On a hillside desolate

Mistä tää biisi tuli? No, se on kiva biisi joten whatever.


Tein äsken jotain helvetin hullua. Uuuh, kylmät väreet............. Onneksi tein sen.


Tätä hullua juttua ennen kiertelin tuntikausia pitkin Helsingin öisiä katuja ja mietin, uskallanko.................

Lähdin kymmenen aikaan liikkeelle. Kun bussi saapui Rautatientorille, lähdin vaan KÄVELEMÄÄN. Kävelin eteenpäin niin kuin olisin etsinyt jotain tai ollut matkalla jonnekin. Matkan varrella pysähtelin, polvistuin, tanssahtelin, katsoin tähtiä, hakkasin seiniä, menin avoimista ovista sisään, revin hiuksiani, löin päätäni, potkin kaikkea mitä tuli vastaan, haaveilin nyrkin iskemisestä ikkunoiden läpi.

Olin ylipäätään täynnä maailman samanaikaisesti sekä TUSKALLISINTA että PARASTA tunnetta: vihan, menetyksen, himon, epätoivon ja toivon sekoitusta. Se on tavallaan inspiraatiota, tavallaan maniaa, tavallaan depressiota, tavallaan panetusta. Vaikea sanoa, joka tapauksessa siinä tilassa sekä syvästi vihaa jokaista vastaantulijaa että haluaa epätoivoisesti saada yhteyden kaikkiin jotka kävelevät vastaan.

Siinä tilassa jokainen yössä kirkastuva katulamppu, jokainen tumma hahmo kadunkulmassa, jokainen iPodista soiva kappale täyttää pään KUVIEN SARJATULELLA, kuvilla menneestä ja kuvilla siitä mitä tuleva saattaa olla.

Joka tapauksessa tein epäsopivalla käytökselläni siis vastaantulijoille mahdollisimman selväksi, että VITTU MINÄ TARVITSEN APUA. Yksi puoli musta toivoo aina, että joku vain huomaisi epätasaisen nilkuttavan etenemiseni ja tulisi ja laittaisi käden hartialle, tai istuisi viereen bussissa ja sanoisi että Mä näen sut. Jaksa vielä hetki, tulevaisuus on lähellä.

Nyt harhaillessani tulin muun muassa kulkeneeksi Kolmannen Linjan alusta loppuun. Kadut olivat pimeitä ja pakahduttavia. Laskeuduin takaisin Neljättä linjaa. Katsoin sisään jokaisen baarin/ravintolan ikkunasta ja tuijotin jonkin aikaa niitä ihmisiä ja ajattelin että Katsokaa tänne, helvetti ja Älkää helvetissä katsoko nyt tänne. Lopulta Neljännen linjan taivallettuani pysähdyin Cafe Mascotin kohdalla ja tiirasin sälekaihtimilla peitetyistä ikkunoista sisään. Yritin jonkin aikaa nähdä sisään, kunnes katseeni yhtäkkiä osui tyttöön, joka istui jonkin seurueen laidalla pöydän ääressä ja tuijotti hiljaa takaisin. Se oli outoa. Näkikö se mut oikeasti? Hymyilin hämmentyneenä ja jatkoin matkaa.

Mulla on yhä kivuliaammaksi käyvä tarve päästä ulos tästä piilottelevasta ja kyyristelevästä odottelusta. Haluan tavata todellisia ihmisiä, katsoa todellisiin silmiin, kuulla todellisia ääniä. Haluan ryypätä jonkun kanssa enkä aina yksin. Haluan nauraa jonkun toisen vitseille. Haluan jonkun nostavan mut ylös jäiseltä asfaltilta. Haluan suudella jotain tyttöä ensimmäisen kerran. Haluan tunnustella jonkun tytön vartaloa. Haluan läpsäistä jotakuta Villin Leikkisästi perseelle, ihan sama ketä. Ennen muuta haluan vain ystäviä, jotain todellista ja konkreettista, jonkun oikean ihmisen johon luottaa.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Mulla on tarkat suunnitelmat ja näihin suunnitelmiin kuuluu vaiheita. Aion edetä siinä tahdissa johon olen päättänyt sitoutua.

Ja sen takia olen tällainen vitun ärsyttävä piileskelevä peikko (ks. kuva). Olen edelleen sanoinkuvaamattoman hämmentynyt siitä, että tähän blogiin tulee toisinaan kommentteja ja että jotkut haluaisivat vieläpä TAVATA minut. Se on melkein liian hyvää ollakseen totta. En ole täysin edes tajunnut sitä vielä. Erityisen outoa tässä tilanteessa on, että tämän blogin vaikuttavat löytäneen ihmiset, jotka edustavat sitä pientä vähemmistöä jota olen AINA etsimässä: kiinnostavia, älykkäitä ihmisiä, ihmisiä joilla on sekä sydän että aivot, ihmisiä joilla on jotain uutta sanottavaa. Se on outoa. En tajua miten se on tapahtunut. Ihan yksinkertaisesti Google-haun avulla?!?!

Joka tapauksessa: en tiedä haluaako kukaan enää nähdä naamaani tämän rasittavan pelleilyn jälkeen, mutta jos kutsu on edelleen voimassa, niin voin luvata että tämä vittumainen piileskely loppuu kohta. Mun on vain ensin tehtävä pari muuta juttua. Toistaiseksi en selitä tätä tarkemmin koska syyt kuulostaisivat naurettavilta, absurdeilta ja uskomattomilta, mutta selkeämmät ajat odottavat........ toivottavasti lähitulevaisuudessa. Ellen jää auton alle. Tai jotain.