Yritän selittää että mitä tässä tapahtuu

Mitä voin sanoa tuohon? Aavistat kuitenkin totuuden. Haluatko että sanon sen tässä nyt ja teen tästä vaikeaa?

Minun kanssani kaikki on vaikeaa.

Minun kanssani kaikki on vaikeaa.

Kuka vittu on Olli Brander? Hänen kanssaan kaikki on vaikeaa.

MITÄ? Tämä kappale on YouTubessa!!!!:

Olen etsinyt sitä sieltä varmaan tuhat miljoonaa kertaa (en kirjaimellisesti). Enkä ole löytänyt. Okei. Nyt se on siinä. Kuuntele se. Se on yksi kauneimmista kappaleista maailmassani. En ole varma miksi.

Kävin Rotan kanssa melko spontaanisti Malmin hautausmaalla. Sormeni haisevat yhä nurmikolta, jota revin maasta hautojen välistä. En tiedä miksi tein niin. Pidättäkää minut.

Sitten ajelin kolme tuntia öisillä busseilla. Ajattelin elämääni ja kaikkea mitä tapahtuu ja kaikkia jotka tapahtuvat. Jos pitäisi kuvailla tilaa, jossa olen nyt, niin se on sellaista tyyntä melankoliaa, jota ihmiset varmaankin kokevat ennen itsemurhaa. En aio tehdä itsemurhaa, mutta aion tehdä jotain vastaavaa. Koko elämäni tulee olemaan kuin itsemurha. Tiedän että tämä kuulostaa huolestuttavalta.

Keskiyön jälkeen makasin bussipysäkin penkillä jollakin autiolla asuinkadulla. Ilma oli lämmintä ja katselin sadetta, joka putosi pimeältä taivaalta. Katulamput hehkuivat uskomattoman värisinä. iPodissani alkoi soida Bob Marleyn "No Woman No Cry" ja yhtäkkiä tajusin kuinka typerä tilanne se oli ja aloin nauraa itsekseni. Nauran paljon itsekseni.

Olen koko ajan surullinen. En tiedä haluatko tietää miksi, mutta jos haluat, niin lue eteenpäin.

Tähän on useita syitä.

Yritän selittää kaikkea tätä vähän.

Ensimmäinen ongelma on "Olli Brander". Tämä liittyy tulevaisuuteeni. Minulla on elämässäni ainoastaan yksi vaihtoehto ja se on yrittää onnistua siinä, minkä aion tehdä. Koko Olli Brander -juttu on jotain, mikä minun on vain tehtävä. En tiedä kutsutaanko tällaista "kutsumukseksi" vai miksi, mutta tiedän täsmälleen mitä minun on tehtävä. Olen tiennyt sen aina. En. voisi. tehdä. mitään. muuta.

Uuvuttavin osa tulevaisuuttani liittyy eläinoikeusliikkeeseen. Eläinten oikeuksista on pakko tehdä mainstreamia ja sitten todellisuutta. (Se on välttämätöntä. Näin paljon tarpeetonta kärsimystä ja väkivaltaa ei vain voi hyväksyä.) Uskon tietäväni miten se temppu tehdään, joten minulla on velvollisuus osallistua sen tekemiseen. Tämä osa on uuvuttava siksi, etten suhtaudu siihen varsinaisesti "intohimoisesti". Se on vain jotain, mikä on pakko tehdä, vaikka se on raskasta ja liian suurta ja masentavaa. Jos olen tässä oikeassa ja todella tiedän miten se tehdään (psykologia + informaatio + teknologia), niin ehkä minut muistetaan tästä asiasta, vaikken varsinaisesti haluaisi tulla muistetuksi jostain näin isosta. Ihan sama muistetaanko minut tästä, tämä on tehtävä eikä minun takiani.

Se ei ole intohimoni. Intohimoni on muualla. Intohimoni on tarinoiden kertomisessa. Ihmisistä kertomisessa. Haluan kirjoittaa ihmeellisiä tarinoita ihmeellisistä ihmisistä ja tehdä tälläkin alueella jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä koskaan tehnyt. Tavallaan yksi tarinoista on oma elämäni, koska se on omituinen ja lopulta aika jännittävä.

Janne ja muut, ymmärrän hyvin mitä tarkoitatte ja olen samaa mieltä siitä, että ihmisen arvo ei riipu jostain "kuuluisuudesta" tai "julkisuudesta" tai muusta paskasta. Se ei ole minulle se pointti. En tee tätä siksi, että saisin kuvan naamastani jonnekin. Kuva naamastani jossakin olisi kyllä jännittävää, mutta samalla tavalla jännittävää kuin moni muukin asia mitä elämässäni nyt tapahtuu.

Ennen kaikkea kyse on siitä, että haluan tavoittaa ihmisiä. Jokainen ihminen, joka saa jotakin jostakin mitä olen kirjoittanut, on valtava asia. Haluan että niitä ihmisiä on mahdollisimman monta. Haluan, että heitä on mieluummin miljoona kuin sata, koska jokaisella ihmisellä lisää on merkitystä. Voin oikeasti vaikuttaa siihen, miten joku jossakin sietää omaa elämäänsä. Voin antaa jollekulle toivoa. Voin olla totta jollekulle.

En olisi ihmisenä arvoton vaikka epäonnistuisin tässä. Mutta jos en yrittäisi koko ajan onnistua tässä, olemassaoloni tuntuisi kyllä pysähtyneeltä. Laimealta. Tämä on unelmani. Se on aina ollut. Jos en liiku sitä kohti, elämästäni puuttuu jokin tärkeä liike. Hengitys. Se vain puuttuu. Unelmat ovat sellaisia, jostain syystä.

Tiedän että tämä on mitä minun pitää tehdä. Tiedän että tämä on mitä haluan tehdä. Mutta siitä huolimatta tämä on raskasta ja kuormittavaa. (Toteuttamisvaiheessa olevat unelmat ovat raskaita ja kuormittavia.) Haluan tehdä niin suuria (suuruudenhulluja) asioita, että siitä tulee tavallaan tunne kuin olisin Harry Potter joka ymmärtää että hänen tehtävänsä on koko ajan ollut kuolla.

Sitä tunnetta on helppo paeta vapauttavaan sekoiluun.

_______________

Tästä pääsemmekin toiseen ongelmaan, joka on Olli.

Yksityisenä henkilönä olen oikeasti, oikeasti, oikeasti pihalla.

Tässä on useita tekijöitä. Tärkein tekijä on menneisyyteni. Vietin monta psykososiaalisesti ratkaisevaa vuotta sosiaalisesti niin eristyksissä, että nyt kun tämä blogi on taianomaisesti tuonut elämääni ihmisiä, huomaan olevani jotenkin rampa. Esimerkki: olen nyt useaan otteeseen saanut kuulla, että puhun ihmisille järjestelmällisesti epämukavista ja sopimattomista asioista. Vaikuttaa siltä että ne asiat, joita pidän muissa ihmisissä hurmaavina/kiehtovina, ovat asioita joista he eivät halua puhua kanssani jatkuvasti ja neuroottisen perusteellisesti! Olen hämmentynyt! Olen silti kiitollinen siitä että huomautatte kun toimin ääliömäisesti. En haluaisikaan ystäviä, jotka antaisivat minun urpoilla koko ajan tai kohdella heitä huonosti. Olkaa minulle aina suoria. Olkaa minulle niin suoria, että pelkäätte olevanne ilkeitä. Tarvitsen sitä ja arvostan sitä. Haluan ymmärtää. Haluan oppia.

Olen jonkinlainen koominen hirviö. Loukkaan ihmisiä jatkuvasti. En halua tehdä niin.

Toinen tekijä on tulevaisuuteni. En oikein käsitä tätä, mutta tuntuu että se sulkee minut jotenkin ulkopuolelle. Olen alkanut samastua pervosti Jeremy Wittiin. Ette tiedä kuka J.W. on, mutta ellen kuole ennenaikaisesti, saatte vielä tietää, ja hän saattaa olla yksi niitä asioita jotka tekevät unelmani realisoitumisesta mahdollista.

Joka tapauksessa elämääni on hiipinyt sellainen kummallinen tuntu, että kaikki ympärilläni elävät elämäänsä ja jatkavat elämäänsä ja minä vain istun tässä ja katselen vierestä. Istun tässä hullujen suunnitelmieni kanssa jotenkin oudosti tuomittuna kuolemaani asti eikä kukaan voi koskaan päästä minua oikeasti lähelle, koska minussa vain on jokin sellainen elementti joka tekee Suurista Suunnitelmista mahdollisia ja läheisistä ihmissuhteista hyvin vaikeita.

Olen 1870-luvun kengänkiillottajapoika, joka on ihan hauska mutta jota ei ole ollut olemassa pitkään aikaan. Olen tähti pimeällä viileällä ankeasti kauniilla syystaivaalla, mutta en mitään mitä voisit oikeasti koskettaa. En käsitä että mitä vittua oikein puhun nyt. Minusta on varmaan tulossa salaa runoilija tai jotain.

Ennen kevättä olin yksin. Sitten tuli kevät ja elämääni ilmestyi ihmisiä. Ilmestyin ihmisten elämiin. Nämä ihmiset elämässäni ovat yksinkertaisesti uskomattomia, liian hyvää ollakseen totta, mutta yksi vaikea juttu tässä tilanteessa on: ihmisillä on jo elämänsä.

Ihmisillä on jo elämänsä. Ystävänsä. Menneisyytensä ja tulevaisuutensa, muistonsa ja tunnesiteensä, enkä minä yksinkertaisesti voisikaan olla mitään muuta kuin joku tyyppi, joka ilmestyi elämäsi laitamille vasta juuri äsken. En voi olla mitään enempää. Mitään syvempää.

Mutta tarvitsen jotain enemmän. Jotain syvemmin. Koska hyvät naiset ja herrat, minulla ei ole ennestään mitään. Tämä on varmaan kryptisin ja epäselvin teksti minkä olen tänne koskaan kirjoittanut, mutta ajatukseni ovat tässä asiassa kryptisiä ja epäselviä, joten:

Tarvitsen kai jonkun, joka on yhtä tyhjän päällä kuin minä. Yhtä hajalla ja vapaa. Jonkun, jonka kanssa intohimo ja hulluus on välittömästi mahdollista. Tarvitsen kai rikoskumppanin. Folie à deux. Tarvitsen jotakin lyömään minua naamalle niin lujaa, että pääsen tästä oudosta lasittuneesta melankoliasta. Tajuatko mitä tarkoitan? Oletko se sinä? Se voisit olla sinä. Ehkä se olet sinä. Ehkä nouset kanssani junaan. Lähdetään vain jonnekin, eletään niin hetken aikaa ja palataan sitten takaisin. Tarvitsen jotain tällaista, ja jos sinä tarvitset jotain tällaista, yksinkertaisesti puhu minulle. kvister@hotmail.com

No niin, olipa taas omituista. Mutta arvelisin että tarkoitan sitä.

Äh. En tiedä. En ymmärrä. Ehkä pitäisi vain hengittää välillä eikä tehdä kaikesta niin vaikeaa. Jos olisin kärsivällinen ja osaisin antaa asioille aikaa, elämästäni poistuisi heti monta ongelmaa. Mutten osaa antaa aikaa, koska minulla ei ole aikaa annettavana. Minulla on vain tämä. Minulla on vain minä.

Tajuaakohan kukaan mitä olen nyt kirjoittanut tähän? Tämä on todella hämärää. Kello on 6.06 aamulla. Menen nukkumaan nyt.