Aika ryhdistäytyä

Join valkoviiniä ja päätin siistiä tätä paikkaa vähän. Sensuroin kaikkein vastenmielisimmän sisällön. Tästä lähtien käyttäydyn hyvin. Tästä lähtien "otan kantaa", "kommunikoin" ja "pysyn asiassa". Aion kirjoittaa kauniisti ja kiinnostavasti Jussi Halla-ahosta, spesismistä ja kirjojen kirjoittamisesta. Ehkä jopa laitan tänne kuvan itsestäni hymyilemässä siististi pukeutuneena. En enää rääkkää kenenkään hermoja valittamalla, kuinka kauheaa on olla Älykäs, Jalo ja muutenkin Liian Täydellinen ihminen. En enää kirjoita haaveksivia lauseita itsemurhasta. Lupaan sen. Aion käyttäytyä kuin aikuinen, tai ainakin kuin yli 13-vuotias ihminen.

Siis tämän kirjoituksen jälkeen.

Minun on nimittäin kirjoitettava radiosta ja Jumalasta.

Niin kuin monet muut syrjäytyneet mummot, kuuntelen todella paljon radiota. Olen addiktoitunut pieneen metallinharmaaseen radiooni. Se on turvallinen ja miellyttävä eikä siinä mainosteta hampurilaisia.

Kuuntelen pääsääntöisesti kolmea kanavaa: Radio Helsinkiä, Radio Deitä ja Groove FM:ää. Tämä johtuu lähinnä siitä, että nämä kanavat ovat radiossani taajuudellisesti peräkkäin.

Radio Helsinki on Vihervasemmistolaisten Mädättäjien (rakastan ilmausta) yllätyksetön kanava, jossa soitetaan yleensä melko tylsää mutta joskus hyvää musiikkia. (Sivupolku: Olen muutaman kerran törmännyt Perttu Häkkisen pyörittämään "Musiikin lahjaan". En ole koskaan, milloinkaan, ikinä aikaisemmin kuullut niin sielutonta musiikkia. Pelkkää nakutusta ja pörähtelyä. Ihmisissä, jotka eivät etsi musiikista hyvyyttä tai kauneutta vaan vain jonkinlaista systemaattisuutta ja koostumusta, on oltava jotain rakenteellisesti vialla. Tutkin asiaa, ja Ylen sivuilla Häkkinen esittelee itsensä mm. seuraavasti: "En muutenkaan liiemmin piittaa sentimentaalisuudesta" - ehkä tässä on vastaus. Ilman tunnetta elämä on onttoa ja hengetöntä. Perttu Häkkinen on, hyvät naiset ja herrat, robotti. Robotti. Jos joskus eksytte tähän kirjoitukseen, Perttu Häkkinen, ottakaa tämä äärimmäisen vakavissanne ja äärimmäisen henkilökohtaisesti.) Radio Helsingissä soitetaan liikaa rytmeihin ja jammailuun perustuvaa olemismusiikkia. Minä pidän musiikista, joka vie jonnekin. Olen draamakuningatar; aivoni tarvitsevat musiikkia, joka saa ne kertomaan tarinoita. En halua rentoutua musiikkia kuunnellessani. Haluan kiihtyä.

Myrskytuuli puhaltaa ikkunan läpi sisään. Taidan ajella tänä yönä busseilla. Ehkä löydän taas keksimiäni henkilöitä lihaksi tulleina. Ehkä voin taas rakastua.

Takaisin suorastaan tavattoman kiehtovaan aiheeseeni.

Groove FM:n kappalevalikoimaan kuuluu arviolta sata vanhaa hittiä menneiltä vuosikymmeniltä. Näitä hittejä soitetaan sitten yöstä toiseen ja viikosta seuraavaan. Se on hyvä. Olen kirjoittajana parhaimmillani kuunnellessani näitä kappaleita. Kai niissä on jotain yleisinhimillisen iskevää.

Radio Dei on konservatiivikristittyjen oma kanava. Parasta siinä on kanavalla öisin soitettava musiikki. On kiistaton tosiasia, että ainakin melodioiden kannalta hartaiden uskovaisten kiihkeä pop on musiikkia parhaimmillaan. Yöaikaan Radio Dein musiikkitarjonta on riipaisevan kaunista kappaletta riipaisevan kauniin kappaleen perään... Ilmeisesti usko todella on asia, joka saa ihmisen yltämään ihmeellisiin taiteellisiin saavutuksiin. (Myönnän kyllä, että joskus kappaleiden samankaltaisuus ja aihepiirin rajoittuneisuus on vähän yksitoikkoista.) Öisin kanavalla pyörii myös ohjelmien uusintoja, joista huomioni on kiinnittynyt varsinkin kristittyjen nuorten ohjelmaan nimeltä Come home. Sitä kuunnellessani olen ajatellut paljon Jumalaa ja uskontoa.

Olin vielä pari vuotta sitten asialleni todella kokonaisvaltaisesti vihkiytynyt antiteisti. Haastoin jokaisen jumalallisiin asioihin uskovan kanssa riitaa (en siis "todellisessa maailmassa"; todellisessa maailmassa en puhunut mitään). Kehitin matemaattis-loogisia päättelyketjuja, joilla todistin Jumalan olemattomaksi. Kun joku tiedusteli syytä kiihkolleni, luettelin uskonnon hirviömäisiä rikoksia, joilla tein selväksi, että uskonto oli kaiken mädän ydin, kaiken pahuuden alkujuuri. Välillä mielessäni viivähti, että käytökseni oli heikosti perusteltua ja naurettavaa, mutta pyyhkäisin asian ajatuksistani ja menin trollaamaan uskovien ihmisten keskustelupalstoille. (Olin siis vähän niin kuin pro-liha-trolli; tiesin olevani väärässä, mutta sen sijaan että olisin myöntänyt asian, lisäsin ahdistuneena höyryä ja vakuutin itseni yhä syvemmin toimintani ensiarvoisesta tärkeydestä.)

Sitten menin uuteen kouluun ja jouduin kohtaamaan uskovia nuoria. Muutaman viikon kipuilun jälkeen minun oli myönnettävä, että he eivät olleet hirviöitä ja pervoja vaan itse asiassa keskivertoteiniä lempeämmän ja fiksumman oloisia ihmisiä. Minun oli myönnettävä, että uskonto ja usko todella ovat kaksi eri asiaa.

Viime kuukausina olen tullut siihen tulokseen, että uskovaiset nuoret eivät ole vain yhtä miellyttäviä vaan jopa miellyttävämpiä kuin niin kutsutut Tavalliset Nuoret. Toisin kuin ikätoverinsa, nuoret hartaat eivät kiistä sitä tosiasiaa että asioilla on merkitystä. He myöntävät, että teoilla on moraalinen taso ja omalla käytöksellä väliä. He ymmärtävät, että on asioita joita ei voi loogisesti perustella. Riippumatta siitä, mihin tämä oivallus heidän ajattelussaan käytännössä johtaa, on oivallus jo itsessään tärkeä. He eivät kovistele.

Uskoisin mielelläni itsekin johonkin. Minulla on kaipuu jumalaan. Katselen usein kaupunkia kierrellessäni kirkkoja haikeana, joskus menen niihin jopa sisälle. Yritän uskoa. Mutta en vain pysty. Olen yrittänyt tavoittaa pyhiä kokemuksia, mutta kirottu järkeni tulee aina vastaan. On kai pakko hyväksyä se kipeä fakta, etten tule koskaan veisaamaan herkkiä lauluja nuotion ympärillä ja huokaisemaan kyynel silmäkulmassa että "Jeesus on rokki jätkä". Olen ylidramaattinen, yliherkkä ja kaikin puolin ylisentimentaalinen idiootti, mutta jumalaan tai jumaliin en vain pysty uskomaan. Aivobiologian ironiaa.

Jumalattomuus on vamma. Ihmisellä on biologinen tarve uskoa johonkin. Se tekee elämästä helpompaa, onnellisempaa, turvallista. Uskonnottomuus on ennen muuta nykyisen Tieteen ja Tavaran Valtakunnan sisällä leviävä tauti, joka tekee tartunnan saaneista tyytymättömiä ja hätääntyneitä invalideja, jotka metelöivät ja jankuttavat vakuuttaakseen itsensä siitä että tämä vamma on "rokki juttu". "Olen vapaa, ajatuksiltani itsenäinen, siis onnellinen, onnellinen, onnellinen, onnellinen..." Itse sairastuin 12-vuotiaana, kun eräänä yönä mietin kuollutta sukulaistani ja vahingossa tajusin, ettei mitään taivasta ole. Järkytyin niin pahasti, että sekosin puoleksi vuodeksi ja torpedoin mahdollisuuteni siedettävään nuoruuteen. Näen tämän yön hulluuteni syntymän yönä.

Menee taas koomiseksi. Sori.

Toisaalta arvelen, että heti kun yksityisestä uskosta tulee yhteistä uskontoa, jotain elintärkeää menetetään. Come home muuttuu kerta kerralta vähemmän hellyttäväksi, siis enemmän ärsyttäväksi (siis hauskemmaksi kuunnella). Kyse on siis kristittyjen nuorten radio-ohjelmasta, jossa keskustellaan ilmeiseen aihepiiriin liittyvistä asioista.

Minulle ohjelmassa - ja uskonnoissa usein muutenkin - tuottavat ongelmia seuraavat piirteet:

1) EPÄINHIMILLINEN ILO. Uskon vakaasti, ettei kukaan ole aina onnellinen. Kukaan ei ole aina hilpeä. Sellaisen yrittäminenkin on epäterveellistä. Kun on siis tarpeeksi monta tuntia kuunnellut yksitoikkoista onnea - "Hei kuule, toi oli tosi hyvin ilmaistu", "Tää on ihan mahtavaa", "Tää on parasta mitä mulle on tapahtunut", "Sä oot kuule siisti kaveri", "Jeesus on viisas kaveri" - alkaa tuntua että iso kimpale ihmisyyttä on nyt kokonaan sensuroitu. Tuntuu, että juontajien maireiden, aina hymyilevien äänten takana olisi myös jotain aidompaa, jotain mikä on tauottomalla tsemppaamisella ja innostumisella tukahdutettu kokonaan näkymättömiin. Kun elämä nyt kerran on Jumalan kätten työtä, pitäisi uskoonkin sallia olennaisesti myös elämän melankolisempia puolia: kärsimystä, alakuloa, raskasmielisyyttä, pakahduttavaa surua. Uskoon luulisi kuuluvan yksityinen kärsimys vastapainona läkähdyttävälle yhteiselle onnelle. En tietenkään voi tietää, kärsivätkö Come home -äänten haltijat yksityisessä elämässään, mutta ainakaan radio-ohjelmassa tätä elämän puolta ei näytä olevan olemassa.

2) AHTAUS. Come home paljastaa pimeämpää puoltaan joka viikko. Maireasti äännetyt ennustukset lopun ajoista ja helvettiin joutuvista homoista keskellä viatonta keskustelua ovat... kylmääviä. Niistä tulee paha olo. Ehkä näiden hetkien takia juontajien ikihymy tuntuu erityisen ahdistavalta. Pimeältä. Pystyn kuvittelemaan, kuinka itse liittyisin näiden ihmisten seuraan ja iloista hyväksyntää vastaanotettuani sanoisin jotain väärin... Kuinka hymyt pingottuisivat ja ystävällinen käsi ilmestyisi selkäni taakse ja ohjaisi minut ulos... "Mitäs sä teit eilen?" "Ajattelin Severus Kalkarosta ja masturboin." "..."
Okei. Ehkä esimerkki on vähän huono. Ehkä vastaava lause säikäyttäisi kenet tahansa. (En muuten masturboi Severus Kalkarokselle.)
Joka tapauksessa on selvää, että Come home -universumissa oikeaoppisen ihmisen muotti on todella ahdas. Jos et täytä vaatimuksia, olet nopeasti ulkona. Huumorintajuni ei mahtuisi tuohon joukkoon.

3) Viimeisellä piirteellä ei ole nimeä. Vika ei oikeastaan edes ole itse Come homessa vaan pikemminkin minussa. Minulla on vaikeuksia ymmärtää, kuinka konkreettisista asioita puhutaan kun puhutaan jumalallisista kokemuksista. Jonkinlainen Come home -johtaja Riku Rinne ("Rinteen Riku") kertoo työnsä alkua aidosti melko liikuttavalla tavalla selostaessaan muun muassa palavasta pensaasta, josta Jumala puhuu hänelle. Onko kyse oikeasta visuaalisesta kokemuksesta, siis oikeasta palavasta pensaasta, vai pelkästä vertauskuvasta? En ymmärrä. Kai tämä on osa vammaani.

Ehkä joskus käsitän. En tiedä. Lähden ajelemaan busseilla.