Olen valinnut aktivistin roolin. Ainakin olen antanut itseni pudota siihen. Se on hulluutta, koska tallotuista välittäminen tuottaa suunnatonta henkilökohtaista kärsimystä. Kuulun siihen sekopäiden vähemmistöön, joka on päättänyt olla leikkimättä ettei biljoonia viattomia tungeta tässä maailmassa häkkeihin ja painajaisiin, ja tämän takia niiden biljoonien kärsimys on miltei hellittämättä harteillani; MINÄ olen se jonka he ovat tunkeneet häkkiin; MINÄ olen se jonka elämän tilalle on annettu painajainen. Olen aktivisti, ja kaikkea muuta olen vain toissijaisesti. Elän potkituille ja vasta toissijaisesti itselleni. Luopuisin syömisestä, paskantamisesta, vedestä, hengitysilmasta, elintilasta, kirjoittamisesta ja hengestäni jos sillä voisin auttaa.
Jos voisin kuolemalla 3 minuutin kuluttua tehdä jotain merkittävää muiden satutettujen hyväksi, en miettisi hetkeäkään vaan lähtisin hymy huulillani.
Paras kommentti mitä voisin saada: Jella-lehmän kasvattaja lähettäisi kommentin, jossa kertoisi löytäneensä kirjoitukseni vahingossa ja alkaneensa sen luettuaan nähdä itsensä ja muut ympärillään uudella tavalla. Hän harkitsisi suunnanmuutosta, kertoisi omistautuvansa tästä lähtien heikkojen ja puolustuskyvyttömien auttamiseen, hyvän tekemiseen, siitäkin huolimatta että se epäilemättä tuottaisi sosiaalista hämmästelyä. Hän haluaisi kuolemansa hetkellä tietää jättäneensä jälkeensä edes hiukan paremman maailman.
Se olisi ihme ja sankaritarina ja kauneinta mitä minulle on ikinä sanottu. Tuskin koskaan vastaanotan noita sanoja, mutta aina on toivoa. Aina on toivoa että jokainen karjankasvattaja ja turkistarhaaja ja lapsiorjien omistaja jonain päivänä tajuaa satuttaneensa pieniä ja viattomia; aina on toivoa, sillä hyvin harva karjankasvattaja tai turkistarhaaja tai lapsiorjien omistaja on paha ihminen. He ovat samanlaisia kuin minä, ihmisiä ajautuneena omaan helvettiinsä, kuten me kaikki, ja hyvä sielu voi aina päästä sieltä ulos; aina on toivoa. Jos mulla olisi motto se olisi: AINA ON TOIVOA. Aina on toivoa, aina on toivoa, aina on toivoa, pimeimmissäkin tilanteissa, pimeimpienkin sielujen keskellä, eksyneenä keskelle metsää, umpikujassa, ase ohimolla, hetkellä viisi minuuttia julmien maailmanvalloituksen jälkeenkin, aina on toivoa. Aina tulee uusi päivä, uusi mahdollisuus, uusi vuosikymmen, uusi sukupolvi, uusi kulttuuri, uusi vuosisata, uusi tulevaisuus, ja kaikkien niiden valmistuskaavaan kuuluu ripaus toivoa.
Elän toivosta. Ilman toivoa olisin kuollut eilen iltapäivällä. Tällä hetkellä toivoni on aika vähissä, mutta sitä on sen verran että pystyn toimimaan ja hengittämään; jos menettäisin kaiken toivon, tappaisin itseni välittömästi.
Eilen lähdin taas päämäärättömästi liikkeelle ja jostain mukaani tarttui Normihomolehti. Luin sitä bussissa ihan kai jossain epämääräisessä tukemismielessä, kun osuin aukeamalle, jolla haastateltiin kahta ilmeisesti anonyymina pysyttelevää nelikymppistä kaappihomoa. Kummaltakin nelikymppiseltä kaappihomolta kysyttiin lehden vakiokysymys: "Syötkö lihaa?" Ensimmäisen nelikymppisen kaappihomon vastaus: "Syön, koska pippuripihvi maistuu vain niin hyvältä." Sitä saattoi sentään toivoa vitsiksi tai itseironiaksi, koska muuten logiikka olisi sama kuin: "Hakkaan lapsia, koska se tuntuu vain niin kiihottavalta." No, hän oli sentään rehellinen ja se on sinänsä hyvä.
Toisen haastateltavan (nimimerkiltään ilmeisesti "Saku Henriksson") vastaus vitutti paljon enemmän. Here we go:
Bussi heilui eteenpäin, mä istuin paikallani ja päässäni hyrräsi jonkinlainen oikosulku. En voinut uskoa mitä aivoni olivat juuri vastaanottaneet. Siinä ei ollut mitään järkeä.
Leben und leben lassen? Live and let live? Elä ja anna elää? MITÄ? MITÄ???? MITÄ HELVETTIÄ????????? Julmuus on perseestä, irrationaalisuus on perseestä, mutta silloin kun nämä kaksi asiaa YHDISTYVÄT (ja ne useimmiten yhdistyvät), pääni vain tyhjenee ja tunnen akuuttia tarvetta juosta korttelia ympäri saksien kanssa.
En ala vääntää rautalangasta, mikä Sakun vastauksen viimeisessä lauseessa on vialla. Annan mieluummin suosikkikuvani kommentoida:
No niin, joka tapauksessa, istuin siis bussissa ja mua vitutti ja turrutti suunnattomasti ja mietin: tällaisten pelkurienko oikeuksia mun pitäisi puolustaa? Näidenkö takia mun pitäisi taistella?
Vastaus on: kyllä. Possujenkin puolesta taistelisin vaikka ne kuinka olisivat ilkeitä ja purisivat sormeni irti. Yksi huonosti harkittu lause yhdeltä homolta on vitun paska syy hylätä usko ihmisoikeuksiin.
No niin. Heitin Normihomolehden pois näkyvistä. Kohta viereiseltä penkiltä nousi viiksekäs hemmo. Penkillä tämän perseen alla oli maannut Helsingin sanomat. Nostin lehden ja aloin selailla sitä. Katseeni osui juttuun: Turkistarhauskielto tuskin menee läpi. Luin jutun. Siinä puhuttiin jotain jostain vitun "kansantaloudesta". Annoin lehden pudota kuraiselle lattialle ja tuijotin edessä olevaa penkinselkämystä ja kurkkuani puristi suru ja raivo ja uupumus. Turkistarhauskielto tuskin menee läpi? Miksi? Miksei se mene läpi? Miksi helvetissä meillä on turkistarhausta? Sehän on vastaansanomattomasti, yksiselitteisesti, itsestään selvästi väärin. Asiasta ei pitäisi joutua edes keskustelemaan. Asia on itsestään selvä. Vittu että maailma on hullu.
Päädyin istumaan kyydissä päätepysäkille saakka. Ajauduin jälleen Paloheinän kukkulan juurelle. En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin löysin itseni seisomasta keskeltä metsää, jalat hangessa puolen metrin syvyydessä. Seisoin siellä lumessa puiden keskellä ja tuijotin eteenpäin ja tajusin itkeväni hallitsemattomasti. En siis mitenkään ulvoen ja nyyhkyttäen ja hiuksiani repien vaan pikemminkin tukehtuen jonkinlaisen äänettömän paniikkikohtauksen alle. Seisoin siinä ja kaaduin jonkin lumen peittämän puunrungon päälle ja makasin siellä sietämättömässä kylmyydessä ja pilvet matelivat kirkkaalla taivaalla ja ajattelin että kyllä on taas outoa. Mun elämä on ottanut suunnan kohti paskaa tragikomediaa.
Siinä maatessani ajattelin etten halua nousta. En halua lähteä tästä metsästä ja kohdata näitä ihmisiä ja tätä yhteiskuntaa ja tätä planeettaa ja niitä miljardeja vitun psykopaatteja eduskunnissa ja suuryrityksissä ja bussipysäkeillä. Ajattelin että jos nousen, nousen vain ajellakseni kotiin ja hakeakseni aseen ja tappaakseni itseni.
Sitten siinä alkoi tulla vähän liian kylmä ja lähdin vaan kävelemään johonkin suuntaan. Löysin tieni lopulta bussipysäkille ja yhden humisevan tunnin kuluttua olin kotona.
Kotona kaaduin sohvalle ja mietin että olen täällä muiden enkä itseni takia. Toistaiseksi paras vain juoda kaljaa ja sinnitellä.
En jaksa mennä tarkemmin aiheeseen turkistarhaus. Kannanotoksi saa nyt riittää tämä suorastaan nerokas Facebook-kommentti, jonka kirjoittajana on mystinen Facebook-persoona nimeltä Juho Suomalainen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen