sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Aloitan nyt "blogin"

En nuku.

Tai nukun, mutten 17-vuotiaalle kädelliselle riittäviä määriä; menen nukkumaan yleensä vasta sitten kun ulkoa alkaa kuulua töihinsä ja kouluihinsa suuntaavien ihmisten liikettä (tai siis kulkuneuvojen liikettä - joka tapauksessa nämä ihmiset istuvat niissä). Vajoan uneen voitonriemuiseksi pakotettu hymy huulillani.

Yöni ovat naurettavien ja joskus maanisten hetkien sarjoja. Syötyäni ruisleipää pimeässä olohuoneessa hapuilen todella masentavien kirjojen täyttämästä kirjahyllystä umpimähkäisesti jonkin kirjan - sitten palaan huoneeseeni saadakseni selville, että kirja on venäjänkielinen matkakertomus (tai jotakin venäjänkielistä joka näyttää matkakertomukselta). Sitten kirjoitan kolme lyhyttä muistiinpanoa, jotka olen muuttava oman kirjani lauseiksi aamulla (tai siis illalla). Pyörittelen käsivarsiani koska takaraivoni on puutunut. Avaan radion ja kuuntelen pinnallisia hittejä menneiltä vuosikymmeniltä. Tunnen yhtäkkistä lempeyttä koko ihmiskuntaa kohtaan: näen mielessäni sikoja tehokasvattavan pariskunnan, näen kuinka he asettuvat väsyneinä ja psyykkisten puolustuskeinojensa rauhoittamina nukkumaan, huokaan heltyneenä ja taputan heitä kuvitteellisella kädelläni (joka on kolmas käteni) päähän: voi voi, pikku kullat. Aamulla (tai siis illalla) armeliaisuuteni pelottaa minua.

Haluaisin lukea kaikenlaista, mutta Kaikenlaisen hankkiminen on niin monimutkaista. Se edellyttää yleensä jonkinlaista vuorovaikutusta ympäröivän yhteiskunnan kanssa, mutta pidän ympäröivälle yhteiskunnalle mykkäkoulua. Identifioidun lukeneeksi ihmiseksi, vaikka ylevimmät lukuelämykseni rajoittuvat Harry Potteriin (jota ei tietenkään tule väheksyä).

Ja kun pyöräilen ympäri kotikaupunkiani, katselen ahnaasti ihmisten ikkunoita. Nautin heidän idyllistään; minäkin voisin huolia sellaisen joutavan eli turvallisen elämän kuin he, ja tämä mahdollisuus lämmittää katkeraa sydäntäni: näen itseni syömässä joulukinkkua karppaavien tavallisten ihmisten ympäröimänä. Aamulla, ei vaan illalla ajatus herättää minussa pakokauhua.

Tulin täten kuvanneeksi erään syrjäytyneen suomalaisnuoren elämän, toisin sanoen omani, jota puolielän ylpeydellä. En todellakaan ole "elämääni" "tyytyväinen". Kuinka kauhistuttavan mitätön elämäni olisikaan, jos voisin olla siihen tyytyväinen.

Sitten (kohta?) kun olen jollekulle jotakin merkitsevä kirjailija, tällä kaikella on ehkä jotain väliä. Jopa minulle.

4 kommenttia:

  1. " Kun ihminen ei hyväksy enää muita totuuksia, on hän lopullisesti kadottanut sen. "

    Jos tarvitset oman kirjoittamisesi lisäksi väittelykumppania, ota yhteyttä kierkegaardjj@gmail.com

    Itselleni vastaavan löytäminen "oikeasta maailmasta" on ollut kohtuuttoman vaikeaa ja kun keskustelupalstoilla provosointi on niin kovin suppeaa sekä kielellisesti rajoittunutta, olisi hienoa vaihtaa ajatuksia hyvän kirjoittajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rehellisesti sanottuna olen kauhistunut siitä tosiasiasta, että olemassaoloni on kommenttisi myötä todistettu. Tarjouksesi on innostava. Harkitsen sitä.

      Poista
  2. Kirjoitat hyvin. Toivon, että saan joskus tarkasteltavakseni kirjamuotoon saatettuja kirjallisia tuotoksiasi.

    VastaaPoista

Sano mulle jotain tai kuolen