Okei! Syteen tai saveen saatana

Teenkö tämän oikeasti? Okei.

Alla otteita kirjasta jota kirjoitan. Olen luvannut tehdä tämän jo hyvin, hyvin monta kertaa. Olen pyytänyt Teitä jo ainakin kahdesti antamaan sattumanvaraisia sivunumeroita, joiden kohdalta haluatte nähdä katkelmia.

Kirjan nimi oli pitkään Post mortem. Mutta sen nimi taitaa sittenkin olla Elossa. Olli Brander: Elossa. Alla on siitä katkelmia. No niin. Tässä ne ovat. Nämä sivunumerot minulle heititte. Oma syynne. Nyt se tapahtuu. Tämä on suuri hetki. Syyttäkää itseänne. Dramaattista musiikkia.

Dramaattista musiikkia? Joo, kuuntele dramaattista musiikkia! Valitse jotain hyvää musiikkia ja kuuntele sitä samalla kun luet näitä. Kokeile tehdä niin, se tekee hyvää.

Selitän tästä ensin jotain. (Voit toki skipata tämän osuuden.) Oli ensinnäkin kiinnostavaa juosta kirja pikavauhtia läpi ja irrotella siitä kappaleita sieltä täältä. Huomaan että kirjassa on outo rakenne. Tämä kirja on jotain ihan muuta kuin se kirja jota lähdin syksyllä 2012 kirjoittamaan.

Silloin aloin kirjoittaa kreisiä juttua masentuneesta maailmaa ja ihmisiä vihaavasta pojasta, joka epäonnistuu itsemurhassaan ja saa sitten kuolleelta isoisältään tekstiviestin, jossa tämä kutsuu hänet Barentsinmeren rannalle. Hän lähtee matkalle pohjoiseen Suomen halki ja alkaa tavata rakastamiaan/vihaamiaan kuolleita kuuluisuuksia ja kokee näiden kanssa hulluja asioita. Se oli lähtöasetelma, mutta tästä tuli vahingossa tarina kahdesta nuoresta ihmisestä, joilla on mahdollisuus elää.

En tiedä. En osaa sanoa, kuinka hyvin mikään välittyy tässä. Kun lähes 400-sivuisesta kirjasta irrottaa tällaisia pikku palasia epätasaisin väliajoin, flow tietysti särkyy. Ette tiedä mihin nämä hetket liittyvät. Mikä niiden tehtävä on. Mitä tapahtui ennen niitä ja mitä tapahtuu niiden jälkeen. Kirjassani on tietty flow.

Otteet kirjan alkupäästä eivät näytä otteilta "romaanista". Tiedän. Näiden otteiden perusteella vaikuttaa myös siltä kuin kuolleet henkilöt vaihtuisivat suunnilleen joka sivulla. Todellisuudessa tietyt henkilöt tulevat mukaan jo alkupuolella ja kulkevat mukana tarinan loppuun asti.

Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut joko hyvin hauskaa tai täyttä kidutusta. Hyvin pitkään tämä oli vain ja ainoastaan täyttä kidutusta. Tähän piti löytää tietty pervo Harry Potter -viba. Tämä on ollut yllättäen paljon, paljon vaikeampaa kuin muiden kirjojeni kirjoittaminen. Tämän kirjan on kirjoittanut ihminen, joka on ollut samalla oikeasti pihalla ja vihainen ja surullinen.

Vasta nyt olen saanut homman toimimaan. Vasta nyt. Siihen tarvittiin se että astuin ulos ja aloin elää. Osasin ennenkin kirjoittaa ihmisistä jotka ovat olleet sata vuotta kuolleita, mutta luullakseni vasta nyt osaan kirjoittaa tytöstä joka elää. Hyvin omituista. Olen kirjoittanut tätä kirjaa monta monta MONTA kertaa uudestaan ja vasta tällä kerralla se alkaa oikeasti näyttää joltain.

Uskon tähän nyt. Vasta nyt uskon tähän oikeasti. Tämä ei ole huono kirja. Uskon tähän jo itse. Siksi saatte olla pitämättä siitä. Love it or hate it.

Haluan tietää mitä oikeasti ajattelet, aina. Minut saa murskata, aina.

Annoitte monta! sivunumeroa, joten jos tästä haluaa oikeasti sanoa jotain, sille täytyy varmaankin omistaa hetki aikaa. Kiitos jos omistat hetken elämääsi minulle.

Kaikessa rauhassa. (Nämä voi kyllä juosta nopeasti läpikin ja kertoa välittömät vaikutelmat. Ihan miten haluat.)

----- Turha esipuhe loppuu tähän. -----

Oletko valmis?

Ei helvetti.

Ei helvetti.

Ei helvetti!

Otteita valitsemiltanne sivuilta:

SIVU 1: Jos olet päättänyt tappaa itsesi keskiyön jälkeen, voit viettää viimeisen päiväsi esimerkiksi näin:

##################

SIVU 4: Aloittaisin viemällä heidät ikkunan luo ja osoittamalla sormeni kohti taivasta: ”Kuuntele. Olet tällä hetkellä mukana kierroksella ympäri aurinkoa. Matka ei ole ilmainen, mutta olet päässyt mukaan, joten nosta hetkeksi katseesi iPhonestasi ja tunne liike.”

##################

SIVU 15: Ylitän hiljaisen suojatien. Punainen valo palaa, mutta who cares. Vastaan kävelee vielä pari urheiluhullua. He tuijottavat minua ja kun olemme ohittaneet toisemme, kuulen heidän pärskähtävän oudosti. Käännän päätäni ja kohtaan toisen kiiluvat silmät. Hän kääntää katseensa ja jatkaa matkaa, minä käännän katseeni ja jatkan matkaa.

Ei se mitään. Se kuuluu asiaan. Kaikkia ihmisiä, joita koskaan olen ihaillut tai kunnioittanut, yhdistää se, että aikanaan heille naurettiin siksi että he tekivät mitä heidän oli tehtävä. Sanoivat mitä heidän oli sanottava. Rakastivat sitä jota rakastivat, taistelivat taistelut jotka oli pakko taistella. Näyttivät siltä keitä olivat.

##################

SIVU 17: Itseään ei voi pakottaa onnelliseksi. Olisipa mukava jos voisi. Maailmassa on nimittäin niin paljon kauneutta. Suru ja pelko on jonkinlainen verho minun ja kaiken kauneuden välissä. Kuin et koskaan olisi oikeasti paikalla: kävelet jonakin aamuna keskellä päihdyttävää vihreää kesää ja katselet ympärillesi ja ajattelet että voi kunpa voisin oikeasti olla täällä.

Toivon ylläpitäminen on rankkaa kokopäivätyötä. Ehkä pitäisi vain luopua yrityksestä kokonaan, upota synkkään epätoivoon ja antaa itsensä yllättyä hyvyydestä, joka kenties lopulta kävelisi vastaan. Mutta en tiedä osaanko luopua yrityksestä. Mieluummin kuolen.

Nostan Metron viereiseltä istuimelta ja katson etusivua.

Tuijotan Isac Elliotin kasvoja. Hän on 13-vuotias ja suloinen teinitähti ja tuijotan hänen kasvojaan ja ajattelen että kohta sinä olet kuollut. Kohta sinä olet 83-vuotias eikä ainutkaan lapsi enää tiedä kuka sinä joskus olit. Ja sitten sinä olet kuollut, ikuisesti.

##################

SIVU 27: Suljen silmäni ja nojaan hetken tuuleen. Tihkusade kiitää tuulessa vaakasuoraan mereltä päin ja lyö päin naamaani. There is a light that never goes out on viimeinen laulu jonka koskaan tulen kuulemaan.

Avaan silmäni ja näen horisontissa suuren risteilyaluksen. Se on kirkkaasti loistavien ikkunoiden täplittämä. Keitä siellä on? Keitä he ovat? Keitä he oikeasti ovat? Voisiko joku heistä pelastaa minut?

##################

SIVU 36: ”Sitä kutsutaan toivoksi.”

Hätkähdin ja käännyin katsomaan taakseni. Vanha sänkinen spurgu tuijotti penkiltä takaisin. Hänen kädessään oli kaljapullo ja likainen iho oli arpien peitossa ja hän näytti tutulta, mutta en osannut yhdistää naamaa mihinkään, koska olin vain helvetin hämmentynyt. KUULIKO HÄN AJATUKSENI??????? Olinko puhunut ääneen? Mitä juuri äsken oli tapahtunut?

##################

SIVU 45: Jeanne d’Arc oli ollut tärähtänyt ranskalainen teinityttö, joka oli elänyt 1400-luvulla ja alkanut kuulla ääniä Taivaasta.

##################

SIVU 54: Nainen käänsi taksin isommalle tielle.

”Oletko menossa keskustan suuntaan?” hän kysyi pehmeällä, hiljaisella äänellä ja katulamppujen oranssi valo juoksi hänen rattia puristavien käsiensä yli.

Nyökkäsin. Sitten tajusin ettei hän ollut nähnyt nyökkäystäni ja sanoin:

”Kyllä.”

”Mikä sinun nimesi on?”

Olin hetken hiljaa. Miksi hän halusi tietää nimeni?

”Rentoudu!” nainen sanoi katse yhä tiessä ja ojensi kätensä koskettaakseen lyhyesti olkapäätäni. ”En aio raiskata sinua!”

”Tommi.” Hymyilin ahdistuneena. ”Minun nimeni on Tommi.”

Nainen hymähti hiljaa.

”Tommi”, hän sanoi, ”sinun ei pitäisi koskaan aliarvioida muukalaisten ystävällisyyttä. Luota vähän enemmän.”

Tuijotin hänen huppuun kätkettyä profiiliaan. Olin kuullut hänen äänensä aikaisemminkin.

"En luota keneenkään", sanoin.

##################

SIVU 69: ”Helsinki”, hän totesi ja oli sitten jonkin aikaa hiljaa. Hänen äänessään oli outo sointi, kuin hänen äänensä olisi ollut fyysisesti vanhempi kuin hän itse. ”Tunnen yhden suomalaisen. Tai tunsin joskus kauan sitten. En osaa sanoa kuinka kauan siitä on. Hänen nimensä oli Maila Nurmi.”

”Maila Nurmi”, minä toistin.

James Dean nyökkäsi laimeasti.

”Hän oli Hollywoodin kuuluisin vampyyri. Vampira. Valvoin monta yötä hänen kanssaan. Me vain juttelimme.”

##################

SIVU 84: Erään oven jälkeen vastaan tuli yllättäen muutama alas laskeva porras, ja tein lyhyen ilmalennon ennen kuin rämähdin alemmas junan käytävän lattialle. Löin pääni seinään, ja jäin tähtiä silmissäni kontalleni ennen kuin tunsin jonkun tarraavan minua takkini selkämyksestä.

Käsi nosti minua ylöspäin, ja käännyin pökerryksissä katsomaan sen omistajaa vain nähdäkseni, ettei minua nähtävästi pidellyt kukaan – en nähnyt takanani ketään.

Katsoin sivulleni ja näin käytävän seinällä varjon joka oli kiinnittynyt minun varjooni. Mikä hyvänsä minuun oli tarttunut, se oli näkymätön mutta heitti varjon seinälle.

##################

SIVU 94: ”No niin, Tommi”, hän sanoi sitten ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti kävelemään hitaasti kohti leiskuvaa takkaa eikä vieläkään katsonut minua.

”Yritätkö iskeä minua?” kuulin kysyväni.

Miksi vitussa sanoin niin? Olin aina ollut mestarillisen hyvä antamaan huonoja ensivaikutelmia ja pilaamaan kaiken hyvien ensivaikutelmien jälkeen.

Hemingway ei reagoinut kysymykseeni. Takan saavutettuaan hän pysähtyi ja kääntyi. Hän seisoi tulen edessä kuin höyryävä varjo ja tuijotti minua hämärän läpi.

”Kysymys kuuluu”, hän sanoi, ”mitä Jumalan nimessä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?”

Istuin nojatuolissani ja vastasin sanattomana hänen tuijotukseensa.

##################

SIVU 101: ”Iltaa”, Harry Houdini huikkasi. ”Saanko kysyä kuka olette?”

En sanonut mitään. Seisoin varjoissa ja toivoin ettei hän erottanut kasvojani. Ehkä jos en liikkuisi vähään aikaan, hän antaisi lopulta olla ja kääntyisi taas pois.

”Haluaisitteko tulla lähemmäksi?” Harry Houdini tiedusteli ystävälliseen sävyyn.

”Tönäisette minut reunan yli”, minä sanoin.

”Höpsis”, Harry Houdini sanoi.

”Sinä – te olette kuollut”, minä sanoin.

”Vai niin?” Harry Houdini sanoi kohteliaan uteliaana.

Hengitin hitaasti sisään ja ulos.

##################

SIVU 102: Pidin kiinni savupiipusta ja yksinäinen tuulenpuuska sai minut kiristämään otettani.

Houdini kääntyi ja hymyili.

”Älä pelkää”, hän sanoi. ”Et tule putoamaan.”

”En minä putoamista pelkää”, sanoin, ”vaan sinua.”

”Ymmärrän kyllä”, Houdini sanoi. ”Kukapa ei?”

Hän nosti katseensa taas taivaaseen muttei kääntynyt pois. Tuijotin hetken hänen kuun valaisemaa profiiliaan ja katsoin sitten sinne minne hän katsoi.

Kesti hetken ennen kuin varmistuin siitä etten nähnyt harhoja: tähtien edessä ilmassa jossain talon yläpuolella lenteli omituisia hopeisia välähdyksiä. Ne ikään kuin uivat yläpuolellamme, siellä täällä, välähtelivät näkyviin ja katosivat näkyvistä, kuin kalat avaruudessa.

”Mitä nuo ovat?” kysyin.

”En ole varma”, Harry Houdini sanoi. ”Haluatko nähdä jotain jännittävää?”

”Mitä?”

Houdini heilautti kättään kutsuen minut lähemmäs.

##################

SIVU 122: George Harrison ei ollut syyttä saanut nimeä the Quiet Beatle. Hän ei puhunut mitään vaan ajoi vain ajatuksiinsa vaipuneena eteenpäin – välillä hän hyräili jotain itsekseen, hyräili jotain yksitoikkoista ääntä joka kuulosti melkein mantralta, mutta enimmäkseen hän oli hiljaa, niin hiljaa, että melkein säikähdin kun hän lopulta rikkoi hiljaisuuden:

”Särkeekö pahasti?”

Meni hetki ennen kuin sain suuni auki – kuivunut veri oli liimannut huuleni yhteen:

”Ei”, valehtelin.

##################

SIVU 168: Olimme eri luokilla mutta samalla luokka-asteella ja hän oli tyhmin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Hän oli täysi idiootti, siinä mittakaavassa että jouduin joskus haukkomaan henkeäni kun hän puhui.

##################

SIVU 171: ”Mikä hätänä?” kysyin hymyillen. ”Minähän haluan vain leikkiä.”

Puhalsin taas. Ja taas. Ja taas. Puhalsin vielä kerran. Sitten tajusin että joku seisoi ovensuussa ja katseli minua.

Hätkähdin ja katsoin oven suuntaan. Tyttö oli huoneessa. Hän seisoi oven vieressä. Rebekka seisoi oven vieressä. Hänen kädessään oli höyryävä kulho. Hän nojasi ovenpieleen ja katsoi minua vakavana.

”Mitä sinä teet?”

En osannut vastata, sillä en tiennyt mitä tein.

##################

SIVU 194: ”En minä haluaisi olla paha. Mutta…”

Hän vaikeni ja laski katseensa.

Kun lause ei jatkunut, minun oli lopulta sanottava jotain:

”Se, joka haluaa olla hyvä, on hyvä.” Otin taas askelen lähemmäs. ”Etkö sinä näe sitä? Oikeasti pahat ihmiset eivät edes halua olla hyviä, koska he eivät näe mitä hyötyä myötätunnosta ja rohkeudesta olisi heille.”

Rebekka sulki silmänsä ja hymyili. En oikein saanut selvää hänen hymystään.

Miksi se näytti niin surulliselta?

Miksi hän näytti niin helvetin surulliselta?

”Sinä”, minä jatkoin, ”olen pahoillani, mutta sinä olet vilpittömin ja jännittävin ja kaunein ja elävin ihminen jonka minä olen tavannut pitkään aikaan. Mahdollisesti koskaan.”

”Lopeta.” Rebekka painoi toisen kätensä silmilleen. Sitten hän laski kätensä silmiltään ja katsoi minua näyttäen siltä kuin olisin sanonut jotain väärin – mitä hittoa – en osannut arvioida oliko hän vihainen vai surullinen: ”Lopeta. Tuo on oksettavaa. Sinä et tiedä minusta mitään. Älä vedä mitään johtopäätöksiä. Sinä et tiedä minun elämästäni mitään.”

##################

SIVU 209: Rebekka vilkaisi epätoivoisesti ympärilleen.

”Mutta kuka sen on laittanut soimaan?” hän kysyi. ”Eikö täällä ole ketään – voi vittu eikö täällä –”

Hän nojasi kätensä soittopöytään. Sitten hän painui pöytää vasten hitaasti kuin olisi saanut äänettömän sydänkohtauksen. Kuin joku olisi juuri ampunut äänettömän luodin hänen kylkeensä. Kuin hän olisi äänettömästi alkanut kuolla.

Astuin askelen lähemmäs:

”Mitä nyt?”

Rebekka ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat hämärässä ja hän oli puristanut silmänsä kiinni kivusta.

Hän ei itkenyt, sitä se ei ollut. Se oli yksinkertaisesti kipua.

Jeff Buckleyn kitaran viimeiset soinnut värähtelivät ilmaan. Astuin toisen askelen lähemmäs. Epäröin hetken ennen kuin tartuin Rebekkaa varovasti olkapäästä.

”Mitä nyt?” toistin. Hänen takkinsa kangas vasten kättäni. ”Oletko kunnossa? Meidän on päästävä pois täältä.”

##################

SIVU 221: ”Niin.” Hänen silmänsä tuijottivat sumeina edessä olevaa autotietä. ”Nukuin ehkä 10 minuuttia. Mihin meillä on kiire?”

”En tiedä. Tai siis Salvador Dali vain tuli repimään minut sängystä. Eikö hän herättänyt sinua? Ihan helvetin outoa. Hän ei halua että sinä tulet mukaan.”

Rebekka rypisti kulmiaan. Hän piti katseensa autotiessä, mutta hänen silmänsä terästyivät hieman:

”Miksei?”

”En tiedä. Muistatko kun Michael Jackson kiljui että ’pysy kaukana tuosta tytöstä’?”

”Joo”, Rebekka pärskähti ja pyyhki peukalollaan silmäänsä. ”Se oli tosi outoa.”

##################

SIVU 246: Minä olisin mennyt vasemmalle, koska tuntui että kaupunki ja maailma oli siinä suunnassa, mutta paskat siitä, paskat kaikesta, lähdin hänen peräänsä. Kysymättä enempää kysymyksiä vaikka olin täysin varma siitä että hän oli valehdellut.

Olimme ehtineet ottaa kymmenen askelta, kun tajusin seisovani ystävällisesti hymyilevän naisen edessä ja säpsähdin tietysti kauhusta. Mistä hän oli tullut?! Puun takaa? Tien laidassa olevat puut olivat liian ohuita. Hän oli vain ilmiintynyt.

Naisen kasvot olivat ystävällisimmät kasvot jotka olin eläissäni nähnyt.

Nainen ei katsonut minua. Hän katsoi Rebekkaa ja näytti epäröivän hetken ennen kuin ojensi tälle kätensä ja hymyili ystävällisesti ja sanoi:

”Anteeksi karu herätys. Nimeni on Amelia Earhart. Olen lentäjänne tänään.”

##################

303: Kenties tämä oli älykästä psykologista peliä, jota en vain ymmärtänyt; olihan hän nero shakissa. Tai kenties hänellä oli vain ollut aikaa ajatella. Tätä en joka tapauksessa ollut odottanut. Olisin odottanut pikemminkin maanista yksinpuhelua juutalaisten salaliitosta. Kuka olisi osannut arvata, että Bobby Fischer paljastuisi ihmisystävällisemmäksi ihmiseksi kuin minä?

Harry Houdini oli kai ollut oikeassa. Minun olisi pitänyt kadottaa itseni. Jonkun olisi pitänyt rikkoa tylsä suojamuurini ja typerät defenssimekanismini ja lyödä minua muutaman kerran kunnolla kasvoille.

Sitten yhtäkkiä:

Hämärä.

”Helkkari”, Billy the Kid kommentoi hiljaa. Hän lojui tuolissaan kädet pään takana ja katsoi lumoutuneena ulos.

Minäkin katsoin ulos.

Taivas oli yhtäkkiä pimennyt. Kuin sähköinen, tummansininen pimeys olisi vain kirjaimellisesti pudonnut joen ylle. Olimme hupun alla. Tuuli oli voimistunut ja joen vesi juoksi yhtäkkiä valtavalla vauhdilla eteenpäin.

Oli tulossa myrsky.

”No niin”, sanoi Thomas Edison. Hän oli pysähtynyt pöytämme viereen höyryävä kahvikuppi kädessään. Pöydällä palavan kynttilän valo tanssi hänen kasvoillaan. ”Ne ovat lähellä.”

Hän sanoi sen äänellä, joka kuulosti siltä kuin koko maailma olisi ollut loppumassa.

##################

323: Marilyn nauroi heleästi.

”Voi Tommi!” hän huudahti. ”Voi –”

Hän pysähtyi kesken lauseen. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Mitä tapahtui jossakin maailmassa, joka oli näkymätön minulle muttei hänelle?

”Tommi”, hän sanoi sitten. ”Tommi. Tommi –”

Sitten hän vain painoi itsensä syliini. Halasin häntä. Tunsin kuinka hänen ruumiinsa vapisi.

”Auta minua”, hän kuiskasi.

”Miten?” minä sanoin ja tunsin voimatonta epätoivoa. Katselin kalpeaa varastohuonetta hänen olkapäänsä yli. ”Miten?” kuiskasin tuskaisesti. ”Miksi sinä tapoit itsesi?” Maailma hotellin ulkopuolella kuulosti siltä kuin se olisi ollut repeämässä irti. ”En voi auttaa sinua.” Ehkä varaston ulkopuolella ei olisi enää mitään kun astuisimme ulos. ”En voi auttaa sinua. Olen pahoillani.”

Irrottauduin hänen otteestaan ja hapuilin oven auki takanani.

Astuin taaksepäin.

”Minun on pakko löytää hänet”, sanoin. ”Olen pahoillani.”

Käännyin juoksuun ja viimeisessä välähdyksessä ehdin nähdä Marilyn Monroen ilmeettömät sairaat kasvot varaston kelmeässä valossa, jonne jätin hänet kuin hautaan.

##################

336: Katsoin Rebekkaa. Hän katsoi minua. Tunsin oudon sykähdyksen sisälläni, kun käsitin että me olimme tässä kahdestaan: että hän oli ainut ihminen maailmassa, johon luotin täydestä sydämestäni, ja että minä olin samaa hänelle.

Voi helvetin helvetin helvetti. En todellakaan tiedä mitä tähän voi sanoa. Kukaan muu kuin minä ei ole koskaan aikaisemmin lukenut näitä lauseita. Mutta ilmeisesti ne ovat olemassa. Nyt ne ovat olemassa.

Mutta yritä sanoa jotain. Ajattele vaikka että olet ensimmäinen ihminen joka saa kommentoida Harry Potteria ja viisasten kiveä. Yritä sanoa jotain. Yritä sanoa jotain.