perjantai 2. maaliskuuta 2012

Maailma on kaunis kello 6.30

Lupaan itselleni olla koskaan selventämättä edellisen kirjoituksen syytä ja aiheuttajaa. Koko juttu oli typerä. Minulla on voimakkaita neuroottisia taipumuksia. Se johtuu siitä että olen vähän hullu.

Olen viettänyt koko yön tutustumalla hyvään ja kauniiseen. Kun ihmiskäsityksensä muodostaa kuuntelemalla, kuinka paikalliset moponuoret pörräävät loputtomasti liikennevaloissa mihinkään liikkumatta, mitään ajattelematta, sitä alkaa uskoa olevansa jotenkin erityinen, yksin pahassa rumassa maailmassa. Tänä yönä olen löytänyt muita poikkeuksia. Äh, olen silti erityinen.

Hyvällä ja kauniilla tarkoitan muun muassa jonkinlaista kliinistä, animoitua ohjevideota siitä, kuinka pöntölle istutaan oikeaoppisesti. En tiedä mistä oli kyse, mutta uskoakseni kyseessä ei ollut vitsi. Jotain erikoista pönttömallia nähtävästi esiteltiin. Yritin lukea videon alle sylkäistyjä kommentteja, mutten nähnyt mitään, sillä jostain syystä olen tänä yönä konkreettisesti menettänyt näköni. En näe mitä kirjoitan. Kaikki on sumeaa.

Minusta on hyvää vauhtia muotoutumassa sietämätön ihminen. Siitäkin huolimatta, että muiden kädellisten keskuudessa olen kohtelias ja vaivaantunut kämmeneeni hihittäjä. En osaa kävellä viittä metriä törmäämättä johonkin ja pyytämättä sitten kyseiseltä tolpalta, oksalta tai aallolta anteeksi. Kuinka voi törmätä aaltoon? Vieläpä talvella? En tiedä. Sain villin idean ja toteutin sen. Olkaa hyvät.

Pääni on täynnä ideoita. Näillä ideoilla minun olisi tarkoitus luoda itselleni "ura". "Menestyä". "Tehdä historiaa". Ehkä se onnistuu, koska käsittääkseni ideani ovat aika hyviä ideoita. Se on tärkeintä. Vapise, Stieg Larsson. (Huom: Stieg Larsson on kuollut.)

Säälin Justin Bieberiä. On murheellista, että hänestä on tullut kollektiivisen kiusaajahurmoksen ja lynkkausmielialan uhri. Mielestäni hän on oikein sympaattinen nuori ihminen. Huoh.

Olen rakastunut keksimiini ihmisiin. Aika noloa, mutta tunnen eroottista vetoa yhteen kirjoittamistani ihmisyksilöistä. Toisen kanssa haluaisin maata hiljaa vierekkäin. En oikeastaan voi täysin vilpittömästi väittää, että he olisivat fiktiivisiä. Minusta he ovat totta. Halutessani voin haistaa heidät.

Kaikkein tärkeintä hyvän romaanin kirjoittamisessa onkin ehkä se, että kirjoittaja rakastuu omiin "henkilöihinsä", haaveilee heidän sukupuolielimistään tai ainakin haluaa pitää heitä kädestä.

Kuten edellisestä "blogi"merkinnästä on luettavissa, kärsin äskettäin hetkellisestä raskasmielisyydestä. Kyse oli oikeastaan epätoivosta tai ehkä toivottomuudesta. Tämän muutaman päivän kestäneen ajanjakson aikana mieleeni alkoi hiipiä fantasioita ihmiskunnan väkivaltaisesta tuhoutumisesta. Ajattelin ihmiskunnan tuhoa ja sain siitä lohtua. Se ei ole hyvä. Se kertoo, että toivo on mennyttä. Ymmärrän Pentti Linkolaa: hänen toivonsa ei riitä. Siksi hän keskittyy tuhoon ja hävitykseen, viimeiseen rangaistukseen, vihaan ja katkeruuteen. Hän ei jaksa hymyillä.

Toivottavasti en vajoa samaan kuiluun enää koskaan. Tarvitsen toivoani. Muuta minulla ei ole.

Tarvitsenkohan silmälasit? Se olisi tosi huvittavaa.

Eikä olisi. Hipsterit pelottavat minua.

En tiedä mitä tehdä hiuksilleni. Näytän boheemilta Justin Bieberiltä. Jonkin ammattimaisen trimmaajan kohtaaminen - todella epämiellyttävä vaihtoehto. Onhan minulla sakset.

Sukupuolielimet näyttävät todella typeriltä. Pitääkö joku penistä oikeasti vaikuttavana? Uskooko joku vaginan esteettiseen viehättävyyteen? Sukuelimet ovat ihmiskehon typerin, räkäisin ja kaikin puolin... hahmottomin osa. Ne ovat kiehtovia vain silloin kun ne eivät näy; varsinkin älyllä ja herkkyydellä varustettuihin ihmisiin ne tuovat tiettyä haavoittuvuutta, vetoavaa inhimillisyyttä. Niitä ei pääse pakoon, vaikka aivot olisivat millaiset. Todella kiinnostavaa. Kaikenlainen nolous ja heikkous on kiihottavaa. Minusta on suorastaan ihanaa, että älyllä ja herkkyydellä varustetut ihmiset on varustettu myös sellaisilla primitiivisillä elimillä.

Miksi kirjoitan sukupuolielimistä? En tiedä. Kello on seitsemän aamulla. Osittain siitä syystä olen hullu ja häpeämätön. Sitä paitsi olen "menettävä neitsyyteni" 58-vuotiaana. Antakaa anteeksi.

Äh, Radio Helsingin aamushow alkaa. Kuuntelen ko. kanavaa intohimoisesti, mutta sen aamujuontajat ovat todella ärsyttäviä. Vika saattaa olla minussa. Usein on.

Viime aikoina olen ajatellut paljon Antti Nyléniä. Olenko minä Antti Nylén? Jos kasvattaisin parran, mikä meitä enää erottaisi? Kristus?

Todella outoa. Aidosti outoa. Ehkä olen jonkinlainen Antti Nylénistä vajaat 18 vuotta sitten irrotettu mielenterveydellisesti vammautunut kaksonen, joka ryhtyi elämään omaa elämäänsä.

En kylläkään "elä" mitään "elämää". Olen kuollut. Kun kerroin sen jollekin amerikkalaiselle juntille Omeglessa, hän riehaantui riemusta ja kirjoitti monta kertaa isoilla kirjaimilla: LOL. Hauskaa että on hauskaa.

Antti Nylén on nimi, joka on lausuttava huvittavalla nenä-äänellä. On työnnettävä kuvitteellisia silmälaseja parempaan asentoon nenälle ja inistävä: Antti Nylén.

...En tiedä mitä teen. Siksi vetäydyn "nukkumaan". Siis nukkumaan. Jätän lainausmerkeillä koristellun version esille, todisteeksi hulluudestani ja päämäärättömästä tyylittelystä.

2 kommenttia:

  1. "Minulla on voimakkaita neuroottisia taipumuksia."

    Olen antanut itseni muodostaa sellaisen käsityksen, että neuroottiset taipumukset ovat lähes poikkeuksetta seurausta tukahdutetusta luovuudeesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin mahdollista. Toisaalta luovuuteni on kaikkea muuta kuin tukahdutettua. Syljen sitä kaikkialle. Kirjoittelen vessojen seiniin.

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen