa, että nämä miehet ymmärtävät hienotunteisesti nielaista sanan "teurastamo" ja käyttää sen sijaan jotain muuta merkityksetöntä kurkku- ja kitalakiäänteiden yhdistelmää; muutenhan tilanne voisi käydä sioille aika tukalaksi.

Pitäisikö minun postata tänne otteita kirjasta jota kirjoitan?

Kyllä.	4 (80%)
Ei.	1 (20%)

Ääniä tähän mennessä: 5
Äänestyspäiviä jäljellä: 5


Miksi ei? Why the hell not? Kerro syy.

Kysyn tätä siksi että pieni nariseva ääni päässäni sanoo "Ei" ja haluan tietää onko se oikeassa. Joskus on vaikea sanoa mikä on pyhää ja mikä ei.

Mun pitää ostaa mustat housut hautajaisiin.


HEI. Nyt se päivittyi:

Kyllä.   4 (66%) Ei.   2 (33%) Ääniä tähän mennessä: 6 Äänestyspäiviä jäljellä: 5

Tilanne kiristyy. Kuka se on? Perustele kantasi! Stand your ground!

Minä olen nero.

Pakko myöntää. Niin olet.	3 (27%)
Et ole.	1 (9%)
Et ole nero ennen kuin toisin todistetaan.	4 (36%)
Jeesus voittaa Saatanan vielä.	6 (54%)

Ääniä tähän mennessä: 11
Kysely päättynyt


Aluksi "Et ole" sanoi kaksi vastaajaa. Ehkä toiselle tuli huono omatunto.

Surfacing again

Kiihottavimpia asioita maailmassa on lauluääni. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, mulla on taipumus rakastua laulaviin naisääniin. (On seksikkäitä miesääniäkin olemassa. Morrisseyn lauluääni on omalla tavallaan äärimmäisen seksikäs. Freddie Mercurynkin äänessä on jotain, mutta ehkä kyse on vain siitä että hän on kuollut.)

Laulavien pakahduttavien tyttöjen lista on pitkä. Teoriassa se saattaa olla loputon. Taas yhtenä yönä katselin Voicelta musiikkivideoita ja tulin jälleen huomanneeksi, että jopa vitun Nicki Minaj, joka muuten vaikuttaa jokseenkin mitättömältä ja epämiellyttävältä persoonalta, muuttuu laulaessaan viehättäväksi ja kiinnostavaksi. Ja niin edelleen.

Ideaali on edelleen tämä:

AAAAHHHH!!!! En jaksa edes selittää. Älkää kertoko minulle Harriet Wheeleristä mitään. En halua tietää. Joidenkin asioiden on oltava pyhiä ja epämääräisiå.


Sain muutama aamu sitten jonkinlaisen hermoromahduksen. Vastaavaa on tapahtunut joskus ennenkin, en jaksa palata asiaan erityisemmin, mutta nyt olen viettänyt useita vuorokausia yksin kotona, hoitanut "kirjailijan töitä" (lol), juonut teetä ja katsonut loputtomasti Frendejä ja Simpsoneita. Internet-yhteys on ollut katkaistuna. Parhaita päätöksiä pitkään aikaan.

Olen käynyt muutaman kerran ulkona. Ostamassa kaljaa ja muuta (en liikaa). Jos jokin näitä päiviä on toipumisen lisäksi leimannut niin se että olen ollut epämääräisesti rakastunut. Joka paikassa, jokaisella bussipysäkillä, jokaisen S-marketin hyllyn takana tuntuu olevan joku kaunis, herkän ja älykkään ja muutenkin pakahduttavan näköinen tyttö.

Kauniit tytöt ovat jotain uskomatonta, käsittämätöntä ja ylimaallista. Syy elää. Ja syy kuolla, ehkä. Haluan vain jonain aamuyönä Eiran rantatiellä kohdata teini-ikäisen epämääräisen Harriet Wheelerin ja alkaa elää. Sitten voin alkaa elää.

Kun palat koko ajan ja tunnet kaiken täysillä, olet usein sietämättömän, tukehduttavan onneton. Mutta vastaavasti rakastumisen tunne voi olla jotain todella nautinnollista ja valoisaa, ja haikeus on usein oudon inspiroivaa ja miellyttävää. Niin kivaa kuin elämä onkin silloin kun se on kivaa, toivon että jonain päivänä osaan vielä olla tasaisella, vakaalla, arkisella tavalla onnellinen.

(Opin koko ajan kohtelemaan itseäni armeliaisemmin. Mahdollisesti suurin syy onnettomuuteeni aikaisemmin on ollut se, että mulla on ollut jonkinlainen neuroottinen pakkomielle aina mennä pimeyttä kohti; jos tiedän, että jonkin linkin takaa löytyy jotain joka voi satuttaa minua, avaan sen linkin. Aina. Miksi helvetissä? Olen ajatellut jotenkin "karaisevani itseäni", vaikka tosiasiassa olen vain rääkännyt itseäni. Olen nyt harrastanut sitä karaisemista jo ihan tarpeeksi monta vuotta, tiedän jo riittävästi ihmiskunnan pimeydestä, nyt on aika vaihtaa suuntaa ja lähteä kävelemään valoa ja hiljalleen elämää kohti. Ihmisten pahimmissa puolissa vellominen on aivan helvetin helppoa. Mutta ne eivät ole kaikki. Jos muodostaa ihmiskäsityksensä Internetin kaikkein vastenmielisimpien kolkkien ja hahmojen pohjalta, ihmiskäsitys vääristyy eikä vastaa todellisuutta. Suojele itseäsi. Kävele valoa kohti. Etsi kuumeisesti ystäviä äläkä vihollisia.)

Maailma on seikkailu.

Tää on muuten oikeesti huolestuttavaa:

Tämä päiväkirja on poistettu. Kaikki tämän päiväkirjan merkinnät poistetaan palvelimelta pysyvästi 30 päivän kuluttua tilin poistamisesta. Jos olet kiinnostunut tämän käyttäjänimen varaamisesta, voit asettaa ilmoituksen, joka kertoo sinulle kun tämä tili on puhdistettu.

30 päivää?! Ei kai ole jo kulunut niin pitkään? Se olis massiivinen menetys.

Deep in the cell of my heart

 

Edelleen hyvä biisi.

Elän pienillekin merkeille ihmisyydestä ja kohtuudesta ja myötätunnosta --- ainut syy siihen että olen vielä täällä on että yksikin kaunis sielu, yksikin merkki paremmasta tulevaisuudesta, yksikin kosketus toiseen kiinnostavaan sieluun palauttaa valon koko helvetin huoneeseen. Ja silloin kun valo on läsnä, olen täynnä onnea ja toivoa ja inspiraatiota ja tärisen, ihan fyysisesti tärisen halusta elää.

Todellisuus on nyt tämä. Toistaiseksi olen vangittu näihin samoihin kuvioihin, samoihin ajatuksiin ja samoihin huoneisiin, samoihin vitun busseihin ja samoihin epätoivon hetkiin, koska syistä jotka eivät riipu ainoastaan minusta käteni on sidottu selkäni taakse ja pääni ympäri menee ilmastointiteippi joka tekee kommunikaatiosta ja hengittämisestä ylivoimaisen vaikeaa.

Palan koko ajan. Koko ajan. Joskus palan toivosta ja innostuksesta, mutta useimmiten palan hitaasti hengiltä koska kaikki on niin vitun surullista.

En jaksa tätä, voi jumalauta. Tässä on liikaa. Päässäni on liikaa. En jaksa olla tietoinen universumista, en jaksa muistaa joka ikistä negatiivista asiaa ja uhrata ajatuksia joka ikiselle vastenmieliselle ihmiselle joihin olen törmännyt elämäni aikana, en vain vittu jaksa. Haluan nähdä valon kaikessa ja kaikissa, mutta en tiedä miten se tehdään.

En jaksa kaivata kaikkea mitä minulla voisi olla. Kaikkea mitä minulla oli. Kaikkea mitä maailma voisi olla. Kaikkia sieluja jotka voisin tuntea. Haluaisin alkaa elää ja etsiä kunnolla, mutta kun kädet on sidottu selän taakse ja suu on tukittu ilmastointiteipillä ei voi tehdä muuta kuin odottaa. Ja kun niin usein on vain niin paljon helpompaa vain maata pimeässä. Helvetti.

On vaikea elää.

Sattuu vitusti.

Matematiikka

Ihmiset hyökkäävät Päivi Räsäsen kimppuun koska Päivi Räsäsen kimppuun nyt vain kuuluu hyökätä. Jos Päivi Räsänen olisi sanonut että laki menee moraalin ja omantunnon edelle, olisin huolissani. Lait nyt voivat olla mitä tahansa, hyvä että ihmisellä on vakaumus maailmassa jossa suurin osa ihmisistä on melko sattumanvaraisia sen suhteen mikä on oikein ja mikä väärin.

Entinen luokkatoverini näyttää aloittelevan uraa huipputason matemaatikkona. Yläasteella sain melkein yhtä hyviä numeroita matikasta kuin hän (yläasteen päättötodistus: matematiikka 10), sillä erotuksella että hänelle matematiikka oli intohimo ja mulle esimerkki helvetillisestä tylsyydestä. Matematiikan paras ja huonoin puoli on se, ettei se ota kantaa mihinkään, se on täysin suoraviivaista, neutraalia ja itsestään selvää. Siitä puuttuu epätäydellisyys ja inhimillisyys ja kiihottavuus, ja siksi se ei kiinnosta minua. (Matemaatikkojen historia on tietysti eri asia. Moni kuuluisa matemaatikko on ollut inhimillinen ja kiinnostava. Eivät kyllä kaikki.) Ehkä matematiikka on usein nimenomaan pakopaikka niille jotka tajuavat liikaa ja haluavat siksi paeta maailman pahuutta.

Matemaattisesta lahjakkuudesta on kyl kieltämättä apua lähes kaikissa oppiaineissa. En tiedä olenko maininnut tästä aiemmin, mutta olin aikoinaan todella hyvä ranskassa. Vihasin sitä niin kuin kaikkia muitakin oppiaineita ja äänsin sitä idioottimaisesti mutta opin kieliopin tehokkaasti. Monet kielet ovat epäsäännöllistä matematiikkaa. Pitää vain rakennella sanarakennelmia johdonmukaisesti. Mutta muistaa poikkeukset.

Kaikkein parhaiten maailmassa selviää olemalla rationaalinen mutta tunnekylmä. Toisin sanoen psykopaatti. Jos sulla on toimivien aivojen lisäksi toimiva sydän, alat aika pian tajuta että asiat tässä maailmassa ovat aivan helvetin pahasti pielessä.

Olen silti mieluummin hyvä ja onneton kuin paha ja ontosti tyytyväinen. Onni ilman myötätuntoa on sisällötöntä tyhjyyttä.

Valo sammuu

Voisiko joku sanoa mulle jotain kaunista tai kiinnostavaa, tai oikeastaan helvetti mitä tahansa, ihan vain jotain paskaa joka antaisi syyn uskoa vielä johonkin?

Siis aivan mitä tahansa.

Olen vaarassa vajota todella syvälle. Pinnalla pysyminen on jatkuva taistelu, ja joskus on todella vaikea nähdä eteenpäin ja uskoa että täältä pääsee vielä ylös.

On niin helvetisti surullisia asioita. Olen jatkuvasti aivan vitun surullinen.

Jos on jotain mitä joku on halunnut sanoa mulle pidemmän tai vähemmän aikaa, niin pliis, nyt on tilaisuus. Sylje vaikka naamalleni tai kerro anonyyminä että olen perseestä, mikä tahansa on parempaa kuin hiljaisuus. Sano mitä tahansa, sen ei tarvitse liittyä mihinkään mitä olen nyt kirjoittanut, mitä tahansa.

Koska loppujen lopuksi olen kujalla ja tarvitsen jotain. Suuntaviittoja tai jotain, aivan sama, en tiedä, mitä tahansa. Kerro vaikka mitä mun pitäisi tehdä. En tiedä.

Blogiini on tänään päädytty hakusanoilla

auttakaa joku janne kortteista 1
janne kortteinen missä sinä olet 1
janne kortteinennoikeesti tappaa itsensä 1
missä on janne kortteinen 1
pelastakaa janne kortteinen 1


Pelastaisin jos tietäisin miten. Yritän pelastaa ihmisiä, mutta se on useimmiten vaikeaa. Ps. Haluan jannekortteinen.livejournal.comin takaisin.


Olen alkanut kurotella epämääräisesti ja sattumanvaraisesti maailmaa kohti. Kommentoin kiinnostavien, tuntemattomien ihmisten blogeihin ja sanon heille että jaksakaa elää, te voitatte vielä. Välillä tunnen itseni valehtelijaksi, mutta sen voin ainakin luvata, että teen henkilökohtaisesti parhaani tehdäkseni siitä lupauksesta totta. Voin antaa muutaman tarinan, joitakin sieluja ja muutaman vallankumouksen, nojata tuolissani taaksepäin ja sitten vain katsoa ja odottaa miten maailma vastaa. Voin heittää palavan tulitikun, mutta syttyykö maailma tuleen, who knows.

Käyn syviä ja raastavia keskusteluja katkerien keski-ikäisten englantilaismiesten kanssa Morrissey Solo -foorumilla. Se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Tuntuu hyvältä puhua oikeista asioista ajattelevien sielujen kanssa. Käytän nimimerkkiä Oli-ver. En tiedä miksi. Minua luullaan jonkinlaiseksi amerikkalaiseksi 19-vuotiaaksi lapsineroksi ja vanhaksi sieluksi. Lapsineron luonnollisesti ymmärrän, mutta se amerikkalaisuus on hämmentävää. Luultavasti olen kyvytön näkemään niitä sanavalintojeni nyansseja, jotka paljastavat etten ole britti. Jos Simpsonit olisi englantilainen ohjelma, mulla olis varmaan toisenlaiset nyanssit.

Suomeksi kirjoitan nykyään huomattavasti yksinkertaisemmin ja kömpelömmin kuin 16-vuotiaana. Se on tyylivalinta. Tai sitten oon vain tappanut aivosolujani kaljalla.

Johan August Sandels, kaljahemmo.

Breakfast at Tiffany's on hyvä kirja. Siitäkin huolimatta että Holly Golightly on nykykatsannossa koomisen rasistinen. Mussa on kirjoittajana pieniä samanlaisuuksia Frasier Cranen pikkuveljen kanssa.

Lähden kohti Barentsinmerta näillä näkymin 24. päivä. Yritän poiketa hautajaisissa matkan varrella. Tuntuu helvetin epätodelliselta.

Noi sivupalkkigallupit ei taida toimia. Taidan kirjoittaa tätä blogia liikaa. Taidan kirjoittaa ihan paskoja juttuja tänne. Taidan elää aika outoa vaihetta. Kello taitaa olla 5.16.

Ei enempää sanottavaa. Mulla on tärkeää tekemistä.

elossa -> kuollut

Yksi sukulaiseni kuoli tänään. Se oli odotettua ja reilua, koska hän oli vanha, mutta on se kuitenkin outoa että häntä ei ole enää olemassa. Äiti vain tuli huoneeseeni ja ilmoitti että Jenni* on kuollut. Radio Helsingissä oli koko päivän outo maailmanlopun tunnelma. Ja kun olin jo valmiiksi kuoleman tunnelmissa, vanhan koirani pahoinvointi hyökyi yhtäkkiä yli. Se kiersi mustana kumarana sutena ympäri taloa, yritti asettua jonnekin, vaihtoi paikkaa, yritti asettua muualle, vaihtoi paikkaa, oksensi, yökkäsi, oksensi.

Seurasin koiran jäljessä ja siivosin sen oksennuksia. Kun polvistuin pyyhkimään limaista yrjöä, koira käveli surkeana luokseni ja heilautti varovasti häntää. Silitin sitä rauhallisesti, se istui käsivarteni alla ja valitti käheällä tuskaisella äänellä, joka tuli jostain syvältä sen sisältä: "Auu... Auu... Auu..." Me istuttiin siinä sitten jonkin aikaa ja välillä käheä valitus vaihtui korkeaksi uikutukseksi ja siitä taas käheäksi valitukseksi. Ihminen, joka väittää ettei koiran kyky tuntea ole täsmälleen sama kuin ihmisen, ei ole koskaan katsonut pahoinvoivaa koiraa silmiin.

En tiedä mitä tapahtuu kun koirani kuolee. En tiedä milloin se tapahtuu. Se saattaa tapahtua periaatteessa milloin tahansa. Toivon että aikaa on vielä jäljellä. Kun yli 10 vuotta sitten päätimme ottaa taloon pienen susimaisen koiranpennun, ei varmaan ainoallakaan perheemme ihmisellä käynyt mielessä miten syvällisesti yksi koira voisi muuttaa meitä kaikkia. En tiedä mitä olisin tai mihin uskoisin ilman tätä koiraa. En tiedä millainen siskoni olisi, tai vanhempani. Elävä olento on yksinkertaisesti jotain helvetin kaunista, ja mitä erilaisempaa olentoa kykenet ymmärtämään, sitä kauniimpi on oma sielusi.

Liput salkoon

http://yle.fi/uutiset/radio_helsinki_lopetetaan/6728681


EI.

EI.

EI!!!!!!!!!!!!!

EN SUOSTU.

TUHOAN KAIKEN.

EI!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Jos Radio Helsinki lakkaa olemasta olemassa, radioaalloille ei jää ketään soittamaan popmusiikkia, joka ei ole Pitbull tai Rihanna. Mitä sitten, vaikka kanava tuottaisi tappiota? Tietysti se tuottaa, koska sen soittolistoilla ei pyöritetä Pitbullia ja Rihannaa. Musiikki, jolla on sielu, on ihmisoikeuskysymys ja sen soittaminen kansallinen velvollisuus.

Tuhoan kaiken.

ET! OO! TOSISSAS!

Toi helvetin 'orava se on' hidastaa tätä sivua merkittävästi. Kun yritän avata blogia, ensiksi näkyviin tulee outo muovisen näköinen orava, joka tuijottaa ilmeettömästi pimeyden keskeltä.

Siskoni kävi kehittämässä vanhalla filmikameralla kuvattuja kuvia. Tänään sitten katselin kuvia 2-3 vuoden takaa. Olen jo tottunut kuvittelemaan, että vuosi 2010 oli elämäni onnellisinta aikaa (yläaste loppui, kirjoitin ensimmäisen kirjani ja kuvittelin valloittavani maailman yms.), mutta niissä kuvissa näytän kyllä poikkeuksetta vitun onnettomalta ja tyytymättömältä. Mukana oli myös muutama kuva joululta 2012. Niissä näytän edelleen onnettomalta, mutta jotenkin tyylikkäämmällä tavalla. Ehkä, todennäköisesti, elämäni onnellisimmat vuodet ovat vielä vahvasti edessäpäin.

Tänään kuin seisoin pysäkillä bussia odottamassa, humaltunut, leopardikuvioihin pukeutunut keski-ikäinen nainen hoiperteli luokseni: "Hei anteeks, mut tiedätsä onks täällä missään bussipysäkkejä?" Osoitin tolppaa takanani: "Tässä." Nainen esitteli itsensä sanotaan nyt vaikka Riitaksi (ja kertoi myöhemmin olevansa 52). Jotain puhuttuaan hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua tarkasti: "Sähän oot ihan pieni vielä. Sä oot teini-ikäinen." "Joo." "Kuinka vanha sä oot?" "19." Hän tuijotti minua hetken ja huudahti sitten: "EN! USKO!" Hymyilin, ja kohta Riitta jatkoi: "Jos mä oisin saanut veikata, niin mä oisin kyllä sanonut vaikka 13. Saatsä ostaa tupakkaa kaupasta?" "Joo. Mut en osta." Kysyin minne hän oli menossa. Riitta kertoi. Sanoin että hän seisoi kadun väärällä puolella, mihin hän vastasi: "ET! OO! TOSISSAS!", kätteli minua ja lähti horjumaan autotien yli. Ennen kuin hän katosi kokonaan näkyvistä, näin hänen heilauttavan kättään nuorelle somalimiehelle, joka heilautti kättään luontevasti takaisin.



Sitten juttu, mitä olen ihmetellyt usein: mihin perustuu blogien virallisten lukijoiden määrä? Olen nähnyt varmaan satoja täysin mitäänsanomattomien teinityttöjen (tai toisinaan teinipoikien) täysin mitäänsanomattomia blogeja, joissa he kertovat onton elämänsä mitäänsanomattomista tapahtumista lukijoiksi listautuneille 300 ihmiselle. Siis MIKSI? Miksi heillä on niin paljon lukijoita? He ovat kaikki aivan identtisiä keskenään. Kaikkien päivitykset ovat tyyliä 

Huhhuh, tulipa taas ostettua vaatteita! Kierrettiin Kaisan ja Siirin kanssa 4 tuntia ympäri keskustaa, ja nyt jalat on ihan LOPPU!! :D Lopulta pysähdyttiin kahville Starbucksiin ja syötiin baagelit, tuli "pikkasen" paha olo haha =)

Ja sitten 15 kuvaa baageleista ja pöydällä olevista kuulakärkikynistä ja kahvimukeista ja lattialla seisovista saappaista ja vaatekaupan peilissä poseeraavista aivan keskimääräisen näköisistä teinitytöistä. MIKSI TÄMÄ ON KIINNOSTAVAA? Miksi 300 identtistä ihmistä haluaa seurata 100-prosenttisesti itsensä kaltaisten ihmisten täysin epäkiinnostavia, keskimääräisiä arkipäivän tapahtumia?

Kiinnostaako heitä vain lukea omaa elämäänsä monistettuna useiksi eri kappaleiksi? Vai onko kyse jostain turvallisuuden tunteesta? Näissä blogeissa harvemmin ajatellaan tai valitetaan mitään oikeasti tärkeitä ongelmia tai koetaan mitään syviä inhimillisiä murheita. Korkeintaan jotain ärsyttävää koestressiä haha =) tai muuta ohimenevän mitätöntä. Ehkä näiden blogien ilmentämä mitäänsanomaton pumpulimaailma on kollektiivinen valhe ja illuusio, josta kaikki nämä ihmiset haaveilevat ja jonka uskottua olemassaoloa he vahvistavat kirjoittamalla siitä loputtomasti ja lukemalla muiden rajattomia selostuksia aiheesta?

Vai ovatko kaikki ne lukijat vain blogien kirjoittajien kavereita?

Jos baageleista kirjoittamalla ja kahvimukeja valokuvaamalla saa 300 lukijaa, niin miksi minulla ei ole kolmeatuhatta lukijaa? Kyllä mun jutuissa nyt realistisesti ajatellen vähintään 10 kertaa enemmän sisältöä on kuin noissa paikoissa. Ellei tuhat kertaa.

Tai ehkä blogini vaikuttaa ohikulkijalle yleensä jotenkin synkältä, marginaaliselta ja aggressiiviselta. Tai käsittämättömältä. Tai huolestuttavalta. Tai epämääräiseltä. Emt.

Voisin nimetä tän uudestaan tyyliin 13-V. JÄTKÄN ELÄMÄÄ MAAILMAN MYRSKYISSÄ HAHA =) niin ehkä tää ois sit helpommin lähestyttävä.

Orava se on

Viime yö oli sumeaa pakokauhuista riehumista. Taas yksi yö, jonka pyyhkisin mielelläni pois eletystä elämästäni. Voi vittu helvetti. Saatana. Noin 20 % blogiteksteistäni on kirjoitettu nimenomaan siinä tärisevässä väkivaltaisen surullisessa olotilassa. Siinä samassa olotilassa Pekka-Eric Auvinen loi viimeiset tiedostonsa ja eli viimeisen aamupäivänsä. Tekisi mieli poistaa kaikki mitä kirjoitin viime yönä, mutta kai silläkin on jotain dokumentaarista arvoa tai jotain. Sillä väkivaltaisen surullisella raivolla on arvoa. Parempi kirjoittaa blogeja ja kirjoja kuin viedä henkiä.

Pelon tilassa syntyy fanaattisuutta. Se on sitä, että tiedät älyllisesti ja/tai moraalisesti olevasi oikeassa jossain elintärkeässä kysymyksessä, mutta olet liian kauhuissasi puristaaksesi informaatiota tyyneen, yleisesti ymmärrettävään muotoon. Asia tulee ulos rumana pakokauhuisen yltiörationaalisena paskana, joka haisee niin helvetin pahalta, että ei ole ihme että ihmiset poistuvat paikalta. Tai sitten toteat yksinkertaisesti ettei mitään ole enää tehtävissä ja alat heitellä kiviä ikkunoiden läpi.

Aamulla vanhempani löysivät minut olohuoneen sohvalta tuijottamassa verestävin silmin suoraan eteenpäin ja silittämässä mekaanisesti koiraa. Olin viettänyt aika kauan tarkkailemalla puussa kisailevia oravia ja miettinyt, että ne ovat jonkinlaisia apinan ja koiran risteytymiä. Jos mä ja meidän koira saataisiin yhteinen jälkeläinen (minkä en toivo tapahtuvan), se olisi orava.

Äitini kysyi, miksen ole nukkunut.
Vastasin suunnilleen: "Liian paljon ajatuksia..." ja sitten hölisin jotain epäselvää, mihin isäni vastasi, korjaillessaan samalla äidin kännykkää:
"Maailma nyt on mitä on. Maailma on aina ollut tällainen. Mutta ehkä se on menossa parempaan suuntaan."
Yms., ja sitten äitini kysyi haluaisinko jotain, mihin vastasin makaronilaatikkoa.

Muutaman tunnin kuluttua sitten söin epävegaanista soijarouhemakaronilaatikkoa. (Mun epäveganismi on tietysti tekopyhyyttä. Sentään myönnän sen.)

Joo. Ei muuta asiaa.



Epäselvyyksien välttämiseksi: tässä tanssii kolme banaania.

Hengitä

Hoidin asian joka on pitänyt hoitaa jo jonkin aikaa.

Ja nyt kello on 5:43. Kirkas aamuaurinko nousee huoneeseen.

Tuntuu vitun hyvältä.

Tämän hetken olen onnellinen, ja mulla on siihen oikeus, saatana.

Taidan hukkua.

Vittu en jaksa enää.

Yö

Menin kello 23 nukkumaan. Tarkoituksena oli "saada unirytmi kuntoon" ja "ottaa uusi alku" tai jotain. Heräsin kolmelta aamuyöllä. Makasin aamun valossa ja luin kirjaa nimeltä Breakfast at Tiffany's, jonka on kirjoittanut Truman Capote, joka näyttää olevan Frasier Cranen pikkuveli Nilesin peitenimi:

Myöhemmin käänsin radion päälle ja Radio Helsingissä haastateltiin Antero Lindgreniä. Olen ennenkin kuullut jonkin Antero Lindgrenin haastattelun. Vielä useammin olen kuullut hänen biisejään, jotka ovat uskomattomia. Ne ovat ihan todella ihan vitun hyviä biisejä. Ehkä parasta suomalaista englanninkielistä musiikkia mitä olen kuullut. Biisien perusteella voisin vaikka ostaa hänen levynsä.

Tuskalliseksi tilanteen tekee se, etten voi sietää Antero Lindgrenin puheääntä. Sitä on vaikea selittää, mutta en vain tykkää hänen puheäänestään. Olen yrittänyt, mutten yksinkertaisesti pääse yli ärtymyksestä, jonka hänen puheäänensä aiheuttaa. Se on täysin irrationaalista ja epäreilua.

Hän kuulostaa puhuessaan teini-ikäiseltä kiusaajalta. Tämä on käsittämätöntä. Hänen kappaleissaanhan on syvyyttä ja upeita tunnelmia ja kauniita tarinoita ja maailmanluokan melodioita. Koska en osaa rationaalisesti selittää asennettani, on tässä luultavasti kyse minusta eikä Antero Lindgrenistä: hänen puheäänensä muistuttaa minua jostakusta epämiellyttävästä sielusta jonka olen joskus tuntenut, ja projisoin omat urpot traumani häneen.

En tajua Njassaa. Hän on kaikille yhtä mukava. Hänessä on jotain piilotettua syvyyttä. Kiihkoa ja viisautta rauhallisen pinnan alla. Samalla hän on kaikkea muuta kuin fanaattinen, toisin kuin minä.

Käsittääkseni Njassa on (semi)salaa aika vahvasti eläinten puolella, mutta kun Antero Lindgren alkaa yhtäkkiä puhua eläinten tappamisesta, Njassa hymyilee epämääräisesti mukana.

(Pakollinen kannanotto: En voi käsittää miksi niin monelle ihmiselle luonnosta nauttiminen edellyttää eläinten satuttamista. Se on jotenkin... vioittunutta. Tuhansia vuosia sitten se oli välttämättömyys, mutta silloin myös sota oli välttämättömyys. Olisi jo aika kehittyä.

Haluan mennä metsään tai järven rannalle hiljaa kunnioittaen. Ei minulla ole mitään oikeutta marssia sinne älypuhelin taskussa paukuttelemaan pyssyä tai vetämään kaloja maalle tukehtumaan. Ei tarvitse. Miten luontoon meneminen vain sen tappamiseksi ylipäätään voi rentouttaa? Eikö se tuhoa koko pointin? En tiedä. Haluan katsella miten kalanpoikaset uivat kirkkaassa rantavedessä, tai miten sorsa ui ohi, ja olla niin hiljaa ettei niiden tarvitse edes säpsähtää.

On itsestään selvää, että olen pelkkä typerä vierailija kaupungista. Toisesta maailmasta. Olen vierailija toisenlaisten eläinten kotona. Minulla ei ole tarvetta eikä siksi myöskään oikeutta häiritä niiden elämää. Tulen luontoon, katselen hetken ympärilleni ja sitten lähden. Kunnioituksella, satuttamatta.

Ehkä jotkut ihmiset satuttavat vain koska eivät ole vielä tajunneet että kauniisiin paikkoihin voi mennä myös ilman mitään painavaa syytä, ihan muuten vain, täysin vailla tarkoitusta? Että asioita voi tehdä suorittamatta yhtään mitään tehtävää?)

No niin. Lopulta Antero vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä.

Ennen kaikkia näitä seikkailuja näin unen, jonka toivoisin olevan totta. Taidan joskus kirjoittaa kirjan siitä unesta. Se alkoi siitä, kun minä ja joku vanhempi kaveri ajoimme pimeitä öisiä metsäteitä pakoon takana tulevaa poliisiautoa. Toverini oli joku harjaantunut rikollinen, jonkinlainen sosiopaatti, mutta kuitenkin pidin hänestä. Hän oli kaikki mitä minulla oli, kun hän käänsi autoa mahdottomiin rallikäännöksiin kun kiisimme pimeän metsän halki. Näin menomme välillä poliisien silmillä, ja helvetti millä vauhdilla me menimme.

Lopulta pysähdyimme tien sivuun ja lähdimme juoksemaan metsään, jonka pimeys alkoi heiketä vähitellen. Tajusin heti, että se oli ihan paska idea, olisi vain pitänyt jatkaa rallia, mutta sosiopaattikaverini teki päätökset ja minä seurasin.

Muistan vain miten kaverini katosi jonnekin metsän syvyyksiin. Katsoin kuinka kaksi poliisimiestä juoksi hänen peräänsä. Siinä vaiheessa olin oudosti turtunut. Jotenkin vain tiesin, että oli turha enää yrittää paeta. Viimeisenä yrityksenä horjuin sammalmättäällä alemmas ja piilouduin jonkin kiven taakse. Kohta tunsin miten poliisit tarttuivat minuun ja alkoivat kiskoa minua kohti poliisiautoa. Se tuntui oudon hyvältä. Tietää että tämä oli tässä.

Loput unesta vietin yrittämällä selittää perheenjäsenilleni, että olin ihan totta joutumassa vankilaan. En tiennyt, kuinka pitkään joutuisin siellä viettämään, ja oli todella hankalaa saada äitini uskomaan että puhuin totta. Lopulta istuin äitini kanssa odottamassa jonkinlaisen poliisiaseman valkoisessa käytävässä, joka oli täynnä vuoroaan odottavia rikollisia. Ahdistuin väenpaljoudesta ja tungin muiden rikollisten välistä istumaan kauemmalle penkille esitellen itseni "Charles Jamesiksi". Minulla oli Kip Kinkelin pitkä päällystakki.

Muistan valittaneeni tilanteesta, mutta oikeasti tunsin vain helpotusta siitä, että pääsisin maailmaa ja mahdollisuuksia pakoon ja voisin vain lueskella ja kirjoittaa kaikessa rauhassa kaltereiden takana.

Voi vittu. Kai vankilassa saa kirjoittaa?

Joku muistaa minut

Aloin äsken tylsistyneenä kirjoittaa oikeaa nimeäni Googlen hakuun ja Google ehdotti nimeä ennen kuin olin edes kirjoittanut sitä kokonaan.

Joku on siis joskus aikaisemminkin tehnyt haun nimelläni. (Mahdollisesti useita kertoja.)

Joku on etsinyt minua.




Mitään löydettävää ei ole.
Sitä huteraa rääpälettä ei enää ole.

Tai ehkä jotain on jäljellä.

Moe Szyslak

Yritän pelastaa ihmisiä ja kastematoja.

Syy sille, että uudet Simpsonit-jaksot ovat selkeästi huonompia kuin vanhemmat, on tässä: uudet jaksot eivät luota tarpeeksi vakiohahmoihin, vaan niihin kirjoitetaan loputtomasti jotain ulkopuolisia äijiä, joilla on kaikilla sama ääninäyttelijä ja suunnilleen sama persoonallisuus, useimmiten niillä on myös tummat hiukset. Nää ulkopuoliset äijät eivät ole hauskoja tai koskettavia, ainoastaan tahattoman ärsyttäviä. Miksette saatana kirjoita vaikka Moesta, kyllä sen ympärille keksisi vaikka mitä hubaa.

Mielestäni Virpi Salmea pitäisi estää kirjoittamasta kolumneja Hesariin tai minnekään. Virpi Salmi edustaa turhia intohimottomia provokaattoreita, joita ei tarvita yhteiskunnassa. On kahdenlaisia provokaattoreita: 1) provokaattoreita, joilla on mielipiteitä ja paloa omalle asialleen, ja 2) provokaattoreita, jotka vetäisevät hihastaan minkä tahansa mielipiteen, ainoana tarkoituksena provosoida kansaa. Ryhmä 2 on turha. He eivät anna yhteiskunnalliselle keskustelulle mitään. He häiritsevät oikeaa keskustelua, oikeaa keskustelua, jota käyvät ihmiset joilla oikeasti on ajatuksia ja näkökantoja. Sen sijaan että voisimme keskittyä oikeisiin asioihin, joudumme tuhlaamaan loputtomasti aikaa vitun Virpi Salmiin ja Tuomas Enbuskeihin joilla ei ole mitään kunnollista asiaa. He vain puhuvat jotta joku reagoisi, vaikka mitään reaktiota ei tarvita.

Virpi Salmi näyttää söpöltä ja pehmeältä, mutta hänen kolumninsa tuntuvat lähes aina käsittelevän luokan pahanhajuista rillipäätä Teemua. Tämä Teemu on ärsyttävä ja haisee. Siksi hänestä pitää kirjoittaa ilkeä kolumni. Palaako Virpi Salmi tälle asialle? Kokeeko hän Teemun ärsyttävyyden asiaksi, jonka takia voisi vaikka kuolla? Onko koko asialla hänelle ylipäätään mitään todellista merkitystä? Ei. Sen sijaan on paljon niitä, jotka vaikka kuolisivat puolustaakseen Teemua, suojellakseen tätä niiltä joiden mielestä Teemu haisee.

Teemun hajun päivittelyä ei tarvita. Se ei vittu ole yhteiskunnallisesti merkittävää. Teemun puolustaminen on.

Taidan ajaa pääni kaljuksi. Tasaisin väliajoin nää mun itse saksimat hiukset saavuttaa sen pisteen että alan näyttää joltain sammakkoprinssiltä.

Pitäis kirjoittaa. Lähdin toissayönä kello 4:n jälkeen pyöräilemään. Autio kaupunki, jokin pandemia vaikutti tappaneen kaikki kaupungin asukkaat. Jossain Vantaan lähellä metsän syvyydessä pysähdyin kosken ylittävälle autiolle sillalle ja päätin että kirjoitan Aavekirjan lähetyskuntoon ennen kuin syyskuu alkaa.

Ajattelin lähteä 15. päivä kohti Barentsinmerta. Ehkä hostelleissa on aikaa tehdä hommia. Kaikenlaisia hommia. Ehkä voisin tutustua johonkin nivalalaiseen prostituoituun ja päättää olla tulematta koskaan takaisin.

Moni näyttää etsineen jannekortteinen.livejournal.comia ja päätyneen tähän mun blogiin. Sorry, täällä on vain paskaa. Missä on jannekortteinen.livejournal.com? Onks se tulossa takaisin?

Höpön-pöpön-pöppö

Tutkimus: Mikrobit sinnittelevät maapallon viimeisinä asukkaina

Maailmanloppu tulee. Tosin siihen menee vielä 2,8 miljardia vuotta, ja ihmiselläkin on vielä miljardi vuotta aikaa, lasketaan tuoreessa skotlantilaisessa tutkimuksessa.


Vittu mitä paskaa.

Miten niin ihmisellä on vielä miljardi vuotta aikaa?

Mitä ihmisellä tarkoitetaan? Nykyihmistä? Nykyihminen on ollut olemassa vasta 200 000 eli 0,2 miljoonaa vuotta. Jotenkin outoa olettaa, että tämä sama kädellislaji selviytyisi jotenkin ihmeellisesti olemassaolossa vielä miljardi (1 000 miljoonaa) vuotta. 0,2 miljoonaa vs. 1000 miljoonaa. Tai siis lol. Dinosaurusten aikakausi alkoi n. 250 miljoonaa vuotta sitten; toisin sanoen nykyihminen olisi siis muka olemassa vielä neljä kertaa niin kauan aikaa kuin on dinosaurusten maailmanvalloituksen ja tämän nimenomaisen hetken välillä.

I give it a week.

Sherlock Holmes

Ideani ovat todella hyviä.

Ihmiset jotka elävät ja kasvavat päässäni ovat tärisyttävän, hengästyttävän, räjähtävän kiinnostavia. Olen ihan aidosti, maton alta vetävästi rakastunut joihinkin heistä.

Oikeastaan haluaisin vain että he olisivat jo paperilla, että he olisivat jo realisoituneet ja alkaneet elää muuallakin kuin täydellä teholla käyvässä päässäni. Haluaisin että he olisivat jo totta muillekin ihmisille. Haluaisin saada ihmiset haukkomaan henkeään ja rakastumaan ja masturboimaan.

En jaksaisi olla enää pidempään erossa kaikista näistä ihmisistä ja hetkistä ja tarinoista. Haluaisin kirjoittaa kaikki parhaat ideani samanaikaisesti. Haluaisin kirjoittaa kaikki parhaat kirjani samanaikaisesti.

Mutta se ei onnistu, joten tod.näk. kirjoitan ne tässä järjestyksessä: 1. "Aavekirja". 2. "Luuserikirja". 3. Liha. (Virtually done.) 4. Folie à deux. (/"Sherlock Holmes".) 5. "Tappajat". 6. Letters to Kip Kinkel.

Silleen. Noi nyt olis ne ekat mitkä haluan kirjoittaa. Nää 6 on melko valmiina mun päässä. Osa jo aika hyvin paperilla.

Ihanteellista olisi kirjoittaa nää kirjat tahdilla 1 kirja/1 vuosi. Se on tosin edellyttävä pieniä elämäntapamuutoksia. Ensinnäkin mun pitäisi asua vakituisesti yksin.

Ennen muuta täytyisi löytää kyky päästä mahdollisimman tihein väliajoin, mahdollisimman luontevasti siihen palamistilaan, jossa asioita todella tapahtuu. Jos saisin olla rauhassa, voisin ehkä kirjoittaakin maksimiteholla, ikään kuin hengittää elämää Microsoft Wordiin, syödä ja nukkua ja paskantaa neroutta

Mutta saa nyt nähdä.