Yleensä se Facebook-seinä on rohkaiseva paikka. Sitä lukemalla ja päivitysten peukuttajia selailemalla tulee usein lähes epäuskoisen helpottunut olo: ovatko nämä kaikki ihmiset oikeasti olemassa? Enkö mä olekaan ainut nuori vihainen kummajainen, joka välittää? Enkö olekaan yksin?
Ehkä 3 tai 4 kertaa vuodessa samasta Facebook-seinästä tulee kuitenkin kammottava taistelutanner; tasaisin väliajoin joku häirikkö löytää tiensä sinne ja vetää mukanaan ison joukon muita samanlaisia. Se alkaa yleensä yhdellä "oikeutta kasveille , PEKONI ON HYVÄÄ !!" -tyylisellä kommentilla, joka tavallaan antaa muille katkerille sieluille luvan purkaa paskaa oloaan samaa kautta.
Viimeksi tämä ilmiö tapahtui ilmeisesti toissapäivänä, jolloin kalojen kipuaistia käsittelevä päivitys veti paikalle monta verenhimoista kiusaajaa. Mä seurasin meininkiä tuntien sietämätöntä uupumusta ja surua ja pahaa oloa ja epätoivoa. Välillä pääsin siihen pimeään tilaan, jossa ei varsinaisesti halua kuolla muttei missään nimessä elääkään. En ole nukkunut kunnolla pariin vuorokauteen, koska päätin että en anna asian olla. Päätin lähestyä joitakuita näistä tyypeistä ja yrittää kaivaa niistä ihmisen esiin.
Olen oppinut, että kun itse pysyn miltei pyhimysmäisen viisaana ja kärsivällisenä, pahinkin internet-trolli voi muuttua asiallisesti keskustelevaksi ja näkökantojaan punnitsevaksi ihmiseksi. Ja jos ei muutu, mun ei ainakaan tarvitse katua mitään; kiusaaja on vain saanut itsensä näyttämään nimenomaan aivottomalta kiusaajalta.
Suurin vaikeus on tietysti siinä, että kärsivällisyys tulkitaan helposti ylimielisyydeksi. Joissain tapauksissa siihen ylimielisyyteen ei muutenkaan ole mitenkään vaikea sortua. Mutta joka tapauksessa, yritin toimia mun ihanteiden mukaisesti.
Ei ole muuten mikään salaisuus, että mun Facebook-alterego käyttää jostain syystä nimimerkkiä Juho Suomalainen. (En tiedä mistä nimenomaan toi nimi tuli. Se vain on niin itsestään selvä, vähän niin kuin jos käsketään ajattelemaan työkalua ja ajattelet automaattisesti vasaraa.) Tai siis ei se mikään alter ego ole. Se olen minä, mutta vain vähän väärällä nimellä ja vähän väärällä syntymäajalla. Mulla ei ole mitään tarvetta Facebook-tunnukselle sinänsä koska en tunne ketään; tarvitsen vain väylän ottaa kantaa silloin kun kantaa on otettava, ja tällä hetkellä tämän väylän nimi on ovelasti "Juho Suomalainen".
En tiedä miksi koen tarvetta laittaa tähän otteita Juho Suomalaisen Facebook-seikkailuista, mutta teen niin nyt kuitenkin. En tiedä haluaako joku tuntea minua, mutta jos haluaa, niin Juho Suomalainen on alkanut olla aika tärkeä osa sitä mitä "minä" tarkoittaa, ja jos haluan kuvata täällä elämääni vähänkin totuudenmukaisesti, niin tällaista se on parina viimeisimpänä vuorokautena ollut.
Joo, anyway, tää on ehkä aika hyvä tiivistävä esimerkki tilanteesta (asiaan kuulumattomien kommentit uljaasti pois leikattuina):
Ja sitten ehkä oudoin ja tavallaan pelottavin keskustelu (tällä kertaa muiden kommentit ovat kokonaisuuden takia mukana mutta nimet uljaasti peitettyinä):
Ja sitten keskustelu, josta tuli ensin vitun paska olo mutta josta aloin vähitellen jollain perverssillä tavalla melkein nauttia. Kuten näkyy, lopetin keskustelun osaltani noin 1,5 sekuntia sitten - joka tapauksessa tässä on jotain kiinnostavaa, esim. siksi, että tuli tunne että tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun kyseinen väittelykumppanini törmäsi muunlaiseen nettiväittelijään kuin siihen tyypillisen "vitun pelle tapa ittes" -idioottiin, jollaisia ihmisistä internetissä tulee:
(Välikommentti: Lause "olen ateisti" yksinkertaistaa mun uskonnollisia aivokemioita ja kuulostaa siltä kuin olisin jotenkin kiivas asian suhteen. Olen toistaiseksi ateisti valitettavasti; en vain toistaiseksi pysty uskomaan Jumalaan, mutta olisi todella mukavaa jos Jumala joskus astuisi esiin ja tekisi elämästäni helpompaa.)
No niin, näitä keskusteluja oli enemmänkin - oli myös hedelmällisiä keskusteluja fiksujen ihmisten kanssa, keskusteluja joissa kumpikin osapuoli oppi jotain uutta, mutta valitsin tähän nyt nää kolme ennen muuta siksi, että tämä on kiehtovaa historian tallettamista. Tällaisia keskusteluja käytiin vuonna 2013, kuvitelkaa nyt, 2080-luvun lapset, totta se on.
Mulle merkityksellisintä ihmisessä ei ole kasvissyönti. Tärkeintä on, että ihminen tiedostaa vastuunsa ilman jotain pelkurimaisia tekosyitä tyyliin "mutta porkkaniinkin sattuu" tai "mutta hyeenatkin syövät seeproja". Avain maailman muuttumiseen ei ole siinä, että kaikki ihmiset lakkaavat syömästä lihaa (lab meat, lab meat) vaan että mahdollisimman moni myöntää että tilanteessa on helvetisti korjattavaa.
Parasta olisi jos ihmiset tajuaisivat, että tavassa, jolla täällä tänä maailmanaikana saadaan lihaa supermarkettien hyllyille, on jotain vitun pahasti pielessä, ja tekisivät tästä johtopäätöksen että asioiden on muututtava. Loppujen lopuksi sen suurempaa vallankumousta ei tarvita.
Yksi sukulaiseni esimerkiksi syö lihaa, mutta ei samalla kiellä sitä että modernissa lihateollisuudessa on pahoja ongelmia. Se riittää mulle; se on avain tulevaisuuteen.
(Onko muuten jotenkin vittumaista jättää noiden juttukavereideni nimet sensuroimatta? Tällä hetkellä en halua heillekään mitään pahaa, noikin tyypit tuntuu jo jotenkin kotoisilta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano mulle jotain tai kuolen