Morrissey kuoli viime yönä. Hän oli 26-vuotias ja käveli shortseissa nurmikolla. Minä seisoin hämärällä hiekkatiellä ja vakoilin häntä puiden takaa. Primitiivinen joukko teinejä nauroi hänen epärealistisesti turvonneille jaloilleen. Minä itkin kyyneleetöntä itkua ja ammuin primitiivisiä teinejä näkymättömällä kiväärillä/tykillä.

Ymmärrän erinomaisesti niitä, jotka riuhtovat itsensä lavalle halatakseen tai edes kähmiäkseen Morrisseyta (sanaa on mahdoton taivuttaa nätisti). Morrissey-faniuteen kuuluu olennaisesti fyysinen kaipuu. Se ei välttämättä ole seksuaalista. Se on vain pakottavaa ja epätoivoista.

En halua että Morrissey kuolee. Toisaalta hän ei välttämättä kuulu niihin, joiden puolesta olisin valmis kuolemaan, yksinkertaisesti siksi että koen itselläni olevan maailman lyödyille ja sorretuille enemmän annettavaa jäljellä. Ei ole mitään aatetta, jonka vuoksi olisin valmis kuolemaan; on vain satoja miljardeja, joiden rinnalla henkeni ei paina mitään. Olen valmis kuolemaan niiden puolesta, jotka nyt kuolevat ei-minkään tähden.

On ihmisiä, jotka ovat väistämättömän epänormaaleja. Niin, kaikki ovat omalla tavallaan epänormaaleja ja blaa blaa, mutta on tosiasia, että eräät ihmiset ovat yksinkertaisesti silmiinpistävän erilaisia kuin toiset. Minä olen yksi heistä. Usein silmiinpistävään erilaisuuteen kuuluu, ettei ominaisuuden kantaja tunnista ominaisuutta itsessään, mutta minä olen täysin tietoinen omasta erilaisuudestani ja kaikista niistä tavoista joilla olen erilainen. Omituisuuteni on omituisuutta, jolle voin itsekin nauraa selkäni takana.

E-e-ee.