Tapa rakkaimpasi

Äitini sanoi että näytän kalpealta ja levottomalta ja kysyi kauhuissaan olenko sotkeutunut huumeisiin. "En", sanoin.

Ajattelin laittaa tähän humoristisesti Rise like a phoenixin, mutta itse asiassa:



Jos hyvin käy, tämä on viimeinen merkintä tähän blogiin vähään aikaan.

Jaarittelen siis vuolaasti ja spontaanisti ja juuri niin epäselvästi kuin huvittaa, kuuntele jos kiinnostaa.

Olen ollut liian leipääntynyt kirjoittaja ja olen ollut liian leipääntynyt ihminen. Tarvitsen jonkun haastamaan sen mitä teen. Siis KAIKEN MITÄ TEEN. Olen monen enimmäkseen sietämättömän vuoden jäljiltä defenssimekanismeihin hautautunut pelokas kakara, jonka juttu ei lähde lentoon jos minua ei ensin istuteta alas ja selitetä kuinka asiat ja ihmiset toimivat.

Minun täytyy kadottaa itseni ennen kuin voin löytää itseni. Vakuuttua joko siitä että olin väärällä tai vaihtoehtoisesti siitä että olin oikealla tiellä. Kumpikaan näistä ei ole mahdollista jos joku ei ensin haasta minua.

On hauskaa ja vähän epätavallista, miten hyvin ihmiset ovat tajunneet tämän kohdallani. Sanon että lyökää minua ja ihmiset eivät epäröi sekuntiakaan totella pyyntöäni. Ei mitään "En halua nyt olla ilkeä mutta..." vaan suoraan isku päin naamaa. Se johtuu joko siitä että naamani on poikkeuksellisen ärsyttävä tai siitä että kunnioitatte minua jollakin tavalla. Pidätte minua totuutenne arvoisena. Se on suurta.

Jos jokin osa sinua ei uskoisi tähän juttuun, olisit häipynyt jo kauan sitten. Myönnä pois. Myönnä nyt. On jokin elementti, jonka vuoksi jäät.

Sen jälkeen kun astuin ovesta ulos elämäni perussävy on ollut sitä että maailma hakkaa minua avokämmenillä naamalle: vitun idiootti! vitun idiootti! vitun idiootti! vitun idiootti! vitun idiootti! Minut on hajotettu siististi ja järjestelmällisesti, ja otan kaiken tyynesti ja helpottuneena vastaan. "Et voi tehdä noin, puhut oikealle olemassa olevalle ihmiselle ja me emme toimi tuolla tavalla." Kuuntelen hämmentyneenä, ajattelen asiaa ja opin. Opin nopeasti.

Kritiikkiä on syytä prosessoida, koska se nousee yleensä jostakin, sille on yleensä syy. Toivoisin että vastapalvelukseksi tajuaisitte että kaiken tämän paskan alla on potentiaalisesti jotain ihan kaunista. Lue blogini alusta loppuun ja sen on pakko välittyä. Vietin kevään 2012 pelastellen kastematoja jalkakäytäviltä sateen jälkeen. Jos mikään pyrkimys parempaan ei välity, niin todella, lakkaa tuhlaamasta aikaasi minuun, mulla on tästä eteenpäin muuta tekemistä kun todistella tätä koko ajan.

"Haistakaa kaikki vittu" ja niin edelleen. Tiedän että toimintani vaikuttaa siltä kuin kerjäisin verta nenästäni. Niin kerjään. Sama juttu uudessa sosiaalisessa elämässäni. Otan riskejä, provosoin ihmisiä ja kokeilen jäätä eri kohdista. Pudottuani nousen takaisin jäälle ja jatkan. Jatkan niin kauan että märät vaatteet painavat päällä niin paljon että hengissä selviytyäkseen on lähdettävä pois ja vaihdettava ne toisiin.

Tämä on oudosti sanottu 20-vuotiaalta kädelliseltä, mutta olen leipääntynyt. Tiedän saavuttaneeni tähänastisen huippuni silloin kun olin 16. Silloin olin vielä maailmassa, enkä varsinaisesti suunnitellut mitään, aloin vain kirjoittaa ja sitten kirjoitin ja vasta myöhemmin tajusin mitä olin tehnyt.

Tiedän että tulen saavuttamaan vielä korkeampia huippuja ja osaan jopa ennustaa niistä jotakin, mutta juuri nyt kirjoittamiseni on ollut aivan liian pitkään muistelua siitä, kuinka silloin kun olin 16 osasin oksentaa tarinoita ja ihmisiä ja historioita. Sen jälkeen kaikesta on tullut tietoisempaa ja raskaampaa, ja hullun ja hihittelevän ja vapaan luomistilan saavuttaminen vaatii työtä ja mahdollisesti kaukoliikennebussin ja silti jotain puuttuu.

Tapa jolla kirjoitin kun olin 16 oli varmaa, kirkasta ja hengästynyttä luomista. Se oli The Smiths, Johnny Marr vain soittamassa spontaaneja melodioita nuoruutensa voimalla ja Morrissey laulamassa niiden päälle sen mikä oli totta ja kaunista. Sen jälkeen painuin eräänlaiseen visiottomaan suvantoon.

En ole koskaan pelannut elämänkokemuksella, terveellä järjellä ja käytännön viisaudella vaan kaikella mikä tulee sitä ennen. Kovin moni muu pelaa juuri noilla. Ja missä he ovat?

Seuraavaksi sanon jotain, joka kuulostaa taas provokaatiolta. Tällä kertaa en provosoi, tämä vain on tässä olennaista ja se on sanottava jos haluan olla rehellinen. Mielestäni olen teille rehellisyyden velkaa. No niin: tiedän olevani helvetin älykäs ihminen. Voi jumalauta että tuo kuulostaa väärältä, mutta ääh, älykkyys on joukko synnynnäisiä ominaisuuksia samalla tavalla kuin kulmakarvojen väri tai nenän muoto tai taipumus ylipainoon tai musikaaliseen lahjakkuuteen. Se ei ole valinta tai saavutus. Se vain on. Minulla on aivot, jotka prosessoivat, yhdistelevät, luovat ja ratkaisevat asioita tehokkaammin kuin aivot yleensä. (Tämä pätee moniin teistäkin. Ihmiset eivät yleensä sano tätä ääneen.) Se oli selvää joka ikinen päivä lapsuudessani, ja se on ollut selvää melkein kaikessa mitä olen tehnyt sen jälkeen, paitsi aivan viime aikoina tietysti (heh). Osaan hämätä ihmisiä sillä, sillä älykkyydellä voi myös teeskennellä emotionaalista kypsyyttä tai paneutunutta suhdetta eri aiheisiin tai muita asioita joilla ei ole asian kanssa juuri mitään tekemistä.

Joka tapauksessa tiedän että minulla on aivot, joilla voi saada aikaan suuria asioita. Tämä on oikeastaan kaikki mitä minulla on. Ja tiedän täsmälleen mitä haluan ja aion tehdä elämässä. En tiedä mitä kutsumus on tai mistä helvetistä se tulee, mutta sanoin asian about 4-vuotiaana vanhemmilleni: "Minusta tulee kuuluinen kirjailija." (Kyllä, puhuin 7-vuotiaaksi asti outoa kirjakieltä. En kyllä osannut sanoa r-kirjainta.)

Kirjoittajana kaikki riippuu siitä mihin käytän aivojani. Voin käyttää niitä luomiseen, ja ehkä olette joskus nähneet minun tekevän niin ja tiedätte mitä tarkoitan. Mutta voin käyttää niitä myös siihen että tiedostan joka hetki, kokonaisvaltaisesti, yksityiskohtaisesti ja ylitse hyökyvästi mitä olen tekemässä ja mitä yritän milläkin asialla sanoa ja minne haluan tällä kaikella päästä. Voin analysoida, suunnitella ja purkaa asiat hyvin pitkälle.

Todellisuudessa sellainen pitää lopettaa. Se estää sinua luomasta oikeasti. Nuo kaksi tapaa käyttää aivoja ovat lähes vastakohtia eivätkä ne voi tapahtua samaan aikaan. Valitset jomman kumman. Toisen on pakko väistyä, ja tiedät kyllä kumpi se on. Taiteilijoille se on helpompaa kuin matikkanörteille, ja valitettavasti olen lähempänä matikkanörttiä.

Leipääntyminen on sitä kun kirjoittamisesi on osa masennustasi eikä se valo, joka pilkahtaa aina salakavalasti kaikkein toivottomimman hetken ytimessä ja kertoo että kannattaa jatkaa elämistä.

Tämä aavekirja oli pitkään leipääntyneintä mitä olen koskaan kirjoittanut. En saanut siitä mitään. Visioni oli siinä mitä olin menneisyydessä kirjoittanut, ja siinä mitä tulisin tulevaisuudessa kirjoittamaan, ja tämä kirja tuntui ontolta hötöltä jonka hoitaisin vain alta pois päästäkseni kirjoittamaan oikeasti. Se oli lannistavaa ja vaivuin takaisin masennukseen, ja katso!, juuri se oli se asia jonka olin tarvinnut. Tajusin että tälläkin kirjalla voisin työstää jotakin, sanoa asioita, voimauttaa itseni valon puolelle.

Tässä fakta: en ole mahdollisesti koskaan ollut yhtä innoissani tämän kirjan kirjoittamisesta kuin nyt. Tämä kuulostaa varmasti hulluudelta tai persoonallisuushäiriöltä, mutta tästä puuttui tietty vanha tuli, jonkinlainen raivo, ja se oli pakko löytää. Ihmiset ovat olleet yes maneja aivan liikaa, mikä on ollut omituista, koska olen aina identifioitunut ihmiseksi jota ihmisten kuuluisi inhota ja arvostella säännöllisesti. Jos ihmiset uskovat minuun sinisilmäisesti, en saa mitään kiinnostavaa aikaan, olen huomannut sen lähes kaikessa mitä teen.

Olette nyt pommittaneet minua tavalla, jonka vuoksi olen joutunut kyseenalaistamaan kaiken. Olen käynyt päässäni läpi kaiken, ja omien spontaanien reaktioideni (tietty lämmin luottamus vs. facepalm) perusteella olen tajunnut minkä tiedän toimivan ja mitkä elementit ovat säilyneet kirjassa vain siksi etten ole uskaltanut poistaa niitä. Nyt ne lähtevät helvettiin. En puolustele niitä enää. Laitan tilalle sen minkä olen elänyt maailmassa.

Tietty varmuus. Voi vittu, visio visiottomimmassa kirjassani, lopultakin. Voisin melkein itkeä.

Totuus on terveellisintä mitä minun kaltaiselleni kirjoittajalle tai ihmiselle voi tapahtua. Minua saa aina haukkua, jos on jokin pointti, illuusioni saa ja pitää aina murskata, koska aion tehdä suuria asioita enkä voi tehdä niitä jos en operoi tosimaailmassa vaan harhakuvissa.

Yksi ongelma: En yleensä uskalla poistaa kirjoittamaani tekstiä silloin kun se ei toimi, koska tarraudun siihen mahdollisuuteen että ehkä se sittenkin toimii. Nyt olen päässyt siitä painosta. Suunnitelmani on ollut poistaa tästä kirjasta lopuksi vähintään kolmasosa tekstiä, ja ilman tätä kokeilua en yksinkertaisesti olisi kyennyt siihen. Tästä lähtee ihan valtavasti paskaa pois.

Toinen ongelma: On hidasta kirjoittaa ilman kirkasta visiota. Nyt uskon tietäväni mitä aion tehdä. Suhteeni tämän kirjan kirjoittamiseen saattaa muuttua olennaisesti. Saatan viimein päästä eteenpäin, ja haluan päästä eteenpäin, koska en halua olla enää tässä.

En ajattele tämän olevan huono kirja. Koska se ei ole. Mutta näen tiettyjä ongelmia. Olisi suuri virhe hylätä jotain tällaista. Tämän kirjan luuranko on sitä mitä sen kuuluukin olla. Sen ympärillä vain on liikaa aivan vääränlaista lihaa. En aio tappaa rakkaimpiani, mutta aion tappaa paljon sellaista mitä en ole koskaan hetkeäkään rakastanut. Kiitos ettette Te pelänneet pysäyttää ja tappaa minua. 

Jokin epävarma paino on poistunut harteiltani. Aion kirjoittaa tämän tarinan nyt, saatana. Se voi olla kuin lentämistä. Se tulee viemään paljon aikaani. Eri tavalla kuin ennen. Jossain kaukana kaupungin ulkopuolella on eräänlainen vanha pieni mökki, joka kuului kai isäni entiselle vaimolle tai jotain. Aion viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Siellä ei ole internet-yhteyttä, ja puhelimeni on mitä on, joten saatan alkaa kadota säännöllisin väliajoin. Katoamisten välillä istun mielelläni ja juon kanssanne vaikka kaljaa tai teetä tai viskiä tai pillimehua ja kuuntelen mitä haluatte sanoa. Aivan mistä tahansa. Olen tässä viime aikoina huomannut miten paljon kuunteleminen antaa. Hetken aikaa halusin vain puhua, koska se tuntui niin jännittävältä.

Yksi juttu kiinnostaa, rakkaat kommentoijat: joillakuilla teistä on visionne.

Veivätkö ne teidät sinne minne halusitte? (Vai oletteko vielä matkalla?) En voi arvailla mitään, koska en tiedä minne halusitte.

Minulla on visio. Emme vielä tiedä miten se toimii kun se osuu maailmaa vasten, mutta aion hioa sen niin kirkkaaksi kuin mahdollista. Jos ymmärrät blogistani jotakin, tulet lopulta ymmärtämään myös sen mitä teen seuraavaksi. Minä olen sydän joka sykkii tiettyjä asioita.

Visio. Visio. Voi vittu helvetti saatana, musta tuntuu että mulla on visio ja viimeinkin tiedän mistä pitää vetää että tämä lähtee liikkeelle.

Huonosti rakennettu kone, jota pitää potkia kunnolla silläkin uhalla että se hajoaa jalkojen juureen.

Aion kirjoittaa nämä tarinat, mutta eri tavalla kuin olin ajatellut.

Myös sen viimeisen.

Ennen muuta sen viimeisen.

Ette tiedä kuinka paljon olette auttaneet minua. Kuulemiin.