Kipu

"Se, kuinka paljon tiedostan asioita, on tehnyt minut onnettomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. En vain voi olla onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän."

Yllä olevat sanat kirjoitti Pekka-Eric Auvinen Irc-galleria-päiväkirjaansa aamupäivällä ennen kuolemaansa, ilmeisesti noin kaksikymmentä minuuttia ennen ensimmäistä laukausta. Uskon monessa mielessä ymmärtäväni häntä; en jaa hänen yksityiskohtaista ajatusmaailmaansa, mutta nuo kaksi virkettä voisivat aivan hyvin kuvata kuluneita viikkoja omassa elämässäni.

On surullista, kuinka Jokelan koulusurmat tunnutaan jotenkin yhdistävän Norjan verilöylyyn. Toki kyse oli kahdesta joukkomurhasta, mutta joukkomurhissa kaikkein tärkeintä on katsoa tekijää, hänen motiivejaan. Breivik on psykopaatti; myötätunnoton, persoonallisuudeltaan häiriintynyt ihminen, joka ei ole vähääkään kiinnostunut maailmasta vaan ainoastaan itsestään. Auvinen oli kaikkea muuta. Hän oli liian herkkä. Maailma potki häntä liikaa, ja hän pimahti. Rauha hänen sielulleen, sillä toisin kuin Breivikillä, hänellä oli sielu.

Kun "Jokela" tapahtui, olin aamusta-iltaan-ja-illasta-aamuun-säikähtänyt seitsemäsluokkalainen. Istuin pöydän ääreessä katse televisioon takertuneena ja söin (kana)salaattia. Säälin Pekka-Ericiä, vaikka tietysti tajusin sellaisen hölmöilyn olevan siinä tilanteessa epäeettistä.

Sittemmin olen viettänyt monia öitä tutkimalla koulusurmaajia, ehkä jonkinlaisen oudosti oirehtivan trauman seurauksena. Mielestäni nämä nuoret hullut kertovat ajastamme ja ihmisestä jotain tärkeää. En vain vielä osaa tarkasti artikuloida, mitä. Samastun heihin jollain tasolla, tyytymättömyyden tasolla. Toisaalta kavahdan väkivaltaa. En voisi ampua ketään edes varpaaseen, tai evään.

Toistuvasti huomaan ajattelevani, että olisimme voineet olla ystäviä, vaikka nettituttuja, minä ja Pekka-Eric Auvinen. Olisimme voineet pelastaa toisemme.

Itse olen viime aikoina huristellut jonkinlaista vuoristorataa sietämättömän maailmantuskan ja uhmakkaan toivon välillä. Asiantuntijat varmaan kutsuisivat tällaista "masennukseksi" tai "ahdistukseksi". Minä kutsun sitä toivottomuudeksi, koska nimenomaan toivon puutteesta siinä on kysymys.

Viime vuodet olen kestänyt kurjaa elämäntilannettani ja kammottavaa maailmaa siksi ja luullakseni vain siksi, että olen voinut keskittää kaiken energiani tulevaisuuteni ja maailman tulevaisuuden suunnitteluun. Tästä toivossa on kyse. Viime kuukausina olen kuitenkin alkanut kyllästyä, turhautua. Haaveiluni keskeytyy jatkuvasti hengenahdistukseen: Kukaan ei viitsi lukea kirjojani. Mitään tulevaisuutta ei ole. Ketään ei kiinnosta. Ihmisyys on kuollut. Kukaan ei enää välitä. "En vain voi olla onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän."

Tämä tulee todennäköisesti menemään ohi. Pitää vain muuttua tuskalle immuuniksi. Olen onnistunut vastaavassa ennenkin, seuraavalla tavalla: Anna kivun iskeä aina sen noustessa. Kärsi. Myönnä kivun läsnäolo. Älä valehtele itsellesi tsemppaamalla ja kannustamalla itseäsi peilin edessä. Kun kipu hellittää, älä ajattele että se on poistunut lopullisesti, koska muuten joudut pakokauhun valtaan sen pian palatessa. Heittäydy rauhallisesti kivun hallittavaksi, mutta suhtaudu siihen ystävänäsi, ehkä vähän hymyillen. Anna aaltojen iskeä, älä vastustele - lopulta ne iskevät harvemmin ja heikompina, ja jonain päivänä olet vapaa.

Kokeilen tätä reseptiä taas. Sitä ennen joudun rypemään maailmantuskassani, pelkäämään sanomalehtiä, internetiä ja teksti-TV:tä, uskaltautumaan ulos vain öisin oikeiden ihmisten poistuttua. Sillä kun ajoittain saan kiinni heikosta myönteisyydestä, erehdyn avaamaan lehden ja lukemaan seuraavat lauseet, kirjoittajana Helsingin Sanomien toimittaja Mari Manninen: "Seinällä on puisia vetolaatikoita. Niistä ravintolanpitäjä Chau Ka-ling nostelee avokäsin eläviä käärmeitä viipaloitavaksi."

Onkohan toimittaja Mari Mannisella sielu? Onko hänellä sydäntä? Pakko olla. Miten hän voi kirjoittaa tuollaisia lauseita tuskatta? Katsoa kun se tapahtuu? Vai tunsiko hän tuskaa? En tiedä. En tietenkään voi tietää. Toivon parasta. Väsyttää.

Pitäisi varmaan lakata lukemasta lehtiä? Pitäisi katkaista nettiyhteys ja odottaa ja hengitellä siihen asti että sanapari "angry birds" lakkaa sumentamasta tajunnan? Ehkä.

Koirani vinkuu ja valittaa. Se yrittää nykyään kertoa jotain, koko ajan, joka tilanteessa. Koira ilmehtii silmillään, haukahtelee, maukuu, säätelee korviaan. Kukaan ei ole vieläkään selventänyt, mikä minun ja koirani välillä on se Olennainen Ero. Miksi koirani kaltaisia - minun kaltaisiani, lasten kaltaisia - olentoja saa laittaa koko elämäkseen pieniin häkkeihin, repiä elävinä palasiksi, hakata hengiltä? Siksikö että koirani on "tyhmä"? Mutta onhan lapsikin "tyhmä". Minustakin tulisi "tyhmä", jos mäiskähtäisin auton tuulilasiin. Menettäisinkö silloin ihmisarvoni? En. Missä on ero? Missä se on? Missä vitussa se on?

En aina jaksa elää. Kirjoitan... seitsemän helvetin hyvää kirjaa, helvetin hyvää kirjaa, ja sitten tapan itseni tai katoan viidakkoon. Se tulee näyttämään hyvältä Wikipediassa. Voitte luovuttaa postuumin jättiomaisuuteni rampojen kissojen hoitokodille.

Toisaalta maailmassa on myös hyvyyttä ja kauneutta. Hyvyys ja kauneus hukkuvat metelin alle. Vaikuttaa siltä, että "kansaa" tai "sukupolvea" tai muuta vastaavaa etsittäessä haetaan se kaikkein äänekkäin ja tyhjänpäiväisin idiootti, osoitetaan häntä sormella ja höngitään: TÄSSÄ. Tässä on Nykyihminen! Arvoitukset on ratkaistu! Kaikki valaistuu!

Totta kai äänekkäitä ja tyhjänpäiväisiä idiootteja on paljon. Heitä on suuri prosentti maailman ihmisistä. Mutta he eivät ole "kaikki". He eivät ole The Ihminen. Heidän lisäkseen on olemassa myös meitä muita, älykkäämpiä, herkkävaistoisempia ja -mielisempiä, syvempiä olentoja. Ihmisiä, jotka omistavat elämänsä maaniselle viulun soittamiselle tai venäläiselle kirjallisuudelle tai shakkinappuloiden siirtelylle, ihmisiä, jotka pukeutuvat äitinsä ostamiin vaatteisiin, punastelevia poikia ja murhanhimoisia tyttöjä. Jos jostakusta on syytä olla kiinnostunut, niin näistä yksilöistä. (Heille minä kirjoitan. En viitsi edes yrittää saada äänekkäitä idiootteja ymmärtämään, miksei käärmeitä saa viipaloida.)

Me joko katoamme kokonaan tai jäämme historiankirjoihin.

Meidän kirouksemme ja siunauksemme on, että me emme kestä maailmaa. Putoamme yhteiskunnan reunalle, ulkopuolelle, meistä tulee "syrjäytyneitä", "kadonneita", "näkymättömiä", sosiaalityöntekijöiden ydinaluetta. Joskus tappelemme vastaan, ryhdymme neroiksi: kirjoitamme tarinoita, laulamme hurmaavista miehistä, vapautamme kettuja, etsimme hyvää ja kaunista ja hyökkäämme hyvällä ja kauniilla yhteiskunnan kimppuun.

Jotkut meistä eivät varsinaisesti häviä mutteivät selviäkään: Joskus herkkyytemme ajaa meidät etsimään neuroottisesti ja pakonomaisesti "enemmistön" ja "nykyihmisen", äänekkäiden idioottien hyväksyntää. Näin vaikkapa Joonas Konstigin tapauksessa; hän luovutti, tappoi sielunsa selviytyäkseen. Hän sortui epätoivoiseen, tuhoon tuomittuun yritykseen ja alkoi kurotella typerysten sympatioita hinnalla millä hyvänsä. Hän halusi alkaa äänekkääksi idiootiksi, koska äänekäs idiootti on... haavoittumaton. Ymmärrän ratkaisun. Tekisin varmaan samoin, mutta olen liian hullu.

Joillekin meistä käy niin kuin kauhistuneelle Jussi Halla-aholle: pelkäämme kohtuuttoman kipeää maailmaa niin sairaalloisesti, että päätämme selittää kaikki maailman kauheudet helpointa mahdollista tietä: jaamme ihmiset vaikkapa ihon pigmentin mukaan hyviin meikäläisiin ja pahoihin neekereihin. Tämäkin on ymmärrettävä tapa toimia. Näin tekisin, jos olisin vain peloissani enkä mitään muuta.

Jotkut meistä tarttuvat aseeseen ja lähtevät koululle.

Onneksi minussa on muutakin kuin haavani. Jaksan tapella. Ensin täytyy vain vähän hengittää.