Niin... Elämää

Itkin Flemari 13:ssa. En ollut lainkaan humalassa, mutta itkin. Tai ainakin luulisin että se oli itkemistä. Ainakin melkein-itkin? Se oli yllättävää, koska olin kuvitellut että tämä koko juttu oli vitsi, mutta ei näköjään ollut. Se ei ollutkaan vitsi. Yritin sanoa mitä rakastan sinussa (sinussa? miksi kirjoitan näin? miksi en kirjoittaisi näin? en tiedä, ole ystäväni jos jaksat tätä. ei tarvitse jaksaa jos et jaksa. tämä tulee olemaan raskasta jonkin aikaa.), mutta en oikeastaan saanut sitä sanottua, koska aina kun yritin, silmäni täyttyivät vedellä ja se oli vaikeaa. Mutta miksi sitä edes tarvitsisi sanoa. On lista asioita, jotka voisin sanoa, mutta tämä on vain surullista. Kaikki, kaikki, kaikki on niin surullista, se on aina ollut fakta. Huh, olen väsynyt.

Aivan järjetöntä itkeä tätä. Itke kuolemaa. Itke turkistarhausta. Miksi itkeä tätä, en todellakaan tiedä. Miksi itkeä mitään, mikä sen biologinen tarkoitus lopulta on.

Hankalinta itkemisessä on räkä. (Jokainen kirjoitus tässä blogissa käsittelee oksentamista tai räkää. Pahoittelen.) Kaiken kaikkiaan pidän itkemistä viehättävänä toimintana. Pidän ihmisistä kun he itkevät. Hyvää: olen selvästi elossa. Huonoa: elossa on hyvin raskasta olla. Väitin, ettei minulla ole mitään minkä takia pysyä elossa. Onpa julmasti sanottu, eikä se edes ole totta. Minulla on monta velvollisuutta tässä elämässä. Ne eivät tee minua varsinaisesti onnelliseksi. Kunpa en olisi tehnyt itselleni näitä suuria suunnitelmia.

Outo oli tämä yö. (Outo oli tämä sanajärjestys.) En tiedä olemmeko jotenkin epänormaalin terveitä ihmisiä vai jotenkin pervoja, mutta arvelen että on jotenkin epätavallista istua keskustelemaan tällaisista asioista tällaisilla kokoonpanoilla. En tosin tiedä, koska en tiedä mikä on tavallista.

Olen niin onneton että en jaksa hengittää. Tämä ei ole kenenkään vika. Se on ollut jo pitkään näin. Kuulin joskus, että delfiinit hengittävät tietoisesti. Hengitys ei ole niille automaattista kuten ihmisille. Ne yksinkertaisesti päättävät hengittää tai lakata hengittämästä. Jos hengitykseni ei olisi automaattista, olisin varmaan unohtanut tehdä sitä jo ajat sitten. (Pitäisi nukkua enemmän.)

On kahdenlaisia onnellisia: onnellisia, jotka ovat onnellisia siksi että asiat ovat hyvin, ja onnellisia, jotka ovat vain päättäneet olla onnellisia paskan keskellä. Minulle jää jälkimmäinen vaihtoehto. Joko jatkan tanssimista aamuisilla kaduilla ilman mitään järkevää syytä, tai sitten annan murheen lihansyöjäkasvimaisesti nielaista minut sisäänsä.

Olen käsittänyt, että joskus ihmiset ovat tavallaan vähän ihastuneita minuun luettuaan tätä blogia. Ja sitten he tapaavat minut.

Tietääkseni kukaan tosimaailmassa ei ole koskaan ollut ihastunut minuun. (Paitsi ala-asteella, mutta se on eri asia.) Olen pahoillani. Olen pettymys. Arvelen, että tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa että olen ruma ja huonoihoinen rääpäle. Toisaalta Harry Houdini oli ruma ja huonoihoinen rääpäle, mutta hän oli puhdasta seksiä. Ymmärrän kyllä miksi ihmiset luulevat että olen homo.

En valitettavasti ole homo. (Lainatakseni erästä suurta ajattelijaa: tsorgen.) Muistan kun kerran reilu vuosi sitten pysähdyin auttamaan erästä koditonta miestä. En tiedä miksi juttelin hänelle, mutta juttelin kuitenkin, ja se sai hänet jotenkin luhistumaan nyyhkiväksi mytyksi. Hän puhui Elastisesta ja sitten naisista. "Oispa homo, jos sitten ois helpompaa", hän itki, eikä siinä ollut mielestäni mitään järkeä. En tiedä miksi mikään olisi helpompaa jos olisi homo. Se olisi kaikki aivan samanlaista.

On pakko nukkua. Nukun nykyään 2-4 tuntia vuorokaudessa, ja se selittää ehkä aika paljon.

Jos joku haluaa rakastaa minua, pyydän. Vie minut pois täältä joksikin aikaa, vien sinut pois täältä joksikin aikaa. Kaipaan läheisyyttä ja rehellisyyttä ja ööh, rakkautta. Jonkun pitää lyödä minua naamaan sillä tavalla.

Koska lopussa on aina yksinäisyys. Jonkun on pakko tunkea sen ikuisen kentän sisään. Jonkun on pakko olla röyhkeä.