Minun kohtaloni ja muiden ihmisten kohtaloita

Tämä sota jatkuu.

Tapasin eilen taas uuden terapeutin. Kun alkuesittelyiden jälkeen päästään kohtaan, jossa minun pitäisi selittää mikä "ongelmani" on, alan vilkuilla seiniä ja hihittää puolihysteerisesti. "En tiedä mistä aloittaa."

Hihittelyn jälkeen ajelin liikennevälineillä pakkasen läpi ympäri kaupunkia ja olin jossain omituisessa hypnotisoidussa tyytyväisyyden tilassa. En tiedä mitä se oli. Varmaan se liittyi siihen, että oli päivä ja altistuin taas auringonvalolle, ja tätä ei tapahdu usein.

Auringonvalo ei tietenkään kestä pitkään tähän aikaan vuodesta, ja kohta olikin taas pimeää ja tärisin bussipysäkillä Hakaniemessä. Huomasin, että samalla pysäkillä seisoi joku jonka joskus tunsin. Yritin ottaa häneen katsekontaktia, mutta hän katsoi suoraan lävitseni. Hän ei nähnyt minussa ketään. Okei, ajattelin ja käännyin pois.

Illalla lähdin bussilla kohti vanhempien miesten suosimaa homobaaria.

Nyt tunnustan erään asian. Olen tekstiviestitellyt erään parikymmentä vuotta vanhemman homomiehen kanssa. Jos kysyt että miksi, niin se on jotain psykologisesti niin monimutkaista että voin vastata vain että en tiedä. En tiedä, en tiedä, en tiedä. Koska olen hämmentynyt kakara ja kroonisesti ikävystynyt? Joka tapauksessa hän kirjoittelee minulle kaikenlaista mukavaa ja toisinaan romanttis-eroottista, ja minä vastailen kohteliaasti ja vitsikkäästi. "Uskallanko nyt kertoa että haluan nuolla sua." "Kiva kuulla! :)"

Hän kutsui minut homobaariin. Ajattelin että en ole koskaan nähnyt homobaaria sisältä ja YOLO, joten mikä ettei? Ylipäätään: onko tässä jotain väärin? Onko? Jos ei ole, niin miksi tämä tuntuu niin väärältä? Hän on kiltti, fiksu ja hiukan yksinäinen. Enkö minä nyt käytännössä leiki hänen tunteillaan? Leikinkö? En tiedä. En ole väittänyt hänelle olevani homo. Mutta en toisaalta ole sataprosenttisen selväsanaisesti kumonnut sitä mahdollisuutta.

Teen usein asioita jonkinlaisella keräilymentaliteetilla. Haluan elämäni lopuksi voida sanoa tehneeni paljon uskomattomia asioita. Se on mielestäni täsmälleen oikea asenne. Mutta tietenkin raja pitäisi vetää muiden satuttamiseen.

Kun viimein löysin vanhempien miesten suosiman homobaarin ja kävelin sisään, todellisuus iski. Tajusin olevani epämääräisesti kauhuissani. Kävelin hämmentyneen kierroksen baarissa ja tunsin itseni viemäristä ryömineeksi peikoksi. Lauantai-ilta oli vetänyt sisään myös suuret joukot trendikkäitä nuorempia homoja. Kukaan ei sanonut etten ole tervetullut, mutta tiesin itse olevani väärässä paikassa. Sellainen yksinäisyys on kauheinta yksinäisyyttä. Lopulta seksikäs baarimikko tuli ilmoittamaan, että ikäraja oli 24, ja pakenin ihan mielelläni. Oloni oli kauhea. Tekstiviestikaverini sai minut kiinni portaikossa ja halasimme ja sitten häivyin pakkaseen ja olin jäädä ratikan alle.

Henkilö, josta käytän tässä nyt kiertoilmausta ∞, oli juuri sopivasti palaamassa kotipaikkakunnaltaan, josta käytän tässä kiertoilmausta Moskova, ja pelastauduinkin pakkasesta Prankkariin ja jäin sinne odottamaan ∞:tä.

Lopulta ∞ saapui paikalle. Samaan aikaan hänen kanssaan pöytääni istui kuitenkin toinenkin hahmo. Pieni tatuoitu tyttö, joka huojui ympäri baaria ja istahteli ihmisten pöytiin. Minulle tuli hänestäkin kauhea olo. Hän "jutteli" minulle ja yritin jutella vastaan, mutta hän oli joko niin äärimmäisessä kännissä tai jonkin nimeämättömän huumeen vaikutuksen alaisena, että hänen sanomissaan lauseissa ei ollut mitään sisäistä logiikkaa. Tuijotin hänen tyhjiin silmiinsä ja sanoin "Mene nukkumaan. Mene nukkumaan. Mene nukkumaan" ja hän takertui ranteisiini ja uhkasi vetää minua turpaan.

∞ sanoi "Mä en jaksa tätä nyt" ja kertoi lähtevänsä kävelylle ja käski soittaa sitten kun olen saanut juotua tuoppini. ∞ häipyi, ja pian sen jälkeen Sekava Tyttökin nousi paikaltaan ja lähti jatkamaan kierrostaan yksinäisten äijien pöydissä. Se oli syvästi masentavaa, ja aika vaarallista, ja ajattelin että tuo perhonen lentää vielä hetken tässä kohtaa historiaa ja ihan kohta se on kuollut. Teki mieli kysyä missä hän asui ja kuljettaa hänet ostoskärryillä sinne.

Sain tuoppini juotua ja lähdin ulos. Yritin saada ∞:ään yhteyttä, mutta se ei onnistunut. Yritin uudestaan, ja uudestaan, mutta ∞ oli kadonnut. Tunsin olevani painajaisessa. Sitten tajusin, että rahani olivat kadonneet.

Palasin takaisin Prankkariin ja kiersin jokaisen pöydän kysellen onko joku sattunut äsken "löytämään" pariakymppiä tuolta penkiltä. Kirkaskasvoiset alaikäiset teinit kysyivät viattomasti, ostaisinko heille kaljaa. Yksinäiset äijät vastasivat humalaisella stand up -komiikalla ja minä vastasin heille ankealla stand up -komiikallani. Boheemin Tarzanin näköinen jäbä epäili, että tatuoitu Pikkumyy oli varmaankin vienyt rahani pöytääni istuessaan, mistä en ollut kovinkaan vakuuttunut Pikkumyyn syvän ja sokean sekavuustilan takia, ja paljon myöhemmin tajusin, että boheemi Tarzan oli varmaankin syyllinen itse, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Suurin osa rahoistani oli kadonnut, ∞ oli kadonnut ja ulkona oli kylmää kuin pakastimessa. Kokosin jäljellä olevat senttini kämmenelleni ja laskin, että minulla oli TASAN 2 euroa ja 50 senttiä. Looginen suunta oli siis Flemari. (Huom: en ihannoi rappioromantiikkaa, en tiedä miksi tämä kuulostaa siltä.) Ryömin Flemariin ja ostin kaljan, 2,50. Istuin alas ja kerroin toiselle hylätyn näköiselle hahmolle, että tunsin olevani painajaisessa. "Mä en siis ole todellinen", hahmo sanoi mietteliäästi.

Lähetin ∞:lle monta kertaa viestin "Flemari", "Flemari", "Flemari", ja lopulta hän ihmeenomaisesti käveli baariin sisään ja minusta tuntui suunnilleen siltä kuin Jeesus olisi palannut ihmisten keskuuteen. Hän ei tiennyt miksen ollut saanut häneen yhteyttä. Hylätty hahmo paljastui nuoreksi historianopiskelija-runoilijaksi, ja kohta taivalsimme hänen ja hänen nuoren filosofiystävänsä kanssa talvisen Helsingin kylmyydessä. He vaikuttivat älykkäiltä ja mukavilta, mutta myös iloisemmilta kuin minä, mikä on minulle aina hankalaa, ja tunsin sillä hetkellä niin syvää ankeutta koko ihmiskuntaa kohtaan etten jaksanut sanoa kenellekään enää juuri mitään. He keskustelivat älyllisistä asioista ja ymmärsin yhtäkkiä, että oikeastaan nautin keskusteluista eniten silloin kun ne ovat 1) epä-älyllisistä aiheista mutta 2) älykkäitä.

Olin väsynyt ja jäätyä elävältä farkkutakkini sisään (pukeudun vuoden ympäri samalla tavalla), ja kohta kävelin yksin Alepan lämpimillä käytävillä. Taskuuni oli jostain ilmestynyt 50 senttiä, ja ostin sillä ohuen lakupötkön, jossa oli suklaata sisällä. Sitten ajelin bussilla kotiin ja nukuin huoneeni lattialla ihan vain siksi että tiesin olevani vanha ja likainen enkä halunnut liata lakanoitani.

..........................

Olen tehnyt taas yhden hullun suunnitelman tulevaisuuteni suhteen. Se on oikeasti hullu. Siis oikeasti. En tiedä onko se enemmän pelkurimaista vai rohkeaa, mutta... äh, en tiedä, katsotaan. Jos siitä ja edes osasta muista suunnitelmistani tulee lopulta todellisuutta, vaikuttaa siltä että elämästäni on tulossa todella omituinen kokonaisuus. Lopulta kirjoitan siitä kaikesta, ei kiertelyä tai valheita. Olen jo nähnyt ja saan vielä nähdä miltei uskomattomia esimerkkejä siitä, millaista ihmiselämä voi 2000-luvun ensimmäisellä puoliskolla olla. Jos siis vain olet tarpeeksi hullu ottamaan askeleita puoliksi tuntematonta kohti.

Arvelen että kirjoittaisin paremmin, jos joku toinenkin nuori kirjoittaja tekisi samanlaista juttua kuin minä. Siis kirjoittaisi oikeasti isoja tarinoita oikeasti kiehtovista sieluista ja yrittäisi päästä sillä korkealle muutenkin (muutenkin) kuin taiteellisesti. Nyt tuntuu, että olen vähän yksin. Olisi inspiroivaa jos olisi joku toinen.

En vain yksinkertaisesti YMMÄRRÄ suomalaista "romaanitaidetta". Itse asiassa VIHAAN sitä. Miksi niiden kaikkien täytyy olla niin vitun samanlaisia? Tylsä keski-ikäinen päähenkilö elää harmaata arkea ja tekee tylsiä asioita, ja kaikki haisee tiskiaineelta. Miki L. saapuu pelastamaan tilanteen ja päättää tehdä poikkeuksen tähän kuvioon. --> Tylsä keski-ikäinen päähenkilö elää harmaata arkea ja TÄMÄN LISÄKSI ihastelee bensa-asemia. VITTU

Silloinkin kun tarina on iso, kirjoittaja yleensä lässäyttää sen tuntemalla jotain sisäistä tarvetta olla "vaatimaton" ja suhtautua tarinaansa "terveellä järjellä" ja "arkisesti" tai kenties "ironisesti".

Suuruudenhulluus on vain inhimillisen mielikuvituksen kunnioittamista. Tulipa taas suuruudenhullu lause, lisätkää se Olli Branderin brainyquoteihin.

Teillä on käytössänne kaikki mahdollinen ja ei-mahdollinen. Voisitte tehdä mitä tahansa todellisuudella ja epätodellisuudella ja heitätte sen mahdollisuuden hukkaan.

:(

..........................

Tässä yhtenä päivänä liotin teepussia teekupissa, kun äkkiä iski kauhea kylmä tunne: "Miksi The Sundays?"

Jähmetyin ihan kirjaimellisesti liikkumattomaksi niin kuin usein silloin kun muistan jotain noloa menneisyydestä.

Hetken kuluttua toivuin ja jatkoin matkaani sohvalle. Istuin alas ja sitten vielä pahempi: "Miksi Gatsby?"

Laskin teekupin alas painajaismaisen häpeän ja itseinhon vallassa enkä pystynyt tekemään mitään.

Puolitoista päivää meni näin. Olin todella syvällä tässä: "Miksi thesundaysgatsbymorrisseyhoudininealcassadyoscarwilderiverphoenixjamesdeanarmenianeuroviisukappalestayaliveremuslupin?"

En tiedä kuinka tavallista on jotenkin hävetä sitä, että diggailee asioista. Minulle tällainen kokemus on itsestään selvä. Muistan kun 13-vuotiaana lakkasin yhtäkkiä tietoisesti pitämästä kaikesta mistä olin lapsena pitänyt ja vaihdoin tykkäämisen häpeämiseen. Kuuntelin kuulokkeista musiikkia mahdollisimman hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi mitä kuuntelin, enkä kyllä sitten itsekään kuullut mitä kuuntelin.

Tosiasia on, että tunnen vetoa "noloihin" juttuihin. En välttämättä edes pidä niistä, tunnen niihin vain vaikeasti määriteltävää vetoa. Pidän The Sundaysista. Gatsbysta en edes pidä, tunnen sellaiseen vain vetoa. Jonkinlainen ärsyttävyys ja rasittava suuruudenhulluus vetoaa meitsiin. Sitten kaikista näistä asioista tulee jonkinlainen outo kokonaisuus. Morrisseyltä olen oppinut sen, että kannattaa luovasti imeä mahdollisimman paljon mahdollisimman jännittäviä vaikutteita itseensä; näistä asioista, jotka tulivat sinua ennen, lopulta rakentuu se kuka sinä olet.

"Olli Brander" ei tietääkseni ole mikään erillinen henkilöhahmo (vaan minä, tai en tiedä), mutta se rakentuu mm. tällaisista asioista, ja joskus vain iskee sellainen vastenmielinen krapulainen tunne että mitä tekemistä minulla on näiden asioiden kanssa? mikä oikeus minulla on omia niitä? mikä oikeus minulla on kirjoittaa niistä? mitä vittua minä muka tiedän niistä?

Olin tässä pari vuotta aika vapaa tästä häpeästä. Jotenkin kirjoittelin vain eteenpäin. Mutta nyt se typeryyden tunne alkaa taas hiipiä elämääni.

Pelkään koko ajan, että jonain päivänä vain kasvan aikuiseksi ja menetän kaiken sen mikä tekee tästä ollibranderjutusta millään tavalla inspiroivaa. Ne asiat, jotka tekevät minusta ärsyttävän, ovat samalla ne asiat jotka antavat tälle jutulle hengen ja elämän. Entä jos kohta vain unohdan tämän kaiken ja alan kirjoittaa tiskiaineelta haisevaa "suomalaista romaanitaidetta"? Se olisi pahempaa kuin kuolema.

Olen huomannut että häpeää ei oikein voi tietoisesti kääntää pois päältä. Sen voi siis antaa lamaannuttaa. Tai sitten voi vain päättää toimia häpeästä huolimatta. Tämä on ainut mielekäs vaihtoehto.

Lopulta, rationaalisesti ajatellen, on aivan ymmärrettävää miksi juuri minä tunnen vetoa juuri näihin asioihin. Ja vaikka se ei olisi lainkaan ymmärrettävää, saisin tuntea niihin vetoa silti. Siispä, kolmannen kerran, hyvät naiset ja herrat ja ne jotka eivät ole kumpaakaan, Armenian euroviisukappale:

Olen aika harvoin ulkona liikkeellä puolenpäivän aikaan, mutta tänään olin (en ollut nukkunut) ja sellaisesta tulee yleensä olo kuin olisi 40-luvun merimies lähdössä satamaan. En tiedä mitä se on, mutta kaikki on alussa ja tuulet puhaltavat ja maailma kylpee oudossa hehkuvassa valossa. Kävin rautatieasemalla tarjoamassa kaljan, jonka päädyin itse juomaan, ja katsellessani ohi kulkevia ihmisiä ajattelin että ehkä en erotukaan väkijoukoista millään tavalla huomiota kiinnittävänä yksilönä. Toisaalta vähän aikaisemmin kuljin Rautatientorin yli ja tuntui, että kaikki pysäkeillä seisovat ihmiset tuijottivat minua. Sellaisina hetkinä mietin yleensä ensin, että onko minuun takertunut vessapaperia tai jotain, ja seuraavaksi mietin että osunkohan nyt vain johonkin pisteeseen johon tuossa seisovat ihmiset automaattisesti tuijottavat. Myöhemmin tulin kuolemanväsyneenä kotiin ja torkahtelin koko päivän sohvalle ja en vain jaksanut olla surullinen tai ahdistunut. Olin liian väsynyt ja ajatukseton. Se on mukava ja harvinainen tila. Yleensä rintakehässä on jokin kauhu joka polttaa koko ajan.

Vaikuttaa siltä että kaikki häipyvät tältä puolelta maata jonnekin muualle; on helpottavaa kun saa ottaa pienen tauon tästä vaivalloisesta gatsbyelämästä ja ryyppäämisestä ja rentoutua vähän. Nyt on moneen kertaan käynyt ilmi, että jos vain haluaisin, voisin ryhtyä homoksi ja alkaa heti elää iloisemmin. Eräskin juopunut mies Asematunnelissa rakastui silmiini ja annoin hänen nuuhkia kaulaani ja painaa minut vartaloaan vasten ja kertoa kuinka hyvännäköinen olen, koska muut kuin juopuneet miehet eivät koskaan saa päähänsä sanoa minulle sellaista ja tarvitsen jonkun sanomaan että olen kaunis.

Huomenna ostan kaikille perheenjäsenilleni tulostuspaperia joululahjaksi heidän omilla rahoillaan ja voi kyllä kysyä miksi kirjoitan tänne blogiin nyt näin paljon vaikka mulla ei ole mitään sanottavaa.

Lisään tähän vielä tämän:

Ihan vain koska se on niin äärimmäisen(!) IHANAA; sellainen maailma jossa ihmiset ovat rauhallisia ja älykkäitä ja englantilaisia; ei ole surua tai katkeruutta, pelkkää syksyistä melankoliaa, ja ihmiset lukevat paksuja kirjoja ja vievät eksyneitä kissoja eläinsuojeluyhdistykseen.

Pyhyydessä

En halua olla mitään muuta kuin minä. Olen nyt kokeillut kaikenlaista, ja aina, kun olen mitään muuta kuin minä, tuntuu yksinkertaisesti helvetin pahalta. En osaa valehdella, en osaa hämätä, en osaa esittää. Tai osaan, mutta siitä jää kauhea olo. Kipu, kipu, kipu

Oltiin Helsing barissa. Jäin hetkeksi yksin ja sliipatut jääkiekkoilijat alkoivat kaveerata kanssani. Ajattelin vain, että te olette ihan kivoja, mutta meillä ei ole paljoakaan yhteistä, ette todennäköisesti tiedä surusta, kivusta ja huonosta onnesta juuri mitään ja kohta te olette kuolleet. Anteeksi, anteeksi ja anteeksi. Saatan olla joistakin näistä väärässä, paitsi viimeisestä.

Joissain piireissä mulla on jonkinlainen maine ankeana ilonpilaajana, ja se on niin hauskaa etten jaksa tehdä asialle mitään. Olen kirjoittanut siitä kirjaani. Olen kirjoittanut teistä kirjaani. Tai en teistä, vaan niistä asioista joita saatte päässäni aikaan. Tämä kirja on nyt pelastusrenkaani, ilman sitä vain ajelehdin ja horisontti on joka suunnassa tyhjää.

Päivä alkoi surulla, kun heräsin ja avasin TV:n. Matti Rönkä kertoi, että "jouluherkuilla" on "tekijänsä". Seuraavaksi näytettiin sika"tuottaja" Taru Antikaista. Tämä nainen kiduttaa joka vuosi tuhansia eläimiä, jotka ovat 3-5-vuotiaan lapsen älykkyystasolla, ja Yle Uutisissa hän seisoo painajaista muistuttavan tehosikalan keskellä ja itsetietoisesti taputtelee rääkkäämiään eläimiä ja virnistelee kameralle. Olet niin pimeä ihminen. Olet sammuttanut niin suuren osan ihmisyyttäsi. Taru, en voi ikinä ymmärtää, miten voit tehdä toiselle, saati sitten tuhansille toisille, jotain tällaista. Kun olet 83 vuotta ja makaat kuolinvuoteellasi, yrität vielä pyytää anteeksi, muttet pääse näistä luurangoista koskaan eroon. Et pääse niistä koskaan eroon. Et voi ottaa tätä takaisin. Vaikka pyytäisit anteeksi kymmenen tuhatta kertaa, et voi ikinä korvata kymmentä tuhatta helvetillistä elämää. Perustit elämäsi jollekin, jonka aina, aina, alusta alkaen tiesit olevan väärin. Miltä se tuntuu?

Nykyään on aika usein fiilis, joka Harry Potterilla oli kun hän puhui Voldemortille: "You're the weak one. You'll never know love, or friendship. And I feel sorry for you."

En halua elää tässä ajassa ja paikassa. Uutisissa esitellään dystooppisia näkyjä normaaleina. Mutta vuosi on 1914. Vuonna 1964 olen vasta 70. Mulla on lapsenlapsia, joille kerron elämästä ja kivusta ja onnellisuudesta ja tieteellisesti realistisesta Jeesuksesta, ja kaikki on paremmin, olemme yhdessä, syömme synteettisesti tuotettua kinkkua, ja avaamme lahjat

Outoa

The words never end

Seisoin Kampin hiljaisella kaukoliikennelaiturilla kello 1 viime yönä ja katsoin taululta minne voisin lähteä.

Nousin miltei tyhjään bussiin. Saavuin Poriin kello 5.15 aamulla. Kävelin 45 minuuttia Porin keskustan kaduilla pimeän taivaan alla ja kaikki oli taianomaista. Ei ihmisiä. Pelkkiä hehkuvia jouluvaloja ja näyteikkunoita. Kello 6 nousin bussiin takaisin kohti Helsinkiä. Ei ihmisiä. Pelkkää pimeää liukuvaa maisemaa. Yllättäen siskoni oli hereillä Helsingissä samaan aikaan ja soitin hänelle ja olin yhtäkkiä varma, että hän löytää vielä sen mitä etsii.

Olen käytännöllisesti katsoen huijannut itselleni opiskelijakortin ja siksi nää matkat minne tahansa ja takaisin eivät välttämättä maksa enempää kuin kreisi ilta baarissa.

Lakkaan ilmoittelemasta dramaattisesti, että "nyt aion pitää tauon tästä blogista, toivottakaa minulle onnea", kun en kuitenkaan koskaan pysy poissa. Jos joskus sitten oikeasti olenkin hiljaa, niin sitten olen.

Kun lojuin apaattisena sohvalla maaseudulla, TV:ssä loppui Terrence Malickin sotaelokuva ja sen lopputeksteissä soi tämä:

En tiedä mitä siinä lauletaan, siinä voitaisiin hoilata vaikka "tapetaan lapset ja syödään kaikki eläimet" enkä tietäisi mitään, mutta kuuntelin sitä bussin takapenkillä kun bussi kiisi läpi varhaisen joulukuisen aamun, ja pimeän taivaan ja pimeän maan välissä oli synkkä sininen hehku ja yhtäkkiä ymmärsin pyhyyden. On olemassa pyhyyttä. Tällainen musiikki voi maalata sillä kaiken mitä näet ja se on itsessään aika lähellä Jumalaa, ja jos tässä kohtaa alkaa ajatella järjellä, menettää välittömästi jotain aika huimaavaa.

Porin aamussa tuijotin itseäni silmiin kauppakeskuksen ikkunan heijastuksesta ja tuntui, että on ihan hyvä olla näin. Totta kai se tunne meni jonkin ajan kuluttua ohi, mutta aion vielä saada sen kiinni. Aion saada sen kiinni ja pitää sen kanssani.

Ei tarvinnut ajatella sitä mitä en ikinä saanut ja sitä kuka olisin voinut olla, koska se kuka olen ja mitä unelmillani voin saavuttaa riittää. Se on kai onnellisuuden ydin. Lakkaat katsomasta niitä asioita jotka aiheuttavat katkeruutta ja katsot sen sijaan sitä mitä sinulle on annettu. Päätät tehdä sillä jotain.

Ihmiset sanovat usein tämän blogin perusteella odottaneensa, että minä olen vaikuttava dramaattisen näköinen korsto. Sitten he saavatkin leonardo dicaprion, joka on hajonnut ja kutistunut pesukoneessa. (Tämä oli tietysti vitsi. En jaksa selittää. "Leonardo dicaprio" on yksi taikasanoja joita toistelen vitsikkäästi. Muita sellaisia ovat mm. "jeesus", "saatana", "james dean", "rasputin" ja "ron weasley".) Yritän ymmärtää, että miten ihmisten logiikka toimii tässä. Kuinka sielu liitetään fyysisiin ominaisuuksiin. "Siis mitä! Sullahan on kunnianhimoa ja intohimoa. Eivät sellaiset ihmiset näytä siltä miltä sinä näytät!"

Kirjoitin bussissa kirjaa. Nyt kaikki vain menee oikein, sanon kaiken oikein, joka toisen kappaleen jälkeen pysähdyn ja mietin että voiko tämä olla totta. En ole vielä aivan varma voiko se olla totta. Ehkä keväällä olen oikeasti kirjoittanut tällaisen kirjan; minä olen kirjoittanut sen ja voin lähettää sen maailmaan. Se on joka tapauksessa vasta alussa. Kaikki voi vielä hajota käsiin. Katsotaan.

Toistaiseksi kaikki toimii tavalla jonka olin jo ehtinyt unohtaa. On hassu mutta houkutteleva ajatus, että jonkinlainen pyhyys johdattaisi minua. Taidan ottaa taukoa järjestä ja ateismista. En halua niitä nyt.

Sinä anonyymi, joka sanoit ettet pystyisi koska kuitenkin pelkäisit liikaa. Ymmärrän hyvin, mutta mietin vain sitä että pelkoa on kahdenlaista. Joskus pelko estää sinua satuttamasta itseäsi ja pelastaa sinut kohtalokkailta virheiltä. Sitten on pelkoa, joka estää sinua tekemästä hyviä asioita, joita sydämessäsi haluaisit tehdä. Se ei ole kuoleman pelkoa, vaan elämän pelkoa, ja jos nämä kaksi oppii erottamaan, elämä on ehkä mahdollista. Yritän erottaa niitä toisistaan koko ajan. Ne näyttävät samalta. En tiedä miksi palaan tähän nyt, jäin vain miettimään tätä ja äh

Halusin vain sanoa tämän. Ja tämän ja tämän

Äh

Kuuntelen tätä yhä uudestaan erilaisina versioina. Löysin sen, koska se soi 13 ja risat -elokuvan soundtrackilla. Ihmiset eivät ehkä tiedä millainen sivistymätön juntti oikeasti olen.

Kello on 23.15 ja lähden kohta Kampin kaukoliikennebussilaiturille ja sitten vain ajelen jonnekin ja aamulla takaisin. Yritän kirjoittaa yhden osan kirjaa bussissa loppuun. Pitää kai karata bussiin tai maaseudulle, jos haluaa saada kirjoitettua kunnolla.

Olen miettinyt, millainen kokemus olisi tavata se ihminen joka olen 25 vuoden kuluttua. Ei aavistustakaan, mutta toivon että se ihminen on viisaampi kuin minä. Toivoisin, että hänen silmissään olisi jokin lämpö, joka ei mene pois vaikka tilanne olisi epämukava. Nyt silmäni ovat enimmäkseen ilmeettömät ja on mahdollista, että maailma vielä jäädyttää ne. Mutta Luoja, haluaisin, että 25 vuoden kuluttua olisin taistellut tärkeimmät taisteluni ja oppinut kohtaamaan toiset lempeydellä.

Nyt olen katkera ja myrkyllinen ja suhtaudun ihmisiin usein niin epäluuloisesti, että he voivat vain yllättää minut positiivisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Rakastan teitä ja tämä on kaikki kummallista ja totuus voittaa vielä.

6-

Niin, niin, rhythm of life goes round. Mieti, kuinka vaikeaa uskot että minulla on, ja kerro se kymmenellä. Sitten saatat olla aika lähellä sitä kokemusta, jonka kanssa elän suurimman osan aikaa. Kuvittele, kuinka katkera olen, ja kerro se kymmenellä. Kuvittele, kuinka surullinen olen, ja kerro se kymmenellä.

Katkeruus on sitä, kun tiedät että sinulle kävi huonosti ja samalla tiedät, että jollekulle toiselle kävi paremmin, etkä oikein ymmärrä miksi jokin korkeampi voima haluaisi sinun kärsivän niin paljon enemmän kuin sen toisen. Ekstroverttien ihmisten pitäisi olla kiitollisia, koska usein he laittavat itsensä peliin lähtökohtaisesti eivätkä ylianalysoi ja väsähdä niin kuin minä.

En ole mielestäni vähemmän pinnallinen kuin ihmiset keskimäärin, olen vain tajunnut miten opittua ja väsynyttä oma pinnallisuuteni oli. Ruumis, joka ympäröi upeaa sielua, on upea. Tämä saattaa kuulostaa järjenvastaiselta, mutta mieti tarkemmin. Mieti 40 vuotta. Kuolisin sen oivalluksen puolesta.

Olen kai oikeasti kirjoittaja, kun en pysty pysymään erossa tästä blogista. Sellaista se on, turha valehdella itselleen ja taistella vastaan. Tää on mun paras Blogger-profiilikuva tähän mennessä:

Se on osa kuvaa, jossa istun aidalla jollain roomalaisella kadulla 7 kuukautta sitten ja näytän oudolta. Pääosassa en ole minä vaan henkilö, joka ohittaa minut takaa. Kuka tuo on? Hän on yksi yli seitsemästä miljardista ihmisestä tällä planeetalla. Osuimme samalle kadulle samaan kaupunkiin samaan aikaan. Pystyn kuvittelemaan, että jotakuinkin täsmälleen tuon näköisiä ihmisiä on maailmassa vähintään kymmeniä. Kuvasta välittyy sellainen vaikutelma kuin minä katsoisin häntä, vaikka se on tietysti mahdotonta; sarjakuvahahmot pystyvät katsomaan toisiaan tuosta kulmasta. Sinä ja minä emme tiedä hänestä mitään. Veikkaan kuitenkin, että hän on turisti. Lisäksi hän on älykäs. Hänellä on tietty sisäänpäin kääntynyt ilme, joka on usein älykkäillä ihmisillä.

Olen muuten ihan vitun kyllästynyt kuuntelemaan sitä kun ihmiset esittävät omia pelkojaan, teinitrollien oksennuksesta kaivettua pseudotiedettä ja liioitellun negatiivisia käsityksiä maailmasta ja ihmisistä "valitettavina faktoina". Yleensä olen reagoinut niihin lähinnä hiljaisuudella, koska en ole ollut varma ovatko puhujat tosissaan, mutta näitä on alkanut kuulua niin usein, että alan tajuta että niiden sanojat uskovat sanomaansa oikeasti. Tämä on itsessään liioiteltu ja keksitty esimerkki, mutta jos joku alkaa höpistä esimerkiksi että 95% alle 185-senttisistä miehistä on naimattomia ja työttömiä, ajattelen vain että ahaa, tuollaisen mielikuvituksellisen hölynpölyn takia siis kuvittelet olevasi liian huono vaikka olet suorastaan ikävystyttävän keskiverto, onnistunut ja kelvollinen oikeastaan kaikilla tällaisilla mittareilla. Anteeksi, mutta olet. Sori. Apua, se on varmaan tosi rankkaa. Joo, puhun sinulle. Tai jos joku sanoo, että mies ei voi rakastua naiseen jonka rintojen koon suhde pään kokoon on x y:n sijaan (tai siis aivan mitä tahansa, nää on niin järjen tavoittamattomissa), ajattelen että huhhuh, tiedät itsekin ettei tuo ole totta ja leikit uskovasi siihen vain koska kokeilet jotain lapsellista sekoiluidentiteettiä, joka et ole sinä. Anteeksi jos tämä kuulosti karulta, yritän sanoa saman lempeämmin: turpa kiinni nyt, mä en helvetti jaksa kuunnella tota vitun paskaa enää.

Surua

Katselen ikkunasta naapurin 16-vuotiasta koiraa, joka kävelee haurain jaloin nurmikolla. Tiedän, että tänään se nukahtaa viimeisen kerran. Se on ollut elämäni sivuhenkilö jo melkein 15 vuotta. Viime ajat se on pyörtyillyt aina kiihtyessään, ja tänään se viedään lopetettavaksi. Tämä on sen viimeinen kävelylenkki. Se vilkuilee emäntäänsä valppaana ja yrittää ymmärtää miksi tämä on levoton.

Mutta mikä olisi toinen vaihtoehto? Ikuinen elämä? Mitä enempää voi pyytää kuin pitkän täyden elämän, joka lopuksi päättyy kuolemaan.

Elämäni on suremista. En ole turtuneella tavalla masentunut; olen valtavan surullinen, oikeastaan melkein koko ajan. Siinä on ero. Olen ollut surullinen jo monta vuotta. Nyt elän ehkä yhtä vaikeimmista jaksoista tähän asti.

Tajuan että koko sen ajan, kun olen tuntenut monet tätä lukevista ihmisistä, olen ollut niin surullinen että pystyn tuskin hengittämään. Mietin miksei se välity kohtaamisissa. Yleensä muita tavatessani havahdun jossain vaiheessa siihen, etten sano mitään oikeaa. Joitain kuukausia sitten ongelma oli, että puhuin kuulemma koko ajan itsestäni. Saatoin puhuakin koko ajan "itsestäni", mutten kyllä sanonut mitään todellista. Se oli vain sisällötöntä hiljaisuuden täyttämistä, oikean yhteyden korvaamista. En koskaan sano miltä minusta oikeasti tuntuu tai mitä oikeasti ajattelen. Tekevätkö ihmiset niin yleensä? Tekevätkö? Pitäisikö? En tiedä.

Kun jutellaan arkisista asioista, ei tule mieleen sanoa että "Ai niin, mä oon muuten joskus niin onneton ja väsynyt että eläminen tuntuu painajaiselta."

Olen kuulemma vaikeasti lähestyttävä ja etäinen ja minua kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa. Jaa. Se johtuu varmaan siitä, etten ilmaise tunteita spontaanisti enkä oikeastaan sano mitään. En sano mitään, en ole missään vaiheessa sanonut mitään enkä tiedä miten aloittaa sanomaan mitään. Naamallani on koko ajan epämääräinen ankea hymy eikä se tarkoita tai viesti yhtään mitään, se vain on siinä. Onhan se surullista, mutta en voi vain päättää ryhtyä ihmiseksi, joka on helposti lähestyttävä, lähellä ja jota kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa.

En syytä ketään mistään.

Tämä suremishomma vie kaiken energiani. Minkä tahansa tekeminen on kuin olisi ensin juossut maratonin.

Wikipedian maraton-artikkelin kuva: "Vuoden 1896 olympiamaraton"

Joskus iskee paniikinomainen, epätodellinen kauhu, ja silloin vain tartun päähäni ja hoen että ei voi olla totta, tämä ei voi olla totta. Seuraava lause olisi "haluan kuolla", mutta ajatukseni pysähtyy aina sitä ennen. En halua kuolla. En varsinaisesti halua elääkään, mutta en halua kuolla. Toivoisin, että tämä olisi painajainen josta voisi herätä. Ei voi herätä.

Toisille annetaan painajainen, toisille ei. Jumalaan uskovat varmaan olettavat, että Jumala on joko paha tai yrittää opettaa meille jotain.

Ehkä olen tehnyt vääriä valintoja. Mutta joskus on tilanteita, joissa jokainen vaihtoehto on epätoivoisen, epäinhimillisen, kauhistuttavan huono. Sitten pitäisi valita kaikkein vähiten huono. Ja kaikkein vähiten huonokin tarkoittaa sietämätöntä kärsimystä.

Minkä tahansa tekeminen vaatii suurta tahdonvoimaa. Muun muassa siksi on jonkinlaista taikaa, että kirjoitin parin viime yön aikana 12 sivua kirjaa. Vietin pari yötä yksin maaseudulla ja jossain vaiheessa vain nousin makuuasennostani ja aloin kirjoittaa. Ja sitten kirjoitin.

Ja se oli uskomatonta. En ollut muistanut, että kirjoittaminen voisi olla sellaista. En enää koskaan halua jumiutua kirjoittamaan jotakin, jonka kirjoittaminen ei tunnu oikealta. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

Kirjoitin eteenpäin juuri oikealla aivojen ja sydämen yhdistelmällä ja monta kertaa yksinkertaisesti huusin hiljaisuuteen vedet silmissä että "aaa, mitä vittua, tämä on niin hyvä". Olin onnellinen 48 tuntia.

Tämä on se juttu, mitä minun on tarkoitus tehdä elämässäni. Jos saan tehdä tätä, voin selviytyä.

Olin jo ehtinyt alkaa miettiä, osaanko ylipäätään kirjoittaa kirjoja. Ehkä koko juttu onkin vain valtava virhe. Ehkä oikeasti olen vitun paska.

Nyt tiedän jälleen etten ole. Olen siitä aika varma. Osaan kirjoittaa tavalla, johon suuri enemmistö ammatikseen kirjoittavista ihmisistä ei pysty. Kirjoitan yhtäkkiä parempaa kirjaa kuin edes lapsellisimmissa nerouskuvitelmissani osasin kuvitella.

Onko väärin sanoa näin? Onko niljakasta olla iloinen siitä, että osaa jotain? En tiedä. Kannan mukana aika paljon kaikkea vaikeaa ja kipeää. Jos niiden lisäksi olen saanut tämän, minulla on jotakin jolle elää. Yksikin syy elää voi riittää vaikka olisi monta syytä kuolla. Se auttaa vastarannalle. Siellä on joku vastassa.

Olkoon tämä surun vaihe elämässäni. Pelkkä vaihe. Tämä on elettävä, jotta voisi tulla jotain muuta. Kahlaan tämän lumen peittämän meren yli ja sitten olen jossain muualla. Vähän myöhemmin haluan täyttää tämän elämän rakkaudella, ymmärryksellä ja lämmöllä. Haluan etsiä ja löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain maata puoliunessa ja pelkäämättä, sanoa ääneen kaikki hyvät asiat ja kaikki kipeät asiat ja kaikki nolot asiat ja tietää, ettei toinen katoa. Ehkä se olet jo sinä, ei voi tietää.

Naapurissa sammutetaan valoja. Kohta he lähtevät autolla.

Älä riko sydäntäni

Minulla on "mielikuvitusystävä". Se on se, joka olisin voinut olla. Se on läsnä enemmän kuin koskaan. Todellisuusminä on aivan eri henkilö kuin mielikuvitusystävä, ja hän, siis minä, katsoo tätä kaikkea syrjäisimmästä nurkasta ja hyväksyy kaiken levollisella katkeruudella.

Huomenna lähden maaseudulle ja kirjoitan siellä muutaman yön ajan kirjaa. Jos joku sen jälkeen haluaa laulaa karaokea kanssani, niin mennään. Tarkoitan sitä. Hulluus ja vapaus ovat melkein sama asia.

Katsoin John F. Kennedy -dokumenttia ja itkin. En ole varma että mikä siinä liikutti. Taistelu rotuerottelua vastaan, Kennedyn pariskunnan kuollut vauva, Kennedyn puheesta liikuttunut Hruštšov vai autoon ammuttu Jack Kennedy. Ehkä se kaikki. Ihmisyys.

Välimerkintä

Jos mielesi joskus tekee arvostella jotakuta, niin muista, etteivät kaikki ihmiset maailmassa ole olleet yhtä edullisessa asemassa kuin sinä.

The Great Gatsby alkaa noin. En mitenkään erityisesti pidä siitä kirjasta, mutta se on ajankohtainen syistä joista en ole vastuussa. Olen huomannut, että ihmiset ovat kovia varastamaan ajatuksia. Itse en tee sitä oikeastaan koskaan, koska minulla on ajatuksia jo valmiiksi paljon.

Usein voin aika pitkälle ymmärtää, miksi joku toinen voi huonosti. Yleensä ihmiset antavat riittävästi vihjeitä omista tragedioistaan ja haavoistaan ja menetyksistään. Hirveä koti, henkinen tai fyysinen hyväksikäyttö, koulukiusaaminen, lähtö uskonnollisesta yhteisöstä, jonkun rakkaan menetys, mielialahäiriö, syömishäiriö. Sitten on ihmisiä, jotka sanovat voivansa huonosti mutta joiden pahoinvoinnista en oikein saa kiinni. Se ei tarkoita, etteikö heidän pahoinvointinsa olisi totta. He voivat salailla omia ongelmiaan, tai heidän pahoinvointinsa voi olla jotakin niin abstraktia ettei sille edes voi nimetä mitään tiettyä syytä. Arvelen, että olen aika monelle sellainen ihminen. Sanon kyllä voivani tosi huonosti, mutta jätän toiset aina niin etäälle että asiaa on vaikea tunnetasolla ymmärtää. Se häiritsee vähän, mutta ei tarpeeksi.

Jos voit puhua ääneen kaikkein pahimmasta vammastasi, niin sitten se vamma ei varmaan ole kovin kipeä enää.

Aamuyöllä pari yötä sitten sain jonkinlaisen hermoromahduksen. Hakkasin käsivarttani nyrkillä niin pitkään kuin pystyin ennen kuin kipu kävi sietämättömäksi. Sitten lähdin ulos ja kävelin pitkän kierroksen kaduilla, joilla kaikki tapahtui silloin kun olin lapsi. Olin vakuuttunut, että elämä on niin kauheaa että hengittäminen on pelkkää sietämistä. Halusin ulos täältä. Mutta ei se että lähdet ulos täältä tarkoita että saat jotenkin hengähtää. Se ei tarkoita mitään. Et voi hengähtää, jos sinua ei ole olemassa. Etsi rauha ja onni tästä maailmasta. Löydä joku, joka voi auttaa. Jos et löydä ketään muuta, niin tule minun luokseni. Lupaan yrittää.

Olemassa oleminen on kumma ilmiö. Ajattele: aika pian sinua ei yksinkertaisesti ole enää olemassa. "Ei mitään" on aivan eri paikka kuin se jossa olet nyt.

Vitut. Turhaa elää tuolle oivallukselle. Mitä väliä. Elä nyt, saatana. Elä.

Olen tajunnut, että kirjastani tulee kirja hyvännäköisyydestä.

Se on yllättävää. Samalla se on väistämätöntä. Jonkun on pakko kirjoittaa tästä, ja se tehtävä lankeaa nyt kai minulle, niin kuin kaikki tehtävät jotka vain yksinkertaisesti lankeavat ihmisille. Kuka edes tietoisesti päättää mikä on heidän elämänsä tarkoitus?

Jos luet tätä, olet todennäköisesti ihminen. Se, että olet ihminen, taas tarkoittaa lähes sataprosenttisella todennäköisyydellä, että sinulla on jokin epävarmuus. Vihaat jotakin fyysistä ominaisuuttasi. Mietit, kelpaatko. Mietit estääkö tämä asia sinua kelpaamasta.

Kelpaat. Voin vakuuttaa, että kelpaat. Et ole liian läski, liian lyhyt, liian outo tai liian rampa. Olet vain läski. Olet vain lyhyt. Olet vain outo. Olet vain rampa. Nämä ovat neutraaleja ominaisuuksia. Tiedän että tämä on vaikeaa, tämä on todella, todella vaikeaa, mutta: kiinnitä huomiota sanaan "liian" ja anna sen vähitellen, hitaasti mutta varmasti, hävitä. Jos kuvittelet ominaisuuden x tarkoittavan ettet kelpaa, annat jonkun muun kuiskailla korviisi. Yhtä hyvin voit itse ottaa vallan ja tehdä tästä oman juttusi. Vahvuutesi on siinä, kuinka suhtaudut omaan epätäydellisyyteesi. Kyky rakastaa itseään vasten kaikkia todennäköisyyksiä on, voi vittu, sata, tuhat, miljoona kertaa vaikuttavampaa kuin täydellinen naama, seksikäs perse ja hyvät vatsalihakset.

Istuin vähän aikaa sitten bussissa, kun kyytiin nousi poika, joka oli oikeastaan kaikkien ihanteiden vastainen. Silti hän oli helvetin hyvännäköinen. Huomasin ajattelevani, ettei hän voi olla oikeasti, oikeasti, oikeasti hyvännäköinen; hänhän on pieni ja läski eli ruma.

Sitten ajattelin että hetkinen. Eihän minun intuitiivinen, rehellinen kokemukseni hänestä ollut, että hän on ruma. Kokemukseni oli vain että hän on "ihanteiden vastainen". Ja sehän ei tarkoita mitään. Hän on ihanteiden vastainen ja ehdottomasti hyvännäköinen.

Ihmiset opetetaan uskomaan "ihanteisiin" ja mittaamaan itseään ja muita niiden mukaan. Mitä epävarmempi ihminen, sitä totisemmin hän ottaa nuo ihanteet. Mitä epävarmempi ihminen, sitä totisemmin hän lähtee pelleilyyn mukaan. Älä lähde siihen mukaan. Se on vitsi, jota ei ole syytä ottaa tosissaan. "Hyvännäköisyys" on hirvittävä järjetön paha voima, jonka takia joka ikinen nuori ihminen läntisessä maailmassa kuvittelee olevansa liian huono. Se on vallankäyttöä, jossa ei ole voittajia, siis muita kuin ne jotka tekevät kivullasi ja epävarmuudellasi rahaa.

Piti kirjoittaa vain pari lausetta. No joo, ihan sama. Olen yhä päivän edellä aikataulustani, joten saan kirjoittaa blogimerkintöjä. Outoa: kirjoitan oikeasti kirjaa niin nopeasti kuin oli tarkoitus.

Jos joku, kuka tahansa, siis kuka tahansa, kuka. tahansa, esimerkiksi joku jota en ole koskaan tavannut, haluaa lähteä kanssani laulamaan karaokea, niin ilmoittaudu ja lähdetään. Tule mukaan, haluan valtavasti lähteä.

P.S.

Lue tätä blogia.

Ihmiselämään liittyy aika paljon kaikkea hirveän kipeää paskaa, mutta jos jokin voi tuoda jotain valoa ja merkitystä tähän hommaan, niin se kun tutustut toiseen sieluun, toiseen taisteluun. Että silleen. Hyvää yötä.

Olen ajatellut seuraavaa:

Olen päivän verran edellä aikataulustani kirjan kirjoittamisessa. Joten annan itselleni luvan kirjoittaa merkinnän.

Ihmisillä on valtava tarve edes jotenkin pitää itsestään, tuntea itsensä hyväksi sinä ihmisenä keitä ovat. Että sillä keitä he ovat on jotain merkitystä. Siksi varmaan kirjoitan tätä blogia. En osaa sanoa mitä muuta vitun järkeä tässä oikeastaan on.

Kirjoitan tällaisella juhlallisella ja epäluontevalla kirjakielellä ihan kai vain jonain kapinana sitä vastaan, että miltei kukaan muu ei harrasta tätä. Tai no oikeasti kyse on varmaan vain siitä, että joskus aloitin enkä koskaan lopettanut. Niin kuin lähes kaikissa asioissa mitä ihmiset tekevät.

Hauskin koskaan näkemäni elokuva on Tarja Halosesta kertova dokumentti Rouva presidentti. En ole ihan varma että miksi. Muistan kun kävin katsomassa sen Kinopalatsissa ja koko sali mylvi naurusta melkein elokuvan alusta loppuun.

Väitin vähän aikaa sitten, ettei minussa ole mitään hengellistä. Hohhoijaa. Eihän se ole totta.

Elämässäni on nyt ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni puoli vuotta. Voi Luoja. Olen ollut ulkona huoneestani ja sosiaalisesti olemassa puoli vuotta. Toisin sanoen kahdeskymmenesosan vuosikymmenestä. Kahdessadasosan vuosisadasta. Kohta vuosisata on kulunut ja te olette kaikki kuolleet. Anteeksi, tämä oli ikävästi sanottu. Joka tapauksessa olen oppinut saatanasti. Puoli vuotta sitten olin vain niin paljon hölmömpi. Oman arvioni mukaan olen koko ajan enemmän ok. Kaikkein suurin muutos on se kuinka paljon nykyään kyseenalaistan itseäni. Ennen kuvittelin jollain puolijumalan varmuudella olevani lähtökohtaisesti oikeassa. Se teki asiat helpommiksi, mutta nyt se kuvitelma on poistunut ja kaikki kulkee suuren epävarmuuden filtterin läpi. Muillakin on totuus.

Harmittaa, kuinka vaikeaksi moni ihmissuhde on ehtinyt kehittyä samalla kun meitsi on harjoitellut olemaan ihmisten kanssa. Suurin ongelma on, että suhtaudun ihmisiin niin omituisesti. Otan kaikki ihmiset niin helvetin tosissani ja sitten jännitän heitä ja kaikesta tulee kummallista, en näe ihmisiä illuusioiden läpi. Tosiasia on, että tunnen kaikkia elämäni ihmisiä kohtaan lämpöä ylivoimaisesti enemmän kuin mitään muuta.

Ihmissuhteet tulehtuvat helposti. Se on vaikeaa. Mutta kaikkein vaikeinta on ehkä se, kun tajuaa avanneensa sydämensä ja sielunsa ja päästäneensä jonkun lähemmäs kuin oli tarkoitus. En tiedä miksi se on niin pelottavaa.

Mutta niin on tapahtunut kerran, ehkä kaksi, enkä oikein osaa käsitellä sitä. Yhtenä pimeänä yönä tajusin sen erityisesti. Viime kuukausiin on mahtunut kaksi (2) yötä, jotka ovat tuntuneet ihan konkreettisesti painajaisilta. Se pimeä yö oli toinen niistä. Sen painajaismaisuutta lisäsi mm. se, että yritin oudossa valkoisena palavassa paniikissa päästä pisteestä x pisteeseen y ja nousin bussista toiseen ja päädyin aina vain kauemmas sieltä minne olin menossa. Lopulta pääsin perille ja hymyilin kauhun läpi.

Joskus suhtaudun epäilevästi siihen mahdollisuuteen, että muilla ihmisillä voisi mitenkään olla yhtä vaikeaa kuin minulla, ja sitten mietin, että monilla heistä on varmaan sama harha. Kaikki taistelevat taistelunsa ja jollekulle ihmiselle vaikka pieni penis voi olla yhtä musertava tragedia kuin toiselle kaikkien raajojen menettäminen sodassa. Jollekulle ihmiselle potkut töistä on samankokoinen musta kivi sydämellä kuin äidin hidas kuolema syöpään. Typerää, isn't it, mutta ihmisaivoilla on taipumus tarttua ilmeisimpään käsillä olevaan murheeseen ja kasvattaa se tiettyyn standardikokoon. Lähes kaikkeen tuskaan liittyy kokemus siitä, että on pakotettu tähän tilanteeseen. Jokin muu voima otti hallinnan olemassaolostasi ja sinä sait tämän asian, josta et vain omin voimin voi pyristellä eroon. Lähes kaikki tuska on nimenomaan kokemus siitä, että on jumissa. Se kokemus itsessään on lähes sama asia kuin kipu.

Kaikkein arvokkainta pääomaani on se millaiseen perheeseen sain syntyä. Ymmärrän sen oikeasti vasta nyt. Perheeni ei ole pelkästään älykäs vaan mikä tärkeintä, viisas ja humaani. Sen takia sieluni on lähtökohtaisesti terve. En esimerkiksi voisi ikinä mennä jonkin rajan yli ja hukkua vihaan. Kaikkein pimeimpinäkin aikoina joku on tullut vastaan ja pysäyttänyt ja kuunnellut.

Vilkaisin HS:n Kuukausiliitettä ja siinä on kauhea artikkeli siitä, kuinka biisoneista pitäisi tulla Suomen uusi menestyvä "tuote". Itse eläimet toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen esittelee seuraavasti: "ravintoarvot täydelliset" ja "melkein rasvaton". Se siitä. Luin juttua ja tuli kylmä. Kaikki sorto ja väkivalta alkaa siitä, kun yksilöltä kielletään itseisarvo ja oikeus olla olemassa omilla ehdoillaan; yksilö kutistetaan "tuotteeksi", jonka psyykeä ei ole olemassa ja jonka ruumis jostain syystä kuuluu jollekulle toiselle. Tästä kaikkein pimein alkaa, aina. (Olisi kyllä sinänsä hassua nähdä Mikko-Pekka Heikkisestä henkilöjuttu, jossa hänet esiteltäisiin tiedoilla "ravintoarvot täydelliset" ja "melkein rasvaton".)

Havahduin siihen, että "kirjallinen sivistykseni" on pervosti painottunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Miksi helvetissä? En tunne mitään erityistä vetoa amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Silti tiedän siitä enemmän kuin vaikka ranskalaisesta tai muusta. Suomalaisen kirjallisuuden olen sivuuttanut tietoisesti lähes kokonaan. Siitä tunnen kunnolla vain outoja tapauksia tyyliin Pirkko Saisio. Venäläisenkin kirjallisuuden olen sivuuttanut tietoisesti kokonaan. Päässäni on ollut joku kauhukuva satojen sivujen mittaisista luettelomaisista jaksoista, joissa lähinnä nimetään jonkun tylsän harmaan papan tuhat sukulaista ja tuttua.

Toivoisin että asiat eivät muuttuisi tämän raskaammiksi enää, mutta jos niin on tapahduttava, niin sitten olen valmis käymään alimmassa helvetissä vain lähteäkseni liikkumaan taas ylöspäin. Anna tulla. 

Anteeksi hirveästi tästä merkinnästä.