DYSTYMIA

Voisin pitää vähän taukoa tähän blogiin kirjoittelemisesta ja oksentaa toistaiseksi pääasiassa tänne. Mutta saa nyt nähdä. Hmmmm.

Tulostin äsken vainajakirjan paperille ensimmäisen kerran. Ensimmäisen kerran siitä tuli konkretiaa, jotain jota voi koskettaa sormilla etc., ja kyllä se on hyvä. (Siis se mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, ei se ole vielä valmis.) Jos joku toinen teiniriiviö olisi kirjoittanut tuon ja saisin nuo liuskat käsiini, olisin ihan helvetin innoissani ja ajattelisin että tästä saattaa tulla jotain isoa. Mutta saa nyt nähdä. Saa nyt nähdä. Kaikki aikanaan. Aikki kaikanaan. Jne.

.................

Stressaavinta bussilla matkustamisessa tai ylipäätään jossain paikassa istumisessa/seisomisessa/olemassa olemisessa on se kun tajuat yhtäkkiä että lähelle on asettunut joku murhaavan kaunis tyttö, josta haluaisit tietää enemmän ja joka mahdollisesti haluaisi tietää sinusta enemmän. Kun tuntee olevansa sellaisen tytön näköpiirissä, jokainen lihas jännittyy ja kaikesta tulee jännittävää mutta hankalaa. Ongelma on siinä ettei mulla ole aavistustakaan miten kukaan tyttö tai ylipäätään kukaan ihminen näkee minut. En osaa arvioida miltä näytän tai vaikutan ulkopuolisille. Murhaavan kauniit tytöt ovat muutenkin jonkinlaisia epäihmis-ihmisiä ja täysin ulottumattomissa. Jos joku sellainen siis yhtäkkiä joskus osoittaa tiedostavansa olemassaoloni, fysiikan lait kumoutuvat hetkellisesti. Kun aistin että joku vilkuilee minua positiivisesti kiinnostuneena, koen tietynlaista pakokauhua. En tule koskaan harrastamaan seksiä. Joo, en tiedä, aikki kaikanaan.

....................................

Pari päivää sitten mulla oli vaihteeksi tärkeä tapaaminen yhden uuden psykiatriaihmisen kanssa. Hänen oli tarkoitus jotenkin tarkemmin selvitellä persoonallisuuttani ja kaivautua ongelmieni ytimeen tai antaa niille nimet tai jotain.

Aamupäivällä sitten kiirehdin bussipysäkille vain tajutakseni, että mun bussi oli nähtävästi mennyt etuajassa. Juoksin takaisin kotiin ja kysyin isältäni voisiko hän mahdollisesti heittää minut autolla sinne psykiatriarakennukseen. Hän raivostui ja sanoi etten koskaan osaa mennä minnekään ajoissa, ja jatkoi kohta kertomalla että olen mielisairas ja sosiaalitapaus ja surkea esitys enkä koskaan tule sopeutumaan yhteiskuntaan. Kuuntelin sitä, ja koska väitteet olivat pääasiassa totta, en kokenut tarpeelliseksi kommentoida muuta kuin "Aha". Sitä paitsi se tuntui oudolla tavalla hyvältä. Aina kun isä raivoaa minulle, tunnen kieroutunutta helpotusta; tuntuu hyvältä kun voi hetken aikaa vihata jotain saavutettavaa, jotain helppoa ja konkreettista.

Tuntuu muutenkin aina huojentavalta kun voi hetkeksi aikaa hellittää siitä kiintymyksestä ja huolesta ja ahdistuksesta, jota läheinen ihminen aiheuttaa. Hetkeksi pääsee eroon siitä oudosta kivusta ja voi vain ajatella että haista paska. Isäni on läpikotaisen, melkein poikkeuksellisen hyvä ihminen; hänellä on vahvempi oikeudentaju ja suurempi sydän kuin 90 % ihmisistä ja hän on ylipäätään hieno isä, mutta joskus jokin asia saa jonkin hänen päässään naksahtamaan ja sitten hän sanoo minulle kauheita asioita. Se johtuu varmaan siitä että hänen oma isänsä yritti aikanaan piinata hänet hengiltä, joten en ota asiaa kovin henkilökohtaisesti.

.....................

Isä sitten lopulta kuitenkin heitti mut sinne psykiatriaihmisten valloittamaan rakennukseen (ja jatkoi vielä autossa surkeuteni julistamista). Olin oikeastaan etuajassa, joten ravasin 15 minuuttia rakennuksen portaita ja ajelin hisseillä ylös alas. Lopulta pääsin sisään huoneeseen jossa en ollut ennen ollut, ja vieraalla korostuksella puhuva pitkä nainen alkoi käydä läpi tietojani. Täytin jotain monivalintalappusia ja sitten hän kävi niitä läpi ja mutisi itsekseen ja kyseli välillä pitkään kaikenlaista (mm. "Säkö et siis ihan varmasti koe halua rikkoa lakia?" ja "Ai suako ei siis koulukiusattu?!"), ja sitten hän alkoi taas käydä monivalintapapereita läpi ja mutista itsekseen. Mutistuaan taas jonkin aikaa hän nosti katseensa papereista ja sanoi:

"Rypäs. Suomen kielen sana josta en pidä."

Sitten hän eteni selittämään minulle persoonallisuuttani. Jotenkin se rypäs kai liittyi asiaan. Vaikutan kuulemma kantavan persoonallisuutta, jossa yhdistyvät eristäytyväisyys ja sisäänpäinkääntyneisyys sekä äärimmäinen huolellisuus ja lojaalius itselleni tärkeiksi kokemiani asioita kohtaan. "Riskitekijöitä molemmat, valitettavasti." Riskitekijöitä mihin, mietin mutten sanonut mitään.

Jos psykiatri ei olisi tavannut minua henkilökohtaisesti, hän olisi kuulemma vastausteni perusteella ajatellut että minulla on narsistisia piirteitä, mutta tavattuaan minut ja keskusteltuaan kanssani hän oli vakuuttunut että kyse oli kunnianhimostani.

Mulle tärkein osa tätä selontekoa oli kohta, jossa psykiatri puhui pitkäaikaisesta surumielisyydestä. Hän käytti sanaa DYSTYMIA. En ihan kunnolla käsittänyt mitä dystymia tarkoitti. Lopulta lähdin huoneesta ja portaita laskeutuessani ajattelin että olipa mukava ja ammattitaitoinen nainen (sitä hän oikeasti oli).

Kotona selvitin mitä "dystymia" tarkoittaa. Wikipedian mukaan:

Dystymia on pitkäaikainen, lievä masennus, joka kestää minimissään kaksi vuotta. Siinä täytyy olla pysyvää, jatkuvaa masentuneisuutta vähintään kahden vuoden ajan. Oireet eivät ole yhtä voimakkaita kuin vakavassa masennuksessa, mutta dystymiasta kärsivillä on suurempi todennäköisyys myös kokea vakavan masennuksen jaksoja. Tämä häiriö usein alkaa nuoruudessa ja jatkuu koko elämän ajan. Henkilöillä, joilla on todettu vakavia masennusjaksoja ja joilla on myös dystymia, sanotaan olevan kaksoismasennus. Dystyyminen häiriö kehittyy ensin ja sitten yksi tai useampi vakavan masennuksen jakso ilmenee myöhemmin.

"Jatkuu koko elämän ajan"? On helpottavaa saada asioille nimiä, mutta että jatkuu koko elämän ajan? En aio suostua siihen. En edes osaa sanoa onko tämä varsinaisesti mitään masennusta. Eikö krooniseen masennukseen yleensä liity jonkinlainen synnynnäinen alavireisyys? En mielestäni ole mitenkään synnynnäisesti alavireinen. Päinvastoin: mulla on tuhat syytä onnettomuuteen, tuhat syytä sekä henkilökohtaisessa elämässäni että maailmassa ympärilläni, mutta siitä huolimatta olen pysynyt yllättävän hyvin jaloillani. Hetkellisiä syvän epätoivon hetkiä lukuun ottamatta pystyn elämään ja toimimaan ja toisinaan jopa hengittämään.

Ystävälle, joka on seurannut minua tavalla tai toisella kohta jo 6 vuotta, on nyt siis annettu nimeksi Dystymia. Mutta musta tuntuu, että tiemme eroavat vielä. En jaksa pyöriä samojen tyyppien kanssa loputtomasti, ainakaan silloin kun he satuttavat minua.

Mmmm. Kello on 4 aamuyöllä ja elämä on mukavaa. VIVA LA VIDA ja niin edespäin