On pitänyt laittaa tää tähän jo pitkään. Tulipahan tämäkin vitsi hoidettua pois alta.
Olen murheellisesti ymmärtänyt, että en ole hullu enkä todennäköisesti tule koskaan olemaan hullu. Jos minulla olisi sen suuntaisia taipumuksia, mielenterveyteni olisi tässä jo hajonnut. Mutta olen vain vihainen, katkera, surullinen, hämmentynyt, hukassa ja sekaisin, eikä todellisuudentajulleni ole tapahtunut yhtään mitään. Kyllä, "hullu" ja "sekaisin" ovat eri asioita. Täysjärkinen ihminen voi aivan hyvin olla aivan sekaisin.
Tämä blogi näyttää varmaan siltä, että olen joka toinen päivä itsemurhan partaalla ja joka toinen päivä jotenkin huojentunut ja valaistunut. Hyvin havainnoitu! Se on totta. Ailahtelen nyt sillä tavalla. Aina kun putoan syvälle epätoivoon, joudun oivaltamaan jonkin uuden jutun päästäkseni takaisin ylös. Joka kerta kun joudun pohjalle, pakottaudun oppimaan jotain uutta. Aion selviytyä elämästä. Mutta tämä on hidas prosessi.
Ja tämä on päiväkirjani, johon kirjaan aina viimeisimmät saavutukset. Sorry. Voisin kirjoittaa kirjan hahmosta nimeltä Sorry Potter: poika joka pyysi koko ajan anteeksi. Haluaisin kirjoittaa kirjan Saatanasta. Se olisi varmaan hyvä. Kirjani ovat yleensä hyviä.
Mulla on koko ajan huono omatunto siitä, että elän nyt koko ajan enkä kirjoita koko ajan kirjaa. Mutta se on irrationaalista. Olen oppinut aivan mittaamattoman paljon näiden kuukausien aikana. Olen nyt huomattavasti parempi kirjailija kuin vielä keväällä, koska olen riehunut ja murehtinut ja oksentanut.
Olen aina ollut hyvä abstrakteissa asioissa. Suurien kuvioiden näkemisessä, etiikassa ja muussa sellaisessa paskassa. Näistä asioista argumentoinnissa voitan kenet tahansa jos haluan.
Jutteleminen, käveleminen, tiskaaminen, oksentaminen ja rakastaminen ovatkin sitten ihan eri asioita. Niissä olen ihan paska. (Voiko oksentamisessa olla hyvä?)
Elin monta vuotta abstraktissa ajatusten maailmassa ja siellä olin kirkas. Sitten menin oikeaan maailmaan ihmisten sekaan ja oli järkytys tajuta miten vitun sumea olen. Luulin olevani järkevä, mutta monessa mielessä olenkin kaikkea muuta. Jopas nyt.
Tätä "Elä niin opit kirjoittamaan!" -ajatusta kyllä sotkee edelleen se fakta, että tähän mennessä parhaan kirjani kirjoitin 16-vuotiaana. Olen sanonut tämän monta kertaa ja tiedän että ette usko minua. Okei. Tapaa minut pimeässä puistossa yöllä ja ojennan sinulle käsikirjoituksen jonka kirjoitin 16-vuotiaana. Sitten nähdään, helvetti. Tiedän olevani oikeassa.
Tulen varmaan aina kirjoittamaan pääpiirteittäin samanlaisia suuruudenhulluja satuja kuin 16-vuotiaana. Mutta maailmassa oleminen on jo tuonut siihen vähän lisää väriä ja makua.
Ps. Me selvitään tästä.
Tämä nukkumisen boikotointi yhdistettynä alkoholiin on oikeasti paha. En voi kovin hyvin. Leuanvetotaitonikaan eivät varmaan johdu mistään hyvästä kunnosta vaan siitä että painan noin 2 kiloa.
VastaaPoistaSe vaikeus ammentaa hyvää tekstiä (ja edes hyviä ajatuksia) "oikeasta" elämästä. Taas uusi asia joka opetella. Ja sen oppimista ennen kaikki on pinnallista. Pinnallista ja perseestä.
VastaaPoistaMutta mitä on hyvä teksti?
PoistaLopulta riittää että kertoo asiat juuri niin kuin on ne kokenut. Se on usein sekavaa ja kömpelöä ja rumaa, ja se onkin siinä parasta.
On tietysti vaikeaa jos ei oikein tiedä mitä tuntee.
Olen kuullut noilla kaikilla adjektiiveilla kuvailtavan rottaa, paitsi sanalla karismaattinen. En väitä etteivätkö rotat olisi perkeleen karismaattisia mutta jostain syystä naamatauluni vääntyy typerään huvittuneeseen ilmeeseen - ikäänkuin valmistautuu nauramaan joka kerta kun luen sen tuosta.
VastaaPoistaYmmärrän. Rottien karismaattisuus on yksi faktoja, joiden huomaaminen ja myöntäminen jo itsessään on huvittavaa.
Poista